Category: Tapahtumat2025

Professori Henrik Meinander tiivisti vajaaseen tuntiin Helsingin kehitysvaiheet vuodesta 1550 nykyhetkeen.

YSS:n Kaupunkitutkimus ja politiikka -ilta keräsi viitisentoista innostunutta kuulijaa ja keskustelijaa Tieteiden talolle sateisena lokakuisena iltana. Alun perin tarkoitus oli alustaa teemaa kahden Helsingin yliopiston historian professorin voimin. Juuri eläköitynyt Euroopan historian professori Laura Kolbe ilmoitti viime hetkellä esteestä. Ruotsinkielisen historian professuurin oppituolin haltija Henrik Meinander hoiti suvereenilla tavalla tilaisuuden.

Kysymys, ketkä suunnittelivat Helsingin kehitystä, sai Meinanderilta yksiselitteisen selkeän vastauksen Suomen itsenäistymiseen ja sitä seuranneisiin vaiheisiin asti: kulloinenkin yksinvaltainen hallitsija. Ensin Kustaa Vaasa, joka halusi Tallinnalle vastinparin. Ruotsi menetti itäisen puoliskonsa 1809. Venäjä lupasi Ruotsille 5.4.1812 lohdutukseksi Norjan. Aleksanteri I korotti Helsingin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi vain kolme päivää myöhemmin. Nykyaikainen demokraattinen päätöksenteko tuli kuntiin vuoden 1917 kunnallislakien myötä. Aikaisemmin kunnallisvaaleissa äänioikeus ja äänimäärä perustui siihen, kuinka paljon maksoi veroja. Kaupunkeja ja maalaiskuntia varten oli omat erilliset lakinsa. Meinander esitti kiintoisan teorian, jonka mukaan vuoden 1918 maan sisäinen traaginen välienselvittely olisi voitu ehkä välttää, jos yleisillä vaaleilla valitut valtuustot olisivat olleet toiminnassa jo aikaisemmin. Olihan Suomi saanut jo vuonna 1906 yksikamarisen eduskunnan yhtäläisine ja yleisine äänioikeuksineen.

Ruotsin vallan aikana Tukholmassa laadittujen suunnitelmien ja niiden toteutuksen välillä vallitsi syvä kuilu. Viaporin rakentamisen käynnistyminen 1748 oli käänteentekevä murros, joka toi rakentamisen taitoa ja ymmärrystä Helsinkiin. Samoin pääomia. Pohjoissatama oli manner-Helsingin tärkein satamapaikka. Helsingistä kehittyi Ruotsin vallan loppuaikoina valtakunnan tärkeimpiä satamakaupunkeja.

Autonomian aikana suunnittelu, toteutus ja hankkeiden rahoitus oli edelleen valtiollisella tasolla. Johan Albrecht Ehrenström sai tehtäväkseen uuden asemakaavan laatimisen. Meinander huomautti, kuinka Ehrenström oli syntynyt Helsingissä, vaikka olikin joutunut sotien melskeissä emämaahan Ruotsiin. Gustaf Mauritz Armfelt houkutteli Ehrenströmin takaisin Helsinkiin. Ehrenströmin kaava ohjasi kaupungin kasvua aina 1870-luvulle saakka länteen kohti Hietalahtea. Rakennuskanta oli Senaatintorin ympäristöä lukuun ottamatta puusta rakennettua.

Maistraatin rooli kaupunkisuunnittelussa rajoittui lähinnä rakennuskortteleiden muodostamiseen. Lisäksi maistraatti valvoi lukuisien taloudellisten ja sosiaalisten säädösten noudattamista. Vaikutusvaltaiset porvarit, joista enemmistö oli ruotsinkielisiä, huolehtivat käytännössä kaupungin hallinnosta ja kehittämisestä. Turusta Helsinkiin siirretty yliopisto tuotti asiantuntemusta, jota myös hyödynnettiin.

Vuosi 1870 on vuosi nolla, jos asiaa tarkastelee Helsingin teollisuuden historian kannalta. Silloin avattiin rata Helsingistä Pietariin. Helsinki, Pietari ja Tallinna muodostivat teollisen triangelin. Helsingin väkiluku lähti voimakkaaseen nousuun. Ajanjaksona 1870–1910 väestö nelinkertaistui. Ensin Hämeestä ja muualta Uudeltamaalta, ja rautatien myötä Itä-Suomesta tultiin Helsinkiin, joka tarvitsi palvelus- ja työväkeä. Euroopan ja maailman mittakaavassa 1890-luku oli käänteentekevä. Monet teknologiset keksinnöt löivät itsensä läpi. Samalla voimistui yhteiskunnallinen keskustelu, jonka siivittämänä työväestö lähti peräämään itsellensä poliittisia oikeuksia. Pääomien keskittyminen kiihtyi.

Epädemokraattisesti johdetussa kasvavassa Helsingissä oli helpompaa toteuttaa uudistuksia. Monet urbaanin elämän innovaatiot, kuten sähkö ja puhelin, toteutuivat Helsingissä ripeämmin kuin Keski-Euroopassa.

Lars Sonck kiinnostui asemakaavakysymyksistä. Samoin Eliel Saarinen, jonka Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma julkaistiin 1915. Sitä seurasi yhdessä Bertel Jungin kanssa laadittu koko Helsingin kattava yleiskaava Pro Helsingfors (1918). Ensimmäinen maailmansota ja sitä seuranneet poliittiset mullistukset veivät toteutukselta pohjan.

Itsenäisen Suomen pääkaupungissa saatiin hyviä tuloksia kaavoituksessa ja sosiaalisektorilla. Käpylä, Mäkelänkadun ja Sturenkadun risteys kaupungin vuokrataloineen ja Taka-Töölö rakentuivat ennen toista maailmansotaa. Oiva Kallio voitti keskustan suunnittelusta järjestetyn asemakaavakilpailun 1925. P. E. Blomstedt esitti 1932 sille vaihtoehdon, joka perustui kaupungin laajentumiselle lukuisien siltojen avulla rakentamattomille saarille ja ranta-alueille. Suunnitelmien toteutus lykkääntyi toisen maailmansodan puhjettua.

Sotien jälkeinen suuri alueliitos 1946 viisinkertaisti Helsingin maapinta-alan. Jälleenrakennuskauden maassa valtiovalta oli vain niukalti kiinnostunut pääkaupungin kehittämisestä. Vuosaaren liitos Helsinkiin toteutui 1966. Metropäätös 1969 päätti toista vuosikymmentä kestäneen kädenväännön raideliikenteen eduksi. Eva Johansson esittää väitöskirjassaan (2018), että metropäätöksen eräänä taustavoimana oli tarve torjua Alvar Aallon keskustasuunnitelma Vapaudenkatuineen.

Helsingin väkiluku lähti yllättäen laskuun 1980-luvulla. Vuonna 1993 noustiin uudestaan yli puolen miljoonan asukkaan rajan. Nyt hätyytellään jo seitsemää sataa tuhatta.

Tavarasataman siirto Vuosaareen on vapauttanut entisiä satama-alueita asuntorakentamiseen. Muutos on ollut dramaattinen ja tulee näkymään kaavoitus- ja rakennustoimessa vielä pitkään. Erilaiset vihreiksi luokitellut investoinnit ovat olleet leimaa-antavia koko 2000-luvun ajan, johtuen poliittisissa voimasuhteissa tapahtuneista muutoksista. Yleisesti ottaen Meinander näkee kaupungin asiantuntijoiden ja poliittisten päättäjien välisessä vuorovaikutuksessa kitkaa puolueryhmien prioriteettien vaikuttaessa päivänpoliittisiin ja yksittäisiin ratkaisuihin. Toinen Helsingille tyypillinen piirre liittyy ajoittaisiin vaikeuksiin löytää yhteistä säveltä naapurikuntien kanssa. Esimerkiksi Tukholmaan verrattuna eroja löytyy, ja Suomessa Tampereeseen.

Huippukiinnostava alustus kirvoitti keskustelemaan ja kommentoimaan. Keskusteluosuus venyi lopulta ajallisesti saman pituiseksi kuin Meinanderin alustus. Kommentit ja kysymykset liikkuivat globaaleista trendeistä ajankohtaisiin uuden valtuustokauden strategialinjauksiin.

Henrik Meinander näkee Helsingin kasvun myönteisenä ja seuraavan yleisiä talouden lainalaisuuksia. Elinvoimaisen kaupungin tärkeimpiä tunnusmerkkejä on, että enemmistö väestöstä on muualta tulleita. Kieliolosuhteiden muutos on luonnollinen seuraus, kun muuttajia tulee ympäri maapalloa. Helsinki on vuosisatojen kuluessa rakentunut neitseelliseen luontoon. Poleemisesti Meinander kysyi, onko juuri Helsingin tehtävänä säilyttää metsiä. Vanhaa rakennuskantaa on syytä sopivassa määrin suojella, mutta siinäkin on rajansa. Eduskuntatalon portailta avautunut näkymä VR:n punatiilisiin makasiineihin ja sotkuiseen ratapihaan ei ollut erityisen ylevä. Kuulijoista löytyi kuitenkin pahoittelua, kun makasiineista ei jäänyt fragmenttiakaan jäljelle kertomaan alueen aiempaa tarinaa. Myös asuntokysymys ja siihen liittyvät valtiovallan ja kaupungin omat poliittiset ratkaisut kiinnostivat paikalle tulleita, jotka antoivat ansaitut aplodit professori Henrik Meinanderille.

Teksti: Lauri Jääskeläinen

YSS ry:n Pohjois-Suomen alueosasto isännöi retkeä Ouluun 8.–9.8.2025. Asuntomessujen lisäksi vierailtiin Linnanmaan yliopistokampuksella.

Arkkitehti Matti Visannin taannoinen 80-vuotishaastattelu HS:ssa (29.4.2025) antoi aiheen YSS ry:n kesäkuun ensimmäisenä maanantaina toteutuneelle retkelle Länsi-Pasilaan ja Pikku Huopalahteen. Tihkusateisena mutta vähitellen kirkastuneena iltapäivänä mukaan lähti Matti Visannin opastuksella kahdeksan aiheesta kiinnostunutta. Osallistujat saivat kolmisen tuntia kestäneen, kävellen ja raitiovaunulla tapahtuneen retken aikana kuulla Visannin mottoa mukaillen iloista, rehevää ja värikästä tarinaa Pasilan ja Pikku Huopalahden suunnittelusta.

