Marja Salmela
Mitä jos täydennysrakentamisen suunnittelu aloitettaisiin haastattelemalla vanhojen kaupunginosien ja lähiöiden asukkaita? Haastattelut antaisivat kaupunkisuunnittelijoille vihjeitä siitä, minkä verran asukkaat ovat valmiita hyväksymään muutoksia.

Toisaalta asukkaat voisivat kertoa, mitä uusia niin kunnallisia kuin kaupallisiakin palveluja he toivovat alueelle.

Tilastotieteilijät pystyvät helposti selvittämään asuinalueen ikärakenteen ja ennustamaan, minkälaiseksi se muotoutuu seuraavan kymmenen, kahden kymmenen vuoden kuluttua. Tästä voitaisiin vetää johtopäätöksiä, minkälaisia uusien asuntojen pitäisi olla.

Monissa 1950- ja 1960-luvuilla rakennetuissa kaupunginosissa nousee todennäköisesti esiin kysymys, miten yhä kasvavan, vanhenevan ikäihmisten joukon asuminen hoituu tulevaisuudessa – monissa kerrostaloissa ei ole hissejä.

Asukaspohja on toistaiseksi noussut vain vähänlaisesti esiin keskustelussa täydennysrakentamisesta, vaikka vanhojen esikaupunkien tiivistäminen alkoi nousta puheenaiheeksi jo vajaa kymmenen vuotta sitten: Helsingin rakennuslautakunnan vuotuinen tunnustuspalkinto, Rakentamisen ruusu, ojennettiin vuonna 2006 muun muassa täydennysrakentamisesta. Samana vuonna Olli-Paavo Koponen väitteli aiheesta Tampereen teknillisessä yliopistossa. Tämän lehden numero 2009:4 keskittyi pelkästään täydennysrakentamista koskeviin tutkimuksiin ja esimerkkeihin.

Tuoreimman ”Asuinalueiden elinkaarikestävyys pääkaupunkiseudulla” -tutkimuksen julkaisi tänä keväänä Kuluttajatutkimuskeskus. Se oli osa suurempaa Tekes-rahoitteista ”Elävä esikaupunki” -kokonaisuutta.

Tutkimus pureutui Helsingin Kannelmäkeen ja Oulunkylään, Espoon Matinkylä-Olariin ja Karakallioon sekä Vantaan Kaivokselaan ja Mikkolaan. Sen arvoa lisäsi, että erikoistutkijat Hannu Kytö ja Helena Tuorila, tutkija Juho Kiuru sekä tutkimusassistentti Monika Kral-Leszczynska haastattelivat myös asukkaita.

Myös kaupungeille on tärkeää hahmottaa, millaiseksi uudistuvan kaupunginosan asukaspohja muodostuu. Kaupunkien investointien kuten koulujen ja päiväkotien jatkuva käyttö pitää taata eli alueelle tarvitaan uusia perheitä. Heidän toiveitaan pitäisi myös kartoittaa. Haluavatko he omakotitaloja, town houseja, rivitaloja vai kehitetäänkö vielä jotain muuta, ehkä halvempia ja yhteisöllisempiä vaihtoehtoja?

Täydennysrakentamisella voitaisiin lievittää myös segregaatio-ongelmia. Esimerkiksi alueilla, joille on rakennettu syystä tai toisesta aikoinaan paljon vuokrataloja, voisi olla järkevää rakentaa vain omistus- ja asumisoikeusasuntoja. Vuokratalojen perusparannuksen yhteydessä kannattaisi ehkä tutkia, voiko taloja muuttaa omistusasunnoiksi.

Tilastokeskuksen tuoreista tiedoista voi päätellä, että vanhat, liikenteellisesti hyvillä paikoilla olevat kaupunginosat kiinnostavat nuorta, koulutettua urbaania sukupolvea. Keskituloisten, työssäkäyvien kolmi- ja nelikymppisten invaasio on jo tuonut lisää elinvoimaa ja alkanut parantaa joidenkin alueiden imagoa ja rikkoa vanhoja mielikuvia.

Täydennysrakentamisen pohjaksi tarvittaisiin ”sosiaalista kaavaa” eli asukkaiden haastatteluihin ja tilastoihin perustuvaa ohjelmaa siitä, millä eri tavoilla voitaisiin uudistaa lähiön ikärakennetta, lisätä asuntokannan monimuotoisuutta ja auttaa erilaisten pienyritysten syntymistä. Siitä saataisiin apua täsmäsuunnitelmille, joilla esikaupunkien renessanssia voitaisiin viritellä.