Kävin aikakoneella tulevaisuudessa. Vanha sanontahan kuuluu, että mitä Ruotsissa tänään, sitä Suomessa viiden vuoden päästä. Ollaanko kaupunkisuunnittelussa vielä naapurin jälkijunassa vai jo menty ohi?
Göteborg näyttää, että kulutuskaupunki voi mennä liian pitkälle. Sen rautatieasemalta avautuva ydinkeskusta on yhtä ja samaa katettua tai kattamatonta kauppakatua. Asuntoja ja asumiseen liittyviä toimintoja ei ole. Kaduilla tungeksii väkeä, mutta eri aikaan rakennettujen miljöiden vuorottelukaan ei estä kokemasta, että tässä kaupunki on kuollut. Oikeaa, sekoittunutta kaupunkia pitää etsiä kauempaa, vanhojen vallihautojen ja puistoringin ulkopuolelta. Helsinki on vasta tällä aavikoitumisen tiellä eikä ehkä ajaudu yhtä pitkälle. Jälkijättöisyys on hyväksi, siitä piste meille.
Tukholman Kulturhusetissa käyn monta kertaa katsomassa kaupungin keskustan pienoismallia, johon on havainnollisesti sijoitettu uudet suunnitelmat ja kehitysalueet. Missä on Helsinginniemen pienoismalli? Piste ruotsalaisille.
Göteborgissa taas keskustan ranta-alueiden suunnittelua esittelemään on avattu iso näyttelypaviljonki Älvrummet (www.alvstranden.com). Sitä miehittävät joka päivä kaupunkisuunnitteluviraston edustajat, joista osa on alueesta vastaavia arkkitehteja. Halukas saa henkilökohtaisen esittelykierroksen ja asiantuntevan keskustelukumppanin. Kehun tilaa ja konseptia hienommaksi kuin mitä meiltä löytyy. Ei tällaista ole missään muualla maailmassa, kuuluu vastaus. Suomessa kaupunkisuunnittelijoiden ylemmyydentunto ilmenee kyvyttömyytenä vastaanottaa kritiikkiä. Piste pois molemmilta.
Ruotsalaisiin esikuviin verrattuna Laituri on turhan akateeminen. Helsinki vastaa avaamalla Jätkäsaaren suunnittelusta kertovan näyttelytilan vanhaan Huutokonttoriin vuonna 2011 (www.uuttahelsinkia.fi/uutiset/419). Se tulee turhan myöhään. Mieluummin saisi tietoa kuin mielikuvamuokkausta, jota nyt harjoitetaan Madonna-konserteilla ja onnettomalla ”jätkä”-mainonnalla.
Tukholman Hammarby Sjöstad on yksi Jätkäsaaren esikuvista. Se näyttääkin hienolta, kun varmaan vihoviimeisenä suomalaisena urbanistina työntelen lastenvaunut sen halki. Taloissa ja miljöissä on vaihtelevuutta. Arkkitehtuuri viittaa milloin Bauhausiin, milloin palazzoon. Lapset leikkivät hulevesipurossa. Komeimmat talot ovat asumisoikeusasuntoja. Sitä nykytyyliä en ymmärrä, että uuden alueen läpi jyrätään yksi leveä prospekti: sellainen on myös Amsterdamin Ijburgissa ja Kööpenhaminan Ørestadissa. Täällä pääkadun varteen on saatu kiitettävästi kauppoja ja palveluja. Kurja tuomita etukäteen, mutta Jätkäsaaressa sama ei onnistu. Tukholmalle piste.
Myös Göta-joen rannalle kauppa- ja satamakaupungiksi vuonna 1621 perustettu kaupunki aikoo avautua rantaan. Kuulostaa hassulta mutta kuulostaa myös Helsingiltä. Niin moni muukin asia. Göteborg pyrkii olemaan ”i världsklass”, maailmanluokkaa, esimerkiksi tapahtumakaupunkina. Sama tuttu retoriikka löytyy Tukholmasta. Sitä varmaan vahvistaa kauniin lauantaipäivän Zombiewalk, lauma eläviä kuolleita, jotka pelottelevat mummoja pitkin Drottninggatania. Kaikki hulluus ei ole suomalaista. Ei pisteitä.
Kysyn, mitä kaupunkisuunnittelu aikoo tehdä Göteborgin kansainvälistä mainetta saavuttaneelle lähiöongelmalle. Vastaus on, että rakentamalla lisää asuntoja keskustaan saadaan koko kaupungin asukaskunta kiertoon ja köyhien asuntojen hinnat laskuun. Eikös tämä ole meikäläinen porvariteoria? Täydennysrakentamista palvelevat vain uudet esikaupunkilaisten liikkumista tukevat liikennesolmut.
Helsingillä on sentään Esikaupunkien renessanssi -projekti ja sen vakava yritys muistaa myös lähiöitä. Piste Stadille.
Tukholman ajankohtainen rakennusuojelukeskustelu koskee Gunnar Asplundin maineikasta kaupunginkirjastoa. Sen laajennussuunnitelma tuotettiin kansainvälisellä kilpailulla mutta toteutuspeli vihellettiin poikki. Julkinen keskustelu kääntyi vastaan. Meillä Katajanokan hotellihanke yritetään viedä läpi yleisen mielipiteen vastatuulesta huolimatta. Ruotsissa keskustelu on tärkeä juttu, meillä haittatekijä. Erä naapurille.
Tukholmassa on Rinkebyn maailmannäyttely kertomassa, millaiseksi Suomikin voi maahanmuuttokriitikoiden painajaisissa tulla. Nousen siistiltä metroasemalta auringonpaisteeseen aukiolle, jossa myydään vihanneksia ruskeaihoisten ikämiesten paistatellessa päivää. Hui. Sivummalta löytyy mustaa nuorisoa parkkipaikoilta. Pelottaa. Kuluneen näköistä mutta siistiä. Kolmikerroksiset talot pihoineen ovat karun kotoisia, asukkaat eivät. Avoimista ikkunoista kuuluu perhe-elämän ääniä. Hassua, että lautasantennit eivät olekaan merkki vauraudesta.
Teollisen kaupungin dystopia oli hierarkkinen Fritz Langin Metropolis. Globaalikaupungin kauhukuva on kaupunki, joka on samanlainen kuin omani mutta kuitenkin toisenlaisten asuttama. Hierakkinen, vertikaalinen luokkatoiseus on vaihtunut horisontaaliseen, alkuperä- ja elämäntapatoiseuteen. Rinkeby on Apinoiden planeetta.
* * *
Tämä on Yhdyskuntasuunnittelun seuran blogin ensimmäinen kirjoitus. Jatkoa seuraa ja kirjoittajat vaihtuvat. Kommentointi on toivottavaa. Blogi on ajankohtainen keskustelupaikka kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneille.