Teksti: Hilkka Lehtonen, arkkitehti, TkT, Yhdyskuntasuunnittelun seuran johtokunnan jäsen
Kallio opetti minut lapsena lukemaan, mutta millainen se on tänä päivänä. Rosoinen niin kuin ennenkin, trendikäs ja kirjava. Se vetää nuoria, mutta myös lapsiperheet ovat alkaneet hakeutua sinne. Siellä on vanhuksia, jotka ovat asuneet koko elämänsä alueella. Työväen kaupunginosan poliittinen punaväri on haalennut. Siitä on tullut yhä enemmän vihreiden kantapaikka. Toisaalta asuntojen pienasuntovaltaisuus on estänyt kaupunginosan selvän gentrifikoitumisen ja suosii yksineläviä nuoria.
Kallio valittiin vuoden kaupunginosaksi Uudenmaan liiton toimesta viime vuonna. Valinnan perusteet kertovat paljon siitä, mistä kauupunginosan vetovoimassa on kysymys ja millaisena se koetaan siellä asuvien elämässä. Kaupunginosassa toimii perinteinen Kallio-seura, mutta myös Kallion kulttuuriverkosto ja Kallio-liike. Viimeksimainittu on eräänlainen kaupunkiaktivistien YIMBY-liike (Yes in my backyard), joka haluaa pitää ovet avoinna kaikenlaisille ihmisille ja myös laitapuolen kulkijoille. Kallion kulttuuriverkosto on satojen toimijoiden verkosto, joka järjestää kaupunginosajuhlia ”Kallio kukkii” ja ”Kallio kipinöi”. Se on ollut edelläkävijä kaupunginosajuhlissa ja ymmärtänyt mitä kaupungin tapahtumallistaminen voi tarkoittaa. Se järjestää myös mainioita kaupunginosakävelyitä. Kaikkien näiden toimesta elämä Kalliossa sykkii nykyisin tiheänä ja monipuolisena.
Osallistuin hiljan kadonneita korttelikinoja koskevaan kaupunkikävelyyn. Se oli osa Helsingin kävelyfestivaalin ja Kallion kulttuuriverkoston yhdessä järjestämää kiertelyä Siltasaaressa ja pohjoisemmassa Kalliossa. Puhuttelevaa kulttuurihistoriaa. Kierroksen veti Juhani Styrman Kallion kulttuuriverkostosta. Kulkija löytää Kalliosta myös monikerroksista arkkitehtuuria ja paikallisia helmiä, joiden takana on nimekkäitä arkkitehtejä. Lars Sonck, Selim Lindqvist, Gunnar Taucher, Väinö Vähäkallio, Onni Tarjanne ja Elsa Aropaltio tulevat tekijöinä vastaan. Eheitäkin korttelikokonaisuuksia on säilynyt: esimerkiksi Siltassaaressa, Torkkelinmäellä ja Helsinginkadun etelälaidalla. Paljon on myös purettu entisaikain Kalliosta.
Kiinnostavaa on lapsiperheiden paluu Helsingin kantakaupungin alueille, Kallio mukaan lukien. Asuin lapsena Kalliossa v. 1947 – 1954, edellä mainitun Väinö Vähäkallion jyhkeässä Elanto-talossa Helsinginkadun ja Fleminginkadun kulmassa. Se oli elämää pula-ajan Helsingissä. Talo valmistui v. 1926. Rakennuksen alakerrassa toimi Elannon kauppa ja talo oli tarkoitettu Elannon henkilökunnalle. Elanto järjesti henkilökunnalleen lainoja osakeyhtiöön pääsemiseksi. Talo kertoo myös Väinö Tannerin ja Väinö Vähäkallion ystävyyssuhteesta, jonka kautta syntyi aikoinaan myös Kallion yhteiskoulu, nykyinen ilmaisutaidon lukio. Elannon talon asukkaisiin lukeutui tuolloin myös Tannerin tytär, lääket.lis. Maija Taka perheineen.
Opettajavanhempani saivat talosta 75 m2 asunnon ilmeisesti kaupungin virkamiehinä perheen yhdistyessä asumaan saman katon alle. Asunnot olivat sotien jälkeen kiven ja vuokra-asuntolautakunnan takana. Opin lukemaan Kallion kaduilla olevista katukylteistä, joista tajusin ensimmäiseksi sanan SAUNA. Yleisiä saunoja oli eri puolilla Kalliota. Laitapuolen kulkijoita näin joskus rapussamme nukkumassa komean porrashuoneen sivukäytävien holvien suojassa. Pitkät maanalaiset kellarikäytävät tarjosivat jännittäviä leikkipaikkoja taskulamppujen valossa juokseville lapsille, joilla oli pimeässä loistavat pääkallosormukset. Yhtä kuitenkin kaipasin: puita ja muuta kaupunkivihreää. Pihallamme ei kasvanut ainotakaan puuta tai pensasta, tontin tehokkusluku on 4.1. Tämä lapsuusympäristön puute teki minusta parantumattoman viherfriikin. On hienoa, että Helsingin kaupunki on viime vuosina kehittänyt Kallion vähiä puistoja ja viherympäristöä. Ja osin yhteistyössä asukkaiden kanssa.
***
Kirjoitus julkaistaan myös Suomen arkkitehtiliiton blogisivustolla.