Yhdyskuntasuunnittelun seura ry:n ja HESA-SAFA:n yhteinen Tapiola-ilta maaliskuun toisena perjantaina kiinnosti kymmeniä.

Valtaosa paikallaolijoista osallistui tilaisuuden aluksi HESA-SAFA:n vuosikokoukseen. Kokouksen päätyttyä YSS:n varapuheenjohtaja Lauri Jääskeläinen toivotti tervetulleeksi katselemaan ja keskustelemaan Espoon Tapiolaa käsittelevien vanhojen elokuvien pohjalta. Kuuden kansalaisjärjestön muodostama Asuntosäätiö otti vastatakseen vuonna 1951 Väestöliiton hankkiman Espoon maalaiskunnan itäisen Hagalundin kantatilan suunnittelusta ja rakennuttamisesta. Rakentaminen käynnistyi heti seuraavana vuonna Otto-I. Meurmanin suunnitelmien perustalta. Rakentaminen lähti liikkeelle pientaloista, mutta taloudellisista syistä oli tarpeen lisätä rivi- ja kerrostalojen määrää. Tilanteeseen vaikutti voimakkaasti myös Arava-lainoitus ja sen tuoma sääntely.

Tapiolan Kilta ry:stä Timo Hatakka alusti keskustelua, ennen kuin siirryttiin kevyen tarjoilun ja dokumentaaristen elokuvien pariin. Tapiola, jota kiistatta voi pitää Suomen sotien jälkeisen yhdyskunta- ja kaupunkisuunnittelun onnistuneimpana ja kansainvälisesti merkittävimpänä esimerkkinä, taiteilee tällä hetkellä herkässä määrän ja laadun balanssissa. Uhkina nähdään väljän ja puutarhamaisen kaupunkistruktuurin liiallinen täyteen ahtaminen. Vaikka esimerkiksi hiljattain vihreää valoa saanut uusi teatterisali kaupungin kulttuurikeskuksen laajennusosaan toivotetaan tervetulleeksi, tulee kantaa huolta, ettei se tuki arvokasta Kulttuuriaukiota. Liikarakentamisen lisäksi Timo Hatakka kirjasi uhkien joukkoon näköalattomuuden, välinpitämättömyyden ja kunnossapidon puutteen. Julkisten ulkotilojen rapistuminen näkyy päivittäisenä ilmiönä. Tapiolan vahvuuksia oli alun perin Suomen oloissa poikkeuksellisen korkeatasoinen ulkotilojen ja viheralueiden suunnittelu. Vahvuuksia löytyy ainutlaatuisesta arkkitehtonisesta taustasta, aktiivisista asukkaista ja Tapiolan sijainnista. Länsimetro on tuonut Tapiolan ja siihen kytkeytyvän Otaniemen ja Keilaniemen keskeiseksi osaksi kasvavaa pääkaupunkiseutua.

Parhaillaan on työn alla lukuisia uusia suojelukaavoja. Itäranta on ajoitettu jo kuluvalle vuodelle 2025 ja Otsolahden alue kahdelle seuraavalle vuodelle. Aarnivalkean alue on kipeästi uuden kaavan tarpeessa. Länsikorkeen-Suvikummun, Kaskenkaatajan ja Itäkartanon alueet saivat Hatakalta puhtaat paperit.

Hatakan alustus kirvoitti keskustelemaan, ennen kuin päästiin elokuvien pariin. Ilmeni, että paikalle saapuneista noin puolella oli joko ollut, tai on edelleen, asumisen siteet Tapiolaan. Asumisväljyyden kasvun myötä asukastiheys on laskenut osin dramaattisesti. Elokuvien kautta nähtiin 1950- ja 60-lukujen lapsien paljous. Arava-rajoitusten poistuttua on Tapiolan asuntojen hinta- ja vuokrataso noussut, mikä selvästi rajoittaa nuorten ja lapsiperheiden mahdollisuuksia asettautua Tapiolaan. Seniori-ikäisten kohdalla ongelmana ovat hissittömät kolmi- ja nelikerroksiset rakennukset.

Alustuksen ja keskustelun lopputulemana oli kuitenkin luottamus Tapiolan säilymiseen ja kehittymiseen korkeatasoisena, asumisen, viihtymisen, monipuolisten palvelujen ja liike-elämän kaupunkimaisena keskuksena. Jossa myös riittävästi on otettu huomioon alueen valtakunnallisesti arvokas rakennettu kulttuuriympäristö ja sen vaaliminen. Alueen lukuisat asukasjärjestöt tekevät yhteistyötä ja käyvät jatkuvaa dialogia Espoon kaupungin virkakunnan ja päättäjien kanssa valmisteilla olevasta Espoon 2060 yleiskaavasta.

Tilaisuuden mahdollisti OLLA-arkkitehtitoimisto ja erityisesti arkkitehti Bratislav Tošković, yhdessä arkkitehti Tarja Nurmen kanssa. OLLA Oy antoi käyttöön toimistonsa upeat tilat Helsingin Energian eli Helenin entisessä tehdasmiljöössä Salmisaaressa, jonne OLLA on sisustanut ”Muuntamo” – nimisen väljän salin nykyaikaisine teknisine varustuksineen. Tarja Nurmi sai YSS:n Yhdyskuntasuunnittelun Ruusu -tunnustuksen vuodelta 2023 ansioistaan Ark Rex -arkkitehtuurielokuvien tapahtumasarjasta.

