Eläkeläismiesten porukointi kaupunkiaukiolla
[php snippet=1] Abstract
Antti Wallin
Johdanto
Eläkeläisten porukat ovat nykyään yleinen näky suomalaisten kaupunkien julkisissa tiloissa. Heidän osuutensa kaupunkien väestöstä on lisääntynyt ja tulee edelleen lisääntymään väestön ikääntymisen seurauksena. Tämä vaikuttaa myös kaupunkikeskustojen käyttöihin, sillä eläkeläiset ovat palkkatyöstä vapaita kuluttamaan aikaansa kaupungilla. Julkisten kaupunkitilojen suunnittelussa on tulevaisuudessa huomioitava myös aikaansa kaupungeilla kuluttavat eläkeläiset (Lehtovuori & Neuvonen 2011, 180; Mäenpää 2011, 126; Semi 2011). Tässä artikkelissa tarkastelen eläkeläismiesten porukointia erään keskisuuren suomalaisen kaupungin keskustan Aukiolla, jonka nimen olen tutkimuseettisistä syistä korvannut pseudonyymillä. Tutkimuskysymykseni on: minkälaista sosiaalista tilaa eläkeläismiehet Aukiosta porukoinnillaan tuottavat? Keskeisenä teoreettisena työkaluna käytän Henri Lefebvren (1991/1974) tilan sosiaalisen tuottamisen teoriaa jota täydennän Georg Simmelin (1999/1908) ajatuksilla seurallisuudesta. Artikkelin tavoitteena on tuottaa kuvaus eläkeläismiesten porukoinnista ja seurallisuuden kautta rakentuvasta tilan kokemuksesta. Aihe on ajankohtainen väestön ikääntymisen vuoksi ja siksi, että eläkeläiset eivät tutkimuksissa ole juuri saaneet huomiota kaupunkitilojen käyttäjinä (esim. Fried 2011, 49).
Ikääntyneiden osuus Suomen väestöstä on kasvanut viime vuosina ja osuuden ennustetaan kasvavan edelleen (Sosiaali- ja terveysalan tilastollinen vuosikirja 2012, 21). Vastaavanlainen väestörakenne on myös muissa Pohjoismaissa (Jyrkämä 2001, 305). Työelämästä pois jäänti muuttaa ihmisten vapaa-ajan käyttöä, jolloin lähiympäristön sosiaalisten kohtaamispaikkojen merkitys lisääntyy. Kodin ja lähiympäristön merkitystä lisäävät myös fyysisen kunnon rapistuminen (Semi 2011, 64; Haarni 2010a, 86–91; Vilkko 2010).
Eläkkeelle jäädessään ihmiset ovat kuitenkin vielä varsin aktiivisia (Jylhä 2006, 145), jonka seurauksena on alettu puhua kolmannesta iästä (esim. Haarni 2010a). Tässä artikkelissa käytän käsitettä ”eläkeläinen” millä viittaan lisääntyneeseen vapaa-aikaan. Vanhuksen tai ikääntyneen käsitteet viittaavat pikemminkin ikään, jolloin mukaan liitetään helposti iän mukana tuomat vaivat (Vrt. Haarni 2010a, 9–10; Karisto 2010, 70–73). Suomen ikääntyvien ihmisten sosiaaliset verkostot ovat melko runsaita ja ihmiset ovat suhteellisen aktiivisia osallistumaan erilaisiin vapaaehtois- ja harrastustoimintoihin (Korhonen & Hietanen & Lyyra 2009, 200–201; Haarni 2010b). Eläkeläisistä naiset ovat aktiivisempia kokoontumaan kerho- ja harrastuspaikkoihin, kun taas miehet kokoontuvat useammin ulkoilmapaikkoihin ja kahviloihin (Karisto & Konttinen 2004, 123). Ilka Haarni (2010a) on tutkinut osallistuvan havainnoinnin avulla eläkeläisten osallistumista kaupungissa, mutta hän keskittyi pikemminkin muodolliseen harrastus- ja kerhotoimintaan. Tämän tutkimuksen kohteena on tiettyyn kaupunkitilaan, kaupunkikeskustan Aukiolle sijoittuva epävirallinen sosiaalinen kokoontuminen. Sosiaalisilla tiloilla joissa ikääntyvät ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan latautuu vahva affektiivinen merkitys. Paikoilla joissa kohdattaan muita ihmisiä voi olla tärkeä merkitys eläkeläisten hyvinvoinnille (Milligan & Bingley & Gatrell 2005, 56–60).
Pasi Mäenpään (2011, 126) terminologiaa käyttäen, Aukiolla porukoivat eläkeläiset ovat kaupunkien päiväväestöä. Päiväväestöllä hän tarkoittaa ihmisiä, jotka eivät käy päivisin töissä, koulussa tai vastaavissa instituutioissa ja ovat siksi vapaita kuluttamaan aikaansa kaupunkien julkisissa tiloissa. Työttömien kaupunkitilallista arkea tutkinut Jani Vuolteenaho (2001) on havainnut, että työttömyyden edessä arjen piiri supistuu kodin ja kaupunkitilan välille. Heikoista kulutusmahdollisuuksista huolimatta työttömät viettävät aikaansa kaupungin julkisissa tiloissa. Kauppakeskuksissa aikaansa viettäviä nuoria tutkineet ovat havainneet, että nuorten kokoontumisen tarkoituksena on muiden näkeminen ja seurallisuus, ja että vartijat yrittävät ajaa heitä pois (Keskinen & Lehtonen & Leino 2011; Tani 2011). Ei-toivottuja kauppakeskuksen käyttäjiä yritetään häätää myös erilaisten kieltomerkkien avulla sekä poistamalla penkkejä (Tani 2011). Timo Kopomaa (1997) havaitsi vastaavia toimenpiteitä tutkiessaan julkisten kaupunkitilojen marginaalisia käytäntöjä, kuten puistojuopottelua. Kopomaan mukaan myös puistoporukoiden juomingeissa on kyse sosiaalisesta yhteisyyden luonnista (emt., 159). Pasi Mäenpään (2005, 36–37) mukaan julkiset kaupunkitilat ovat menettäneet yhteiskunnallista merkitystään. Tähän on vaikuttanut se, että julkista tilaa on omittu kaupallisiin tarpeisiin, mikä taas on kaventanut sen asemaa kaupunkilaisten yhteisenä paikkana (Mäenpää 2011, 133). Vaikka kaupunkikeskustoja yritetään elävöittää kulutuksen ja viihtymisen tiloiksi (Vuolteenaho 2005), ei tilan käytön sopivista tavoista vallitse yksimielisyyttä eri ihmisryhmien välillä.
