[php snippet=1] Abstrakti
Mia Vepsäläinen, Anna Strandell & Kati Pitkänen
Vapaa-ajan asuminen on merkittävä maankäytön muoto ja kehittämiskysymys monissa Suomen kunnissa. Artikkelissa tarkastellaan kuntien viranhaltijoiden näkemyksiä vapaa-ajan asumisen merkityksestä ja hallinnasta. Kyselytutkimuksen mukaan elinkeinotoimen viranhaltijat näkevät vapaa-ajan asumisen taloudelliset vaikutukset myönteisempänä kuin maankäytön suunnittelusta vastaavat, joiden näkemyksissä korostuvat enemmän kielteiset ympäristövaikutukset. Maaseutumaisissa kunnissa erityisesti taloudelliset hyödyt nähdään merkittäviksi, kun taas ympäristöhaitat koetaan suurimmiksi taajaan asutuissa kunnissa. Vapaa-ajan asumisessa tapahtuvat muutokset haastavat nykyiset hallintakäytännöt ja normit, jotka perustuvat vapaa-ajan ja pysyvän asumisen erottelulle.
Johdanto
Vuoden 2014 lopussa Suomessa oli 500 422 kesämökkiä ja yli 800 000 suomalaista kuuluu kesämökin omistavaan asuntokuntaan (SVT 2015). Lisäksi on arvioitu, että jopa kolme miljoonaa suomalaista mökkeilee vähintään kerran vuodessa (Nieminen 2010, 33) ja mökkeilyn merkitys osana vapaa-aikaa ja asumista on kasvussa. Suomalaisissa tutkimuksissa on viime vuosikymmeninä huomattu vapaa-ajan asuntojen varustetason kasvu ja mökkien käytön muuttuminen ympärivuotiseksi (Mäntylä ym. 1998; Aho ja Ilola 2006; Pitkänen & Vepsäläinen 2008). Vapaa-ajan ja vakituisten asuntojen välisten erojen kaventumisen myötä vapaa-ajan asunnoista on tullut osa ihmisten jokapäiväistä elämää ja ajankäyttöä. Tutkijat niin Suomessa kuin kansainvälisesti ovatkin alkaneet puhua monipaikkaisesta asumisesta (McIntyre ym. 2006; Paris 2009; Juntto 2010; Roca 2013; Müller 2014).
Vapaa-ajan asuminen on levinnyt Suomessa maantieteellisesti varsin laajoille ja erilaisille alueille. Suosituimpia vapaa-ajan asumisen ympäristöjä ovat kuitenkin perinteisesti olleet ja ovat edelleen haja-asutusalueiden vesistöjen rannat. Joka viidennessä kunnassa on enemmän kesämökkejä kuin vakituisia asuntoja (SVT 2014; Kuva 1). Monissa väestökadosta kärsivissä kunnissa mökkiläiset moninkertaistavat kunnan asukasmäärän erityisesti kesäisin. Vapaa-ajan asuntoja on suhteellisesti eniten harvaan asutulla maaseudulla ja 81 prosenttia mökeistä sijaitsee veden äärellä irrallaan muusta maaseudun yhdyskuntarakenteesta ja kyläyhteisöistä (SYKE 2015). Monissa kunnissa vapaa-ajan asumisella onkin merkittäviä taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristövaikutuksia, jotka heijastuvat myös niiden viranhaltijoiden toimintaan.
Kunnissa vapaa-ajan asumisen vaikutukset ja hallinta näyttäytyvät pitkälti haja-asutusalueiden ja erityisesti rantojen maankäytön suunnittelun kysymyksenä sekä toisaalta strategisen kehittämisen kysymyksenä (esim. Ympäristöministeriö 2005, 14). Se, miten kuntien viranhaltijat näkevät vapaa-ajan asumisen on myös kytköksissä maankäytön suunnittelun normeihin (rakentamismääräykset, maankäyttö- ja rakennuslaki), joissa vapaa-ajan asuminen erotellaan rakennuksen käyttötarkoituksen mukaan. Tämän johdosta viranhaltijoiden näkemyksissä vapaa-ajan asumista käsitellään usein korostetusti maaseutuympäristöissä sijaitsevina yksittäisinä lomarakennuksina. Vapaa-ajan asumisen muutos ja erityisesti monipaikkaisen asumisen yleistyminen haastavat perinteiset käsitykset vapaa-ajan asunnoista ja asumisesta.