Teksti: Lauri Jääskeläinen

Pienten kuntien seminaarisarjan jälkimmäinen osa 18.2.2025 pureutui talouteen, vastuulliseen suunnitteluun ja vaihtoehtoisiin ajattelumalleihin, yhteisenä nimittäjä kestävä siirtymä.

Tällä kertaa pelkästään Teamsin välityksellä toteutettu kahden ja puolen tunnin mittainen tilaisuus keräsi verkon äärelle enimmillään lähes 50 aktiivista kuulijaa. Tilaisuuden avasi jälleen Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija, arkkitehti Emel Tuupainen. Hän veti yhteen kahden viikon takaisen hybriditilaisuuden keskustelua: mitä kestävyyssiirtymä suunnittelulta edellyttäisi?

Ensimmäisenä vastausta lähti hakemaan kauppatieteiden tohtori, BIOS-tutkimusyksikön dosentti Paavo Järvensivu (1). Järvensivu tarkasteli kansallisen tason suunnittelua kestävän siirtymän edistämiseksi. Hän peräänkuulutti laaja-alaista ja suunnitelmallista teollisuuspolitiikkaa, jonka kansallisen tason puuttuminen herättää hänessä jatkuvaa ihmettelyä.

Suunnitelmallisen teollisuuspolitiikan Järvensivu näkee historiallisesti koeteltuna ja vaikutusvaltaisimpana politiikkakehyksenä, jolla olisi todennäköinen mahdollisuus edistää ja ohjata kestävyyssiirtymää. Suunnittelu ylipäätänsä edellyttää käsitystä niistä laadullisista muutoksista, joita tavoitellaan. Fossiilitaloudesta irrottautuminen on yleisesti nähty tavoiteltavaksi ja se on kirjattu jopa Suomen ilmastolakiin.

Teollisuuspolitiikkaan kytkeytyvän aluepolitiikan tulee olla legitiimiä kansalaisten kannalta. Suostutteleva, indikatiivinen suunnittelu on usein hyväksyttävämpää kuin komenteleva. Se mikä Suomesta tällä hetkellä puuttuu, on teollisen siirtymän tiedevetoinen suunnittelu. Kansainväliset ja kansalliset tiedepaneelit syöttävät virkakoneistolle dataa, mutta mitä kansallisesti oikeasti tavoitellaan, jää tyhjän päälle. Keskusteluakaan ei voi syntyä, kun ei ole tavoitteita, joista keskustella. Esimerkiksi tavoitellaanko sähköautoja mahdollisimman nopeasti.

Jos Suomessa olisi kansallisen tason yksikkö, niin tavoitteista voitaisiin keskustella. Järvensivun ehdotuksena on valtioneuvoston kanslian yhteyteen perustettava korkean profiilin yksikkö. Tällainen yksikkö voisi esimerkiksi ottaa kantaa metsien käyttöön. Konkreettisten vety- ja CCU (Carbon Capture and Utilisation) hankkeiden vaarana on Järvensivun mukaan kalliit investoinnit, joista Suomeen jää vain vähän lisäarvoa. Uusiutuvien hankkeet ovat tällä hetkellä Järvensivun käsityksen mukaan jumissa. Pitäisikö pyrkiä tekemään enemmän itse? Kajaaniin suunniteltujen datakeskusten sähköntarve vastaa 66 tuulivoimalan sähköntuotantoa. Sitäkö Kainuun vaaramaisemiin halutaan?

Syntyneessä keskustelussa tuli esiin muun muassa 1950-luvulla perustettu valtakunnansuunnittelutoimisto. Se toimi ensin valtioneuvoston kanslian alaisuudessa vuoteen 1973 saakka ja sen jälkeen sisäministeriöön siirrettynä aluepoliittisena osastona. Miksi se päätettiin lakkauttaa? Järvensivun käsityksen mukaan toiminta tuli tarpeettomaksi, kun Suomen hyvinvointivaltion projekti oli saatu enemmän tai vähemmän valmiiksi. Samoihin aikoihin alkoi uusliberalismin kansainvälinen voittokulku. Mutta nyt on tilanne toinen. Esimerkiksi entinen Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi on ryhtynyt puhumaan suunnittelun puolesta. Suomi voisi Järvensivun mielestä hyötyä monien Aasian maiden toimintatavoista, joista itse asiassa Suomi ei aiemmin suunnittelumielessä ratkaisevasti poikennut. Ranskaa voi Järvensivun mielestä pitää ekologisen suunnittelun edelläkävijänä Euroopassa. Suomessa on 2000-luvulla keskitytty erilaisten tiekarttojen laatimiseen.

Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkijana nykyään toimiva filosofian tohtori Jonne Hytönen keskittyi vahvaan kestävyyteen ja ekologiseen suunnittelujärjestelmään. Hytösen väitöskirja ”Limits of Localism (2019) käsitteli kommunikatiivisuutta, uusliberalismia ja kestävyyttä Suomen alueidenkäytön suunnittelussa.

Hytönen korosti, etteivät talouskasvu ja ympäristölle aiheutuva taakka ole irtikytkettävissä. Ympäristön tila on seurausta taloudellisesta toimeliaisuudesta. Heikon kestävyyden moodissa arvioidaan vain yksittäisen tuotantomuodon ympäristösuorituskykyä. Jotta päästään vahvan kestävyyden tilaan tarvitaan muutoksia talouden ja yhteiskunnan päätöksentekoon. Ajattelun juuret löytyvät YK:sta ja taloustieteestä.

Kestävän suunnittelun argumentointiin kaivataan Hytösen mukaan perkausta. Useamman hankkeen yhteisvaikutuksena alue- ja yhdyskuntakehitys johtaa tällä hetkellä ympäristön tilan heikentymiseen. Hankkeiden kumuloituvat vaikutukset pahentavat luontokatoa, kiihdyttävät ilmastonmuutosta jne. Fokus on yksittäisissä hankkeissa ja niiden luvituksessa.

Jonne Hytönen viittasi Suomen sotien jälkeiseen vahvaan modernistiseen projektiin, jossa muun muassa pohjoisen Suomen jokia valjastettiin vesivoiman käyttöön ja valtio muutoinkin oli voimakkaasti edistämässä jälleenrakennusta. Kuulijalle välittyi kuva, että jotain sen kaltaista kaivattaisiin Hytösen mielestä nytkin, tosin eri tavoittein. Suunnittelu on 2000-luvulla pirstoutunut ja keskusvallan ote purettu. Kuntien itsehallinto suunnittelussa on kasvanut. Hytönen viittasi Matti Vatilon YSS:n lehdessä (2000:2) olleeseen kirjoitukseen ”Käskyvallasta kumppanuuden aikaan – reunamerkintöjä Kaj Nymanin puheenvuoroon”. Matti itse totesi muuttaneensa ja kehittäneensä ajatteluansa ja olevansa samaa mieltä siitä, että suunnittelu on pirstoutunut ja ”heiluri heilahtanut liikaa markkinauskoon”. Mikä vuorostaan vaikeuttaa kestävän suunnittelun mahdollisuuksia.

Viimeisenä tilattuna alustajana oli Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa tutkijatohtorina ympäristöjohtamisen oppiaineessa työskentelevä Irene Kuhmonen. Hänen aiheensa koski ekologisen siirtymän rahoitusta ja oikeudenmukaisempaa toteutusta. Miten kestävä siirtymä voitaisiin toteuttaa maaseudulla ja edistää vaihtoehtoista taloudellista ajattelua?

Kuhmonen väitti, että nykyinen kasvutalous on kestävyyskriisin tärkein ajuri ja maaseudun kuihtumisen aiheuttaja. Maatalous on 2000-luvun Suomessa keskittynyt sekä tilakoon kasvun kautta että alueellisesti. Voi puhua vilja-Suomesta, karja-Suomesta ja siipikarja-Suomesta. Kehitys näkyy suoraan luonnonympäristön köyhtymisenä. Lintuindikaattori on siinä hyvä mittari. Lintuindikaattori on laskenut tasaisesti 1980-luvun alusta alkaen.

Maaseudulla asuvien kannalta keskittyminen on tarkoittanut, että saavuttaakseen entisen tulotason tulee maatalouden harjoittajan tuottaa entistä enemmän ja tehokkaammin. Monet nykypäivänä kannatettavina pidetyt trendit eivät maaseudun kannalta ole aina yhtä toivottavia. Esimerkiksi kasvispainotteinen ruokavalio vain kiihdyttää keskittymistä, kun kotieläintuotanto hiipuu ja sitä kautta myös tuotanto maatiloilla yksipuolistuu. Tuoreen Kalevi Sorsa Foundationin raportin mukaan metsäsektorin vihreä siirtymä vaikuttaa heikentävästi Itä- ja Pohjois-Suomen työpaikkoihin.

Verrattuna fossiilitalouden tuottamaan voimakkaaseen keskittymiseen ja heikkoon paikkasidokseen tuottaa uusiutuva ja kiertotalous vahvan paikkasidoksen, jossa toteuttaja on myös osallinen. Uudenlaisen tulevaisuudenpolun tarjoaa uudelleenorganisoitumisen kautta muodostuva vähentyminen ja paikallistaminen (Käyrä & Kuhmonen, 2024) (3).

Agroekologisessa symbioosissa toteutuvat monipuolinen tuotanto, paikallinen jalostus, alueellinen ravinnon ja energian omavaraisuus sekä kohtuullisuus ja planetaariset rajat. Vastakohtana on teknologiavetoinen tulevaisuus, jossa tuotanto on erikoistunutta. Elävän maaseudun kannalta myönteinen tulevaisuus on pitkälti yhteneväinen ekologisesti kestävän tulevaisuuden kanssa. Diskurssikamppailu linjanvalinnasta on jo täydessä vauhdissa.

Alustusten pohjalta keskustelu jatkui vilkkaana. Kuhmosen esiin tuomia näkökohtia pidettiin suorastaan ”hätkähdyttävinä”. Tuotiin esiin, ettei politiikkaa eikä maatalouden osalta varsinkaan EU:a voi välttää. Kuhmonen totesi, kuinka myös EU:n sisällä on eri suuntiin vieviä voimia, joihin voi yrittää vaikuttaa. Hän toisaalta kysyi, onko Suomella maana edes halua yrittää vaikuttaa, ja mihin suuntaan.

