Lauri Jääskeläinen

David Helldén (1905–1990) ja Sven Markelius (1889–1972) ideoivat ja suunnittelivat Tukholman toisen maailmansodan jälkeisen Cityn. Markelius toimi vuosina 1944–54 Tukholman kaupunkisuunnittelupäällikkönä. Helldén sai Markeliukselta johdettavakseen erillistoimiston, tehtävänään laatia Citylle asemakaava.

Keskiaikaisen Hötorgetin ja Sveaplatsin, nykyisen Sergeltorgetin jyrääminen ja korvaaminen uudella bisneskeskuksella perustui kaupunkisuunnittelun uusimpiin virtauksiin ja unelmiin paremmasta ja ihmisläheisemmästä suurkaupungista. Reaktio ja tuomio tulivat viimeistään kaksi vuosikymmentä toteutuksen jälkeen. Keskusteluissa 1990-luvulla oli esillä viiden tornitalon, ”trumpetin”, purkaminen. Säilyttävä ja korjaava vaihtoehto kuitenkin voitti. Esimerkiksi Helsingin ajankohtaisiin tornihankkeisiin verrattuna Nedre Norrmalmin alue on tänä päivänä pikemminkin pittoreski kuin ylimitoitettu.

CIAM ja standardisointi

Sven Markelius oli ensimmäinen pohjoismainen jäsen vuonna 1928 toimintansa aloittaneessa löyhässä modernististen arkkitehtien yhteenliittymässä CIAM:ssa (Congrés Internationaux d’ Architecture Moderne). CIAM:n henkisinä isinä olivat ennen kaikkea Sigfried Giedion ja Le Corbusier. Oli Markeliuksen ansiota, että Alvar Aalto otettiin CIAM:n toimintaan mukaan. Aalto etääntyi kuitenkin CIAM:n teorioista jo vuoden 1933 Ateenan kokouksen jälkeen (Zettersten 2000, 105). Toisen maailmansodan jälkeen CIAM:n toiminta hiipui, kunnes vuonna 1960 CIAM:n korvasi lopullisesti Team 10 -nimellä tunnettu ryhmä. Nuoret arkkitehdit irtaantuivat ennen toista maailmansotaa uraansa luoneesta CIAM-sukupolvesta jo CIAM:n Dubrovnikin kokouksessa vuonna 1956 (Bosman 2008, 246–247).

CIAM:n Ateenan julistus (Charter of Athens) vahvisti uskoa monistettavuuteen. Kaupunkisuunnittelun lähtökohdaksi linjattiin the living cell, asumasolu. Solut piti järjestää sopivan kokoisiin ryhmiin, joita kutsuttiin termillä unit of habitation. Menneisyys nähtiin pikemminkin kahleena kuin inspiraation lähteenä. Walter Gropiuksen johdolla Bauhaus karsi opetusohjelmastaan kokonaan pois arkkitehtuurin historian (Forty 2000, 199).

Ruotsi oli uuden arkkitehtuurin eturintamassa. Kulminaationa on yleisesti pidetty vuoden 1930 Tukholma-näyttelyä (Stockholmsutställningen), jonka järjestelyistä vastasi Ruotsin käsiteollisuusyhdistys (Svenska slöjdföreninen). Yhdistyksen johtaja Gregor Paulsson oli julkaissut vuonna 1916 teoksen Den nya arkitekturen. Teoksessaan Paulsson propagoi teollista rakentamista, standardisointia, sosiaalista rationalismia ja ylisti rakenteellisen selkeyden kauneutta (Rudberg 1998, 88).

Paulsson kiinnitti Tukholman näyttelyn suunnitteluun joukon eturivin arkkitehteja, joista etunenässä Gunnar Asplundin. Markeliuksen tehtäväksi tuli sairaalaosasto. Hän vastasi myös yhden vuokra-asunnon sekä omakotitalon suunnittelusta. Markelius kirjoitti näyttelyluetteloon pienten asuntojen problematiikasta. Markelius ja muut sen ajan radikaaleina pidetyt arkkitehdit keskittivät teoreettista tarmoaan asuntokysymyksen ratkaisuun. Tehtävä oli vaikea, osin mahdoton.