Artikkelini teoreettisina työkaluina käytän kahden kaupunkitutkimuksen klassikon ajatuksia, jotka kumpikin edustavat erilaisia tieteenfilosofisia perinteitä. Henri Lefebvren ajattelu edustaa marxilaista perinnettä ja keskittyy pääasiassa tilan yhteiskuntateoreettiseen analysointiin. Georg Simmel (esim. 2005) puolestaan keskittyi tarkastelemaan modernin kaupunkielämän psykologisia ja sosiologisia vaikutuksia. Tutkimuksen teoreettisena kehyksenä käytän Henri Lefebvren tilan sosiaalisen tuottamisen käsitteitä. Eläkeläismiesten porukoiden vuorovaikutuksen tarkasteluun tuon lisäsyvyyttä Georg Simmelin ajatuksilla seurallisuudesta. Vaikka kumpikin teoreetikoista edustaa erilaisia tieteenfilosofisia perinteitä, voidaan Simmelin ajatuksia seurallisuudesta hyödyntää erittelemään eläkeläismiesten porukointien vuorovaikutusta, erityisesti Lefebvren eletyn tilan kontekstissa.
Artikkelin rakenne jatkuu seuraavasti. Ensiksi kuvailen tarkemmin tutkimuksen keskeisiä käsitteitä. Teoreettisten lähtökohtien jälkeen esittelen valitsemani tutkimusmenetelmät. Menetelmäkuvauksen jälkeen kuvailen tutkimuksen näyttämönä toimivan Aukion. Varsinaisen analyysin aloitan kuvailemalla eläkeläismiesten porukointia tilan tuottamisen ja eletyn tilan kontekstissa. Tämän jälkeen syvennän näkökulmaa porukointien vuorovaikutuksen tarkasteluun seurallisuuden näkökulmasta. Artikkelin päätän yhteenvetoon siitä, minkälaista sosiaalista tilaa eläkeläismiehet Aukiosta porukoinnillaan tuottavat sekä pohdintaan julkisten kaupunkitilojen sosiaalisista merkityksistä.
Tilan sosiaalinen tuottaminen
Henri Lefebvre (1991/1974) esittää teoksessaan La production de l’espace, että yhteiskunnat tuottavat tilaansa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Arkipäivän tilallisissa käytännöissä ihmiset uusivat tilan esitykset (tilan representaatiot), joiden tarkoituksena on pitää yhteiskunnan (tuotantomuodon) järjestystä yllä. Toisinaan tilaa voidaan ymmärtää tai tulkita toisin kuin miten sitä esitetään. Silloin kyse on representaation tilasta. Tiloilla on symbolinen kielensä mikä ohjaa sitä, miten ihminen havaitsee, käsittää ja elää tilaa. Tilan symbolisella, semioottisella tasolla on siis myös fenomenologinen vastineensa. Tilan sosiaaliseen tuottamisen analysointiin Lefebvre (1991, 33, 38–39) tarjoaa käsitteellistä kolmijakoa: tilalliset käytännöt (havaittu tila); tilan representaatiot (käsitetty tila); representaation tila (eletty tila).
Lefebvren tilalliset käytännöt liittyvät ihmisten arkiseen toimintaan. Tilalliset käytännöt ovat objektiivisesti havaittua tilaa ja toimintaa. Tilallisten käytäntöjen, kuten arjen rutiinien kautta uusitaan yhteiskunnallisia rakenteita (Lefebvre 1991; ks. myös Giddens 1984, 327; Honkasalo 2008, 212–215). Tilan representaatiot ovat niitä käsitteellistyksiä joiden avulla tilaa ja yhteiskuntaa esitetään käsitettäväksi. Käsitetty tila voidaan mieltää ajatuksiksi tilasta. Lopuksi tilan representaatiot redusoituvat subjektiivisiksi abstraktioiksi. Lefebvre ajatteli, että esimerkiksi kaavoittajan piirustukset ovat hänen objektiivisesta todellisuudesta rakentamaansa abstraktia käsitystä sosiaalisesta tilasta. Lefebvren mukaan tilan redusoiminen abstraktioiksi ja diskursseiksi kadottaa yhteyden todelliseen tilaan ja sen käyttäjiin. (Lefebvre 1991; Semi 2011, 61–62.)
Tilaa ei voida havaita eikä käsittää ellei sitä myös suoraan eletä. Eletyn tilan käsitteellä on tarkoituksena saattaa yhteen objektiivisesti havaittu tila sekä subjektiivisesti käsitetty tila. Lefebvren mukaan tilaa ei voida redusoida vain materiaaliseksi substanssiksi eikä mielensisäiseksi tietoisuudeksi. Se on molempia. Tilaa eläessämme kokemuksemme vaihtelevat objektiivisen ja subjektiivisen välillä (Lefebve 1991, 27–30). Eletyssä tilassa yhdistyvät fyysiselle ympäristölle annetut merkitykset sekä ihmisten kokemukset ympäristöstään (Saarikangas 2006, 13). Asiat tilassa ja ajatukset tilasta yhdistyvät eletyssä tilassa. Niin mielikuvien, symbolisten merkitysten lukemisen kuin kehon liikkeiden ja tuntemusten kautta, rakennamme tässä hetkessä elettyä tilan kokemusta. Eletty tila on toisaalta sekä kuviteltua, että todellista. Eletyssä hetkessä fyysiselle tilalle annetut symboliset merkitykset ja tulkinnat ovat representaation tilaa. Eletty tila on hetkellinen ja siten alati muuttuva, eikä sitä pystytä tyhjentävästi kielen avulla kuvailemaan. (Lefebvre 1991; Saarikangas 2006, 13; Schmid 2008, 39–40; Soja 2000, 11–12.)
Eletyn tilan kuvaamisessa on oltava valikoiva, koska inhimillisen kokemuksen täydellinen avaaminen on mahdotonta (Soja 2000, 351). Käytän tässä artikkelissa eletyn tilan käsitettä kuvaamaan sitä hetkeä ja tilannetta, jossa sosiaalisen tilan kokemusta tuotetaan. Keskityn eletyn tilan kuvaamisessa erityisesti eläkeläismiesten porukointien seurallisuuteen.
Seurallisuus
Georg Simmelin (1999/1908) mukaan ihmisillä on tarve hakeutua toistensa pariin. Seurallisuus on hänelle sosiaalisen toiminnan puhtain muoto – eräänlainen yhteiskunnallistumisen leikkimuoto. Seurallisuuden tavoitteena on tarjota osallistujilleen eloisa keskustelutuokio. Seurallisessa tapahtumassa on kuitenkin noudatettava tiettyjä vuorovaikutuksen sääntöjä. Keskusteluun ei saa tuoda liiaksi omia objektiivisia ominaisuuksiaan, kuten esimerkiksi omaisuutta tai ansaittuja meriittejä. Seuralliseen tapahtumaan ei saa myöskään tuoda syvimpiä subjektiivisia tuntojaan. Simmel kutsuu näitä ylemmäksi ja alemmaksi seurallisuuskynnykseksi, joiden välissä osallistujilla on oltava tahdikkuutta pysyä. Jokaisella tapahtumaan osallistuvalla on oltava yhtäläinen oikeus seurallisuuden viettinsä tyydytykseen, sillä tapahtuman yksilölle tuoma ilo on riippuvainen toisista. Sen vuoksi seurallisuus on hyvin tasa-arvoinen tapahtuma. Seurallisuudessa ei keskustella sisällön vaan itse keskustelun vuoksi. Mielenkiintoisella keskustelulla rakennetaan yhteisyyttä ja pidetään tapahtuma eloisana. Modernissa kaupungissa elämä voi olla kuormittavaa, mutta seurallisen tapahtuman avulla kaupunkilainen voi hetkeksi vapautua modernin elämän vakavista velvollisuuksista. (Noro 1991, 57–62; Simmel 1999, 115–131.)
Lefebvren ja Simmelin ajattelun lähtökohdat ovat erilaisia, mutta niistä voidaan löytää yhtäläisyyksiä eletyn tilan ja seurallisuuden osalta. Niin Simmelin seurallisuuden kuin Lefebvren tilan todellinen ydin löytyy subjektiivisen ja objektiivisen väliltä. Simmelin ideaali yhteiskunnallisuus, sosiaalisen sosiaalinen, löytyy ihmisen subjektiivisen kokemuksen ja yksilön ulkopuolella vaikuttavan objektiivisen maailman väliltä. Samoin Lefebvren eletty tilan kokemus rakentuu jatkuvasti vaihdellen objektiivisten yhteiskunnallisten voimien sekä subjektiivisen ajattelun välissä. Tässä artikkelissa käytän seurallisuutta syventämään eläkeläismiesten eletyn tilan analyysia.
Tutkimuksen metodologia
Olen lähestynyt eläkeläismiesten porukointia Aukiolla laadullisilla kenttätyömenetelmillä (ks. Grönfors 1982). Keräsin aineistoa kenttäpäiväkirjaani osallistuvan havainnoinnin avulla. Lisäksi tein äänitettyjä haastatteluja, joista neljä oli yksilöhaastattelua (YH1–YH4) ja kolme ryhmähaastattelua (RH1–RH3). Kaikki haastattelut tapahtuivat Aukiolla porukoinnin lomassa. Aineistonkeruun suoritin vapun ja juhannuksen väliin jäävänä aikana alkukesästä 2011. Tutkimuseettisistä syistä kaikki paikkojen ja ihmisten nimet ovat korvattu pseudonyymeillä. Kenttätyötä tehdessä lupaus anonymiteetistä oli myös keino ansaita luottamus. Katson että paikkojen anonyymisointi on tässä tapauksessa oikeutettua, koska kyseessä on yleistettävissä olevan sosiologisen ilmiön tutkiminen.
Osallistuva havainnointi on antropologien tärkein menetelmä, mutta perinteinen menetelmä myös kaupunkisosiologeille (esim. Anderson 1988/1923). Viime vuosina etnografiset menetelmät ovat yleistyneet myös niin kulttuurimaantieteessä kuin kauppatieteissäkin (Crang & Cook 2007, 7; O’dell & Willim 2011, 27). Antropologien tavoitteena on ollut perinteisesti tehdä tiheää kuvausta tutkimuskohteestaan eli ymmärtää niitä monimutkaisia kulttuurisia rakenteita, jotka vaikuttavat jonkin ihmisryhmän toimintaan (ks. Geertz 1973, 5–10). Fenomenologisen antropologian mukaan kulttuurinen todellisuus tulee ymmärtää subjektien sisäisenä elettynä kokemusmaailmana (Knibbe & Versteeg 2008, 49). Yhteiskunnan rakenteellisia symbolisia merkkejä, kuten tekstejä ja diskursseja ei tule tutkia siten, että ne määräisivät ihmisten toimintaa sillä niitä tulkitsevat keholliset subjektit eletyssä hetkessään. Näin ollen tutkittavien elettyä kokemusmaailmaa ei tule yrittää selittää vaan ymmärtää. Tutkijoiden on kuitenkin tärkeä muistaa, että myös he abstrahoivat ja tiivistävät eletyn kokemuksen merkitystä kirjoittaessaan siitä. (Al-Mohammad 2011; Knibbe & Versteeg 2008, 47–62; Tiili 2011.)
Tässä tutkimuksessa tarkoitukseni ei ole tehdä tiheää kuvausta Aukiolla porukoivien eläkeläismiesten elämästä vaan pikemminkin ymmärtää sosiologisesta näkökulmasta heidän porukointiaan kaupunkitilassa. Osallistuva havainnointi on siten ollut paras keino yrittää ymmärtää heidän toimintaansa. Tutkijan osallistuminen ihmisryhmän toimintaan vaikuttaa vääjäämättä sen toimintaan, minkä vuoksi on jatkuvasti kyettävä reflektoimaan ja muuttamaan omaa toimintaa. Tutkijan subjektiivisuus vaikuttaa siihen, miten hänet otetaan ryhmään ja miten hän tulkitsee havaintojaan. Tutkittavat voivat kertoa asioista ristiriitaisiakin käsityksiä, ja niin myös eri tutkijoiden samasta aiheesta rakentamat konstruktiot voivat olla erilaisia (Adler & Adler & Johnson 1992, 3–10; Andersson et al, 2012; Bajc 2012, 73.)
Kenttäpäiväkirjani merkinnät perustuvat subjektiiviseen tulkintaani Aukiolla havaitsemistani tapahtumista. Ryhmähaastatteluissa miehet puhuivat kollektiivisesti porukoinnistaan ja yksilöhaastatteluissa asioista puhuttiin henkilökohtaisemmin. Haastatteluiden ja havaintopäiväkirjan tekstejä olen analysoinut rinnakkain kategorisen sisällönanalyysin avulla. Analyysin runkona toimivat Lefebvren tilan sosiaalisen tuottamisen käsitteet. Tilallisten käytäntöjen kohdalla erittelen Aukiolla käymiseen liittyviä rutiineja. Tilan representaatioita tarkastelen symbolisten erontekojen kautta, jotka auttavat ymmärtämään Aukion sosiaalisia rakenteita. Representaation tilan kategoriaan liitän Simmelin ajatuksia seurallisuudesta. Näiden elementtien kautta pyrin kuvaamaan minkälaista sosiaalista tilaa eläkeläismiehet Aukiosta porukoinnillaan tuottavat.
Tutkimuskohteena Aukion eläkeläismiesten porukointi
Tutkimuksen näyttämönä toimiva Aukio on tyypillinen suomalaisten kaupunkikeskustojen elävöitetty tila (ks. Vuolteenaho 2005, 105). Kaupungin keskeisellä paikalla sijaitsevan Aukion yhteydessä on kahviloita, terasseja ja kauppoja. Alueella kulkee runsaasti kävelijöitä sen keskeisen sijainnin vuoksi. Erityisesti kesäisin Aukiolla on paljon ihmisiä istuskelemassa kahviloiden terasseilla ja julkisilla puistopenkeillä. Se on ihmisvilinän, kahviloiden ja katukalusteidensa ansiosta otollinen paikka katuseurallisuudelle. Aukio toimii esimerkkinä kaupunkikeskustan sosiaalisesta tilasta jonne kokoonnutaan ihmisten pariin. Vastaavia seurallisia tiloja voidaan löytää esimerkiksi kauppakeskuksista (Keskinen & Lehtonen & Leino 2011), toreilta, kaduilta, puistoista (Kopomaa 1997) tai esimerkiksi pesuloista (Kenen 1982).
