Anssi Joutsiniemi
Jos tarkastelee yhdyskuntasuunnittelua ja sen tutkimuksessa vallitsevia aihepiirejä, niin huomaa osallistumisen tunkeneen lonkeronsa kaikkialle, mistä aiemmin puhuttiin suunnitteluna. Päällisin puolin tämä vaikuttaa ehkä demokratian voitolta, mutta asiaa tarkemmin katsoessa huomaa ainoastaan käsitteiden liudentuneen jonkinlaiseen vaikeasti hahmotettavaan strategiseen sössöön, jossa kilvan vakuutellaan asiantuntijoita, johtajia ja asukkaita keskenään vaihtokelpoisiksi. Osallistumisen hehkuttamisesta on hyvää vauhtia rakentumassa kaupunkitutkijoille samanlainen työpäivän täyte ja kritiikkiä hylkivä sijaistoiminto kuin Vauva-lehden keskustelufoorumeilla kruisailu tai kissa- ja koirakuvien jako Facebookissa.
Ikävänä puolena tästä ylitsevuotavasta mainospuheesta on, että sekunnin murto-osassa asioihin muuten kuin myötäsukaisesti tarttuva liitetään julmien ja sydämettömien kastiin. ”Aika kyynistä. Ei kai nyt osallistumisessa voi mitään vikaa olla?”. Leimautumisenkin uhalla ajattelin jonkun sanasen siitä loppukesän lyhenevien päivien viihdykkeeksenne suoltaa. Yritän lähestyä tätä pääkirjoituksen tapaan lyhyesti, mutta silti analyyttisen ongelmalähtöisesti, vaikka tiedänkin lähestymissuuntani tämän päivän tutkimuksessa vallitseville tilaajamarkkinoille auttamatta vieraaksi.
Aloitetaan osallistumisen ongelmista. Koska ongelmista puhuva ei tänä päivänä työtä saa edes tutkijana vaan tilauksen valuvat ”ilon kautta” asiaa lähettyville, palaan räikeimpien väärinymmärrysten välttämiseksi perusteisiin. Ongelmiksi kutsun tilanteita, joissa teoriamme ja niiden sisältämät selitykset vaikuttavat riittämättömiltä, mutta kuitenkin ratkaistavissa olevilta.
Osallistuvan suunnittelun ongelmasta puhuttaessa ei siis välttämättä ole kyse ongelmallisista osallisista eikä edes ongelmallisista suunnittelijoista vaan ongelmallisesta suunnittelusta, johon osalliset eivät näytä minkään järkevän mekanismin kautta kuuluvan. MRL on tosin luonut tästä toisenlaisen illuusion – viimeisen 14 vuoden aikana muunlainen kuin osallistuva kaavasuunnittelu olisi tulkittava laittomaksi (ja ELY:n tehtävänä olisi ollut osallistumis- ja arviointisuunnitelmaa moittia). Tai jotain sen suuntaista.
Tärkeä kysymys onkin siis, onko osallistuva suunnittelu ollut tuloksellista? Keskeisin vaikeus osallistumisen tulokselliseksi osoittamisessa on, että jo tutkittavan ongelman rajaaminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Suunnittelu kuten moni muukin yhteiskunnallinen toimi suorastaan hylkii koejärjestelyitä ja koekaniiniksi ryhtymistä. Osallistuvan ja osallistumattoman suunnittelun välistä vertailua on hyvin vaikea tehdä. Jonkinlainen luonteva katko löytyy kuitenkin lakimuutoksesta. Ilman mittavia koejärjestelyjäkin voimme aihetta tunnustella ja kysyä: ”Onko suomalainen yhdyskuntasuunnittelumme parempaa kuin viisitoista vuotta sitten ennen osallislainsäädäntöä?” Oma intuitiivinen vastaukseni on: ”Kyllä”. Jatkokysymykseen, ”Onko parannus osallisjärjestelyiden tulosta?”, vastaan kuitenkin yhtä intuitiivisesti: ”En tiedä. En usko.” Joku ehkä uskoo ja on siihen perustelunsa tai evidenssinsä löytänyt. Jatkan silti hieman pidemmälle mielikuvia purkaen. Tuloksellisuuden arvioimiseksi voimme kiistellä muutamista komparatiiveista: laadukkaampi, nopeampi, tyytyväisempi.
Pari numeroa takaperin käsittelin pääkirjoituksessa laatua, enkä onnistunut liittämään sitä suunnittelujärjestelmäämme millään virallisella tasolla. Käytännön rakentamisesta tunnistan tuoreita laatutekijöitä, jotka kuitenkin miellän liittyvän pikemminkin elintason nousuun kuin osallistumiseen. Home- ja sisäilmaongelmia pohtiessa mieli muuttuu, mutta toisaalta sekään tuskin on osallisten syy. Hämmennyn ja päädyn ratkaisemattomaan.
Kaavoituksen nopeus on ollut koko nykyisen lain voimassaolon ajan ollut kiistanalainen. Lain alkuhuuman mielikuvissani kummittelee slogani: ”Oikea-aikaisella osallistumisella taataan kaavaprosessin nopeutuminen”. Ei taattu – tai sitten ei oltu oikea-aikaisia. Merkittävää nopeutumista ei ole käsittääkseni tapahtunut, koska kaavojen valitusoikeutta päätettiin kaventaa. Eli jos nopeutumista on tapahtunut, se on tapahtunut osallistumisen keinoja vähentämällä. Ei kovin osallistumishenkistä. Kiusaannun, koska päädyn taas ratkaisemattomaan.
Tyytyväisyys on kuitenkin alue, jossa edistymistä odottaisin ehkä eniten. Konsulttimaailman vanha viisaus, ”jokainen ihminen haluaa tulla kuunnelluksi”, tarjonnee kenties myös kärsivälliselle kaavoittajalle tyytyväisyystakuun. Ja meillähän toki kuunnellaan: kymmenen hengen kaavoitustiimiä johtava kollega, kertoi henkilökuntansa työajasta kuluvan noin 70 % osallistumiseen. Pidän sitä melkoisenatoivottavasti edes puhuvat asiasta. Lopulta en kuitenkaan osaa päättää ovatko turvonneet osallistumisjärjestelyt vain Suomi24:n sivistyneempi vastine vai todellinen innovaatioiden moottori. Toisaalta kevään seminaarissa opin, että virastot voivat jopa ”kaapata osallistumisen”. Mitä se ikinä tarkoittaakaan, niin ei ainakaan tyytyväisyyttä huokuvalta. Ärsyynnyn, koska olen taas ajanut pohdiskeluni ratkaisemattomaan.
Osallistumiseen tuntuu olevan liian monta näkökulmaa. Osallistumissäännöksiä kehutaan ja niiden toteuttamisenkin kerrotaan toimivan. Samanaikaisesti kuitenkin turhautuneet kunnanosajärjestöt kokevat, ettei heidän ajatuksillaan ja esityksillään ole mitään vaikutusta. ”Paikallistasolla kaupunginosayhdistykset ja erilaiset kansalaisjärjestöt kuten leijonat, rotarit, kotiseutuyhdistykset, partio ym. ovat luoneet hyvää ja läheistä paikallisidentiteettiä ja -henkeä, jonka tavoitteet ja esitykset kerta toisensa jälkeen tyrmätään tylysti kunnan virkamiesten ja luottamushenkilöhallinnon päätöksillä”, kirjoittaa toinen, pitkään kaavoitusta seurannut ja nyt jo eläköitynyt kaavoituksen asiantuntija.
Pian yhdyskuntasuunnittelijoiden ikään ehtivän pissaliisa ja fruide -sukupolven korvaan varmasti kalskahtaa tuossa yllä mainitut osallistahot: Eikö juuri näistä ulkoparlamentaarisista klikeistä ollut tarkoitus päästä eroon? Kyse ei kuitenkaan ole vain sukupolvia erottavasta ongelmasta vaan osallisuuteemme jääneestä syvemmästä rakenteellisesta ominaispiirteestä: lokaalien ja osittain yhteensopimattomien intressien keskinäisestä kisailusta konsensushakuisen hallinnon helmoissa. Rehellisyyden nimissä olisi kai nähtävä, etteivät erilaiset partahipstereiden pop up -tapahtumat ja muut urbanismihönkäilyt ole osallistamishuumassaan kaavoitustamme olennaisesti muuttaneet. Jokainen jo ennen osallislainsäädäntöäkin satoihin kaavahuomautuksiin työpäivänsä kuluttanut kaavoittaja on tullut samaan johtopäätökseen: Mitä enemmän mielipiteitä kerätään, sitä ristiriitaisemmaksi kokonaiskuva muodostuu. Ja sitä enemmän myös suunnittelijan rooli vaihtoehtojen valitsijana korostuu. Niin kaavamuistutusten kuin osallispalautteen aiheuttama vakioreaktio on suunnitteluorganisaation lakoninen toteamus: ”Ei aihetta toimenpiteille”.
