Eilen oli vuotuinen kaavoitusalalla toimivien ammattiliittojen järjestämä kaupunkisuunnitteluseminaari, jossa esiteltiin projekteja arvojen näkökulmasta. Tilaisuuden avasi europarlamentaarikko Satu Hassi. Hän korosti kaavoituksen merkittävyyttä maailman pelastamisessa ilmastotragedialta. Esimerkkinä hän käytti Freiburgia, jossa on tehty maankäyttöön ja rakentamiseen liittyviä päätöksiä vastoin elinkeinoelämän arvoja. Hassi kunnioitti Freiburgin kykyä pitää päänsä, eli pokerinsa.

Pentti Murolen ja Taru Niskasen Ammanin hankkeen esittelyssä kuvattiin tätä samaa pokeripeliä graafilla, jossa suunnittelua dominoivat arvot poukkoilevat projektin edetessä ja päätyvät pelin loputtua jonkun pelaajan(toimijan) eduksi.

Arvoista puhui myös VTT Sampo Ruoppila, joka vertaili Helsingin ja Tallinnan kaupunkisuunnittelua. Tallinnan heikkous oli liian vähäinen kontrolli. Helsingin heikkous oli liiallinen kontrolli. Pokeripelin kannalta voisi siis sanoa että Tallinna ei edes pelaa. Potit menee miten menee. Helsinki taas pelaa, mutta voittaako se? Ja jos voittaa niin mitä se voittaa? Ruoppilan mukaan Helsingin suunnittelussa (arvo)pokerin voittavat liian usein yksitoikkoisuuden ja rakennusteollisuuden arvot.

Kaupunkisuunnittelun pokerissa vastapelaajia on useita ja he tekevät sekä tietoisesti että tiedostamattaan “pelaajaliittoja”. Liitot syntyvät kun tahtotilat lopputuloksesta ovat yhteneväiset vaikka arvot ja syyt olisivatkin erilaisia (esim. Katajanokan Hotelli). Mutta mikä on kaupungin tahto ja mitkä ovat sen taustalla olevat arvot? Kenen kanssa kaupunki päätyy “pelaajaliittoon”? Saako kaupungilla ylipäätään olla omaa tahtoa kaupunkisuunnittelun vaihtoehtojen joukossa? Aina kun on jotain mieltä, niin jotkut eivät ole samaa mieltä. Saako Kaupunki olla eri mieltä kenenkään kanssa? Entä kaupungin virkamiehet asiantuntijoina ja suunnittelijoina? Saako heillä olla mielipide ja saako sen eteen pelata Pokeria?