Aamupäivisin Aukio täyttyi useista miesten porukoista, naisia aamupäivien porukoissa ei ollut. Miehet kokoontuivat vakiopaikoilleen maanantaista lauantaihin noin kello kymmenen ja kahdentoista väliseksi ajaksi. Kauniimpina päivinä paikalle kokoontui useita kymmeniä miehiä. Sadepäivinä ja talvisin kukin porukka kokoontui vaihtoehtoisiin vakiopaikkoihin kaupunkikeskustan kauppakeskuksien käytäville tai kahviloihin. Aukiolle kokoontui neljä suurempaa noin 4–14 miehen porukkaa, sekä useampia muutaman hengen porukoita. Porukoinnilla tarkoitan kahta tai useampaa henkilöä, jotka ovat hetkellisesti toistensa välittömässä läheisyydessä ja vuorovaikutuksessa keskenään (Goffman 1963, 18; Kopomaa 1997, 108).
Aukiolla porukoivat miehet olivat pääasiassa noin 50–80-vuotiaita ja syystä tai toisesta palkkatyöstä vapaita. Osa saattoi olla työttömänä ja toiset sairaseläkkeellä, mutta suurin osa oli varhais- tai vanhuuseläkkeellä. Keskityn käsittelemään neljää suurinta ja näkyvintä porukkaa, vaikka Aukiolla kokoontui myös muita miesporukoita. Keskeisimmät porukat olen eritellyt sen mukaan missä he kokoontuvat ja mikä heitä yhdistää (ks. Anderson 1978). ”Naukkailijat”, keskimäärin noin neljän miehen porukka, herätti Aukiolla eniten keskustelua. Heidän mieltymyksensä alkoholiin voidaan katsoa olevan heitä yhdistävä tekijä ja he kokoontuivat useimmiten Aukion reunalla sijaitseville yleisille penkeille. Aukiolla sijaitsevan grillikioskin pöytien ääreen kokoontui kaksi paikallisen suuren työpaikan eläkeläisporukkaa, jotka kumpikin koostuivat noin 6–12 miehestä. Heitä kutsun ”telakkamiehiksi” ja ”konepajan miehiksi”. Kumpaakin porukkaa yhdistävät vanha työpaikka, sieltä ammennetut tarinat ja yhteisyys. Aukion suurinta, noin 8–14 miehen porukkaa kutsun ”seisoskelijoiksi”. Heidän porukkansa kokoontui seisomaan keskelle Aukiota. Heistä useat olivat aktiivisia liikkumaan ja moni oli muuttanut lähikunnista kaupunkiin vasta eläkepäivinään. Seisoskelijoita yhdisti se, että heitä ei yhdistänyt mikään yksittäinen tekijä, vaan he katsoivat olevansa sekalaist seurakuntaa. Pääasiassa porukat koostuivat miehistä, joiden voidaan katsoa identifioituvan juuri tiettyihin porukoihin.
Aukion arkiset käytännöt
Eläkeläismiehet saapuivat Aukiolle hieman ennen aamukymmentä. Hetkessä heitä oli paikalla jo useita kymmeniä omilla vakiopaikoillaan. Aukiolla sijaitsi nuorten ja työikäisten suosima trendikäs jäätelöbaari ja eläkeläismiesten suosima katugrilli, jonka yhteydessä oli pöytiä. Muun muassa telakkamiehet ja konepajan miehet kokoontuivat aina grillille. Jäätelöbaarilla he eivät porukoineet. Eräs eläkeläismies kertoi, että:
Torstai 12.5.2011
”Me keräännytään tähä renttupuolel. Toi tuol on Juppibaari. Kerran joku sano, et tää on renttupuoli, vaiks kaikki meist on pitkän työuran tehneitä…Tuol on euron verran kalliimpaa. Mää kerra testasi. Tääl on munkki ja kahvi 3 euroo ja tuol on yli 4 euroo. Tän mää tuu et pääsee emäntää pakoo, mut jos mää oo emännä kans liikkeel ni pitää men tonne.”
Ihmiset tuottavat tilan sosiaalista järjestystä sekä tilallisilla että symbolisilla käytännöillään. Kaupunkitilasta esitetyt symboliset merkitykset määrittävät ihmisten tilallista toimintaa ja siten arjen käytännöissään ihmiset uusivat kaupunkitilan sosiaalista järjestystä. Aukion Juppibaari saa eläkeläisten keskuudessa merkityksen, että he eivät kuulu sinne. He valitsevat halvemman tai ilmaisen vaihtoehdon. Ihmiset antavat yhteiskunnalliselle olemiselleen tilallisia ilmauksia arkipäiväisessä elämässä. Kyky kuluttaa määrittää huomattavasti ihmisten mahdollisuutta käyttää kaupunkitilaa, siten tilalliset käytännöt myös tuottavat ihmisten yhteiskunnallista asemaa. Aukion järjestystä pidetään yllä symbolisilla eronteoilla, kuten seisoskelijoihin kuuluva Kauppias kuvaa seuraavassa:
Kauppias: Tää on vaa tämmöne, et tääl käydään, ja niinku muuallaki maailmassa, tääl on onneks tullu nyt tämmöst, ei tääl enne tämmöst oo ollu. Kato onha tää nyt muualla maailmassa tämmöne kulttuuri ihan normaalia, mut suomalaisista on suurin osa täysiä juntteja. Ei vieläkää ymmärrä sitä, ei vieläkää. Sitte menee tonne baari terassil perkele istumaan, eikä osta mitään. Ni mun mielestä se on sitte viimenen niitti, että mää nään sillo aina punasta, että jos menet yrittäjän alueelle ja menet istumaan sinne tuoleihin. Tääl on vielä semmosta saatanan tyhmyyttä, mutta kaippa se joskus hävii. Toivotaan. (YH1)
Maksamalla katukahviloiden palveluista maksetaan oikeudesta käyttää niiden tilaa. Seisoskelijat porukoivat keskellä Aukiota, eivät minkään kahvilan alueella. Heidän porukointinsa ei vaatinut rahaa eikä sulkenut ketään kulutuksen avulla ulkopuolelle, mutta heille ei Aukiolla riittänyt kalusteita joissa istua. Rajalliset kulutusmahdollisuudet pakottavat kamppailemaan omasta tilasta kaupungilla (Vuolteenaho 2010, 73–74). Esimerkkinä ote havaintopäiväkirjasta:
Torstai 9.6.2011
Grillin naispuolinen myyjä tuli sanomaan Kakelle: ”Taasko sää juot omasta pullosta. Sää tiät et mää en tykkää hyvällä.” Kake avasi takkinsa auki ja sanoi: ”Ei mul mitää oo.” Nainen sanoi, että: ”Mää huomasi ku sää just pistit se tyhjä pullo roskii.” Kake sanoi: ”Mää oo iha nätisti.” Tilanne loppui siihen.
Edellisessä otteessa Kake oli terästänyt kahviaan omasta pullostaan. Naukkailijat istuivat yleensä Aukion yleisillä penkeillä juoden omia juomiaan, mutta silloin kun he eivät juoneet, he saattoivat istua grillillä. Nyt Kake kuitenkin kyseenalaisti vallitsevia tilan representaatioita. Heidän vakiopaikallaan, Aukion yleisillä penkeillä, saattoi istua ulkopuolisiakin ihmisiä. Penkeiltä oli hyvä näkyvyys Aukiolle, jonka ohitse kulkevia ihmisiä saattoi katsella ja samalla keskustella. Naukkailijat kokivat että heidän oikeutta kaupunkitilaan sorrettiin:
ANTTI:(TUTKIMUKSENTEKIJÄ): Tuleeko usei häiriöt ku te istutte täsä näi?