Tässä artikkelissa tarkastellaan, miten kuntien viranhaltijat suhtautuvat vapaa-ajan asumiseen ja sen vaikutuksiin ja miten merkittävänä ilmiö ylipäänsä nähdään. Artikkelin tavoitteena on kuntien viranhaltijoiden näkemysten perusteella nostaa esille keskeisiä vapaa-ajan asumiseen liittyviä ajankohtaisia suunnittelu- ja kehittämiskysymyksiä. Artikkeli perustuu Asumisen monipaikkaisuus ja arkielämä vapaa-ajan ympäristöissä -tutkimushankkeessa (SA 255424) vuonna 2014 toteutettuun kuntakyselyyn.
Vapaa-ajan asumisen historia ja muutos
Suomessa varhaisinta vapaa-ajan asumista edustavat varakkaan kaupunkilaisporvariston 1800-luvulla etenkin rannikkoalueille rakennuttamien suurten ja koristeellisten kesähuviloiden keskittymät. 1900-luvun kuluessa vapaa-ajan asuntojen rakentaminen yleistyi asteittain myös sisämaassa ja levisi yhä laajemmille alueille ja kaiken kansan keskuuteen. 1900-luvun alussa maassamme oli noin tuhat kesähuvilaa ja 100 000 kesämökin raja ylitettiin vuonna 1962 (Vuori 1966; Tiihonen 2007). Varsinaiset mökkirakentamisen huippuvuodet ajoittuvat 1980-luvulle, jolloin valmistui yli 100 000 uutta mökkiä. Lisäksi mökkikäyttöön muunnettiin runsaasti vanhoja asuinrakennuksia (SVT 1992, 15). Vuonna 1990 kesämökkejä oli kaikkiaan 368 000, jonka jälkeen kasvuvauhti on hiipunut (Tiihoinen 2007). Kun 1990-luvun alussa valmistui vuosittain noin 8 000 mökkiä, on viime vuosina rakennusvauhti ollut enää alle 4 000 (SVT 2015). Vapaa-ajan asunnot keskittyvät maassamme erityisesti järvialueille ja merten rannikoille sekä matkailukeskuksiin. Tämän ohella vapaa-ajan asuntojen kysyntään ja rakentamiseen vaikuttaa etäisyys suurilta kaupunkiseuduilta niin, että suosituimpia vapaa-ajan asumisen alueita ovat kaupunkien niin sanotut päiväkäynti- ja viikonloppuvyöhykkeet (Pitkänen 2011, Kuva 1).
1900-luvun alkupuoliskolla rakennetut kesämökit olivat yleensä pieniä ja vaatimattomia perhekeskeiseen vapaa-ajanviettoon tarkoitettuja rakennuksia (Vuori 1966). Jo 1960-luvulla alkoi kuitenkin näkyä suuntaus, jossa kesäasunnolta vaaditaan myös väljyyttä ja parempaa varustetasoa. Kesämökkejä ryhdyttiin myös käyttämään yhä yleisemmin perheen toisena asuntona myös muulloin kuin kesällä (Vuori 1966; Tiihonen 2007). Tämä kehitys on jatkunut nykypäivään saakka. Noin kolmannes suomalaisista vapaa-ajan asunnoista soveltuu ympärivuotiseen asumiseen ja niitä käytetään keskimäärin 103 päivää vuodessa, kun ei-talviasuttavia mökkejä käytetään huomattavasti vähemmän (Nieminen 2010). Mökkien määrä, koko, varustetaso ja niillä vietetty aika ovat kasvaneet jatkuvasti ja kasvun ennustetaan myös jatkuvan, kun merkittävä osa mökinomistajista on eläköitymässä lähivuosina (esim. Sievänen & Neuvonen 2011, 128; Rantanen & Hyyryläinen 2012, 59). Vapaa-ajan asuminen onkin vahvasti elämänvaiheisiin kytkeytynyt ilmiö. Eniten aikaa vapaa-ajan asunnolla viettävät aktiivisessa eläkeiässä olevat ja mökinomistus alle 40-vuotiaiden keskuudessa on harvinaista (Pitkänen ym. 2014; SVT 2014).
