Kuinka asukkaiden turvallisuuskokemusten eriytyminen voidaan huomioida osana lähiön kehittämistä?

[php snippet=1] Abstract
Jenni Kuoppa, Marketta Kyttä & Jukka Hirvonen

Turvallisuus on yksi voimakkaimpia paikkaan liitettyjä kokemuksellisia määreitä – erityisesti silloin kun se puuttuu ja vaihtuu peloksi. Se, mielletäänkö paikka turvalliseksi, vaikuttaa vahvasti niin paikkaan liittyviin mielikuviin ja sen maineeseen kuin asukkaiden tapoihin käyttää ympäristöään. Toisaalta turvallisuudentunne myös rakentuu sekä puhetavoissa että arjen käytännöissä ja kokemuksissa. Turvallisuuteen liittyvät käsitykset ja kokemukset liittyvät tällä tavoin esimerkiksi lähiöiden kehityksen kierteisiin. Jos paikka alkaa näyttäytyä turvattomana, voidaan olettaa negatiivisen kierteen hyppäävän askeleen eteenpäin. Lähiöiden kehittäminen ja olemassa olevaa rakennetta täydentävä asuinaluesuunnittelu sisältävät mahdollisuuksia vähentää pelkoja ja turvattomuuden tunnetta. Tällöin on pyrittävä ymmärtämään paikallista kontekstia ja pohdittava, millaisia turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä juuri kyseisessä paikassa nousee esiin.

Artikkelissa raportoimme Espoon Kirkkojärvellä tehdyn tutkimuksen¹ tuloksia ja kiinnitämme turvallisuussuunnittelua koskevan akateemisen keskustelun suomalaiseen lähiökehittämisen kontekstiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin PehmoGIS-kyselyn avulla asukkaiden turvallisuuskokemuksia osana AATU-hanketta (Asukas- ja asiakaslähtöiset kaupunkiympäristöjen turvallisuusratkaisut).PehmoGIS-menetelmä mahdollisti asukkaiden kokemusten paikantamisen osaksi Kirkkojärven konkreettisia ympäristöjä.

Kirkkojärvi edustaa eri ajanjaksoina rakentunutta lähiömäistä asuinaluetta, jonka kerroksellisuus ja monipuolisuus tekevät siitä kiinnostavan tutkimuskohteen. Artikkelimme ensimmäinen tutkimustehtävä on kuvata ja kartoittaa Kirkkojärven asukkaiden turvallisuuskokemuksia ja hahmottaa niiden taustalla olevia tekijöitä. Kokemukset eivät välttämättä näyttäydy selväpiirteisinä, vaan asukkailla voi olla hyvin ristiriitaisiakin käsityksiä siitä, kuinka turvallinen alue on, mitkä tekijät sen turvallisuuteen vaikuttavat ja kuinka niihin tulisi puuttua. Kirkkojärvellä havaittiin selkeä turvallisuuskokemusten eriytyminen alueen sisällä.

Tapauksen kautta tarkastellaan myös erilaisia tutkimus- ja suunnittelukirjallisuudessa esitettyjä näkemyksiä siitä, kuinka turvattomuuden tunteeseen voisi ja tulisi puuttua. Tutkimusalueelta löytyy fyysisen ympäristön elementtejä, jotka voisivat edustaa melko erilaisia turvallisuussuunnittelun lähestymistapoja: pyrkimystä elävyyteen ja avoimuuteen sekä sisäänpäin – ulossulkevuudeksikin – kääntyvää rauhallisuutta. Esittelemme näitä erilaisia lähestymistapoja tiiviisti artikkelin seuraavassa jaksossa.

Toisena artikkelin tavoitteena on asukkaiden turvallisuuskokemuksia koskevan analyysin sekä esiteltyjen lähestymistapojen ja niiden kritiikin nojalla pohtia, kuinka parantaa Kirkkojärven koettua turvallisuutta. Turvallisuussuunnitteluun liittyvänä uhkakuvana on nähty, että pyrittäessä lisäämään turvallisuuden tunnetta tullaankin päinvastoin ruokkineeksi pelon ilmapiiriä tai luodaan ympäristöä, joka ei vastaa muita kaupunkisuunnittelun tavoitteita, kuten ympäristön tasapuolisuus, mukaanottavuus ja avoimuus (esim. Koskela 2009). Tutkimuksen johtopäätöksissä tarjoamme Kirkkojärven kehittämiseen ja suunnitteluun joitakin konkreettisia ajatuksia siitä, kuinka parantaa turvallisuuden kokemuksia osana kokonaisvaltaisempaa suunnittelua. Lisäksi esitämme turvallisuussuunnittelua ja turvallisuuskokemusten tutkimusta koskevia huomioita, joita empiirinen analyysi Kirkkojärvellä nosti esiin.Kuinka luoda turvallisuuden ja luottamuksen kierre?

Karkeasti voidaan erottaa ainakin kolme erilaista tapaa lähestyä kysymystä, kuinka turvallisuuden tai pelon kokemuksiin kaupungissa voidaan vaikuttaa (ks. myös Kyttä ym. 2014, jossa lähestymistapoja ja niihin kytkeytyvää empiiristä tutkimusta esitellään kattavammin). Kutsumme niitä tässä segregoivaksi ja integroivaksi turvallisuussuunnittelun näkökulmaksi sekä turvallisuuden kulttuurin sosiaalista rakentamista painottavaksi lähestymistavaksi. Ne painottavat eri tavoin fyysisen ja sosiaalisen kontekstin roolia ongelmien lähteenä sekä mahdollisuuksia vaikuttaa niihin suunnittelun, politiikan ja hallinnon keinovalikoimalla.

Usein ”kovaksi”, segregoivaksi tai uusliberalistiseksi kutsutussa turvallisuussuunnittelussa (termeistä ja kritiikistä esim. Koskela 2009; Landman 2009; Oc & Tiesdell 1999) on lähdetty ajatuksesta, että fyysisen ympäristön suunnittelulla voidaan suojautua rikoksilta sekä puolustaa, vartioida ja kontrolloida asuinaluetta. Alueen avaaminen ulkopuolisille kulkijoille nähdään potentiaalisena turvallisuusuhkana, jota pyritään pienentämään erilaisin valvontaratkaisuin sekä rajoittamalla pääsyä ja kauttakulkua niin fyysisillä esteillä kuin symbolisilla merkeillä. Mahdollisia rikollisten pakoreittejä vähennetään ja ”kohdetta lujitetaan” (target hardening). Asukkaiden mahdollisuudet julkisten ja puolijulkisten tilojen haltuunottoon ja kontrolliin ovat lähestymistavan pehmeämpi tavoite. Periaatteita voidaan toteuttaa lähinnä toimintojen ja maankäytön erottelulla, yksitoimintoisilla alueilla, kaiken läpikulkuliikenteen rajoittamisella, tarpeettomien jalankulkureittien karsimisella sekä sellaisen katuelämän rajoittamisella, joka potentiaalisesti voi vahingoittaa omaisuutta (esimerkiksi pysäköityjä autoja). Äärimmilleen vietynä tämän rikollisuuden torjunnasta lähtevän suunnittelun tuloksena voi olla muureja, aitoja ja valvontakameroita. (Kyttä ym. 2008, 37; Kitchen 2005; Oc & Tiesdell 1999; Newman 1972.)

Lähestymistapa onkin saanut osakseen paljon kritiikkiä. Siihen nojaavia suunnitteluratkaisuja on pidetty ulossulkevina ja pelkoa ruokkivina. ”Pehmeämpi”, ”integroiva”, lähestymistapa puolestaan nojaa muun muassa Jane Jacobsin (1961) ajatuksiin. Turvallisuus syntyy ikään kuin sivutuotteena, kun erilaisilla suunnitteluratkaisuilla, mm. toimintojen sekoittamisella ja kävely-ympäristöihin panostamalla, tuotetaan elävää ja yhteisöllistä kaupunkitilaa. Kaupungin moninaisuutta, katuelämää ja avoimuutta pyritään tukemaan, ja turvallisuus syntyy muiden ihmisten – myös vieraiden – läsnäolosta. Tästä on turvallisuussuunnittelun yhteydessä puhuttu ”luonnollisena valvontana” tai ”epävirallisena sosiaalisena kontrollina”. Keinoja tavoitteen toteuttamiseksi ovat maankäytön sekoittuneisuuden ja monipuolisuuden korostaminen; ympärivuorokautisen kaupunkielämän ruokkiminen ja ilta-aikaisen autioitumisen välttäminen; julkisen ja yksityisen tilan merkitseminen symbolisin rajoin; liiketilojen ja julkisten tilojen lisääminen; julkisten tilojen laadun parantaminen; usein hieman tiiviimpi rakenne; avoimet ja kutsuvat kevyen liikenteen väylät ja kadut sekä kaduille ja julkisiin tiloihin avautuvat rakennukset. Tämä lähestymistapa huomioi myös ensimmäistä paremmin turvallisuuden tai turvattomuuden kokemusten sosiaalisen luonteen: tilojen suunnittelulla voidaan mahdollistaa ihmisten välistä vuorovaikutusta ja tukea sen positiivisia ulottuvuuksia ja vaikutuksia. (Landman 2009; Jacobs 1961; Koskela 2009, 181–189.)

Lähestymistapaa edustaa esimerkiksi suunnitteluun keskittyvä Turvallinen kaupunki -internet-sivusto, jonka määritelmän mukaan ”Turvallinen kaupunki ja muu rakennettu ympäristö kannustavat ihmisiä ottamaan paikkansa kaupunkitilassa, sen kaduilla, pihoilla, puistoissa, joukkoliikenteessä (…) Tämä edellyttää luottamusta toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja ympäristöön. Kaupunkia muokattaessa ja kehitettäessä pitää huolehtia siitä, että luottamus ja turvallisuudentunne säilyvät. (…) Turvallisessa kaupungissa ketään ei suljeta pois, vaan kaupunki on sekä fyysisesti että asenteellisesti avoinna kaikille.” (Turvallinen kaupunki 2013.) Hyvin tunnettu turvallisuussuunnittelun konsepti, Crime Prevention Through Environmental Design (CPTED) on omaksunut kumpaankin lähestymistapaan kytkeytyviä periaatteita ja suunnittelukeinoja (Taylor 2002; Zahm 2005). Uusurbanismia voidaan ajatella esimerkkinä pehmeämmästä, integroivasta mallista vaikka sen tavoitteet ovat turvallisuuden tuottamista laajemmat (Kitchen 2005). Kumpikin nojaa kuitenkin vahvasti fyysiseen suunnitteluun.

Fyysisen ympäristön suunnittelun mahdollisuudet vaikuttaa turvallisuuden tai pelon kokemuksiin on toistuvasti myös kyseenalaistettu. Kolmas lähestymistapa turvallisuuteen korostaa sitä, ettei fyysisen ympäristön muovaaminen riitä ja muistuttaa, että turvallisuussuunnittelulla voi olla myös negatiivisia seurauksia. Sekä pelon kokemusten että niitä tuottavien ilmiöiden, kuten rikollisuuden, taustalla nähdään pikemminkin yhteiskunnalliset rakenteet ja vallan tai hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen. Pelkoa rakennetaan jatkuvasti sosiaalisesti ja kulttuurisesti. Puhuessamme uhkista ja niiltä suojautumisesta määrittelemme samalla myös normaalin, poikkeavan ja pelottavan rajoja sekä sitä, millaiset toiminnat ja ihmisryhmät toivotamme tervetulleiksi kaupunkitilaan. (Koskela 2009, 188; Koskela & Pain 2000; Pain 2000; Bannister & Fyfe 2001; England & Simon 2010.)

Omassa tutkimuksessamme jäsensimme asuinalueen koetun turvattomuuden tai turvallisuuden muodostumista jatkuvana ja kehämäisenä kehityskulkuna, jossa asuinalueen fyysiset ja sosiaaliset rakenteet kietoutuvat toisiinsa, samoin asukkaiden toiminta ja kokemukset. Ne ovat kehämäisessä, dynaamisessa vuorovaikutuksessa keskenään ja niiden muutoksia tulee tarkastella tämän vuorovaikutuksen tuloksena. (vrt. esim. ”the sociospatial approach” Gottdiener 1994, 16.). Ihmisten kohdatessa läsnä on aina materiaalisia, fyysisiä, ei-inhimillisiä elementtejä jotka välittävät ihmisten yhdessäoloa (Lehtonen 2008, 57). Materiaaliset rakenteet puolestaan tulevat jatkuvasti sosiaalisesti tulkituksi ja muokatuksi.

Esimerkkinä kokemusten ja toiminnan sekä sosiaalisen ja materiaalisen vuorovaikutuksesta toimii vaikkapa lapsiystävällisen ympäristön muotoutuminen. Marketta Kyttä tutkimusryhmineen (Kyttä ym. 2009; Kyttä 2003) on nostanut lapsiystävällisen ympäristön tunnusmerkeiksi lasten mahdollisuudet itsenäiseen liikkumiseen lähiympäristössä sekä ympäristön tarjoamat toiminta- ja kokemusmahdollisuudet eli tarjoumat. Alun perin James Gibsonin tarjouman (affordance) käsite viittaa ympäristön ja siinä toimivan olion vuorovaikutussuhteessa syntyviin toimintamahdollisuuksiin, jotka toteutuvan toiminnan kautta edelleen muovaavat tätä vuorovaikutusta ja sen osapuolia (Kyttä 2003; Jokinen 2004). Kyttä (2003) nimeää Melukyläksi ympäristötyypin, jossa omatoiminen ja omaehtoinen liikkuminen lähiympäristössä antaa lapselle mahdollisuuden ympäristön tutkailuun ja tarjoumien löytämiseen. Näin ympäristö tulee tutuksi, houkuttelee lasta toimimaan ja liikkumaan ulkona ja vahvistaa myös lapsen käsitystä omista taidoistaan ja varmuudestaan toimia kodin ulkopuolella. Elinympäristön koettu turvattomuus on keskeisimpiä lasten liikkumista haittaavia tekijöitä, vaikka varsinaista näyttöä objektiivisesta turvattomuudesta ei olisikaan (Kyttä ym. 2009). Näin myös vanhempien turvallisuutta koskevat käsitykset ja kokemukset voivat joko tukea tai estää lasten kasvamista aktiivisiksi ja taitaviksi ympäristönsä käyttäjiksi sekä edelleen sellaisen ympäristön muotoutumista, jossa kaikenikäiset liikkujat ottavat tilan rohkeasti haltuun.

Tilaa ja siihen liittyviä mielikuvia tuottavat siis myös arjen käytännöt ja kokemukset (Koskela 2009, 43). Tietyt paikat voivat muodostua vilkkaiksi, toiset autioitua, niiden käytöillä on tietyt rytmit ja niihin jää merkkejä käytöstä, huolenpidosta tai välinpitämättömyydestä. Koskela (2009, 38) kuvaa kehää havainnollisesti: ”Mielikuvilla on myös tilallisia seurauksia. Niillä on taipumus uusintaa itse itseään. Ihmiset välttelevät turvattoman tuntuisia alueita ja huonomaineisia paikkoja, jolloin niistä tulee entistä autiompia ja entistä turvattomampia. Tästä seuraa tilallinen noidankehä. Joistakin alueista tulee paljon käytettyjä ja sosiaalinen kontrolli takaa niiden turvallisuuden, kun taas toisista tulee autioita ja turvattomia: kaupunkitila polarisoituu.”

KUVA 1 Fyysinen ja sosiaalinen ympäristö sekä kaupunkilaisten toiminta ja kokemukset kietoutuvat toisiinsa kehämäisesti. Käsitykset turvallisuuteen vaikuttamisen mahdollisuuksista painottavat eriasteisesti joko kierteen sosiaalisia tai fyysiseen ympäristöön liittyviä ulottuvuuksia (kuvattu sosiaaliseen ja fyysiseen jakautuvina ympyröinä).

Luvun alussa esitetyt käsitykset turvallisuuteen vaikuttamisen mahdollisuuksista painottavat eri asteisesti joko kierteen sosiaalisia tai fyysiseen ympäristöön liittyviä ulottuvuuksia. Pelon tai turvallisuuden ja luottamuksen kierre ja erilaiset lähestymistavat siihen vaikuttamiseen on esitetty kuvassa 1.

Tapaus, aineisto ja menetelmät

PehmoGIS-kysely toteutettiin Espoon Kirkkojärvellä. Kirkkojärvi sijaitsee Espoon keskuksen tuntumassa, lähellä palveluita (muun muassa kaksi kauppakeskusta, kirjasto ja virastokeskus) ja hyviä joukkoliikenneyhteyksiä. Alue on kerrostalovaltainen ja se on rakennettu enimmäkseen 1980-luvulla tai sen jälkeen. Kirkkojärven alue rajoittuu lännessä Espoon keskuksen virastokeskittymään, etelässä rantarataan, idässä Tuomarilaan sekä pohjoisessa Muuralaan ja muinaiseen Kirkkojärveen, nyttemmin rakentamattomaan peltoalueeseen. PehmoGis-tutkimusalueen muodostivat kolme toisistaan erottuvaa osaa: Kirkkojärven länsi- ja itäpuolet sekä Espoon keskuksen asemanseutu sekä kaupallinen- ja virastokeskittymä. Lähes kaikki vastaajat asuivat Kirkkojärven alueella.

Espoon keskuksessa aloitettiin vuonna 2002 turvallisuushanke, jonka tavoitteena oli parantaa arjen turvallisuutta. Myös Kirkkojärvellä ja Suvelassa aloitettiin alueelliset turvallisuushankkeet vuonna 2003. Hankkeen yhteydessä Kirkkojärvellä toteutettiin 2000-luvun alussa turvallisuuskyselyitä sekä muun muassa Kirkkojärven turvallisuustalkoot. (Keski-Espoo-seura 2003/2006.) Turvallisuus on siis alueella jossain määrin noussut julkisen keskustelun, suunnittelun ja hallinnon kysymykseksi, mikä voi vaikuttaa myös vastaajien näkemyksiin.

Kirkkojärvellä on noin 3650 asukasta. Kirkkojärven asukkaista yksinasuvia on 25 %, mikä on enemmän kuin koko Espoossa (15 %) mutta jokseenkin samaa luokkaa oleva osuus kuin koko pääkaupunkiseudulla (22 %). Asuntokannassa suurten asuntojen osuus on hieman Espoon keskiarvoa pienempi. Korkeakoulutuksen saaneita on Kirkkojärvellä hieman vähemmän (14 %) kuin Espoossa keskimäärin (23 %) tai pääkaupunkiseudulla (18 %). Yli 15-vuotiaiden keskimääräiset tulot ovat 25 400€ vuodessa, kun Espoossa keskiansio on 34 200€ vuodessa (2009 vuoden tiedot). Kirkkojärven uuden itäisen osan, Kulovalkean alueen rakentamisen myötä Kirkkojärven tulotaso on kuitenkin noussut. (Helsingin seudun aluesarjat.)

Läntinen ja itäinen Kirkkojärvi erottuvat toisistaan niin väestön ikä- ja sosiaalisen rakenteen kuin fyysisen ympäristön osalta. Kirkkojärven länsipuoli on rakennettu pääosin 1980-luvulla melko tyypillisesti suomalaisten lähiöperiaatteiden mukaan ja itäpuoli, Kulovalkea, valmistui 2000-luvun puolella siitä hieman erilliseksi asuinalueeksi. Kulovalkean asukkaissa on paljon nuoria aikuisia ja lapsiperheitä, länsipuolella ikärakenne on tasaisempi. Kirkkojärven länsipuolella maahanmuuttajien osuus (26 %) on itäpuolta (11 %) suurempi. Länsipuolella on verrattain paljon (41 %) ARA-vuokra-asuntoja, kun taas itäpuolella niitä ei ole. Itäpuolella asuvat vastaajat olivat hieman länsipuolen asukkaita korkeammin koulutettuja.

Asuinalueiden rakenteiden keskeiset piirteet ja erot on esitetty kuvassa 2. Länsipuoli on yhdyskuntarakenteeltaan monitoimintaisempi kuin itäpuoli ja Espoon keskuksen palvelut ovat hyvin kävellen saavutettavissa. Katuverkko on itäpuolta ruutumaisempi ja sen runkona toimii kevyen liikenteen raitti alueen keskellä. Raitin ympärille kerääntyvät alueen keskeiset julkiset tilat ja toiminnot, asuntojen pihamaat ja leikkipaikat. Sisemmät asuinkorttelit on rauhoitettu liikenteeltä ja pysäköinti järjestetty pääkatujen varteen. Turvallisuuden kannalta länsipuolella ympäristö on avoin ja sen suunnittelussa on selvästi otettu huomioon ja asukkaiden yhteiset julkiset tilat ja pyritty yhteisöllisyyteen. Alue on kävely-ystävällinen monine jalankulkuväylineen ja hyvin saavutettavine palveluineen. Länsipuolella on monia viihtyisiä pihoja ja leikkipuistoja. Ympäristöä leimaa kuitenkin myös rapistuneisuus ja epäsiisteys. Vanha liikekeskus on kulunut ja raitin varrella rakennusten katutasossa on tyhjiä asukas- tai liiketiloja. Uuden koulurakennuksen ympäristö sen sijaan on siisti ja edustava.

Itäpuoli, Kulovalkean alue, puolestaan on suljetumpi yksitoimintoinen asuinyhteisö, jonka yleisilme on viihtyisä, siisti ja rauhallinen. Talojen julkisivut ovat värikkäitä ja rakentamisen yksityiskohdat ovat laadukkaita ja viimeisteltyjä. Kadut kaareilevat miellyttävästi maastonmuotojen mukaan. Kuten länsipuoli, myös itäpuoli on vehreä ja luonnonläheinen. Alue rajautuu rautatiehen ja Tuomarilan asemaan mutta muut palvelut puuttuvat, mikä vähentää alueen elävyyttä. Kävelyreitistö ei ole yhtä kattava ja hyvin verkottunut kuin länsipuolella. Katuverkkoa hallitsee ajoneuvokatu, jonka varrella kulkee kevyen liikenteen väylä. Jalankulkuyhteys radan toiselle puolelle on toteutettu allikulkusillalla, mutta läpiajoyhteyttä ei ole. Alue päättyy siis umpikujaan, mikä toisaalta rauhoittaa aluetta kävelijöiden, pyöräilijöiden ja muiden käyttäjien käyttöön, mutta on toisaalta saattanut vaikuttaa siihen, ettei paikka ole houkutellut esimerkiksi kauppiaita.

Tutkimuksessa käytettiin PehmoGis-menetelmää soveltavaa paikkaperustaista tutkimusotetta. Syyskuun 2011 loppupuolella lähetettiin kirje kaikille Kirkkojärven 15 vuotta täyttäneille asukkaille (N=2730). Kirjeessä pyydettiin vastaamaan internetissä PehmoGis-kyselyyn, jonka teemoja olivat: koettu turvallisuus, turvattomiksi koetut paikat ja kulkureitit, huolenpidon ja epäjärjestyksen merkit ympäristössä, kohtaamispaikat ja miellyttävät kulkureitit, asuinaluekiintymys ja -yhteisöllisyys sekä oman asuinalueen palveluiden ja muiden toimintamahdollisuuksien hyödyntäminen. PehmoGis-kyselyssä oli sekä tavallisia monivalintakysymyksiä että karttasivuja, joille tuli paikantaa erilaisia asioita. Lisäksi kerättiin vastauksia avoimiin kysymyksiin. Kuvaamme seuraavaksi lyhyesti tässä artikkelissa esitettyjen tulosten taustalla olleet kysymyksenasettelut ja muodostetut mittarit.

Tutkimuksessa saatiin tärkeää metodista kokemusta, sillä siinä kehitettiin erityinen PehmoGIS-menetelmän sovellus nimenomaan asuinalueen koetun turvallisuuden tutkimiseen. Koettua turvallisuutta tarkasteltiin ensiksi tavallisilla monivalintakysymyksillä. Vastaajilta tiedusteltiin, kuinka turvalliselta alueella liikkuminen tuntuu ensinnäkin päiväsaikaan ja toiseksi viikonloppuiltoina.

KUVA 2 Tutkimusalueen rakenne

Karttasivuilla vastaajia pyydettiin merkitsemään kartalle turvattomia, vaarallisia tai pelottavia paikkoja. Heillä oli mahdollisuus paikantaa koettuja rikoksen tai häiriön uhkia, tapaturmavaaroja, liikennevaaroja ja pelottaviksi kokemiaan ihmisiä. Lisäksi vastaajilla oli mahdollisuus paikannuksesta aukeavalla minikyselyllä tarkentaa vastaustaan valitsemalla annetuista vaihtoehdoista minkälaiset ihmiset tuntuivat pelottavilta, minkälainen rikos tai häiriö oli kyseessä tai mikä voisi johtaa tapaturmaan tai liikenneonnettomuuteen. Asukkaat vastasivat myös kysymykseen ”Missä asuinalueellasi kohdataan?” merkitsemällä kartalle paikkoja joissa voi tervehtiä ja tavata sattumalta naapureita (suunnittelematon kohtaaminen) sekä paikkoja, joissa voi viettää aikaa naapureiden kanssa (suunniteltu kohtaaminen).

Kysyimme Kirkkojärven asukkailta myös, millaisia ”epäjärjestyksen” (vrt. esim. Roh & Oliver 2005) tai toisaalta ympäristön aktiivisen käytön ja siitä huolehtimisen merkkejä he löysivät ympäristöstään. Vastausvaihtoehdot oli annettu valmiina ja vastaajat sijoittivat niitä kartalle.

Lisäksi muodostettiin kolme mittaria, joilla tutkittiin asuinalueen merkitystä asukkaille. Ensinnäkin vastaajan kiinnittymistä asuinalueeseensa tutkittiin seuraavien väittämien avulla: ”Olen ylpeä omasta asuinalueestani”, ”Minusta olisi ikävä muuttaa pois nykyiseltä asuinalueeltani” ja ”Suunnittelen muuttoa toiselle asuinalueelle vuoden sisällä”. Vastaajat pääsivät ottamaan niihin kantaa viisiportaisella asteikolla ääripäinä ”täysin samaa mieltä” ja ”täysin eri mieltä”. Näistä muodostettiin asuinaluekiintymystä kuvaava summamuuttuja (Cronbachin Alpha = 0,72), joka saattoi saada arvoja väliltä 0–12. Viimeksi mainittu väittämä laskettiin summaan tietenkin käännettynä. Mittari dikotomisoitiin siten, että arvot 0–5 edustivat heikkoa ja arvot 6–12 vahvaa asuinaluekiintymystä. Kyseisiä väittämiä ovat aiemmin käyttäneet Mesch ja Manor (1998), mutta he käyttivät niitä dikotomisina eivätkä muodostaneet niistä summamuuttujaa.

Toiseksi kysyttiin, missä määrin vastaaja suuntautuu omalle asuinalueelleen (Kirkkojärvi ja Espoon asemanseutu) ja missä määrin muualle seuraavissa asioissa: päivittäistavaroiden ostaminen, muut kauppaostokset, harrastukset, tuttujen tapaaminen ja ulkoilu. Vastaaja sai sijoittaa vastauksensa asteikolle yhdestä (omalle asuinalueelle) viiteen (oman asuinalueen ulkopuolelle). Näistä muodostettiin paikallista suuntautumista kuvaava summamuuttuja (Cronbachin Alpha = 0,65), joka saattoi saada arvoja väliltä 0–20. Mittari dikotoimisoitiin siten, että arvot 0–9 edustivat heikkoa ja arvot 10–20 vahvaa paikallista suuntautumista.

Kolmanneksi vastaajaa pyydettiin ottamaan kantaa väittämiin: ”Asuinalueeni tuntuu yhteisölliseltä”, ”Asuinalueellani on helppo tutustua ihmisiin” ja ”Olisin halukas tekemään yhteistyötä muiden asukkaiden kanssa parantaaksemme yhteistä elinympäristöämme”. Vastaajat pääsivät ottamaan niihin kantaa viisiportaisella asteikolla ääripäinä ”täysin samaa mieltä” ja ”täysin eri mieltä”. Näistä muodostettiin yhteisöllisyyden tunnetta kuvaava summamuuttuja (Cronbachin Alpha = 0,65), joka saattoi saada arvoja väliltä 0–12. Mittari dikotomisoitiin siten, että arvot 0–5 edustivat heikkoa ja arvot 6–12 vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta. Mittaria ovat aiemmin käyttäneet du Toit ym. (2007).

Kysely tehtiin vain suomen kielellä. Lokakuun alussa lähetettiin vielä muistutuskirje (yksi taloutta kohti). Aineistoon saatiin 325 analyysikelpoista täytettyä lomaketta. Näistä 303 vastaajaa oli tehnyt myös paikannuksia, joita oli kaikkiaan tehty noin 3 900 kappaletta. Vastausprosentti oli 12 % kaikista yli 15-vuotiaista asukkaista. Palautusosuuden jääminen matalaksi johtui osin kyselyn levittämistavasta. Kun kyselykirje lähetettiin kaikille 15 vuotta täyttäneille, samaan perheeseen tuli usein montakin kirjettä. Useimmat perheet lienevät kuitenkin vastanneet vain yhden kerran, mahdollisesti yhdessä nettilomaketta täyttäen. Tällainen kyselyn levittämistapa oli kuitenkin sikäli oikea ratkaisu, koska vastausten määrä saatiin maksimoitua, vaikka laskennallinen vastausosuus jäi pieneksi. Vastaajissa aliedustettuina olivat yli 75-vuotiaat. Naisia ja 61–65-vuotiaita oli vastaajissa puolestaan hieman suurempi osuus kuin tutkimuksen kohderyhmässä. Vieraskieliset asukkaat jäivät selvästi aliedustetuiksi, koska kohderyhmässä heitä oli 21 % mutta vastaajissa vain 3 %. Eri kieliversiot nettilomakkeesta olisivat parantaneet tilannetta, mutta siihen ei ollut tällä kertaa mahdollisuuksia. Toisaalta, koska alueen vieraskielinen väestö jakautuu erittäin moneen (noin 70:een) kieliryhmään², esimerkiksi englanninkielinen kysely ei olisi todennäköisesti nostanut olennaisesti vastausosuutta. Kirkkojärven yli 15-vuotiaista asukkaista 66 % asuu länsipuolella ja 34 % itäpuolella. Itäpuolen asukkaat vastasivat hieman aktiivisemmin, joten vastaajissa oli itäpuolen asukkaita 42 % ja länsipuolen asukkaita 58 %.

Aineistosta tehtiin sekä paikkatietoanalyyseja että tilastoanalyyseja. Ne toteutettiin käyttäen IBM-SPSS Statistical package 20 ja ArcGIS 10.0 -ohjelmia. Paikkatieto- ja tilastoaineistoja käytettiin toisiaan täydentäen. Paikkatietoaineiston pohjalta muodostettiin tilastoanalyysissa käytetty osa-alueluokitus. Paikkatietoaineistosta myös johdettiin määrällisiä tietoja (esimerkiksi erityyppisten paikannusten määriä), joita analysoitiin tilastollisesti. Tilastoanalyyseissa vastausjakaumien eroja tutkittiin erilaisten taustamuuttujien mukaan sekä osa-alueittain. Vastaajaryhmien erojen merkitsevyyttä testattiin khiin neliö -testillä. Tärkeimpinä spatiaalisina analyyseina toimivat läheisyys -analyysit (nearest neighbor), joita käytettiin esimerkiksi analysoitaessa epäjärjestyksen sekä aktiivisen käytön ja huolenpidon merkkien paikannuksia. Kyseinen interpolointiin perustuva analyysi on toimiva menetelmä tutkittaessa pistemäistä dataa ja sen spatiaalisia ulottuvuuksia.

Kyselyn tulosten tulkinnassa auttoivat myös täydentävät menetelmät ja aineistot. Tutkijat tekivät havainnointiretket kohdealueelle tammikuussa 2012 ja toukokuussa 2013. Toukokuussa 2012 haastateltiin Kirkkojärven tuntevia suunnittelijoita. Haastattelu toteutettiin kävellen kohdealueella ja haastattelussa keskusteltiin myös alustavista tuloksista ja niiden tulkinnoista. Kyselyssä kerättiin myös avovastauksia, joita ei analysoitu systemaattisesti mutta käytettiin tulosten tulkintojen apuna. Artikkeliin on poimittu avovastauksia esimerkinomaisesti havainnollistamaan muissa analyyseissa tunnistettuja ilmiöitä.

Turvallisuuskokemusten epätasainen jakautuminen

Kyselymme avovastauksista löytyi monenlaisia luonnehdintoja tutkimusalueesta. Osassa korostuvat ongelmat, kuten seuraavissa kuvauksissa: ”Kirkkojärvi ja varsinkin Espoon keskus ovat kovin levottomia alueita, suurin syy on päihteitä käyttävät ihmiset” tai ”Kun muutin Espooseen, minua kehotettiin menemään jonnekin muualle yöksi, kuin omaan kotiin junalla. Ei ole kovin mukava joutua muuttamaan seudulle jota saa pelätä ensimmäisestä illasta lähtien.” Toisaalta Kirkkojärven aluetta pidettiin turvallisena – ”En ole koskaan kokenut minkäänlaista uhkatilannetta tai uhkauksen vaaraakaan siellä”, kuten eräs vastaaja totesi. Toinen vastaaja puolestaan moitti tiedotusvälineitä siitä, että ne ovat luoneet ja pitävät yllä virheellistä käsitystä Espoon keskuksesta ja Kirkkojärvestä rauhattomana ja huonona asuinalueena. Esimerkit kuvaavat paitsi kokemusten vaihtelua ja eriytymistä, myös nostavat esiin erilaisia tekijöitä, jotka voivat vaikuttaa tähän vaihteluun: alueeseen liittyvät sosiaaliset ja fyysiset piirteet sekä kokijan oma toiminta ja taustatekijät, kuten ikä tai asumishistoria. Myös sosiaalisesti tuotetulla paikan maineella tai vaihtelevilla olosuhteilla, esimerkiksi vuorokaudenajalla on tärkeä merkitys. Avovastauksista löytyy myös määritelmä: ”Päivisin on turvallista joka paikassa, iltaisin ja öisin turvatonta joka paikassa”.

Tilastoanalyysin perusteella Kirkkojärvi koettiin päivällä turvalliseksi: lähes kaikki vastaajat (97 %) kokivat alueella liikkumisen vähintään melko turvalliseksi. Viikonloppuiltaisin tilanne oli toinen ja myös osa-alueiden erot tulivat esiin: turvattomuutta koki itäosan vastaajista joka kolmas ja länsiosan vastaajista lähes 60 % (kuva 3).

KUVA 3 Turvallisuuden kokeminen asuinalueella viikonloppuiltoina (”Kuinka turvalliseksi tunnet olosi kävellessäsi yksin asuinalueellasi myöhään perjantai- ja lauantai-iltoina?”)

KUVA 4 Turvallisuuden kokeminen asuinalueella viikonloppuiltoina eräiden taustamuuttujien mukaan (”Kuinka turvalliseksi tunnet olosi kävellessäsi yksin asuinalueellasi myöhään perjantai- ja lauantai-iltoina?”)

Turvallisuuskäsityksiä voidaan verrata vastaavilla kysymyksillä saatuihin tuloksiin Espoossa ja pääkaupunki seudulla (kuva 3). Vaikka itäpuolella asuvista vastaajista suuri osa koki olonsa turvalliseksi tai melko turvalliseksi liikkuessaan asuinalueellaan yksin myöhään viikonloppuiltaisin, osuus oli kuitenkin alhaisempi kuin Espoossa tai pääkaupunkiseudulla keskimäärin. Turvattomuutta viikonloppuiltaisin kokevia oli suurehko osuus myös naapurialueella Suvelassa (vertailutiedot Hirvonen 2011; Suominen 2009).

Analyysi osoitti, että turvallisuuden ja pelon kokemukset vaihtelivat paitsi Kirkkojärven osa-alueittain, myös joidenkin taustamuuttujien, kuten iän ja sukupuolen mukaan. Naiset kokivat yleisemmin turvattomuutta kuin miehet ja vanhemmat ikäluokat yleisemmin kuin nuoret (kuva 4).

PehmoGis-menetelmällä saatiin tarkempaa tietoa kokemusten tilallisesta jakautumisesta sekä eri paikkoihin liittyvistä mielikuvista Kirkkojärvellä. Annetuista paikannusmahdollisuuksista lukumääräisesti eniten merkittiin paikkoja, joissa kohdattiin pelottavaksi koettuja ihmisiä (347), sen jälkeen paikkoja joissa koetaan rikoksen uhka (282) ja liikenteen vaaroja (249). Tapaturmavaara merkittiin kartalle vain 72 kertaa.

Analyysissa selvitettiin, erosivatko vastaajaryhmät siinä, kuinka he paikansivat näitä eri turvallisuuskokemuksia. Tätä tutkittiin suhteellisina osuuksina: mikä oli kunkin turvattomuustyypin osuus kaikista tehdyistä paikannuksista. Yli 60-vuotiaat vastaajat paikansivat suhteellisesti enemmän rikosuhkia (39 %) ja vähemmän pelottavia ihmisiä (27 %) kuin nuoremmat; alle 30-vuotiaat taas paikansivat suhteellisesti enemmän pelottavia ihmisiä (40 %) ja vähemmän rikosuhkia (27 %). Naisten tekemissä paikannuksissa painottuivat hieman enemmän pelottaviksi koetut ihmiset (40 %) kuin miesten tekemissä (32 %); miehillä puolestaan painottuivat enemmän liikennevaarat (32 %) kuin naisilla (23 %).

Kuvassa 5 on esitetty erilaisten paikannusten jakautuminen osa-alueille vastaajan asuinpaikan mukaan. Itäisellä alueella (Kulovalkeassa) asuvat paikansivat pelottavaksi koettuja ihmisiä tai rikosuhkia oman kotialueensa ulkopuolelle merkitsevästi useammin kuin lännessä asuvat. Läntisellä alueella asuvat paikansivat pelottavia ihmisiä tai rikosuhkia eniten Espoon aseman ympäristöön. Liikenne- ja muita onnettomuusuhkia paikannettiin sekä omalle kotialueelle että sen ulkopuolelle eikä lännessä ja idässä asuvilla ollut tässä merkitseviä eroja.

Liikenteen vaaranpaikkoja paikannettiin melko tasaisesti kaikille kolmelle osa-alueelle. Itäpuolella liikenteen vaaranpaikat merkittiin pääkadun varrelle, kun kahdella muulla alueella ne paikannettiin risteyksiin. Vaarana pidettiin erityisesti suuria nopeuksia. Länsipuolen asukkaat eivät merkinneet liikenteeseen liittyviä turvattomuuden kokemuksia itäpuolelle Kirkkojärveä, kun taas itäpuolen asukkaat merkitsivät niitä sekä länsipuolelle ja Espoon keskukseen että omalle kotialueelleen. Samoin turvallisen ja turvattoman tuntuisia reittejä länsipuolen asukkaat merkitsivät hyvin vähän tutkimusalueen itäosaan Kulovalkean alueelle. Länsipuolen asukkaat liikkuvatkin itäpuolella todennäköisesti melko vähän.

Paikkoja, joihin liittyi tapaturmien pelkoa, vastaajat merkitsivät hieman enemmän länsipuolelle. Toisin kuin muiden turvattomuuden aiheuttajien suhteen, Espoon keskukseen ei juuri paikannettu onnettomuuksiin liittyvää pelkoa. Tapaturmariski liittyi useimmiten teiden epätasaisuuteen, liukkauteen, kunnossapidon puutteisiin sekä heikkoon valaistukseen.

Muihin ihmisiin liittyvät turvattomuuden kokemukset keskittyivät Espoon keskukseen sekä Kirkkojärven länsipuolelle. Itäpuolella vain Tuomarilan asemalla oli joitakin paikannuksia. Useimmiten turvattomuuden tunnetta aiheuttivat humalaiset, ja myös huumeiden käyttäjät mainittiin melko usein. Aggressiivinen huutelu tai muu häiritsevä tai uhkaava käyttäytyminen oli useimmiten mainittu rikoksen tai häiriön uhka. Itäpuolella asuvat vastaajat merkitsivät omalle alueelleen vain hyvin vähän kokemuksia pelottavista ihmisistä tai rikollisuuden peloista. Sekä itä- että länsipuolen asukkaat merkitsivät ne useimmiten Espoon keskukseen mutta myös Kirkkojärven länsipuolelle. Länsipuolen asukkaiden vastauksissa Espoon keskus korostuu.

KUVA 5 Erilaisten paikannusten jakautuminen osa-alueille vastaajan asuinpaikan mukaan (prosenttia paikannuksista)

Turvattomiksi määritellyt paikat olivat usein samoja, joissa vastaajat kertoivat kohtaavansa muita ihmisiä – sekä sovitusti että sattumalta. Kohtaamisten keskittymiä löytyi erityisesti Espoon keskuksesta ja Kirkkojärven länsiosan vanhan liikekeskuksen ja siihen liittyvän pienen aukion ympäristöstä. Itäosassa, jonne turvattomiksi koettuja paikkoja ei juuri merkitty, vastaavuus kohtaamispaikkojen kanssa ei tullut niin selvästi esiin. Kohtaamispaikat on esitetty kuvassa 6.

Kuvissa 7 ja 8 on esitetty asukkaiden tekemät paikannukset, epäjärjestyksen merkit sekä aktiivisen käytön ja huolenpidon merkit. Nämä jakautuvat eri tavoin länsi- ja itäpuolelle tutkimusaluetta: epäjärjestyksen merkeiksi tutkimuksissa (vrt. esim. Roh & Oliver 2005) luettavia ympäristön piirteitä sijoitettiin eniten Espoon keskukseen sekä Kirkkojärven länsipuolelle ja vähiten alueen itäpuolelle Kulovalkean alueelle.

Espoon keskukseen sekä vanhan Länsi-Kirkkojärven eteläpuolelle vastaajat paikansivat juopottelijoita. Länsipuolen jalankulkuraitilla nousivat esiin puutteet valaistuksessa ja jalankulkuraitin kummassakin päässä olevat pienet aukiot olivat vastaajien mukaan myös erityisen roskaisia. Samoin rakennusten huonoon kuntoon erityisesti liikekeskuksen ympäristössä oli kiinnitetty huomiota. Itäpuolella Tuomarilan aseman ympäristöön oli paikannettu huono valaistus sekä graffiteja tai töhryjä.

Positiivisiksi luokitelluista merkeistä erityisesti tutkimusalueen ulkoreunoille paikannettiin ulkoilijoita, kun taas leikkiviä lapsia paikannettiin asuinalueen sisäosiin, erityisesti koulujen ympäristöihin, leikkipuistoihin ja talojen pihoille. Näiden lisäksi kartalle merkittiin paljon hyvin hoidettuja pihoja ja rakennuksia, sekä kauniita pihoja, joita kaikkia löytyi sekä länsi- että itäpuolelta Kirkkojärveä.Läntisellä vanhalla Kirkkojärvellä epäjärjestyksen ja häiriöiden paikannukset keskittyivät erityisesti alueen eteläpuolelle alueen halki itä-länsi-suunnassa kulkevalle jalankulkuraitille, kun taas pohjoisessa uuden koulun ympäristössä ja viheralueiden reunalla tunnistettiin paljon aktiivisen käytön ja huolenpidon merkkejä.

Kiinnostava tulos on, että ympäristön positiiviset ja negatiiviset merkit ja vihjeet menevät kartoilla paljolti myös päällekkäin. Yksiselitteisesti huonoja ja vältettäviä saati autioituvia paikkoja ei tutkimusalueella näytä olevan. Huolenpidon ja aktiivisen käytön tai epäjärjestyksen merkit voivat myös ”lokeroitua” mikrotasolla hyvin hienopiirteisestikin. Esimerkiksi jalankulkuraittiin liittyvällä pienellä aukiolla ja sen ympäristössä positiiviset ja negatiiviset merkit eriytyvät korttelitasolla – on esimerkiksi mahdollista, että aukiolla majailevista humalaisista huolimatta jo aivan lähistöllä on aktiivisesti käytetty lasten leikkipaikka.

Osa-alueiden välillä ilmeni joitakin eroja niissä tarkasteluissa, joissa pyrittiin hahmottamaan asuinaluekiintymystä ja muita asuinpaikan merkityksiä asukkaille. Itäisen alueen vastaajista merkitsevästi suurempi osuus (75 %) sijoittui vahvan asuinaluekiintymyksen luokkaan kuin läntisen (59 %) (Khiin neliö -testi, p=0,021). Sen sijaan yhteisöllisyyden tunteessa alueilla ei ollut merkitsevää eroa. Ei ollut yllättävää, että yhteisöllisyyden tunne oli heikoin lyhyen aikaa alueella asuvilla ja vahvistui asumisajan myötä noin neljään asumisvuoteen asti.

KUVA 6 Kohtaamispaikat ja niiden lukumäärät

KUVA 7 Ympäristön epäjärjestyksen merkit

KUVA 8 Ympäristön aktiivisen käytön ja huolenpidon merkit

Läntisen alueen vastaajat saivat puolestaan korkeampia arvoja paikallisen suuntautumisen mittarilla kuin itäisen. Vahvan paikallisen suuntautumisen luokkaan sijoittui länsialueen vastaajista 73 % ja itäalueen vastaajista 51 %. Tämä ei olekaan yllättävää, koska itäisellä alueella ei ole paikallisia palveluja, kun taas läntiseltä alueelta niitä löytyy ja lisäksi se on lähempänä Espoon keskuksen palveluita.

Puolet kaikista vastaajista (49 %) yhtyi väittämään ”olisin halukas tekemään yhteistyötä muiden asukkaiden kanssa parantaaksemme yhteistä elinympäristöämme”. Myöntävästi vastanneiden osuus oli itäisellä alueella merkitsevästi suurempi (57 %) kuin läntisellä (43 %) (Khiin neliö -testi, p=0,053).

Tulosten tulkintaa

Turvattomuuden kokemusten ja uhkien paikannusten tulkinnassa tulee ottaa huomioon, että vastausvaihtoehdot eli paikannettavat ilmiöt annettiin vastaajalle valmiina. Menetelmän rajoituksiin kuuluu, ettemme voi päätellä, mitä ihmiset ajattelivat kartalle merkitsemistään ”merkeistä”, miten he tulkitsivat niitä tai mitä merkityksiä paikannukseen liittyy. Vastaajan asenne annettuja vastausvaihtoehtoja kohtaan voi olla neutraali tai välinpitämätön. Kuitenkin esimerkiksi roskaisuudesta tehty paikannus kertoo vähintään siitä, että vastaaja on kiinnittänyt asiaan huomiota arjessaan. Samoin kyselyn teema – turvattomuuden kokemukset – toki kehystää vastaajalle annetut vaihtoehdot. Paikannukset eivät silti kerro kovin paljon siitä, mitä paikka ylipäätään vastaajalle merkitsee. Samaan paikkaan saattaa liittyä myös positiivisia kokemuksia ja merkityksiä. Emme myöskään voi päätellä, onko kyseessä esimerkiksi vastaajan arkista liikkumista ja paikan käyttämistä rajoittava pelko vai lievempi epämukavuuden tai ärtymyksen kokemus. Kun vastaajat paikantavat esimerkiksi turvattomuuden tunnetta aiheuttavia ryyppyporukoita, emme tiedä vielä paljoakaan siitä, miten vastaajat lopulta kokevat kohtaamiset näiden asioiden ja ihmisten kanssa arjessaan. Näitä asioita voitaisiin tarkemmin selvittää esimerkiksi laadullisella haastattelumenetelmällä. Haastatteluilla olisi mahdollista myös saada tietoa sellaisten ryhmien kokemuksista, joita tällainen kysely tavoittaa huonosti tai ei lainkaan (lapset, maahanmuuttajat, vanhin ikäryhmä).

Edellä kuvatuista rajoituksista huolimatta aineistosta voidaan tehdä kiinnostavia havaintoja eri paikannusten tilallisista sijainneista ja keskittymistä. Kirkkojärvi tarjoaa esimerkkitapauksen kohteesta, jossa vanhaa rakennetta täydennetään kokonaan uudella asuinalueella, josta kehittyy sosiaalisesti, toiminnallisesti ja rakenteellisestikin vanhasta alueesta erottuva yksikkönsä. Tutkimuksessamme tuli esiin asukkaiden kokemusten ja käyttötapojen eriytyminen Kirkkojärven vanhemman länsipuolen ja uudemman itäpuolen välillä. Pelko ja turvattomuuden tunne ovatkin osa laajempaa segregaation, alueiden ei-toivotun sosiaalisen eriytymisen (Mäenpää 2011, 100), problematiikkaa. Tapauksemme osoittaa, että vaikka segregaatio ei olisi tietoista ja räikeää, se voi hienovaraisemmin ilmetä asukkaiden kokemuksissa ja käytännöissä (Carmona ym. 2003). Eräässä avovastauksessa todetaan: ”alue jakautuu mielestäni kahteen erilaiseen osaan, vanha, rauhaton, hieman ankea Kirkkojärvi ja uusi, värikäs, rauhallinen Kulovalkea”.

Länsipuolen ja itäpuolen asukaskokemukset eivät kuitenkaan eronneet ainoastaan siten, että negatiiviset kokemukset olisivat keskittyneet länsipuolelle ja positiiviset itäpuolelle. Kuva oli monipuolisempi. Länsipuolella oli paljon sekä negatiivisia pelon tai epämukavuuden paikannuksia että toisaalta myös huolenpidon ja aktiivisen käytön merkkejä. Paikannusten diversiteetti oli länsipuolella suurempi ja siellä myös hyvin erityyppiset paikannukset elivät rinnakkain ja päällekkäin. Myös koko tutkimusalueen kokemusten jakautuminen voidaan nähdä mosaiikkimaisena pikemmin kuin polarisoituneena. Vaikka asukkaat vastauksissaan raportoivat suhteellisen paljon turvattomuuden kokemuksia, jotka liittyivät myöhään viikonloppuiltaisin liikkumiseen, toisaalta kaikki tutkimusalueen osat näyttäytyivät paikkoina, joita asukkaat käyttävät arjessaan ja joissa he kohtaavat toisiaan. Kirkkojärven länsipuolen asukkaat kertoivat vastauksissa kotialueensa mahdollistavan monenlaisia arjen toimintoja: ostosten tekoa, ulkoilua, harrastuksia ja ystävien tapaamista.

Ei ole yllättävää, että mitä monitoimintoisemmasta ja vilkkaammasta paikasta on kyse, sitä enemmän paikannettiin rikoksen tai häiriön uhkia sekä pelottaviksi koettuja ihmisiä. Liittyykö tuntemattomien ihmisten läsnäoloon ja kohtaamiseen aina myös epäilyksiä ja kitkaa kun erilaiset käyttäjäryhmät kohtaavat? Sosiaalisen vuorovaikutuksen kannalta vilkkaisiin paikkoihin liittyy todennäköisesti usein myös sosiaalista kitkaa. Sen aste-erot ja laadulliset erot tulisi tunnistaa. Pahimmillaan kitka kasvaa niin suureksi, että positiivisia kokemuksia ja ympäristön aktiivista käyttämistä tukevat tarjoumat alkavat murentua. Toisaalta kitka on aina läsnä asioiden, ihmisten ja paikkojen kohdatessa ja asukkaat todennäköisesti myös sietävät ja suvaitsevat jossain määrin arkiympäristönsä häiriöitä ja epäjärjestystä. (kitkan käsitteestä tarjouman vastaparina Kuoppa 2010). Turvattomuuden kokemusten paikannusten ja kohtaamispaikkojen paikannusten sijoittuminen samoihin paikkoihin herättää kiinnostavia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Voidaan ajatella, ettei turvattomuuden kokemusten keskittyminen ole johtanut merkittäviin muutoksiin tilojen käytössä siten, että niitä tietoisesti vältettäisiin. Toisaalta välttäminen voi olla lievempää ja osittaista rajoittuen esimerkiksi myöhäiseen iltaan. Kuitenkin toiminnallisesti tärkeiden alueiden, kuten Espoon keskuksen asemanseudun, pitäisi tuntua myös ilta-aikaan turvalliselta ja mukavalta käyttää.

Kellingin ja Colesin (1996, 14) mukaan kaupunkielämää uhkaavia käyttäytymistapoja, joita he kutsuvat ”epäjärjestykseksi”, ei kontrolloida ja panna järjestykseen riittävän tehokkaasti. Niin sanotun Broken windows -teorian mukaan tämä on erityisen ongelmallista, koska sillä on sama merkitys kuin jos rikkonainen ikkuna – tai koko alueellinen rikkonaisia ikkunoita jätettäisiin korjaamatta. Wilsonin ja Kellingin (1982) argumentin mukaan jo yksittäinen rikkonainen ikkuna indikoi sitä, ettei kaupunkitilasta pidetä huolta, mikä taas ikään kuin kutsuu muita, vakavampia ja rikollisia häiriöitä. Mitchellin (2003) mukaan rikkonainen ikkuna on Kellingin ja Colesin metafora ei-toivotulle, järjestystä uhkaavalle käyttäytymiselle ja teoriaa käytetään perusteena kaikenlaisen valvonnan ja kontrollin lisäämiselle sekä tiettyjä ryhmiä ulossulkevalle turvallisuuspolitiikalle. (Mitchell 2003, 200–201.)

Kirkkojärven tapauksessa epäjärjestyksen merkkien keskittymistä vanhemmalle läntiselle Kirkkojärvelle selittää todennäköisesti länsipuolen rakennuskannan ikääntyminen ja rapistuminen sekä muun muassa jalankulkuraitin heikkenevä kunto. Toisaalta yksinomaan asumiseen rakennetusta Kulovalkeasta puuttuvat myös muun muassa baarit, julkiset kokoontumistilat tai alueen ulkopuolisia houkuttelevat palvelut, joten alue on rauhallinen ja yleisilme siisti – ehkä osin elävyyden ja aktiivisuuden kustannuksella. Emme voi tehdä päätelmiä ympäristön hoitamattomuuden vaikutuksista koettuun turvallisuuteen mutta sen voi olettaa vähentävän yleistä viihtyvyyttä ja kertovan asukkaille siitä, että ympäristöstä heidän kotialueellaan huolehdita ja välitetä riittävästi (vrt. alussa esitetty kehämalli). Toisaalta positiiviset aktiivisen käytön ja huolenpidon merkit voivat edelleen kannustaa pitämään huolta yhteisestä ympäristöstä ja ylipäätään vahvistaa asuinpaikkaan liittyviä positiivisia mielikuvia ja kokemuksia sekä asuinalueeseen kiinnittymistä.

Päätelmät: kohti yhteistä ja pelotonta Kirkkojärveä

Tutkimuksessa käytetyn pehmoGIS-menetelmän vahvuus on kokemuksellisen tiedon paikannusmahdollisuus. Kun kokemukset liittyvät konkreettisiin paikkoihin ja erityisiin fyysisiin ympäristöihin, ollaan jo suunnittelussa hyödynnettävän kokemuksellisen tiedon äärellä. Tutkimuksen tärkeimmäksi anniksi muodostuikin Kirkkojärven alueen turvallisuuskokemuksista monipuolisella tarkastelulla saatu kokonaiskuva, jolla katsomme olevan hyötyä niin suunnittelun käytännöllisellä kentällä kuin kommenttina akateemiseen keskusteluun. Autioitumiseen asti etenevää alueiden välistä jyrkkää polarisoitumista ei ole Suomessa havaittavissa ja suurelta osin amerikkalaisen turvallisuuskeskustelun siirtäminen suomalaiseen kontekstiin on tehtävä harkiten. Pohdimme seuraavaksi, millaisia turvallisuudentunteen lisäämisen mahdollisuuksia nousee esiin Kirkkojärven kahden asuinalueen, uuden itäpuolen (Kulovalkean) ja vanhemman Kirkkojärven länsipuolen tapauksissa. Palaamme myös alussa esittämiemme suunnittelun lähestymistapojen sekä pelon tai luottamuksen kierremallin nojalla reflektoimaan suunnittelun mahdollisuuksia tuottaa turvallisuuden kokemuksia hieman yleisemmällä tasolla.

Tulosten perusteella ei voi tehdä normatiivisia johtopäätöksiä esimerkiksi siitä, kuinka tiukasti graffiteihin ja töhryihin tai julkijuopotteluun tulisi puuttua Kirkkojärvellä. Selvältä kuitenkin näyttää, että Kirkkojärven ja uuden Kulovalkean tapaisten alueiden suunnittelussa tulisi huomioida eriytymisen haitat ja suunnitella aluetta kokonaisuutena siten, että segregaatio vältettäisiin. Tähän ajattelumalliin segregoivan ja kovemman turvallisuussuunnittelun lähestymistavat sopivat huonosti.

Pelkästään Kulovalkean näkökulmasta kehitys näyttäytyy ongelmattomana ja sen rakentaminen voidaan katsoa hyvin onnistuneeksi. Asukkaat kokevat ja mieltävät alueen turvalliseksi ja viihtyisäksi, ovat kiinnittyneitä paikkaan ja halukkaita olemaan mukana toiminnassa alueen hyväksi. Alue ei kuitenkaan liity naapuriinsa ja yksityinen, intiimi ja rauhallinen ilmapiiri on osin saavutettu avoimuuden ja elävyyden kustannuksella. Julkisen tilan suunnittelulla olisi voitu saavuttaa vielä lisähyötyjä. Sen tärkeyttä korostaa osuvasti esimerkiksi Pasi Mäenpää, jonka mukaan julkinen tila on ”neutraalia ei-kenenkään maata”, jolla ihmiset voivat kohdata toiseutta. ”Kotipiiristä katsottuna taas kaikki muut ihmiset, varsinkin poikkeavat, ovat lähtökohtaisesti ympäristöhaitta. Kaupungin julkisessa tilassa erilaisuus on pikemminkin rikkaus ja urbaanin elävyyden lähde.” (Mäenpää 2011, 129.)

Kuvasimme artikkelin alkupuolella turvallisuuskeskustelun ja suunnittelun jakolinjoja. Integroivaksi kutsutun lähestymistavan kriittisten silmälasien Kulovalkea, jolla ei ole palveluita ja jonka katuverkko on päättyvä ja harva, ei välttämättä synnytä urbaania elävyyttä vaan territoriaalisuuteen pohjaava turvallisuuden tunnetta. Kääntöpuoli voi olla ulossulkevuus. On tärkeää pohtia ratkaisun seurauksia ja vaihtoehtoja: entä jos oltaisiin paremmin tuettu vanhan ja uuden alueen integraatiota? (vrt. Charmes 2010.) Vanhempaan alueeseen voidaan panostaa samalla, kun uutta aluetta suunnitellaan. Uuden alueen suunnittelussa tulisi pyrkiä pikemminkin vuorovaikutukseen ympäröivän alueen kanssa kuin sulkeutumiseen ja kääntymiseen sisäänpäin. Carmonan ym. (2003) mukaan eriytyneitä ja sisäänpäin kääntyneitä kaupunkimuodostelmia, joiden kauttakulkua ja reittien kytkeytyneisyyttä on rajoitettu, on jälkikäteen hankala muuttaa integroituneemmiksi. Toisaalta Espoon keskuksen kehittämissuunnitelmat voivat olla tässä suhteessa lupaavia. Tarkoituksena on kehittää niin Tuomarilan aluetta radan eteläpuolella kuin yhteyttä uuden Kulovalkean alueen ja vanhan Kirkkojärven välillä radan pohjoispuolella (Espoo 2012).

Länsipuolen vanha Kirkkojärvi puolestaan voisi pehmeän, integroivan turvallisuusajattelun näkökulmasta sisältää monia potentiaaleja. Ne eivät kuitenkaan kyselymme perusteella aivan toteudu. Monipuolinen, monitoimintoinen, avoin ja jalankulkijaystävällinen alue voisi tuottaa turvallisuudentunnetta vilkkaan katuelämän, aktiivisesti käytettyjen julkisten tilojen ja muun muassa näiden mahdollistaman ”luonnollisen valvonnan” (Jane Jacobsin ”eyes on the street”) kautta. Läntinen vanha Kirkkojärvi keräsi kuitenkin suhteellisen negatiivisia paikannuksia. Syyt liittyvät todennäköisesti niin fyysisen ympäristön kulumiseen ja rapistumiseen, alueen toiminnalliseen ja sosiaaliseen kehitykseen kuin pelon tai alueen maineen rakentumiseen sosiaalisesti ja julkisissa keskusteluissa. Kun uutta Kulovalkeaa rakennettiin, myös vanha puoli olisi voitu ottaa paremmin huomioon ja solmia osat paremmin yhteen sekä tilallisesti että sosiaalisesti. Länsipuolella jalankulkuraitti aukioineen on selkeä kehittämiskohde. Fyysisen ympäristön kuten tien irvistelevän päällysteen ja esimerkiksi valaistuksen parantaminen on hyvä alku. Liikekeskuksen ja aukion kunnostaminen ja uusien käyttötapojen, esimerkiksi asukastalon tai kahvilan, ideoiminen voisi kohentaa näitä ongelmalliseksi koettuja alueita muun muassa luonnollisen valvonnan kautta. Raitin katutason tyhjät tilat tulisi saada käyttöön. Kevyen liikenteen raitista pitäisi muodostaa vahva alueen toiminnallinen sydän, joksi se vanhemman Kirkkojärven suunnitteluvaiheessa näyttää olleen tarkoitettu. Viime vuosina onkin tehty parannuksia, joilla on todennäköisesti vaikutuksia siihen, kuinka asukkaat kiinnittyvät asuinalueeseensa, puhuvat siitä ja käyttävät sitä. Tämä vaikuttaa myös turvallisuuden kokemuksiin pitkällä aikavälillä. Länsipuolen uusi arkkitehtonisesti korkeatasoinen ja palkittu koulurakennus, Espoon keskuksen parannukset sekä urheilupuiston kohentaminen läntisen ja itäisen Kirkkojärven välissä ovat hyviä esimerkkejä integroivasta suunnittelusta ja sosiaalisten näkökohtien huomioimisesta.

Koko turvallisuuskeskustelussa kyse on paljolti siitä, kuinka yhteistä kaupunkia käytetään ja kuinka säädellään sitä, millaista toimintaa ja käyttäytymistä sinne halutaan ja toivotaan, mitä siedetään ja suvaitaan ja mitä halutaan rajoittaa. Tämä on, kuten esim. Koskela (2009) on painottanut, poliittinen ja arvolatautunut kysymys ja sitä ei voida pyrkiä ratkaisemaan pelkän fyysisen suunnittelun keinoin. Turvallisuuskysymykset huomioivaan suunnitteluun tulisi ottaa mukaan mahdollisimman laaja joukko toimijoita – esimerkiksi koulut, sosiaaliviranomaiset, taloyhtiöt ja paikalliset yrittäjät. Lisäksi suunnitteluratkaisujen taustalla olevat arvot sekä käsitykset siitä, mitä turvallisuudella tarkoitetaan sekä niiden laajemmat seuraukset – millaista kaupunkitilaa ne tuottavat – tulisi ottaa keskusteltavaksi mahdollisimman laajalla osallisten joukolla. Jatkuva paikalliskehittäminen vuorovaikutteisena prosessina (Wallin & Horelli 2010) tarkoittaa moninaisten keinojen yhdistämistä, jotka entisestään parantavat paikallista palvelurakennetta ja luovat sosiaalista inkluusiota ja paikallistasolla jaettuja arjen kokemuksia.

Alussa esittämämme kierremallin mukaisesti voidaan todeta, että vaikka turvallisuutta ei voi tuottaa yksinomaan fyysisen suunnittelun keinoin, sisältää suunniteltu ympäristö paljon potentiaaleja vaikuttaa turvallisuuden kokemuksiin. Näiden potentiaalien löytämiseksi tarvitaan kuhunkin kontekstiin ja paikkaan sitoutuvaa huolellista tutkimusta. Estämisen ja kontrollin sijaan uusien mahdollisuuksien luominen näyttäytyy nimenomaan kaupunkisuunnittelulle ominaisena ja mielekkäänä lähestymistapana. Tutkimuksemme toi esiin, että positiivisia aktiivisen käytön ja huolenpidon merkkejä on hyödyllistä tutkia turvallisuuskokemusten osana – keskittyminen ”epäjärjestyksen merkkeihin” voi antaa liian yksipuolisen kuvan tilanteesta. Ympäristön käyttöä ja positiivisia kokemuksia vahvistava ja lisäävä suunnittelu tuottaa pitkällä aikajänteellä todennäköisesti myös turvallisempaa, yhteistä ympäristöä. Kaupunkiympäristön muotoutuminen ei ala siitä, kun suunnittelija aloittaa työnsä tai lopu siihen, kun uuden alueen viimeiset kivet muurataan. Siksi turvallisuuden tai turvattomuuden kokemuksia ei voi säädellä suoraviivaisesti yksinkertaisilla suunnitteluratkaisuilla – ja siksi lähiöiden maineeseen, fyysiseen ympäristöön ja turvallisuuskokemuksiin voidaan toisaalta jatkuvasti vaikuttaa.

KIRJALLISUUS

Bannister, Jon & Fyfe, Nick (2001). Introduction: Fear and the city. Urban studies 38: 5–6, 807–813.
Carmona, Matthew & Heath, Tim & Oc, Taner & and Tiesdell, Steve (2003). Public places, urban space: The dimensions of urban design. Elsevier, Oxford.
Charmes, Eric (2010). Cul-de-sac, Superblocks and Environmental Areas as Supports of Residential Territorialization. Journal of Urban design 15:3, 357–374.
England, Marcia, R, & Simon, Stephanie (2010). Editorial Scary cities: Urban geographies of fear, difference and belonging. Social & Cultural Geography 11: 3, 201–206.
Espoo(2012) Visio Espoon keskus 2030. 3.10.2012. Espoon kaupunki viitattu 20.5.2013
Gottdiener, Mark (1994). The new urban sociology. McGraw-Hill, Inc, New York.
Helsingin seudun aluesarjat. http://www.aluesarjat.fi/ (viitattu 21.12.2012)
Hirvonen, Jukka (2011). Suvela tilastoissa ja asukkaiden kokemana. Aalto-yliopiston julkaisusarja, tiede+teknologia 17/2011.
Jacobs, Jane (1961). The Death and Life of Great American Cities. Random House, New York.
Jokinen, Ari (2004). Luonnonvarojen käytön ja dynamiikan hallinta yksityismailla. Väitöskirja. Acta Universitatis Tamperensis 1045. Tampere.
Keski-Espoo -seura (2003/2006) http://www.keskiespooseura.fi/turvallisuushanke/mikaon.htm (viitattu 20.5.2013)
Kitchen, T. (2005). New urbanism and the CPTED in the British planning system: Some critical reflections. Journal of Architectural and Planning Research 22: 342–357.
Koskela, Hille (2009). Pelkokierre – pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Gaudeamus, Helsinki.
Koskela, Hille & Pain, Rachel (2000). Revisiting fear and place: women’s fear of attack and the built environment. Geoforum 31, 269–280.
Kuoppa, J. (2010) ”Kun kumi kohtaa tien” – Tarjoumat, kitka ja rutiinit pyöräilyn mahdollisuuksien muotoutumisessa. Liikenne/Kaupunki 2010:1–2 Vol 1. s. 12–30
Kyttä, Marketta (2003) Children in outdoor contexts. Affordances and independent mobility in the assessment of environmental child friendliness. Teknillinen korkeakoulu. Yhdyskuntasuunnitteluntutkimus- ja koulutuskeskus. Julkaisu A 28
Kyttä, Marketta; Puustinen, Sari; Hirvonen, Jukka; Broberg, Anna; Lehtonen, Hilkka (2008). Turvallinen asuinalue. Tampereen Muotiala suunnitelmissa ja kokemuksissa. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 93, Espoo.
Kyttä, Marketta & Broberg, Anna & Kahila, Maarit (2009). Lasten liikkumista ja terveyttä edistävä urbaani ympäristö. Yhdyskuntasuunnittelu, 47:2, 6–25.
Kyttä, Marketta; Ahmadi, Ehsan; Kuoppa, Jenni; Hirvonen, Jukka; Tzoulas, Tuija (2014). Perceived safety of the retrofit neighborhood: a location-based approach. Hyväksytty julkaistavaksi Urban Design International -lehdessä.
Landman, Karina (2009). Boundaries, bars and barricades: Reconsidering two approaches to crime prevention in the built environment. Journal of architectural and planning research, 26:3, 213–227.
Lehtonen, Turo-Kimmo (2008). Aineellinen yhteisö. Tutkijaliitto
Mesch, Gustavo.S. & Manor, Orit (1998). Social Ties, Environmental Perception and Local Attachment. Environment and Behavior. 30:4, 504–519.
Mitchell, Don (2003). The Right to the city. Social justice and the fight for public space. The Guildford Press, New York, London.
Mäenpää, Pasi (2011) Helsinki takaisin jaloilleen. Askelia toimivampaan kaupunkiin. Gaudeamus, Helsinki.
Newman, Oscar (1972). Defensible space. Crime prevention through urban design. Macmillan Publishing Co.,New York.
Oc, Taner & Tiesdell, Steven (1999). The fortress, the panoptic, the regulatory and the animated: Planning and urban design approaches to safer city centres. Landscape Research, 24:3, 265–286.
Pain, Rachel (2000) Place, social relations and the fear of crime: a review. Progress in Human Geography, 24, 365–387.
Pain, Rachel & Townshend, Tim (2002). A safer city centre for all? Senses of ‘community safety’ in Newcastle upon Tyne. Geoforum 33, 105–119.
Roh, Sunghood & Oliver, Willard M. (2005). Effects of community policing upon fear of crime:
Understanding the causal linkage. Policing: An International Journal of Police Strategies and Management 28:4, 670–683.
Suominen, Petteri (2009). SuomiEuroopan turvallisin maa? Poliisin ylijohdon julkaisusarja 7/2009.
Taylor, R. (2002). Crime prevention through environmental design (CPTED): Yes, no, maybe, unknowable, and all of the above. In: R. Bechtel and A. Churchman (eds.) Handbook of environmental psychology. New York: John Wiley and Sons Inc., pp. 413–426.
du Toit, Lorinne & Cerin, Ester & Leslie, Evie & Owen, Neville (2007). Does Walking in the Neighbourhood Enhance Local Sociability? Urban Studies 44:9, 1677–1695.
Turvallinenkaupunki (2013). http://www.turvallinenkaupunki.fi/ (viitattu 1.9.2013)
Wallin, Sirkku & Horelli, Liisa (2010). The methodology of user-sensitive service design within urban planning. Environment and Planning B: Planning and Design 37: 5, 775–791.
Wilson, James Q. & Kelling, George L. (1982). The police and neighborhood safety: Broken windows. The Atlantic Monthly 12, 29–38.
Zahm, D. (2005). Learning, translating, and implementing CPTED. Journal of Architectural and Planning Research 22: 284–293.