VÄISKI: No oikeestaa poliisie mukaa me ollaa häiriintyneit kaikki. Vaikkei me ol mitää tehty, ni meist sanotaa et me häiritää ihmisii.
ANTTI: Millai se sit tapahtuu, ku mä oon huomannu, et te ette pidä pulloo näkyvil, ni millai poliisit sit puuttuu siihe?
VÄISKI: Käsketää lähtee poies. Joo. Vaikkei me ol mitää tehty. Poliiseilt tulee tämmöne vastaus: ”Te ootte juopon näkösii ihmisii, lähtekää helvettii täält ihmiste ilmoilt.”
VÄISKI: Ja jos me haluttais tehd asia ihmisoikeutee, koska me ei ol mitään tehty semmosta asiaa mitä Suomen laki ja Kaupungin laki kieltäis. Me ei ol semmosii tehty… Monta kertaa täsä. Pelkästää istuttu ja juteltu vanhoi juttui, ni silti tulee meil sanomaa: ”Lähtekää menemää siit, tää ei oo mikää kokoontumispaikka.” Ni sit ku täsä istuu 78 vanhaa mummuu ja tuffaa, ni niil ei puhut mittää. Ne pitää tääl kokouksii… Juoruseura… Mutku me ollaa vaa täs ja jutellaa hauskoi ja istutaa ja… ULOS! Näin tekee poliisi. Täysin paskoi. Menis kattoo ton noi ku tuol vetää rattijuopot, raiskaajat, murtovarkaat, kaikki liikkuu tääl vapaal jalal. Jos me otetaa yhde olutpullo, ni tääl o 70 kyttää tosa… (YH4)
Yleensä naukkailijat pitivät pulloaan piilossa ja istuskelivat asiallisesti. Toisinaan kuitenkin heidän äänenvoimakkuus nousi ja kehon eleet yltyivät ailahteleviksi. Poliisit saapuivat usein aamupäivisin Aukiolle, jolloin naukkailijat yleensä poistuivat paikalta. Varsinaista häätötilannetta en nähnyt havainnointijakson aikana kuin kerran. Silloin eräs penkeille sammunut mies kerättiin rauhallisesti poliisien kyytiin. Naukkailijat haastoivat porukoinnillaan kaupunkitilan sosiaalista järjestystä ja vakiintuneita tilan representaatioita. Julkijuopottelua paheksutaan yleisesti, joten heidän toimintansa keräsi pitkiä katseita. Muut eläkeläismiehet eivät kokeneet juopottelua harmina. He katsoivat naukkailijoiden kuuluvan kaupunkikuvaan ja heidän toimintaansa haluttiin seurata niin kuin myös poliisien toimintaa. Naukkailijoiden ja poliisien välinen ristiriitainen asetelma toi Aukiolle elämää. Seisoskelijat selventävät asiaa:
ANTTI: Onkse sun mielest vääri, et niit (naukkailijoita) häädetää siit pois?
KAARLO: O! Kyl niil oikeus tos istuu siinä ku muillaki.
PAAVO: Nii sillo ku o asiallisesti.
ANTTI: Mitä sää ajattelet, et on niit tekijöitä minkä takia ne siit häädetään?
KAARLO: Mää en ossaa varmaa sanoo, mut se tuntuu vähä välist silt, et ne (poliisit) on vaa ottanu silmätikuks ne.
PAAVO: Niinku liikkeistäki häädetää ja niin päin pois. Niinku mää oo aina sanonu, et ne on iha vaa silmätikkui. Mul on mielipiteeni tähe tilanteesee, olis kaike paras ko jättäis poliisiauto vaikka toho parkkii ja pari miest kävelemää tähe näin, ni paljo paremmal hyödyl olis tälläi. Se rauhottais jo pelkkä olemine tos noi, ku kävelis porukan mukana, jopa joskus jos jäis juttelemaanki.
Mielenkiintoinen tila herättää keskustelua. Aukion aamupäivien ihmisvilinässä saattoi nähdä mielenkiintoisia tapahtumia ja osallistua kiinnostavaan keskusteluun. Tämä yllätyksellisyys ja tilan avoimuus mahdollisti myös minun osallistumiseni porukoihin. Vaikka porukoinnin keskiössä oli keskustelu, ei ryhmien vuorovaikutukseen aina päässyt mukaan. Välillä seurani karkotti muut paikalta. Miehet vaihtoivat pöytää ja tuoleja siirreltiin pöydistä toisiin tai sitten minulle yksinkertaisesti käännettiin selkä. Julkisella paikalla saattaa kuka tahansa tulla häiritsemään, mutta pienillä symbolisilla eleillä pystytään toisen läsnäolo merkitsemään ylimääräiseksi:
Torstai 9.6.2011
9:30 Istuin taas grillille. Menin pöytään missä istui telakkamiehiä. Sanoin, että kun aurinko paistaa niin äijät tulevat aiempaa. Miehistä yksi sanoi että olen väärässä: ”Aina me tähän aikaan tullaan”. Heitä istui kahdessa pöydässä. Istuin toiseen missä istui vähemmän porukkaa. Pikkuhiljaa kaikki miehet lähtivät vierestäni pois ja siirtyilivät viereiseen pöytään. Jäin kuitenkin siihen lueskelemaan lehteä. Jonkin ajan kuluttua siirryin istumaan Kaken seuraan. Hetkeä myöhemmin Kaken kaveri saapui myös. Noin 65-vuotias mies joka kertoi, ettei enää ryyppää, mutta oli tuntenut Kaken liki 50 vuotta, ja että hekin olivat ämpärikaupalla ryypänneet yhdessä. Esittäydyimme ja kättelimme toisiamme. Siirryimme varjopöytään…
Seurallisuus Aukion eläkeläismiesten porukoissa
Eläkeläismiesten subjektiivisesti Aukiolle antama merkitys rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, erityisesti seurallisen eletyn hetken kautta. Eletty tilan kokemus tulkitaan suhteessa henkilön muistoihin ja toiveisiin; ihmisen identiteettiin. Kollektiivisesti jaetut merkitykset maailmasta, missä ihmiset ovat identiteettinsä rakentaneet, vaikuttavat siihen miten tilaa tulkitaan (Lefebvre 1991; Saarikangas 2006). Kulttuuri elää siis ihmisessä, mutta uusia merkityksiä tuotetaan jatkuvasti. Aukion eläkeläismiesten kulttuurinen kehys, missä he ovat elämänsä ja ajattelunsa rakentaneet, on pitkälti samanlainen. Samankaltaisen taustan ansiosta vuorovaikutus ja yhteisyyden rakentaminen on helpompaa. Iltapäivien kaupunkitilaa eläkeläismiehet eivät lisääntyneen nuorison vuoksi kokeneet omakseen. (vrt. Haarni 2010a, 87–90.) Aukiolla eletty hetki on mieluisa, koska siellä tapaa kaltaisiaan ja kokee yhteenkuuluvuuden tunteita. Seurallisella hetkellä on kuitenkin omat sääntönsä, jotka tosin ovat liukuvia päivästä riippuen:
Torstai 16.6.2011
11:10 Menin tavalliseen tapaan grillille munkkikahville. Istuin telakkamiesten ryhmään, joita oli paikalla kolme. Pöydässä kävi tervehtimässä yksi ja istumaan tuli myöhemmin toinen mies. Kun tulin, aloimme keskustella politiikasta. Keskustelimme Agitaattorin ja Halvarin kanssa hallituksen muodostamisesta ja uusista verolinjauksista. Huomasin että kantani hieman ärsytti Halvaria, mutta Agitaattori jaksoi kuunnella. Huomasin, että Halvari alkoi ottaa lämpöä. Hän alkoi puhua Agitaattorille seuraavaan tyyliin: ”Ei sillä väliä kuka siellä hallituksessa on, samallai ne hommat menee. Katotaan neljän vuoden päästä niin taas me täällä rutistaan eikä asiat ole mihinkään muuttuneet.” Agitaattori yritti puhua jotain väliin, mutta Halvari jatkoi: ”Älä sääki jaksa taas meltota kun ei ne asiat siitä mikskää muutu. Mää oon nii kyllästyny tähä ikusee veivaamisee.” Halvari alkoi tosiaan ottaa lämpöä ja Agitaattori ymmärsi olla provosoimatta enempää tilannetta. Seuraavaksi alettiin puhua Kreikan velkasaneerauksesta. Keskustelu muuttui pian taas iloisemmaksi. Puhuttiin kiukkuisista hyttysistä, mökkeilystä, tietokirjasarjoista, naakanpesistä, Granlundin pelipaidasta, jonka joku oli ostanut 10 000 €…
Keskustelu miesten keskuudessa oli useimmiten kevyttä ja aiheesta toiseen nopeasti hyppivää. Jos joku alkoi puhua kovin raskaita asioita, hänet palautettiin seurallisuuden kaavaan. Seurallisuuden alempi ja ylempi kynnys määriteltiin kuitenkin Aukiolla eletyssä hetkessä. Seurallisuuden muoto riippui osallistujista ja heidän sen hetkisestä tunnetilasta. Simmelin mukaan jokaisella seuralliseen tilaisuuteen osallistujalla on oltava yhtäläinen oikeus keskusteluun. Jos joku ei tarjoakaan samaa huojennusta ja iloa toiselle, saattaa syntyä riitaa. Eläkeläismiehet välttelivät ristiriitoja, mutta joskus keskustelu saattoi muuttua kiivaaksi kun lipsuttiin seurallisuuden kaavasta. Seisoskelijoiden Paavo kertoo asiasta:
ANTTI: Nii et se on sit semmost leikkimielist piikittelyy vai? Entä jos joku alkaa ottaa oikee lämpöö?
PAAVO: On joskus semmossiiki tilanteit et oikee ottaa lämpöö, et todella tulee. Kyl mää oo yhde kaveri kanssaki päät punasen huutanu oikee tosissas.
ANTTI: Meneekö oikee tavallaa riida puolel?
PAAVO: Se riippuu mimmosest asiast o kyse, mut harvo. Sit rupee kyl porukkaa vaihtamaa jos se menee siihe jatkuvaa hastamisee. Se riippuu niinku asiast, et ku harvo meikäläinenki ottaa pulttii, mut sillo mää oti… Mut jos niinku jatkuvasti ollaa tukkanuottasil ni kyl siin äkkii erkanee porukast: mitä mää ton tappelemaa mene…
ANTTI: Entä jos on iha niinku arkojaki asioita mihi tarvittais kaverilt apua, tuodaanko niit tänne?
PAAVO: Ei oikee yleisel tasol, kyl sit vedetää hiuka sivuu, mun kohdaltani ainaki, emmä muist tiä. Et ei niit kaikkii levitel kaikkie aikan. Vettää hiuka sivuu, et tuu hiuka tähä näi, jos on jottai arkaa.
ANTTI: Onks täs niinku jotai luottokavereit ketä vedetää sivuu tai sillai?
PAAVO: Kyl sen tietää kenel uskaltaa sanoo tämmösest asiast, jos on joku semmone asia, et sen ei välttämät tarvitte men kaikkie korvii… Mut kyl ne yleisesti on kaikki yhteisii asoit, kyl se on harvo kun tulee tämmössii. (RH1)
Jokainen miehistä sai välillä osansa pilailusta, mutta sitä piti kuitenkin sietää. Yleensä miesten vuorovaikutus ja yhteisyyden luonti oli helppoa, sillä miehet olivat yhteiskunnalliselta asemaltaan samanarvoisia. Eläkeläismiehet tiesivät toisistaan paljon, mutta henkilökohtaisista asioista ei juuri keskusteltu. Miehillä oli kuitenkin porukoissa läheisempiä kavereita, joilta tarvittaessa sai tukea. Porukassa voitiin huumorin avulla sivuta arempiakin asioita, mutta omia kasvoja haluttiin suojella. Eräs konepajan miehistä kiteytti: ”Tääl o haukuttu hallitukset ja kehuttu, ja kyl tääl kaikki asiat käydää läpi. Iha oikeesti. Mut omat asiat, niistä ei paran puhella mitää.”
Seurallinen vuorovaikutus on taitolaji, josta palkintona on sosiaalinen tyydytys ja porukan arvostus. Simmel (1999, 117) puhuu seurallisuuden tarjoamasta huojennuksesta ja sen jälkikaiusta. Seurallisen hetken avulla eläkeläismiehet tuottavat kollektiivisen tilallisen kokemuksen, joka tuo rytmiä päivään ja antaa hyvän mielen. Aukiolla eletty tilan kokemus ja seurallisuuden jälkikaiku vaikuttavat heidän tuleviin tilallisiin käytäntöihinsä. Miehet palaavat päivä toisensa jälkeen Aukiolle tavoittelemaan siellä elettyä tilan kokemusta, sen yhteisyyden tunnetta ja keskustelua. Päivittäinen porukointi muodostuu osaksi eläkeläismiesten arjen rutiineja ja niin eläkeläismiesten porukat vakiintuvat osaksi kaupunkitilaa. Seisoskelijat kertovat vielä porukoinnistaan:
KAARLO: Se on semmost hyvää ajankuluu ja semmost ihan et… Et ei oo vaa sellast et istutaa tuppi suussa ja mietitää, ja sit kirjotettaa lehtee. Saa purkaa ittestäs jutut ryhmäs.
