Saarinen, E. (1943). The City – Its Growth, Its Decay, Its Future. Cambridge, Massachussets: The MIT Press. ISBN: 0262190176. 380s.
Minna Chudoba
Kohti desentralisoitua kaupunkirakennetta
Eliel Saarisen klassikkoteos The City löytyy useista suomalaisista tiedekirjastoista, mutta harva nykyajan arkkitehti on lukenut sen. Amerikkalaisten suurkaupunkien ongelmia pohtivan kirjan orgaaninen desentralisaatio on tunnetumpi Otto-Iivari Meurmanin Asemakaavaopissaan esittämänä versiona, elimellisenä hajakeskityksenä. Suomalaisen hajakeskityksen ja amerikkalaisen desentralisaation välillä oli kuitenkin erilaisista olosuhteista johtuvia eroja. Suomessa ei tarvinnut ryhtyä amerikkalaistyyliseen kaupunkikirurgiaan, mutta sodanjälkeisessä Suomessa kaivattiin ohjeita, joiden perusteella kyettäisiin rakentamaan väestölle terveellistä ympäristöä. Se löytyi kaupunkien ulkopuolelta.
Amerikkalaisilla kaupungeilla puolestaan oli 1930- ja 1940-luvuilla kaksi haastetta: kokonaisvaltainen kaupunkialueiden suunnittelu ja miniminormien mukaisen asunnon saaminen jokaiselle amerikkalaiselle. Eliel Saarisen vastaus metropolin kasvun hallintaan oli laaja-alaisesti seudullinen. Hänen orgaaninen desentralisaationsa paneutui kaupungin ongelmien ytimeen: tukkeutuviin keskustoihin ja holtittomasti laajeneviin lähiöalueisiin. Desentralisaatiossa keskusalueiden toimintoja hajautettiin keskitettyihin yksiköihin. Saarinen kuvasi ajatustaan kuuluisalla abstrahoidulla kaaviolla, jossa näytettiin ison mustan neliön pirstoutuminen vähitellen pieniksi neliöiksi. Saarinen näki sekä tulevaisuuden keskustat että desentralisaation tuloksena syntyneet satelliittikaupungit asumista ja työpaikkoja yhdistävinä yksiköinä. Visiossa kaupungit muodostivat yhdessä toimivan verkoston.
The City oli kaupunkisuunnittelun puolustuspuhe, town design vs. town planning. Saarinen määritteli designin kolmiulotteiseksi ja planningin kaksiulotteiseksi. Kaupunkisuunnittelu ei ollut vain tilastotiedon kokoamista, karttojen piirtämistä, liikenneongelmien pohtimista tai urbaaneja ehostustoimenpiteitä. Todelliseen kaupunkisuunnitteluun tarvittiin luovuutta käytännöllisyyden lisäksi, ja kaupunkisuunnittelun piti alkaa kaupunkisuunnittelijoiden koulutuksesta. Luovuuteen pohjautuvaa town designin opetusta oli Saarisen mielestä arkkitehtikouluissa aivan liian vähän, minkä seurauksena rakennussuunnitteluun keskittynyt opetus tuotti ympäristöstään piittaamattomia itseriittoisia rakennuksia.
The City -teosta pidettiin Yhdysvalloissa merkittävänä ja sen uskottiin luovan suuntaviivoja sodanjälkeistä kaupunkisuunnittelua varten. Jotkut tosin epäilivät ajatusten soveltuvuutta amerikkalaiseen todellisuuteen. Amerikkalainen poliittinen järjestelmä ja lainsäädäntö perustuivat yksityisten intressien puolustamiseen, ja tätä vasten Saarisen kokonaisvaltaista suunnitteluotetta korostava ehdotus olikin vallankumouksellinen. Orgaaninen desentralisaatio ei toteutunut Yhdysvalloissa Saarisen esittämällä tavalla. Toisen maailmansodan jälkeen tiiviitä keskittymiä – satelliittikaupunkejakin – pidettiin pommien pelossa riskialttiina. Sanasta desentralisaatio katosi kontrolloidun kasvun vivahde, ja se alkoi tarkoittaa yleisesti rakenteen leviämistä. Ongelmien painopisteet muuttuivat. Klassikkona pidetystä kirjasta otettiin kuitenkin 1960-luvulla uusintapainos, jonka markkinoinnissa korostettiin teoksen ajankohtaisuutta. Kasvavien kaupunkien ongelmat olivat kärjistyneet, mutta modernit liikennejärjestelmät mahdollistivat sujuvasti toisiinsa liittyvien kokonaisuuksien rakentamisen. Orgaanisen desentralisaation nähtiin tarjoavan ratkaisuja.