Pohdittiin ja kysyttiin, miten kaavoitus voisi tilanteeseen vaikuttaa. Maakuntakaavoituksessa ilmiöitä tunnistetaan. Maakuntakaavaan merkityt esimerkiksi tuulivoimalavaraukset eivät kuitenkaan mitenkään suoraviivaisesti tarkoita, että tuulivoimahankkeet niille sijoittuisivat. Suurten pääomasijoittajien näkemykset usein ratkaisevat tuulivoimaloiden sijoittumisen.

Irene Kuhmonen myös totesi, että maaseudulla yrittäjät ovat tulleet varovaisiksi. Suomalaisilla on entistä vähemmän rahaa välttämättömyyshyödykkeisiin, kuten ruokaan ja asumiseen. Erilaiset halpuutuskampanjat eivät maaseudun asiaa aja. Ei myöskään yhteiskunnallinen keskustelu, jossa maaseutu nähdään lähinnä vain ongelmana. Kotimaan matkailu voisi tilannetta parantaa.

Seminaarisarjan ideoijana ollut Emel Tuupainen tiedusteli kuulijoiden halukkuutta syventää teemoja erikseen järjestettävien kurssien avulla. Hän piti tärkeänä tiivistää tutkijoiden ja käytännön suunnittelutyötä tekevien yhteistyötä jatkoa ajatellen.

Lopuksi YSS ry:n puheenjohtaja Matti Vatilo lausui kiitokset Emel Tuupaiselle ja hänen tukenaan olleille Timo Heikkiselle ja Elsa Kiviselle. Kahden tilaisuuden kokonaisuus oli toimiva ratkaisu ja keräsi odotettua enemmän osallistujia sekä verkon ääreen että ensimmäisellä kerralla myös Tieteiden talolle.

Lauri Jääskeläinen

1. BIOS-tutkimusyksikkö on vuonna 2015 perustettu itsenäinen tutkimusyksikkö. Yksikössä toimivat 10 tutkijaa edustavat eri ympäristötutkimuksen aloja. BIOS on muun muassa tehnyt aloitteen ekologisesta jälleenrakennusohjelmasta. Koneen Säätiön Vuoden Tiedekynä -palkinnon saivat vuonna 2024 Paavo Järvensivu, Tero Toivanen ja Ville Lähde artikkelistaan ”Ekologisen jälleenrakennuksen haaste”.
2. Janne M. Korhonen (toim.): Oikeudenmukainen siirtymä Suomessa. Kalevi Sorsa -säätiö 2024.
3. Minna Käyrä & Irene Kuhmonen: Institutionalising degrowth regime: a review and analysis of degrowth transition proposals. Sustainability Science, 2024.

Nollakasvun kuntien kestävyysparadoksi herätti vilkasta keskustelua Tieteiden talossa 4.2.2025. Yhdyskuntasuunnittelun seuran, yhdessä Aalto-yliopiston asiantuntijoiden kanssa, organisoimaan tilaisuuteen oli saapunut parikymmentä kiinnostunutta. Verkon kautta alustuksia ja keskustelua seurasi ja siihen osallistui lisäksi viitisen kymmentä kuulijaa.

Alku- ja tervetuliaissanat lausui väitöskirjatutkija ja aktivisti, arkkitehti Emel Tuupainen. Hän viittasi alueiden ja kuntien epätasaiseen kehitykseen, jossa käytännön ratkaisut ovat toistaiseksi olleet voittopuolisesti reaktiivisia. Kestävyyden ja vihreän siirtymän oikeudenmukaisuudesta ei juurikaan ole keskusteltu, lukuun ottamatta Itä-Suomen jäämisestä esimerkiksi tuulivoiman hyödyistä paitsi. Toisaalta uusiutuvan energiahankkeiden taustalla ovat usein kansainväliset yritykset, jotka korjaavat suurimman hyödyn. Tärkeää on pohtia vaihtoehtoisia suunnittelutapoja, joita on sivuttu esimerkiksi Janne Oittisen tuoreessa artikkelissa uusimmassa Yhdyskuntasuunnittelu-lehden numerossa 2-3:2024.

Ensimmäisenä alustuksena kuultiin Yhdyskuntasuunnittelun seura ry:n puheenjohtajan Matti Vatilon katsaus, perustuen pitkälti hänen ympäristöministeriölle laatimaansa selvitykseen pienten kuntien alueidenkäytön suunnittelujärjestelmien vaihtoehdoista (1). Vatilo viittasi Petteri Orpon hallitusohjelmaan. Siinä on muun muassa kirjaus, jonka mukaan väestökehitys, taloustilanne, eriytyminen ja monet muut ilmiöt edellyttävät kuntien uudistumista ja uudistamista. Mitään täsmällistä määritelmää pienelle kunnalle ei ole. Selvityksessä on käytetty lähtöoletuksena 6 000 asukasta, joka on asetettu lainsäädännössä pätevyysvaatimukset täyttävän kunnan kaavoittajan asukaslukurajaksi. Kunnat voivat hoitaa pakollisen kaavoittajaa koskevan velvoitteen myös yhteistyössä keskenään. Kuuden tuhannen asukkaan rajan alle jää lähes puolet Suomen kunnista, joiden yhteislukumäärä on Manner-Suomessa vajaa 300.