PAAVO: Pilke silmäkulmassa… (RH1)
Lopuksi
Tässä artikkelissa olen tarkastellut osallistuvan havainnoinnin avulla eläkeläismiesten porukointia julkisessa kaupunkitilassa. Tulkintani mukaan keskeisin eläkeläismiehiä Aukiolle vetävä tekijä oli kollektiivisesti tuotettu seurallinen hetki, jonka myönteistä jälkikaikua palattiin tavoittelemaan myös seuraavana päivänä. Seurallisen hetken tavoitteena oli ainoastaan tuottaa seurallinen hetki, jota eläkeläismiehet olivat alkaneet tuottamaan täysin epävirallisesti. Heidän porukoistaan oli muodostunut osa kaupunkitilallista arkea, joka syvemmän tarkastelun kautta osoitti omia rakenteitaan. Eläkeläismiesten yhteiskunnallista asemaa tuottivat osaltaan heidän symboliset ja tilalliset valinnat. He eivät kokoontuneet trendikkäälle jäätelöbaarille vaan valitsivat porukoinnilleen julkiset tilat tai perinteisen katugrillin. Kaupunkitilan vakiintuneita käsityksiä toisinaan kyseenalaistettiin, kuten esimerkiksi naukkailijat tekivät juomalla alkoholia julkisella paikalla. Muut eläkeläismiehet kokivat poliisien ja naukkailijoiden välisen ristiriitaisen asetelman rikastuttavan kaupunkielämää. Porukat olivat muodostuneet yhteiskunnalliselta asemaltaan samanlaisista ihmisistä, mikä helpotti yhteisyyden luontia. Miesten keskuudessa vallitsivat tietyt seurallisuuden säännöt, mikä tarkoitti pidättäytymistä liian henkilökohtaisista tai päämäärähakuisista aiheista. Aukiolla porukointi karkotti yksinäisyyttä ja piti miehet liikkeellä. Porukoinnilla on eläkeläismiesten hyvinvoinnille tärkeä merkitys.
Artikkelin ensisijaisena teoreettisena työkaluna käyttämäni Lefebvren (1991/1974) tilan sosiaalisen tuottamisen teoria ei juuri tarjoa eväitä sosiaalisen vuorovaikutuksen analysointiin, minkä vuoksi olen täydentänyt eletyn tilan kuvausta Simmelin (1999/1908) seurallisuuden avulla. Nämä kaksi erilaista lähtökohtaa ovat toimineet yhteen, sillä kumpikin etsii sosiaalisen olennaisinta dualismien väliltä. Lefebvrelle tilan olennainen on elävässä ihmisessä, ei pelkästään objektiivisessa materiaalisessa maailmassa tai subjektiivisessa ajattelussa. Simmel taas löytää yhteiskunnallistumisen ideaalin seurallisuudesta, missä niin ikään tasapainoillaan objektiivisen ja subjektiivisen maailman välillä. Yhteiskunta rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, jonka seurausta on havaittu materiaalinen maailma ja subjektien sille antamat merkitykset. Tilan materiaalisille elementeille annetut merkitykset määrittävät ihmisten sosiaalista toimintaa, mutta sosiaalisen toiminnan kautta myös muutetaan tilaa. Näin ollen tila on sosiaalista ja sosiaalinen tilallista. Mikrotason sosiaalisia maailmoja tutkimalla voidaan ymmärtää niitä laajempia yhteiskunnallisia muutoksia joita ajassa ja tilassa tapahtuu. Eläkeläismiesten porukat kaupunkitilassa ovat myös aikansa tuotos.
Eläkeläismiehet tuottavat Aukiosta porukoinnillaan sosiaalista tilaa, jonka subjektiivinen merkitys rakentuu seurallisen eletyn hetken kautta, joka toistuessaan arjen tilallisissa käytännöissä materialisoituu osaksi objektiivisesti havaittua kaupunkitilaa. Aukion eletyssä hetkessä eläkeläismiesten kokemukset kohtaavat ja Aukiosta tulee jotain suurempaa kuin yhden ihmisen subjektiivinen tila. Seurallisuuden tarjoama huojennus ja sen jälkikaiku kiinnittyy tiettyyn paikkaan kaupungilla, jossa yhdistyvät eläkeläisenmiesten objektiiviset havainnot ja subjektiiviset käsitykset maailmasta. Kollektiivisen seurallisen kokemuksen kautta Aukiolle rakentuu affektiivinen merkitys, jonka vuoksi siellä käymistä aletaan toistaa, jolloin se vakiintuu osaksi arjen tilallisia käytäntöjä. Aamupäivien elettyjen hetkien kautta tilan representaatiot hitaasti muovautuvat eläkeläismiesten neuvotellessa ja muuttaessa tilallisia käytäntöjään. Aukio on heidän kollektiivisen representaation tila, jonne he kokoontuvat edustamaan itseään, porukkaansa sekä paikkaansa kaupunkitilassa. Eläkeläismiehet tuottavat porukoinnillaan Aukiosta eräänlaista seurallisuustilaa.
Tarve matalankynnyksen seurallisille tiloille kasvaa kaupunkien päiväväestön lisääntyessä (Mäenpää 2011, 126–127). Anonyymi kaupunkielämä voi saada ihmisen eristäytymään (Simmel 2005, 39), mutta ihmisillä on kuitenkin luonnollinen tarve tyydyttää seurallisuuden viettiään (Simmel 1999). Kaupunkien seurallisissa tiloissa ihminen voi hetkeksi unohtaa arjen paineet. Tarve kerääntyä toisten pariin usein ylittää ympäristölliset tekijät, jonka vuoksi epävirallisia porukoita voi muodostua yllättäviinkin paikkoihin (Mäenpää 2005, 91–94; Shaftoe 2008, 66–68). Jos ihmisen mahdollisuus osallistua kaupunkiseurallisuuteen rajoittuu kulutuskyvyn mukaan, aiheuttaa se syrjäytymistä ja yksinäisyyttä. Eräs uhkakuva on, että jos kaupunkitiloja suunnitellaan ainoastaan kaupallisuuden ehdoilla, tullaan sulkeneeksi ulos eläkeläiset joiden kaupunkitilojen käyttöä ohjaavat myös tunteelliset tekijät (Semi 2011, 64–65). Kulutuksen avulla elävöitetty jälkimoderni kaupunkitila voidaan kuitenkin nähdä vastapainona modernin aikakauden kuolleisiin kaupunkitiloihin (Vuolteenaho 2005, 94–95). Jälkimodernin kaupunkitilan kulutuksellisuudesta huolimatta useat ihmiset kokoontuvat kaupungille ennen kaikkea ihmisten kohtaamisen ja seurallisuuden vuoksi. Kaupunkisuunnittelun tulevaisuuden haasteena on rakentaa julkisia tiloja jotka tuottavat kohtaamisia ja keskustelua, rakentavat yhteisyyttä ja torjuvat yksinäisyyttäeikä sulje ketään kulutuksen avulla ulos. Miten rakennetaan kaikille yhteistä julkista kaupunkitilaa?
KIRJALLISUUS
Adler, Patricia A. & Adler, Peter & Johnson, John M. (1992). Street Corner Society Revisited. New Questions About Old Issues. Journal of Conteporary Ethnography 21:1, 3–10.
Al-Mohammad, Hayder (2011). Less methodology more epistemology. The body, metaphysics and ‘certainty’. Critique of Anthropology 31:2, 121–138.
Anderson, Nels (1988/1923). Kulkumiehet. Hobojen elämää 20-luvun Amerikassa. Valtion painatuskeskus, Helsinki.
Anderson, Elijah (1978). A Place on the Corner. The University of Chicago Press, Chicago.
Andersson, Elijah & Austin, Duke W. & Holloway, Craig Laprice & Kulkarni, Vani S. (2012). The Legacy of Racial Caste: An Exploratory Ethnography. The Annals of the American Academy of Political and Social Science 642: 1, 25–42.