Toisaalta vapaa-ajan asumisesta on tullut yhä monimuotoisempaa, mikä näkyy muun muassa erilaisina mökkeilytyyleinä ja mökkeilymotiiveina, jotka heijastuvat edelleen mökkien ulkonäköön, varustetasoon ja sijaintiin (Aho & Ilola 2006; Pitkänen & Vepsäläinen 2008; Rinne-Koski & Rantanen 2014). 2000-luvulla vapaa-ajan asuntojen määrän kasvu on ollut suurinta Lapissa, mikä kertoo erityisesti matkailukeskusmökkeilyn suosiosta (Adamiak ym. 2015, 10). Toisaalta vapaa-ajan asumista on myös kaupungeissa ja maaseututaajamissa (esim. Vepsäläinen & Hiltunen 2015). Jopa 18 % vapaa-ajan asunnoista sijaitsee taajamissa, kylissä tai pienkylissä (SYKE 2015). Lisäksi esimerkiksi uudentyyppisten, varta vasten vapaa-ajan asumiseen suunniteltujen kylämäisten alueiden suosion on arvioitu olevan kasvussa (Rinne-Koski & Rantanen 2014). Yhä useammalla on käytössään myös useampi vapaa-ajan asunto. Suomalaisista 62 % käyttää säännöllisesti vapaa-ajan asuntoa ja näistä 14 prosentilla on käytössään kaksi vapaa-ajan asuntoa ja viidellä prosentilla jopa kolme tai sitä useampia (Adamiak ym. 2015, 15–16).
Vapaa-ajan asumisen vaikutukset
Vapaa-ajan asumista on Suomessa ja kansainvälisesti tutkittu jo 1960–1970-luvuilta lähtien (Vuori 1966; Coppock 1977). Aiheeseen liittyvä tutkimus on yleistynyt kuitenkin vasta 2000-luvulla, vapaa-ajan asumisen kansainvälisen suosion ja merkityksen kasvettua. Eräs tutkimuksessa käsitellyimpiä teemoja on ollut vapaa-ajan asumisen vaikutukset maaseutualueilla, joille vapaa-ajan asuntojen rakentaminen ja kysyntä keskittyvät (esim. Müller 1999; Müller ym. 2004; Gallent ym. 2005; Visser 2006; Marjavaara 2008). Kansainvälisessä kirjallisuudessa vapaa-ajan asumisen vaikutuksia on verrattu matkailun vaikutuksiin. Tätä on kritisoitu huomauttamalla, että mökkeilyn vaikutukset poikkeavat usein muusta matkailusta mökkeilyyn liittyvän kiinteistönomistuksen ja paikkakuntaan solmitun pitkäaikaisen siteen vuoksi (Müller ym. 2004; Hall 2011). Toisaalta on huomautettu, että erilaisten mökkeilyn muotojen ja erityyppisille alueille suuntautuvan vapaa-ajan asumisen vaikutukset poikkeavat toisistaan (esim. Gallent ym. 2005; McIntyre ym. 2006; Visser 2006) ja mökkeilyssä tapahtuvat muutokset heijastuvat luonnollisesti sen vaikutuksiin (esim. Hiltunen ym. 2013).
Vapaa-ajan asumisen vaikutukset on tutkimuskirjallisuudessa jaettu yleensä ympäristöön, paikallistalouteen ja paikallisyhteisöön kohdistuviin vaikutuksiin (esim. Müller 1999; Müller ym. 2004; Gallent ym. 2005; Visser 2006; Aho & Ilola 2006; Marjavaara 2008; Claval 2013; Hiltunen ym. 2013; Hoogendoorn & Visser 2010; Kaltenborn ym. 2010). Kuntien maankäytön ja strategisen suunnittelun näkökulmasta keskeisiä ovat erityisesti vaikutukset paikallistalouteen ja ympäristöön, minkä vuoksi tässä artikkelissa keskitytään näihin kahteen.
Taloudelliset vaikutukset
Vapaa-ajan asumisen taloudelliset vaikutukset voidaan jakaa vapaa-ajan asuntojen rakentamisesta ja ylläpidosta johtuviin vaikutuksiin ja yleisiin vapaa-ajan asumisen vaikutuksiin paikallistaloudelle (Gallent ym. 2005, 41). Negatiiviset taloudelliset vaikutukset voivat näin ollen liittyä muun muassa asuntojen ja tonttien hintojen nousuun ja paikallisten asukkaiden syrjäytymiseen asuntomarkkinoilta tai asuntokeinotteluun. Laajemmin paikallistalouden kannalta tarkasteltuna erityisesti vapaa-ajan asumisen keskittyminen loma-aikoihin voi aiheuttaa talouden ja tulojen kausivaihtelua, kausiluontoista hintojen nousua tai ongelmia paikallisten palveluiden ja infrastruktuurin ylläpidolle (esim. Muller 2004; Müller & Hall 2004; Gallent ym. 2005; McIntyre 2006; Sandel 2006; Marjavaara 2008; Hoogendoorn & Visser 2010; Åkerlund ym. 2015). Joissain yhteyksissä on myös katsottu, että ”perinteistä” maaseutua ihannoivat vapaa-ajan asukkaat voivat vastustaa ja jopa estää paikallisia kehittämishankkeita (esim. Fountain & Hall 2002; Mottiar & Quinn 2003; Stedman 2006). Positiivisena taloudellisena vaikutuksena voivat puolestaan olla esimerkiksi paikallisen asuntokannan ja rakennetun ympäristön ylläpito sekä paikalliset verot ja maksut. Lisäksi on korostettu, että vapaa-ajan asukkaat muodostavat merkittävän asiakasryhmän paikallisille palveluille ja tukevat näin paikallisten työpaikkojen syntyä ja säilymistä (esim. Müller ym. 2004; Gallent ym. 2005; Hiltunen ym. 2013; Hoogendoorn & Visser 2010; Sievänen ym. 2007).
Kun etenkin kansainvälisissä tutkimuksissa ovat korostuneet vapaa-ajan asumisen negatiiviset vaikutukset (Coppock 1977; Hall & Müller 2004), Suomessa vapaa-ajan asumista on pidetty poliittisesti usein myönteisenä ilmiönä ja maaseudun elinvoimaisuuden yhtenä turvaajana. Mökkeilyn edistäminen on nähty tärkeänä niin valtakunnallisesti kuin maakunta- ja kuntatasolla (esim. TEM 2014; Etelä-Savon maakuntaliitto 2012; Pyy 2014). Tämän keskustelun yhteydessä on keskusteltu jopa mahdollisuudesta kaksoiskuntalaisuuteen (Aho & Ilola 2008). Erityisesti Saaristoasian neuvottelukunta on 1990-luvulta lähtien tehnyt työtä luodakseen tietopohjaa päätöksenteolle vapaa-ajan asumisen hyödyntämiseksi alueellisena kehitystekijänä (esim. Kotilainen 1998; Saaristoasiain neuvottelukunta 1999; 2000; Sisäasiainministeriö 2006a; 2006b; TEM 2011).
Näissä selvityksissä vapaa-ajan asumisen on katsottu tuovan maaseudulle verotuloja, luovan kysyntää paikallisille palveluille ja tukevan paikallisia elinkeinoja. Väestökadosta kärsivissä kunnissa vapaa-ajan asukkaat on nähty myös potentiaalisina uusina asukkaina (esim. Kotilainen 1998; Sisäasiainministeriö 2006a). Valtakunnallisesti vapaa-ajan asumisesta vuosittain koituvista taloudellisista vaikutuksista esitetyt arviot vaihtelevat 4,5 miljardista (Nieminen 2010) jopa 7,4 miljardiin euroon (TEM 2011).
Positiivisten vaikutusten ja odotusten ohella on pohdittu myös vapaa-ajan asumisen negatiivisia vaikutuksia kunnille. Suurimmat kustannukset vapaa-ajan asukkaista aiheutuvat tienpidosta, maankäytön suunnittelusta, palo- ja pelastustoimesta ja kirjastopalveluista (Koski 2007; Nieminen 2010). Erityisesti ympärivuotinen vapaa-ajan asuntojen käyttö asettaa vaatimuksia palveluille ja infrastruktuurille, esimerkiksi vesihuollon järjestämisen ja teiden kunnossapidon myötä. Sen voidaan nähdä hajauttavan maaseudun yhdyskuntarakennetta ja lisäävän kunnille aiheutuvia kustannuksia (Koski 2007). Sosiaali- ja terveyspalveluiden osalta vapaa-ajan asukkaiden aiheuttamat kulut laskutetaan kotikunnalta, mutta ulkokuntalaisten oikeus terveyspalvelujen käyttöön voi lisätä merkittävästi terveyspalvelujen kysynnän kausivaihtelua. Lisäksi eläköityvien mökinomistajien halukkuus muuttaa vapaa-ajan asunnolle vakituisesti voi lisätä sosiaali- ja terveyspalveluiden kustannuksia suosituissa mökkikunnissa (Åkerlund ym. 2015).