Kuntakoko sinänsä ei tarjoa yksikäsitteistä mittaria kaavoituksen joustavuudelle. Esimerkiksi alle tuhannen asukkaan Lestijärven kuntaan on rakennettu mittava määrä tuulivoimaa. Sen sijaan lukuisia yhteisiä piirteitä löytyy, kun tarkastellaan pienten kuntien suunnittelukäytäntöjä. Kaavoituksen ja digiasiantuntemuksen riittämättömyys ja rekrytointivaikeudet johtavat konsulttivetoiseen ja ulkoistettuun kaavoitukseen, josta usein puuttuu toiminnan jatkuvuus. Kuntayhteistyö voi kangerrella. Sidonnaisuuksien hallinta pienen kunnan päätöksenteossa voi olla ongelmallista. Alueidenkäytön suunnittelu on samaan aikaan muutakin kuin kaavoitusta. Kuntien omalla suunnittelukulttuurilla voi olla huomattava vaikutus onnistumiseen.

Lainsäädäntöä on 2000-luvulla muutettu joustavammaksi. Muun muassa yleiskaavan käyttömahdollisuuksia suoraan rakentamiseen oikeuttavaksi on laajennettu. Matti Vatilon mukaan voikin todeta, että kaavoista on moneksi.

Kuntamurros on tosiasia. Maaseutumaiset alueet autioituvat kiihtyvää vauhtia. Eräänä kouriintuntuvana seurauksena on kouluverkon raju harveneminen. Yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi on asetettu normien keventäminen, mikä sinänsä on Vatilonkin mielestä kannatettavaa. Norminpurku voi toimia uuden kuntakäsityksen tukena. Yhden yhtenäiskuntamallin ideologiasta voitaisiin edetä kohti erilaistuvia kuntia. Olennaista on kuitenkin turvata kansalaisten ja kuntalaisten riittävä yhdenvertainen kohtelu.

Alustuksen herättämässä keskustelussa pohdittiin muun muassa digitalisaation vaikutuksia. Pienissä kunnissa digitalisaatio on voinut jopa parantaa palvelutasoa verrattuna entiseen. Suuri ongelma liittyy asuntokannan eriytymiseen, josta keväällä on luvassa laajempi ministeriötasoinen selvitys. Samalla kun Lapin matkailukeskuksissa loma-asuntojen hinnat hipovat jo eteläisen Helsingin asuntohintoja, niin hiljenevissä maaseutukunnissa ei enää saa pankeista lainaa edes välttämättömiin asuntojen korjauksiin. Rakennuksilla ei ole enää vakuusarvoa, kun niiden hintataso on muutamassa vuodessa pudonnut jopa kymmenesosaan aiemmasta.

Toisena alustajana oli Aalto-yliopiston tutkija, arkkitehti Pilvi Nummi, joka on myös YSS ry:n johtokunnan pitkäaikainen jäsen. Pilvi on tutkinut sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää digitalisaatiota pienten kuntien maankäytön suunnittelussa (2). Tällä hetkellä Suomessa on käytössä kahdeksan erilaista kaavan laadintaohjelmistoa. Digitaalinen ja tietomallipohjainen kaavoitus on sosiotekninen murros, joka muuttaa kokonaisvaltaisesti suunnittelukulttuuria. Kaavamääräysten logiikka muuttuu. Jotta uudistus toisi kaikki siihen kohdistetut odotukset, edellyttäisi se ohjelmien käyttäjien nykyistä voimakkaampaa mukaan ottamista ohjelmien kehitystyöhön. Aiheen tiimoilta on ilmestymässä piakkoin artikkeli ”Digitaalisen innovaation omaksumisen moniulotteisuus kuntien teknisellä toimialalla”, kirjoittajina Jarmo Pulkkinen, Marjo Suhonen ja Pilvi Nummi.

Pienet kunnat ovat riippuvaisia ostopalveluista, jotka pitää kilpailuttaa. Myös pienistä kunnista löytyy edelläkävijöitä. Pihtiputaan kunta sai ensimmäisenä kuntana oikeudet viedä kaavat tietomallimuotoisena Ryhti-järjestelmään (3). Esille nousseita kehitystarpeita ovat muun muassa tiedontarve muiden kuntien hankkeista, kuntalaisten osallistumismahdollisuuksien vahvistaminen sekä kuntien rakennusjärjestysten saaminen osaksi tietomallimuotoisen kaavoituksen kokonaisuutta. Digikehittämiseen kaivataan ylipäätänsä lisää moniäänisyyttä, käyttäjäkeskeisyyttä sekä kaavoitustyökalujen räätälöintiä. AI ei ole tämän kanssa ristiriidassa, totesi Pilvi Nummi.

Kolmannesta alustuksesta vastasi etänä Oulusta tekniikan tohtori, arkkitehti Hanna Kosunen. Hanna on selvittänyt yhdessä Sari Hirvonen-Kantolan ja Helka-Liisa Hentilän kanssa Kunnallisalan kehittämissäätiön toimeksiannosta kuntien maankäytön suunnittelua ja elinvoimahankkeita (4). Kosunen väitteli vuonna 2021 Oulun yliopistossa aiheenaan kaupunkisuunnittelu asuinalueilla, joissa väestön ei odoteta kasvavan tai se kasvaa hitaasti (5).