Kaavoitus on viimeisen vuosikymmenen paininut osallistumisen ja päätöksenteon organisoinnin kanssa niin tiukasti, ettemme enää tule edes keskustelleeksi suomalaisen kaupungin ongelmista. Siis niistä fyysiseen rakenteeseen liittyvistä, mutta teoriaan sopimattomista ominaisuuksista, jotka ovat ratkaistavissa. Väitän, että olemme puolihuolimattomasti uskotelleet kaupungin suunnittelujärjestelmää koskevat ongelmat kaupunkia koskeviksi ongelmiksi.
Eli palataanpa siis osallistuvan suunnittelun ongelmaan. Osallistuvan suunnittelun ongelma ei ole osallistumisessa vaan suunnittelussa ja suunnittelun teoriassa. 1960–70-lukuja hallinneen ns. komprehensiivisrationaalisen suunnittelu-uskon murtumisen jälkeen suunnitteluteoria ei ole tuonut varsinaiselle suunnitteluratkaisun kokoamiselle kerrassaan mitään. Prosessin toimijoiden ja avoimuuden idealisointi on oikeastaan vain korostanut suunnittelun perustavanlaatuista heuristisuutta. Paperille piirretyn suunnitelman keskeisimmät ratkaisut perustuvat järjestäen tiettyihin tuttuihin ongelmanratkaisun tyyppeihin, kuten systemaattinen tunnettujen vaihtoehtojen listaus, erikoistapauksien kokeileminen tai takaperin suunnittelu. Kelvollinen on myös ongelman variointi valitsemalla helpompi tai yleisempi vaihtoehto tai jonkin epäkiitollisen osakokonaisuuden muuttaminen. Puhumattakaan silkasta yrityksestä ja erehdyksestä.
Mielenkiintoista kyllä, olipa osallistuminen määritelty miten epämääräisesti tahansa, se varmasti löytää kotoisan kolonsa monestakin edellä luetellusta heuristiikasta. Kovin vähän on meillä käyty keskustelua siitä, kuinka tutkimuksen keinoin suunnitteluprosessin lopputulosta on mahdollista parantaa tai lainsäädännöllisiä esteitä poistaa. Selvää kuitenkin on, että ilman ongelmia ei ole myöskään ratkaisuja. Osallistuminen ei suunnittelulainsäädännössämme ole mikään loputtoman peukun heiluttelun kohde vaan ongelmalliseen kyytiin liftannut karkulainen. Osallistumisen ongelma on ongelmallinen. Olisi kiva, jos joku teistä pidempään kyydissä olleista nykäisisi hihasta ja selittäisi päätoimittajalle, mihin me tässä oikeastaan olemme matkalla. Toki selvennystä saa tarjota myös artikkelimuodossa.
* * *
Tämän lehden avaavassa artikkelissa Minna Chudoba valottaa erään edellisen korkean rakentamisen boomin aikana käydyn keskustelun aiheita. Kirjoituksessaan ”Eliel Saarinen ja korkean rakentamisen ristiriita” Chudoba nostaa esiin niitä jo lähes klassisia rakennuksen ja kaupungin välisiä kytköksiä, joita korkea rakentamistapa väistämättä tuo tullessaan. Jenni Kuoppa kumppaneineen tarkastelee lähiökehittämistä ja asukkaiden turvallisuuskokemusten paikantumista artikkelissaan ”Pidetty ja pelätty Kirkkojärvi”. Antti Wallinin artikkeli löytää pilkettä eläkeläismiesten silmäkulmasta. Artikkelissaan Wallin havainnoi porukoivien eläkeläismiesten synnyttämää sosiaalista tilaa ja kaupallisesta toiminnasta vapaata julkisen tilan käyttöä.
Katsausosuudessa on tällä kertaa vain yksi teksti. Se on kuitenkin tavallista tarjontaa pidempi läpileikkaus brittiläisen kaavoitusjärjestelmän kehittymiseen. Tekstissä Pertti Maisala valottaa rakentamisen säätelyyn liittyvän lainsäädännön kehitysvaiheita samaan tapaan kuin aiemmissa tässäkin lehdessä ilmestyneissä suomalaisen suunnittelujärjestelmän kuvauksissaan. Aihepiiriä täydentävä kirjoittajan yhdessä Matti Norrin kanssa koostama puheenvuoron Englannin ja Suomen kaavoituksen yhteyksistä ilmestyi hiljan Suomen kuvalehdessä.