Ympäristövaikutukset
Mökkeilyn ympäristövaikutuksia on tunnistettu tutkimuksessa jo 1970-luvulta lähtien (Mathieson & Wall 1982; Gartner 1987; Müller ym. 2004; Gallent ym 2005). Tiivistetysti vapaa-ajan asumisen ympäristövaikutusten on katsottu liittyvän joko asuntojen käyttöön ja niille tehtäviin matkoihin tai mökkien rakentamiseen ja maankäyttöön (Hiltunen 2007). Negatiivisina ympäristövaikutuksina voidaan pitää muun muassa useamman kuin yhden asunnon käytöstä sekä mökkiliikenteestä koituvia päästöjä ja luonnonvarojen kulutusta. Erityisesti vapaa-ajan asuntojen kasvava varustetaso on herättänyt huolta lisääntyvistä ympäristövaikutuksista. Maankäytön kannalta ongelmana on pidetty alueiden sulkeutumista muulta käytöltä sekä yleensäkin luonnonalueiden rakentamista ja vaikutuksia kasvistoon ja eläimistöön. (esim. Gallent ym. 2005; Dubois 2005, Hiltunen 2007; Massa 2011, Hiltunen ym. 2013; Kaltenborn ym. 2010). Vapaa-ajan asumisen positiivisena ympäristövaikutuksena on nostettu esiin ihmisten luontosuhteen ylläpitäminen sekä vapaa-ajan asukkaiden yleinen halu suojella lähiympäristöään haitallisilta muutoksilta (Müller ym. 2004; Aho & Ilola 2006; Hiltunen 2007).
Mökkeilyn ympäristövaikutukset ovat olleet jonkin verran esillä myös suomalaisessa keskustelussa. Aihetta on käsitelty rinnan mökkeilyn taloudellisten vaikutusten kanssa (esim. Sisäasiainministeriö 2007). Lisäksi esillä on ollut vapaa-ajan asumisen energiankulutus ja ekotehokkuus (Melasniemi-Uutela 2004; Ahlqvist ym. 2008; Rytkönen ja Kirkkari 2010). Vapaa-ajan asuntojen sijainnista johtuen Suomessa on kiinnitetty huomiota erityisesti vapaa-ajan asutuksen vaikutuksiin ranta-alueille (esim. Ympäristöministeriö 2005; Sisäasiainministeriö 2007). Ranta-alueille sijoittuvan vapaa-ajan asumisen on katsottu aiheuttavan haittoja rantaluonnolle, vesistöön ja maisemaan, sekä asettavan haasteita muun muassa infrastruktuurin rakentamiselle ja ylläpidolle sekä vesi- ja jätehuollolle (Ympäristöministeriö 2005; Rytkönen & Kirkkari 2010). Vielä 1990-luvun alkupuolella arvioitiin, että jos lomarakentaminen jatkuu yhtä kiivaana ja tuhlailevana kuin 1990-luvun alun huippuvuosina, se johtaa rantaviivan totaaliseen sulkeutumiseen 15–20 vuodessa (Saari ja Kukkonen 1994). Yksityisomistukseen perustuvan vapaa-ajan asumisen on siten katsottu rajoittavan jokamiehenoikeuksiin perustuvaa nautintaoikeutta rannoilla (Jokinen 2002). 2000-luvulla onkin nostettu esiin tarve kehittää vapaa-ajan asumiselle vetovoimaisia alueita myös ranta-alueiden ulkopuolelle ja integroida mökkeily nykyistä tiiviimmin osaksi olemassa olevaa yhdyskuntarakennetta ja infrastruktuuria (Ympäristöministeriö 2005; Valtioneuvosto 2008; 2011; Sihvonen ym. 2013). Tilastojen valossa näin ei kuitenkaan ole käynyt, päinvastoin uusista vapaa-ajan asunnoista aiempaa suurempi osa rakennetaan rannoille ja harvaan asutulle maaseudulle kylien ulkopuolelle (SYKE 2015).
Vapaa-ajan asumisen hallinta
Käytämme tässä artikkelissa termiä vapaa-ajan asumisen hallinta kuvaamaan niitä maankäytön suunnitteluun, rakentamiseen, suojeluun ym. liittyviä työkaluja sekä erilaisia säädöksiä ja lupakäytäntöjä, jotka ohjaavat vapaa-ajan asumisen sijoittumista ja kehittämistä kuntatasolla. Lainsäädännön ja normien ohella hallintaan vaikuttavat väistämättä myös kuntien tulkinnat säädöksistä sekä vakiintuneet toimintatavat, käytännöt ja yleinen suhtautuminen vapaa-ajan asumiseen.