Kunnallisalan kehittämissäätiön selvitykseen osallistui kymmenen kuntaa eri puolilta Suomea. Kunnan elinvoimaa käsiteltiin siinä laajapohjaisena ilmiönä, joka muodostuu ihmisten, yhteiskunnan ja ympäristön välisistä suhteista. Maankäytön suunnittelulla ja kaavoituksella luodaan elinvoimalle edellytyksiä. Selvityksessä mukana olleiden kohdekuntien asukasluku vaihteli vajaasta 2 600 asukkaasta noin 80 000 asukkaaseen. Kuntien valinnassa hyödynnettiin konsulttitoimisto MDI:n kuntien kasvupotentiaalin viisiportaista luokittelua. Luokittelussa on neljä kriteeriä: aluetalous, vetovoima, väestö- ja ikärakenteen muutos sekä asuminen. Haastattelut olivat osa selvitystä.

Elinvoimaan vaikuttavissa tekijöissä erottuivat kunnille yhteiset keinot, yksittäisen kunnan kasvutilanteeseen liittyvät keinot ja muut keinot. Yritysten toimintaympäristön ja asuinympäristöjen kehitys olivat keskeisiä muuttujia.

Palvelurakenteen käänteet voivat vaikuttaa kunnan investointitarpeeseen nopeasti. Esimerkiksi Kolari joutuu mahdollisen kaivoshankkeen myötä investoimaan kouluverkkoon lyhyellä varoitusajalla. Toisissa tilanteissa ajankohtaiseksi on tullut toteutumattomien asemakaavojen kumoaminen. Näin tapahtui Pieksämäellä. Kouvolassa keskustan kehittäminen arkkitehtikilpailujen kautta nähtiin mahdollisuutena, vaikka samaan aikaan rakennuksia piti purkaa.

Aloitteellisuus ja nopea reagoiminen nousivat tärkeiksi tekijöiksi kuntien elinvoiman kannalta. Kaavoitukselta odotetaan nopeutta. Voimavarojen niukkuus johtaa helposti siihen, että kiireelliset hankkeet ajavat muiden ohi eikä selvitysten arvioimiseen jää aikaa. Vähät resurssit kuluvat reagoivaan suunnitteluun. Selkeänä johtopäätöksenä oli, että yritysten toimintaympäristön kehittäminen on keskeinen elinvoimatekijä.

Paikallisten ominaispiirteiden hyödyntäminen osana pitkän tähtäimen suunnittelua on kannatettavaa. Eri tekijöiden vaikutuksia ei aina ole helppo todentaa, mutta seuranta on silti hyödyllistä. Pienissä kunnissa korostuvat innovatiivisuus ja yksittäisten henkilöiden ennakkoluulottomuus. Hyvänä esimerkkinä on jälleen Pihtipudas. Pienten kuntien kannattaa myös tehdä yhteistyötä. Etätyöverkostojen luominen ja osan vuodesta tyhjillään olevien asuinrakennusten käyttö on eräs ja samalla ekologinen ratkaisu, tuotiin esiin loppukeskustelussa.

Pohdittiin myös vaikuttamisen mahdollisuuksia kuntapäättäjien osaamiseen. Rajanveto virkahenkilön ja poliitikon välillä voi olla häilyvä. Viranhoidossa tarvitaan myös puhumisen ja argumentoinnin taitoja. Maanomistajan asema on sekin murroksessa, ja nykyinen hallitus on ottanut johtotähdeksi prosessien sujuvoittamisen ja maanomistajien aseman vahvistamisen eri tavoin.

Tilaisuus antoi monipuolisen kattauksen kuntasektorin eriytyvään kehitykseen. Matti Vatilon esiin tuomalla tavalla lähitulevaisuudessa häämöttää norminpurun myötä kuntakäsitteen uudelleen arviointi.

Pienten kuntien tulevaisuuden ja kestävyyssiirtymän arviointi jatkuu helmikuussa etänä toisella täydentävällä tilaisuudella, jossa pureudutaan ekologisen siirtymän rahoitukseen ja oikeudenmukaisempaan toteutukseen.

Lauri Jääskeläinen

Lähteet:

1. Matti Vatilo: Pienten kuntien tarpeita palvelevan alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän vaihtoehdot ja toteuttamisedellytykset. Ympäristöministeriön julkaisuja 2024:28.
2. Pilvi Nummi & Aija Staffans: Toteutuvatko Ryhti-hankkeen tavoitteet? Yhdyskuntasuunnittelu 2023:4 s. 53–57.
3. Ryhti, rakennetun ympäristön tietojärjestelmä, kokoaa yhteen rakentamisen ja alueidenkäytön tietoja valtakunnallisesti.
4. Hanna Kosunen & Sari Hirvonen-Kantola & Helka-Liisa Hentilä: Kuntien maankäytön suunnittelu ja elinvoimahankkeet. Kunnallisalan kehittämissäätiö 2023.
5. Hanna Kosunen: Urban Planning Approaches for Low Growth Contexts: a Case Study on the Development of Existing Built Environment in Finnish Suburbs. Universitatis Ouluensis . Oulu 2021 /H7.