Näyttelyarkkitehteina toimivat Erik Bryggman ja Alvar Aalto. Molemmat seurasivat Tukholman näyttelyn suunnittelua, ja vastavuoroisesti ruotsalaiset kollegat, kuten Asplund, vierailivat Turussa (Heinonen 1986, 81). Markelius piti vuonna 1928 Suomen Arkkitehtiliiton vuosikokouksessa Turussa huomiota herättäneen esitelmän funktionalismin periaatteista. Jopa päivälehdet kiinnittivät siihen huomiota. Arkkitehti-lehti julkaisi siitä otteita otsikolla ”Ratsionalisoimispyrkimykset nykyaikaisessa huonerakennustaiteessa”. Markelius peräänkuulutti ”typisoimista” sekä taloudellisten ja yhteiskunnallisten epäkohtien poistamista.

Syytä on myös mainita vuoden 1931 ohjelmajulistus Acceptera. Vielä kahdeksan vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen ruotsalaisia arkkitehtipiirejä keskusteluttava pamfletti syntyi Markeliuksen lisäksi viiden kirjoittajan toimesta. Vuonna 2003 arkkitehdeilta Björn Klarqvist ja Sven Thiberg ilmestyi 2000-luvun tilannekatsaus Acceptera inte (Klarqvist & Thiberg 2003).

Standardisointi nähtiin pysyvänä ratkaisuna tavoiteltaessa hyviä ja halpoja asuntoja. Asuntokysymyksen ratkaisu oli sosiaalidemokraattien päätavoitteita en jälkeen, kun puolue nousi valtaan Per Albin Hanssonin johdolla vuonna 1932. Sosiaalidemokraattien äänisaalis vuoden 1932 vaaleissa oli 1 040 000, mikä oli 85 prosenttia kolmen porvarillisen pääpuolueen yhteisestä äänimäärästä (Essén 1935, 513). Folkhemmet tarkoitti myös kirjaimellisesti ja fyysisesti ”kotia kaikille” (Mattsson 2010, 79). Asuntokysymyksen ratkaisu osoittautui kuitenkin pitkäaikaiseksi projektiksi. Markelius, joka jo johti rakennusstandardisointikomiteaa (Byggstandardiseringen), lähti valtiopäiväaloitteen johdosta selvittämään rakennuskustannusten alentamismahdollisuuksia vuonna 1944. Selvitystyö keskittyi jatkokehittämään standardisoitua pientaloa, systeemitaloa, jota Markelius oli ideoinut jo sotien välillä. Systeemitalon malliksi hän suunnitteli omaan käyttöönsä ylellisen omakotitalon, Kevingevillan, Danderydiin. Tätä vuonna 1945 valmistunutta villaa esiteltiin laajalti alan lehdissä, ja siitä muodostui eräänlainen arkkitehtien pyhiinvaelluskohde. Muun muassa Le Corbusier vieraili siellä.

Viisikymmenlukua lähestyttäessä Markeliuksen huomio kiinnittyi kuitenkin enenevästi pientalokysymystä laajempiin kaupunkisuunnittelun kysymyksiin. Luonnollisena selityksenä tähän oli hänen valintansa Tukholman kaupunkisuunnittelupäälliköksi vuonna 1944.

Nedre Norrmalm ja sen regulointi

Ruotsi eli 1940- ja 50-luvuilla kultakauttansa. Lähtökohdat taloudelliselle hyvinvoinnille olivat suotuisat, olihan Ruotsi eräitä harvoja Euroopan maita, jotka säästyivät toisen maailmansodan tuhoilta. Ruotsin teollisuus oli iskukykyinen, politiikka ennakoitavaa ja yhteinen käsitys tarvittavista sosiaalisista uudistuksista laajaa (Hägg 2005, 153–156).

Modernismin vastainen arkkitehtuurikritiikki nosti päätänsä Euroopassa jo sodan aikana. Modernismin katsottiin hukanneen alkuperäisen tehtävänsä ja muuttuneen eksklusiiviseksi ja individualistiseksi. Totalitaarisissa valtioissa, kuten Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa, miellyttiin mahtipontisuuteen ja antiikista ammentaviin esikuviin. Hitler Albert Speerin tuella halusi korostaa myös kansaa (Volk) ja kansanomaisia elementtejä. Avantgardea Hitler inhosi (Curtis 1996, 252–257).

Ruotsissa funktionalismin vastainen kritiikki ei johtanut tyylisuuntauksen hylkäämiseen vaan sen sisällölliseen laajentamiseen. Yksilö ja yksilön tarpeet voitiin sisällyttää arkkitehtuuriin esimerkiksi taiteen avulla (Mattsson 2010, 85).

Tukholmaa vaivasi toisen maailmansodan jälkeen kasvava asuntopula. Kaupunkisuunnittelukonttori toteutti jopa julistekampanjan, jossa ihmisiä varoitettiin muuttamasta asuntopulasta kärsivään pääkaupunkiin (Rudberg 1989, 149). Markeliuksen johdolla Tukholmassa alettiin laatia yleiskaavaa vuonna 1945. Yleiskaavan avulla päästäisiin rakentamaan uusia esikaupunkeja ja kipeästi kaivattuja uusia asuntoja. Markeliuksen eräs lähtökohta oli autoliikenteen ja jalankulun erottaminen. Ratkaisuun hän oli tutustunut Yhdysvalloissa 1920-luvulla.

Amerikkalaiset esikuvat näyttäytyvät myös Hötorgetin uudelleen reguloinnin suunnitteluhistoriassa. 1930-luvulta peräisin oleva Slussenin ”liikennekone” Katarina-hisseineen antoi mallia siitä, miten kasvavan yksityisautoilun haittoja voidaan lieventää.

Nedre Norrmalm on Tukholman keskustan ydintä. Alueen uudelleen reguloinnista tehtiin suunnitelmia jo 1860-luvulla. Nedre Norrmalm on kuin Helsingin Töölönlahden alue, jonka suunnittelusta kiisteltiin vuosisadan ajan.

Kansainvälinen kilpailu Nedre Norrmalmin suunnittelusta käytiin vuosina 1932–1933. Ehdotuksia jätettiin 350 kappaletta. Osallistujien joukossa olivat muun muassa Le Corbusier ja Alvar Aalto. Molemmat esittivät suuren osan olemassa olevasta rakennuskannasta purettavaksi (Asplund 1980, 234).

Voittajaksi valittiin juryn jäsenen, Tukholman kaupunkisuunnittelun johtajan (1927–44) Albert Lilienbergin jo vuonna 1928 luonnosteleman ehdotuksen kaltainen ratkaisu. Palkinto jouduttiin kuitenkin pian vetämään takaisin, kun ilmeni, että voittaneen ehdotuksen tekijät (Bergenz ja Virgin) olivat Lilienbergin lähimpiä avustajia kaupungin hallinnossa (Rudberg 1989, 138).

Kiintoisaa on, että Markelius, josta sittemmin oli tuleva Lilienbergin seuraaja, kritisoi kilpailua ja sen tulosta. Markeliuksen mielestä useimmat kilpailuehdotukset olivat utopistisia ilman kytkentää todellisuuteen. Markelius piti myös valittua kansainvälistä kilpailumuotoa epäsopivana tehtävään, joka oli niin voimakkaasti sidoksissa paikalliseen traditioon ja olosuhteisiin. Markelius ehdotti ratkaisuksi erillislakia, ”lex Norrmalm” (Rudberg 1989, 139). Laki säädettiin vuonna 1953.

David Helldén tekee ehdotuksen

Tukholman kaupunginvaltuusto teki kesäkuussa 1945 periaatepäätöksen Nedre Norrmalmin uudesta katuverkostosta. Mutta jo puoli vuotta aikaisemmin, tammikuussa samana vuonna, Markelius oli organisoinut alueen kaavoitustyötä varten erillistoimiston ja David Helldénin johtamaan sitä. Järjestely sai valtuuston jälkikäteisen siunauksen kesäkuussa (Rörby 2002, 250).

Vuoden päästä tästä julkistettiin Nedre Norrmalmin regulointia koskeva uusi asemakaavaehdotus. Ehdotus on usein laitettu Markeliuksen nimiin. Tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että ehdotus pohjautuu pikemminkin Helldénin ideoihin (Rörby 2002, 252; Caldenby & Lindvall & Wang 1998, 304; Rudberg 1989, 140).

Helldénin luonnoksissa esiintyvät ne viisi tornitaloa, ”trumpettia”, joista sittemmin tuli alueen symboli. Tornitalojen lukumäärää Helldén perusteli sillä, että naiselle ojennetaan viisi eikä neljä ruusua. Helldénistä monografia kirjoittanut Martin Rörby arvioi, että lukumäärän taustalla oli pikemminkin kiinteistötalous ja valaistusolosuhteet (Rörby 2002, 253).

Ehdotuksessa viipalemaisten tornitalojen kerrosten lukumäärä vaihteli viidestätoista yhdeksääntoista. Kaikille torneille oli kaavailtu sama korkeus laskettuna Sergelinkadulta. Leveys vaihteli niin, että levein sijoittui lähimmäksi konserttitaloa.

On arvoitu, että tornitalojen esikuvana on alun perin Le Corbusierin Rio de Janeiroon luonnostelema opetus- ja terveysministeriön rakennus (1943) (Rörby 2002, 254). Helldén itse on tuonut esikuvana esiin Lever Housen New Yorkista (Gordon Bunshaft). Rörby ei pidä mahdottomana, että vaikutukset ovat kulkeneet päinvastoin: Bunshaft sai Markeliuksen kautta vaikutteita Helldéniltä. Markelius oli mukana kansainvälisessä ryhmässä suunnittelemassa Yhdistyneiden kansakuntien korttelia New Yorkiin, ja myös Bunshaft oli mukana tässä ryhmässä Louis Skidmoren sijaistajana (Rörby 2002, 257, Prudon 2008, 486–489). Vuoden 1946 ehdotuksessa oli tuleva Sergelin tori vielä suorakulmio.

Kritiikkiä

Vuoden 1946 ehdotus sai lausuntokierroksella voittopuolisesti myönteisen vastaanoton. Rakennuslautakunta ja Tukholman kauneutta varjeleva neuvosto (Rådet till skydd för Stockholms skönhet, lyhyemmin Skönhetsrådet) asettuivat kuitenkin vastahankaan. Pelkona oli muun muassa Hötorgetista etelään sijaitsevan historiallisen alueen purku, jolloin vaaravyöhykkeeseen joutuivat kuvanveistäjä Johan Tobias Sergelin ateljee- ja asuinrakennus samoin kuin Ruotsin ensimmäinen vapaakirkollinen rakennus, Betlehemin kirkko.

Skönhetsrådetin puheenjohtaja, kaupunginarkkitehti Gunnar Wetterling arvioi kritiikissään, että ehdotuksen tekijä on erehtynyt pitämään Tukholmaa New Yorkina (Rörby 2002, 262). Tukholman kauppakamari oli toisilla linjoilla ja asettui vastustamaan ajatusta kävelykadusta (Sergelgatan).

Ehkä eniten kritiikkiä sai osakseen ehdotukseen sisältynyt ajatus uudesta kaupunginteatterista Hötorgetista etelään. Sijoitusta vastustivat niin Skönhetsrådet kuin kauppakamari. Kritiikin vuoksi vuoden 1946 ehdotusta ei tuotu lainkaan valtuustokäsittelyyn

Torneista ei luovuta

Jatkoehdotuksia tehtiin lukuisia, eikä Helldén itse niistä kaikista vastannut. Muun muassa tornitalojen hahmo vaihtui välillä viipaleista pistetaloihin, ja tornien kerroslukua pudotettiin.

Kilpailevat ehdotukset eivät kuitenkaan vakuuttaneet. Niinpä Markelius päätti palata Helldénin alkuperäisiin ajatuksiin. Ratkaisujen tekemistä hoputti metron (Tunnelbana) rakennustöiden eteneminen kohti Kungsgatania, Gamla Stania ja Slussenia. Regulaatio tuli ulottaa Hötorgetin eteläpuoleisiin kortteleihin. Kun yksityiset eivät olleet kiinnostuneita, otti kaupunki itse rakennuttajana ohjat käsiinsä. Aikataulupaineessa uudesta arkkitehtikilpailusta luovuttiin. Sen sijaan David Helldén kutsuttiin uudestaan apuun, ja hän sai alkuperäistä laajemman toimeksiannon vuonna 1951.

Helldénin eri tavoin kehittämä uusi ehdotus hyväksyttiin valtuustossa kesäkuussa 1952 äänestyksittä. Kaava edellytti vielä valtion vahvistuksen, joka saatiin vuotta myöhemmin.

Toteutus vei toistakymmentä vuotta

Helldénin konseptin toteutus sitä täydentävine elementteineen kesti pitkälle 1960-luvulle asti.

Pohjoisin viipalemaisista tornitaloista, joka oli Helldénin itsensä suunnittelema, valmistui vuonna 1959. Loput neljä seurasivat heti perässä. Jokaiselle oli eri suunnittelija: Anders Tengbom, Markelius, Lars Erik Lallerstedt sekä Sergeltorgetille avautuvassa viidennessä, julkisivuiltaan enemmän artikuloidussa, Backström ja Reinius.

Rinnan tornitalojen kanssa Helldén suunnitteli myös teatterin. Tukholman kaupunginteatterin muuttamisesta näihin tiloihin keskusteltiin, mutta käytännössä sali tuli toimimaan elokuvateatterina.

Kului vielä monta vuotta ennen kuin Sergelin tori maanalaisine tasoineen ja suihkulähteineen oli rakennettu. Muutosta haluttiin korostaa silläkin, että alueen vanha nimi, Sveaplatsen, vaihdettiin nimikilpailun jälkeen Sergelin toriksi. Sergelin toria leimaavan ”superellipsin” loi Helldénin pitkäaikainen ystävä, tanskalainen matemaatikko ja runoilijafilosofi Piet Hein.

Viimeinen puuttuva pala kokonaisuudesta käsitti alueen Sergelin torista etelään. Siitä järjestetyn pohjoismaisen arkkitehtuurikilpailun voitti vuonna 1965 Peter Celsing. Celsingin ehdotukseen sisältyneet kaksi elementtiä, kulttuuritalo ja Ruotsin valtiopankki, täydentyivät samoin Celsingin kilpailuvoitolla kaupunginteatterista vuotta myöhemmin. Vasta Ruotsin valtionpankin rakennuksen valmistumisen jälkeen vuonna 1976 saattoi sanoa, että Hötorgetin ja Sergeltorgetin alue oli saavuttanut lopullisen ilmiasunsa.

Keskustelu ei laantunut

Nedre Norrmalmin reguloinnin tieltä purettiin noin 332 rakennusta eli puolet alueen kiinteistöistä (Elmbrant 2010, 177). Vaikka kaupunginvaltuusto aikanaan hyväksyi reguloinnin yksimielisesti, keskustelu Cityn onnistuneisuudesta jatkui. Keskustelu ja suuren yleisön kritiikki kohdistuivat pitkälti kaupunkisuunnittelusta vastanneeseen, sosiaalidemokraatteja edustaneeseen pitkäaikaiseen kunnallispormestariin Hjalmar Mehriin (1910–79). Rakennusten purkamiset liitettiin Mehrin syntilistalle. Mehrin väitettiin tietoisesti halunneen hävittää Tukholman keskustasta vanhat porvarillisuuden symbolit.

Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Hjalmar Mehrin elämäkerrassa Björn Elmbrant näkee asian toisin. Hän pitää myyttinä käsitystä, jonka mukaan modernistinen kaupunkisuunnittelupolitiikka Ruotsissa olisi ollut osa sosiaalidemokraattien ”kriisipolitiikkaa”. Cityn muodonmuutoksen takana olivat Elmbrantin arvion mukaan professiot, arkkitehdit ja rakentajat. He vannoivat uuden yhteiskunnan ja modernin kaupungin nimeen (Elmbrant 2010, 355). Vuoden 1953 Lex Norrmalm vauhditti merkittävästi City-saneerauksen toteuttamista. Lain avulla voitiin pakkolunastaa kokonaisia kortteleita eikä vain yksittäisiä tontteja.