Rannoille rakentamista koskevat maankäyttö- ja rakennuslaissa erityiset säännökset. Ranta-alue katsotaan herkkyytensä vuoksi suunnittelutarvealueeksi, jolle ei saa rakentaa suunnittelemattomasti (MRL 72 §). Ranta-alueen on katsottu maaston muodoista riippuen yltävän jopa yli 200 metrin päähän rantaviivasta (Ympäristöministeriö 2014, 62). Haja-asutusluonteista lomarakentamista rannoilla ohjataan pääosin kunnan laatimalla rantayleiskaavalla, jonka perusteella voidaan suoraan myöntää rakennuslupa. Kaavassa osoitetaan tällöin rakennuspaikkojen sijainti ja rakennusoikeus, lisäksi se voi sisältää määräyksiä muun muassa rakennustavoista ja jätevesien käsittelystä. Kaavoituksen tarkoituksena on myös säilyttää vapaata rantaa luonnonarvojen ja virkistystarpeiden turvaamiseksi. Kaavoituksella voidaan vaikuttaa asutuksen sijoittumiseen ja sitä kautta esimerkiksi kunnallistekniikan rakentamistarpeisiin, palveluiden järjestämismahdollisuuksiin ja muihin kunnalle koituviin velvoitteisiin ja niiden kustannuksiin (Ympäristöministeriö 2005). Toinen tapa ohjata rantarakentamista on ranta-asemakaava, jonka teettää ja kustannuksista vastaa yleensä maanomistaja.
Rantarakentamisen määrä perustuu jokaiselle emätilalle eli kantatilalle tehtyyn mitoituslaskelmaan, jotta rakennusoikeuden jakaminen toteutuisi tasapuolisesti maanomistajien kesken. Emätilaperiaatteesta ei ole säännöksiä laissa, vaan se on oikeuskäytännönkin kautta muodostunut vakiintunut tapa laskea rantarakennuspaikkojen määriä (Ympäristöministeriö 2014, 62).
Jos alueella ei ole kaavaa, lomarakennuksen rakentamiseen rannan läheisyyteen tarvitaan poikkeamispäätös. Poikkeamispäätös tarvitaan myös silloin, kun rakennetaan olemassa olevan kaavan määräysten vastaisesti tai muutetaan käyttötarkoitusta esimerkiksi loma-asunnosta vakituiseksi asuinrakennukseksi kaavamerkintöjen vastaisesti. Poikkeamispäätöksen myöntämisen edellytys on, että rakentaminen ei aiheuta haittaa tulevalle kaavoitukselle tai ympäristölle. Pääsääntöisesti kunnat ratkaisevat kaavoista poikkeamiset sekä käyttötarkoituksen muutokset, kun taas Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset (ELY) käsittelevät uusien rakennusten poikkeamisasiat kaavoittamattomilla ranta-alueilla (Heinilä 2014, 34). Kaavoittamattomilla alueilla tarkoitetaan tässä sellaisia alueita, joilla ei ole voimassa ranta-asemakaavaa tai sellaista oikeusvaikutteista yleiskaavaa (rantayleiskaavaa), jota voidaan käyttää rakennusluvan perusteena.
Rantojen maankäytön suunnittelu -oppaassa vuonna 2005 arvioitiin, että 20 % Suomen rantaviivasta on kaavoitettu rantayleis- tai ranta-asemakaavoilla (Ympäristöministeriö 2005). Ympäristöministeriön tämän hetkisen suuntaa antavan arvion mukaan noin 25 % rannoista on kaavoitettu. Kuitenkin jo peräti 90 % vapaa-ajan rantarakentamisesta perustuu kaavaan (SYKE 2015). ELYjen myöntämien poikkeamispäätösten määrä rantojen uudisrakennuksille onkin kääntynyt laskuun 2000-luvulla (SYKE 2015). Rantayleiskaavoituksen yleistyessä todennäköisesti myös maanomistajavetoinen ranta-asemakaavoitus vähenee. Vuonna 2013 hyväksyttyjen ranta-asemakaavojen määrä laski 85:een, kun niitä on tähän asti 2000-luvulla hyväksytty 130–150 kpl/vuosi (SYKE/Kaavoituksen seuranta).
Kaavojen lisäksi rantarakentamista ohjataan kunnan rakennusjärjestyksellä. Mikäli kaavassa ei ole annettu yksityiskohtaisia määräyksiä tai alueella ei ole voimassa olevaa kaavaa, noudatetaan rakennusjärjestyksen määräyksiä ja ohjeita. Kunnat voivat maankäyttö- ja rakennuslain rajoissa itse päättää rakennusjärjestyksen sisällön ja ottaa määräyksissä huomioon paikalliset olosuhteet. Kaikissa kunnissa rakennusjärjestyksissä ei erotella vakituista ja loma-asutusta asemakaavan ulkopuolella, vaan niitä koskevat samat säännökset. Rantoja koskevat kuitenkin pääsääntöisesti tiukemmat rajat kuin muualle rakentamista.
Vapaa-ajan asunnosta vakituiseksi asunnoksi
Viime aikoina julkisuudessa on ollut esillä kysymys muutosta vapaa-ajan asunnolle pysyvästi. Erityisesti eläköityvät suuria ikäluokkia edustavat vapaa-ajan asunnon omistajat on nähty potentiaalisina uusina pysyvinä asukkaina maaseudulla (Jauhiainen 2009). Myös vakituisten asuntojen sijoittamien rannalle kaavoituksen yhteydessä on yleistymässä (Kangas & Haapanala 2005, 63).
Vuoden 2011 lakiuudistuksessa annettiin kunnalle toimivalta poikkeuksen myöntämiseen aina, kun kyseessä ei ole uuden rakennuspaikan muodostaminen kaavoittamattomalla ranta-alueella. Käytännössä kunnat ratkaisevat siis kaikki poikkeamispäätökset loma-asuntojen muuttamisesta vakituiseksi nykyään itse. Kunta tekee rakennuksen käyttötarkoituksen muutospäätöksen loma-asunnosta vakituiseksi asuinrakennukseksi maankäyttö- ja rakennuslain ja rakentamismääräysten perusteella ja siinä on otettava huomioon vakituiselle asunnolle asetetut vaatimukset. Päätökseen vaikuttavat rakennuksen ominaisuudet, rakennuspaikan soveltuvuus, vesi- ja jätevesihuollon järjestäminen, vaikutukset yhdyskuntarakenteeseen, ympäristöön ja kaavoitukseen, kuntalaisten yhdenmukainen kohtelu ja kunnalle aiheutuvat taloudelliset vaikutukset kuten palveluvelvoitteet (koulukyydit, terveydenhuolto, kotipalvelu). Vuosina 2000–2011 kuntien kaikista poikkeamispäätöksistä lähes kymmenesosa on koskenut loma-asuntojen käyttötarkoituksen muutoksia pysyviksi asunnoiksi, eli tänä aikana loma-asunnoista on muodostettu noin 2 700 ympärivuotista asuinrakennuspaikkaa (Heinilä 2014, 34). Käyttötarkoituksen muutoshakemusten määrä on ollut viime vuosina laskussa ja vuonna 2013 myönteisiä päätöksiä tehtiin n. 200 kpl (SYKE 2015).
Maistraatti kirjaa kotikunnan muuttoilmoituksen perusteella ja sen toiminta perustuu kotikuntalakiin. Väestörekisterikeskuksen vahvistamien kotikunta- ja asuinpaikkatietojen ylläpidon käytännesääntöjen mukaan (KK 591/2013 vp) maistraatti voi hyväksyä kotikunnaksi vapaa-ajan asunnon sijaintikunnan, vaikka kiinteistön käyttötarkoitusta ei muutettaisi. Silloin henkilö merkitään vailla vakinaista asuntoa olevaksi, mutta hän voi kuitenkin ilmoittaa postiosoitteekseen vapaa-ajan asunnon osoitteen. Käytännössä vapaa-ajan asunnolla voi siis asua vakituisesti huolimatta siitä, että käyttötarkoituksen muutosta ei ole haettu tai siihen on saatu kielteinen päätös (Malviala 2011).
Suomen ympäristökeskus selvitti äskettäin tilasto- ja rekisteriaineistojen pohjalta vapaa-ajan asuntojen vakituista asuinkäyttöä (SYKE 2015). Vuoden 2013 lopussa kaikkiaan noin 13 000 vapaa-ajan asuinrakennusta oli ilmoitettu muuttoilmoituksella vakinaiseksi asunnoksi ja niissä asui noin 23 000 ihmistä. 2000-luvulla vapaa-ajan asunnoilla vakituisesti asuvien määrä kasvoi noin 500 asukkaalla vuosittain, mutta vuonna 2013 mökeillä asuvien määrä kääntyi laskuun. Tilastoissa ei kuitenkaan näy se väestö, joka kirjataan vailla vakinaista asuntoa olevaksi tai johonkin muuhun osoitteeseen, mutta asuu vakituisesti vapaa-ajan asunnolla. Jos käyttötarkoituksen muutokset ja loma-asunnon luvaton käyttö vakituisena asuntona lasketaan yhteen, voidaan arvioida että mökeille on muuttanut 2000-luvulla vakituisesti vuosittain noin 1 000 ihmistä. Tahti on kuitenkin ollut hiipumassa.
Maistraattien, ELY-keskusten ja kuntien erilaiset käytännöt eri puolilla maata ovat hämmentäneet vapaa-ajan asunnolle muuttoaikeissa olevia ja saaneet kansalaiset kokemaan päätöksenteon eriarvoiseksi (Kietäväinen ym. 2014). Maistraattien kotikuntakirjauksia pyritäänkin yhtenäistämään ja tuoreen ohjeistuksen mukaan maistraatti ei voi jatkossa kirjata muuttajan asuinpaikaksi hänen käytössään olevaa vapaa-ajanasuntoa, vaan hänet tullaan kirjaamaan “vailla vakinaista asuntoa” olevien ryhmään kyseiseen kuntaan (Maistraatit 2015).