Bajc, Vida (2012). Abductive Ethnography of Practice in Highly Uncertain Conditions. The Annals of the American Academy of Political and Social Science 642: 1, 72–85.
Crang, Mike & Cook, Ian (2007). Doing Ethnography. Sage, London.
Fried, Suvi (2011). Ostarista paikalliskeskukseksi. Lähiön kauppapaikan muodonmuutos eläkeikäisten kuvaamana ja kokemana. Alue ja ympäristö 40:2, 49–60.
Geertz, Clifford (1973). The Interpretation of Cultures. Selected Essays. Basic Books, New York.
Giddens, Anthony (1984). Yhteiskuntateorian keskeisiä ongelmia. Toiminnan, rakenteen ja ristiriidan käsitteet yhteiskunta-analyysissä. Otava, Helsinki.
Goffman, Erving (1966). Behaviour in Public Places. Notes on the Social Organization of Gatherings.The Free Press, New York.
Grönfors, Martti (1982). Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. WSOY, Helsinki.
Haarni, Ilka (2010a). Kolmas elämä. Aktiiviset eläkeläiset kaupungissa. Gaudeamus, Helsinki.
Haarni, Ilka (2010b). Eläkeikäisten kohtaamispaikat tekemisen ja tapaamisen yhteisöinä. Gerontologia 24: 1, 3–13.
Honkasalo, Marja-Liisa (2008). Reikä sydämessä. Vastapaino, Tampere.
Jylhä, Marja (2006). Elämän laatu vanhenemisen tutkimuksessa: jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua. Gerontologia 20: 3, 138–146.
Jyrkämä, Jyrki (2001). Aika tutkimuksessa ja elämänkulussa. Teoksessa Sankari, Anne & Jyrkämä, Jyrki (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa, 267–323. Vastapaino, Tampere.
Karisto, Antti & Konttinen, Riikka (2004). Kotiruokaa, kotikatua, kaukomatkailua. Tutkimus ikääntyvien elämäntyyleistä. Palmenia-kustannus, Helsinki.
Karisto, Antti (2010). Yksi piano vai kymmenen lehmää? Kirjoituksia arjen ilmiöistä. Gaudeamus, Helsinki.
Kenen, Regina (1982). Soapsuds, Space, and Sociability : A Participant Observation of the Laundromat. Journal of Contemporary Ethnography 11: 2, 163–183.
Keskinen, Kalle & Lehtonen, Sanna & Leino, Mari (2011). Kaikki tiet vievät Hansaan. Nuorten ajanvietto osana kauppakeskuksen arkea. Nuorisotutkimus 29: 4, 19–32.
Kopomaa, Timo (1997). Tori, marginaali, haastava kaupunki. Tilatapauksia julkisten ulkotilojen käytöstä ja reunimmaisista käytännöistä. SKS, Helsinki.
Korhonen, Merja & Hietanen, Heidi & Lyyra, Tiina-Mari (2009). Iäkkäiden henkilöiden kokemuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä kerhotoiminnassa. Gerontologia 23/4, 200–208.
Knibbe, Kim & Versteeg, Peter (2008). Assessing Phenomenology in Anthropology. Lessons from the Study of Religion and Experience. Critique of Anthropology 28: 1, 47–62.
Lefebvre, Henri (1991/1974). The Production of Space. Blackwell, Oxford.
Lehtovuori, Panu & Neuvonen, Aleksi (2011). Tulevaisuuden asumisen tilat ja muodot. Teoksessa Anderson,
Leif C. & Hetemäki, Ilari & Mustonen, Riitta & Sihvola Ari (toim.): Kaikki irti arjesta. Gaudeamus, Helsinki, 166–187.
Milligan, Christine & Bingley, Amanda & Gatrell, Anthony (2005). ‘Heeling and Feeling’. The Place of Emotions in Later Life. Teoksessa Davidson, Joyce & Bondi, Liz & Smith, Mick (toim.) Emotional Geographies, 49–62. Ashgate, Surrey.
Mäenpää, Pasi (2005). Narkissos kaupungissa. Tammi, Helsinki.
Mäenpää, Pasi (2011). Helsinki takaisin jaloilleen. Askelia toimivampaan kaupunkiin. Gaudeamus, Helsinki.
Noro, Arto (1991). Muoto, moderniteetti ja ’kolmas’. Tutkielma Georg Simmelin sosiologiasta. Tutkijaliitto, Helsinki.
O’dell, Tom & Willim, Robert (2011). Composing Ethnography. Ethnologia Europaea. Journal of European Ethnology 41: 1, 27–39.
Saarikangas, Kirsi (2006). Eletyt tilat ja sukupuoli. Asukkaiden ja ympäristön kulttuurisia kohtaamisia. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.
Schmid, Christian (2008). Henri Lefebvre’s Theory of the Production of Space. Towards a three dimensional dialectic. Teoksessa Goonewardena, Kanishka & Kipfer, Stefan & Milgrom, Richard & Schmid, Christian (toim.): Space, Difference, Everyday Life, 27–45. Reading Henri Lefebvre. Routledge, London.
Semi, Jussi (2011). Kaikille avoin, kaikille vapaa? Tilallisen ulossulkemisen kolme säiettä. Alue ja ympäristö 40: 2, 61–67.
Shaftoe, Henry (2008). Convivial Urban Spaces. Creating Effective Urban Spaces. Earthscan, London.
Simmel, Georg (1999/1908). Pieni sosiologia. Tutkijaliitto, Helsinki.
Simmel, Georg (2005). Suurkaupunki ja moderni elämä. Gaudeamus, Helsinki.
Soja, Edward W. (2000). Postmetropolis. Critical Studies of Cities and Regions. Blackwell, Oxford.
Sosiaali- ja terveysalan tilastollinen vuosikirja 2012 (2013). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.
Tani, Sirpa (2011). Oikeus oleskella? Hengailua kauppakeskuksen näkyvillä ja näkymättömillä rajoilla. Alue ja ympäristö 40: 2, 3–16.
Tiili, Miia-Leena (2011). Läsnäoloa ja refleksiivisyyttä. Ammattikulttuurin tutkimus Merleau-Pontyn fenomenologian valossa. Elore 18: 2, 85–100. [Viitattu 27.5.2013] http://www.elore.fi/arkisto/2_11/tiili.pdf
Vilkko, Anni (2010). Koti vanhetessa. Teoksessa Vilkko, Anni & Suikkanen, Asko & Järvinen-Tassopoulos,
Johanna (toim.) Kotia paikantamassa. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi, 201–236.
Vuolteenaho, Jani (2001). Työn lopun kaupunki. Arjen maantiede, työttömyys ja kulttuurinen muutos. Nordia Geographical publications, Oulu.
Vuolteenaho, Jani (2005). Kaupunkitilan elävöittäminen: jälkimodernin muutoksen megatrendeistä Oulun kävelykadulle. Terra 117: 2, 91–108.
Vuolteenaho, Jani (2010). Uusliberalisaatio ja kaupunkityöttömyyden arki Suomessa. Alue ja ympäristö 39:2, 69–78.