Kun viisi trumpettia olivat jo valmiina ja edessä oli Sergelin torin järjestely maanalaisine tasoineen sekä metroyhteyksineen, toimitettiin joulukuussa 1962 kaupunginvaltuustolle 29 eturivin kulttuurivaikuttajan avoin kirje. Muun muassa kirjankustantaja Kaj Bonnierin allekirjoittamassa vetoomuksessa vaadittiin suuremman huomion kiinnittämistä alueen vanhaan kaupunkimiljööseen. Mitään perusteisiin asti ulottuneita uudelleen arviointeja Helldénin aiempiin suunnitelmiin ei tässä vaiheessa enää tehty (Elmbrant 2010, 174, Asplund 1980, 242).

Ideat ja ihanteet

Sven Markelius oli merkittävän uran luonut arkkitehti. Hänen ammatillinen toimintansa oli harvinaisen monipuolinen ulottuen 1910-luvulta alkaneesta ja aina kuolemaan (1972) saakka jatkuneesta suunnittelupraktiikasta opetustehtäviin, kuninkaallisen rakennushallituksen rakennusneuvoksen virasta Tukholman kaupunkisuunnittelupäälliköksi sekä lukuisiin erillisiin julkisiin selvitystehtäviin. Markelius oli ahkera kirjoittaja, ja hän otti kantaa ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ehkä läheisintä Markeliukselle oli standardisointi ja teollisen rakentamisen kautta saavutettavat kustannushyödyt. Markelius oli vannoutunut modernisti ja funktionalisti.

David Helldén oli Markeliusta leimallisemmin suunnittelija. Huippuvuosinaan Helldéniä olisi voinut luonnehtia sankariarkkitehdiksi. Kyseiset huippuvuodet sattuivat Tukholman Cityn uudelleenjärjestelyyn. Helldén oli Cityn designin varsinainen luoja, kun Markelius oli enemmän teoreetikko ja junailija.

Markeliukseen verrattuna Helldén jäi kuoltuansa (1990) vähitellen lähes unohduksiin. Vasta Martin Rörbyn laajan väitöskirjamonografian (2002) myötä Helldénin tuotantoa on alettu arvioida uudelleen. Rörby näkee, että eräs syy Helldénin saamaan kritiikkiin piilee tämän liian pitkälle ja puhtaaksi viedyssä funktionalismissa: monet Helldénin suunnittelemat rakennukset oli suunniteltu mittatarkasti juuri silloisen käyttäjän tarpeisiin eikä niissä ollut tarvittavaa luontaista joustavuutta (Rörby 2002, 462).

Joka tapauksessa sekä Markeliuksen että Helldénin osalta voi todeta, että molemmat pääsivät toteuttamaan ideologiaansa ja ihanteitansa. Jälkikäteen voi esittää epäilyjä siitä, toteutuivatko heidän nuoruuden ihanteensa sosiaalisuudesta ja tasa-arvosta kuitenkaan lopulta. Tukholman City rakennettiin pikemminkin liike-elämän kuin tavallisten tukholmalaisten toiveiden täyttymykseksi. Tavoitteeksi asetettu ilmavuus ja valoisuus toteutuivat vain osittain (From 2000, 31).

Cityn satavuotisen muodonmuutoksen historia noudattaa kaavaa, joka ei ole harvinainen: Keskustelu ja spekulointi alueen tulevaisuudesta käynnistyi jo 1800-luvulla. Hajanainen kiinteistönomistus hidasti osaltaan kehitystä, kunnes lopulta vuosikymmenten polemiikin jälkeen järjestettiin suurten odotusten siivittämä kansainvälinen ideakilpailu. Kilpailun ratkettua sen tuloksiin oltiin tyytymättömiä, minkä myötä otettiin parin vuosikymmenen aikalisä. Talouskehityksen käännyttyä suotuisaksi laadittiin nopealla aikataululla uusia ehdotuksia ja vaikutettiin myös lainsäädäntöön. Samalla vanha rakennuskanta oli alueen lopullisia ratkaisuja odoteltaessa päästetty rappeutumaan. Päättäjien siunaus hankittiin toisinaan hiukan jälkijunassa. Kun toteutus käynnistyi ja kritiikkiä seurasi, kulissien takana neuvoteltiin ja kritiikki vaikutti suunnitelmiin vain vähäisesti. Lopulta alue saatiin valmiiksi, runsaat sata vuotta siitä kun ensimmäiset hahmotelmat oli julkisesti esitelty. Kului pari vuosikymmentä ja alue tuomittiin epäonnistuneeksi. Osittain oli jälleen kysymys siitä, ettei kiinteistöjen hoidosta ollut huolehdittu riittävästi. Julkisen keskustelun saattelemana rakennukset kunnostettiin vastaamaan tekniikaltaan nykyaikaa, ja alueen arvostus palautui ainakin osittain.