1980-luvulle tultaessa Saarisen käyttämät biologiset analogiat koettiin jo vanhentuneiksi. Kaupunkia ei nähty organismiksi sen enempää kuin valmiiksi kokonaistaideteokseksikaan. Organismi-vertauksen tulkinnassa voi kuitenkin korostaa prosessia toteutuksen sijaan; orgaaniset kasvuprosessit voivat sisältää vaiheita, joissa siihen asti tapahtuneesta kehityksestä ei voi päätellä lopputulosta. The Cityn kirjoittaja ei pyrkinyt nopeisiin ratkaisuihin. Näkökulma oli sodan jälkeisen asuntotuotannon kysymyksiä laajempi.
Mitä The City antaa 2010-luvun lukijalle? Aikaansa sidotun desentralisaation puolustuspuheen lisäksi siitä löytyy kiinnostavia yksityiskohtia. Yhtenä esimerkkinä on pohdiskelu pilvenpiirtäjien sopivuudesta kaupunkiin, joka luonnollisesti vertautuu ajankohtaiseen korkean rakentamisen keskusteluun. Saarisen asenne oli kaksijakoinen. Hän kritisoi rakennustyypin itsekeskeisyyttä ja piittaamattomuutta ympäristöstään; pilvenpiirtäjä oli parhaimmillaan erillisenä arkkitehtonisena yksityiskohtana. Samalla Saarinen kuitenkin ihaili Manhattanin näkymiä ja ilmapiiriä.
Kunnon klassikossa on aina myös jotain ajatonta. Kirjassaan The City Saarinen peräänkuulutti joustavaa, dynaamista suunnitteluprosessia. Muutoksiin täytyi osata varautua. Tämän ajatuksen juuret löytää jo The City -teosta varhaisemmista Saarisen kirjoituksista. Jatkuvan kasvun ideologiaa voi kyseenalaistaa, mutta luontoon tukeutuvissa analogioissa on yhä puhuttelevaa, uusiutumiseen ja muutoksiin rohkaisevaa asennetta:
“ (…) kaupunkiyhdyskunta, samoin kuin jokainen elävä organismi, pyrkii fysiologisen lain mukaan laajenemaan. Seisahdus on sille kuten jokaiselle elävälle olennolle kuoleman enne; jatkuvassa kasvussa, ulko- ja sisäpuolisessa, ilmenee siinäkin elämänvaisto”.
(Saarinen et al. 1915, 49; ks. Mikkola 1990, 349.)
KIRJALLISUUS
Meurman, Otto-Iivari (1982). Asemakaavaoppi. Helsinki: Rakennuskirja Oy. 1. painos 1947.
Mikkola, Kirmo (1990). “Eliel Saarinen ja kaupunkisuunnittelu” teoksessa Marika Hausen et al. Eliel
Saarinen, Suomen aika. Keuruu: Suomen rakennustaiteen museo. Ss. 187–220.
Saarinen, Eliel et al. (1915). Munkkiniemi-Haaga ja Suur-Helsinki – Tutkimuksia ja ehdotuksia kaupunkijärjestelyn alalta. Helsinki: M.G. Stenius Osakeyhtiö.
Saarinen, Eliel (1965). The City – Its Growth, Its Decay, Its Future. New York: Reinhold Publishing Corporation. 1. painos Reinhold Publishing Corporation 1943.