Tukholman City on toteutukseen asti viety malliesimerkki modernistisesta ideologiasta, joka näyttäytyy sekä kaupunkirakenteessa että arkkitehtuurissa. Se on samalla kertaa monimutkainen liikennekone, kaupallinen keskus ja kohtaamispaikka. Erään aikakauden ja teoretisoinnin kokeiluna se on merkittävä. Shane luonnehtii Tukholman Cityä ”kaupungiksi kaupungin sisällä” (Shane 2011, 116). Toinen asia on, kannattaako kokeilua toistaa. Osin keskiajalta peräisin olleen perinteisen kivikaupungin menetys oli kova hinta.

KIRJALLISUUS

Asplund, Hans (1980). Farväl till Funktionalismen! Byggförlaget/Atlantis. Tukholma.
Bosman, Jos (2008). Team 10 out of CIAM. Teoksessa Risselada, Max & van den Heuvel, Dirk (toim.): Team 10.
1953–1981. In Search of a Utopia of the Present, 246–251. NAi Publishers, Rotterdam.
Caldenby, Claes & Lindvall, Jöran & Wang, Wilfried (toim.) (1998). 20th Architecture Sweden. Prestel-Verlag, München.
Curtis, Willian J R (1996). Modern Architecture since 1900. Third Edition. Phaidon Press Limited, London.
Elmbrant, Björn (2010). Stockholmskärlek. En bok om Hjalmar Mehr. Bokförlaget Atlas, Tukholma.
Essén, Rütger (1935). Sverige upplever världen. Lindfors bokförlag, Bokindustri, Tukholma.
Forty, Adrian (2000). Words and Buildings. A Vocabulary of Modern Architecture. Thames and Hudson, Lontoo.
From, Lena (2000). Luft, ljus, liv – en återställare. Arkitektur 8:2000, 30–31.
Heinonen, Raija-Liisa (1986). Funktionalismin läpimurto Suomessa. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki.
Hägg, Göran (2005). Välfärdsåren. Svensk historia 1945–1986. Wahlström & Widstrand, Tukholma.
Klarqvist, Björn & Thiberg Sven (2003). Acceptera inte. Om arkitektyrkenas marginalisering och om behovet av en motståndsrörelse. Bokskogen, Uddevalla.
Mattsson, Helena (2010). Designing the Reasonable Consumer. Standardisation and Personalisation in
Swedish Functionalism. Teoksessa Mattsson, Helena & Wallenstein, Sven-Olov: Swedish Modernism, 74–99. Black Dog Publishing Limited, Lontoo.
Prudon, Theodore H. M. (2008). Preservation of Modern Architecture. John Wiley & Sons Inc., New Jersey.
Rudberg, Eva (1989). Sven Markelius, arkitekt. Arkitektur Förlag, Tukholma.
Rudberg, Eva (1998). Early Functionalism 1930–1940. Teoksessa Caldenby, Claes, Lindvall, Jöran & Wang, Wilfried (toim.): 20th-Century Architecture Sweden, 80–109. Prestel-Verlag München.
Rörby, Martin (2002). David Helldén. Modernistisk visionär på traditionens grund. Stockholmia Förlag, Tukholma.
Shane, David Graham (2011). Urban Design since 1945 – a Global Perspective. John Wiley & Sons Ltd, Chichester.
Zettersten, Gerd Bloxham (2000). Nordiskt perspektiv på arkitektur. Arkitektur Förlag Ab, Tukholma.