Vuonna 2012 toteutetun valtakunnallisen kyselyn perusteella vapaa-ajan asunnon käyttäjistä 1,8 % haluaisi muuttaa ja 0,4 % oli tehnyt päätöksen muuttaa vapaa-ajan asunnolle pysyvästi. Vapaa-ajan asunnon omistajista 2,2 % haluaisi muuttaa ja 0,7 % oli päättänyt muuttaa pysyvästi mökille (HOBO 2012). Kyselyn perusteella saadaan laskennallisesti noin 2 000 mökillemuuttajaa vuosittain seuraavan viiden vuoden aikana eli kaksinkertaisesti 2000-luvun tilastojen osoittama määrä, mutta muuttopäätösten toteutuminen on aina epävarmaa. Suurten ikäluokkien tullessa vanhuusikään muuttomäärät joka tapauksessa vähenevät. Huomattavasti suurempi osuus vastaajista aikoi lisätä vapaa-ajan asunnon käyttöä. Tulos viittaa monipaikkaisen asumisen yleistymiseen ja haluun säilyttää nykyinen asunto, vaikka vapaa-ajan asunnolla vietettäisiinkin enemmän aikaa. Oletettu suurten ikäluokkien mökillemuuttobuumi saattaakin jäädä ennakoitua pienemmäksi ilmiöksi.
Kuntakysely vapaa-ajan asumisesta
Artikkeli perustuu vuonna 2014 tehtyyn kuntakyselyyn. Sähköinen kysely kohdistettiin kaikkien Suomen 320 kunnan elinkeinotoimesta ja maankäytön suunnittelusta vastaaville viranomaisille ja/tai kunnan-/kaupunginjohtajille (yhteensä 731 henkilöä). Etenkin pienemmissä kunnissa kyselyyn vastasi kunnanjohtaja. Osasta kuntia saatiin yksi, osasta kaksi tai useampia vastauksia eri virkamiehiltä, jolloin vastaajat vastasivat omaa hallinnonalaansa koskeviin kysymyksiin. Kuntiin, joista ei saatu yhtään vastausta, tehtiin lopuksi karhukierros puhelimitse. Kaiken kaikkiaan vastauksia saatiin yhteensä 360 kappaletta 237 kunnasta (74 % kaikista kunnista). 47,8 % vastaajista oli maankäytön suunnittelusta vastaavia viranhaltijoita ja 28,6 % elinkeinotoimesta vastaavia. 23,6 % prosenttia ilmoitti toimialakseen molemmat. Erikokoisista ja -tyyppisistä kunnista saatiin suhteellisesti tasaisesti vastauksia (taulukko 1). Tuloksia analysoitiin myös Tilastokeskuksen tilastollisen kuntaryhmityksen mukaan. Maaseutumaisia kuntia on 62 % Suomen kunnista ja niihin sijoittuu lähes puolet koko maan vapaa-ajan asunnoista. Kaupunkimaisissa kunnissa sijaitsee reilu neljännes ja taajaan asutuissa kunnissa vajaa neljännes vapaa-ajan asunnoista.
Taulukko 1. Vastanneet kunnat ja vastausprosentit luokiteltuna kunnan väkiluvun, vapaa-ajan asuntojen määrän, vapaa-ajan asuntojen ja vakituisten asukkaiden välisen suhteen sekä tilastollisen kuntaryhmityksen mukaan.
| Vastanneiden kuntien lkm | Vastausprosentti % | |
| Kunnan asukasluku | ||
| 100 000 – | 7 | 77,8 |
| 30 000 – 99 999 | 20 | 74,1 |
| 10 000 – 29 999 | 51 | 76,1 |
| 5 000 – 9 999 | 60 | 77,9 |
| – 4 999 | 99 | 70,7 |
| Kunnan vapaa-ajan asuntojen lkm | ||
| 5 000 – | 6 | 60,0 |
| 3 000 – 4 999 | 29 | 78,4 |
| 1 000 – 2 999 | 95 | 77,9 |
| – 999 | 107 | 70,9 |
| Vapaa-ajan asuntojen lkm/vakituisten asukkaiden lkm | ||
| 1,00 – | 7 | 77,8 |
| 0,30 – 0,99 | 81 | 82,7 |
| 0,10 – 0,29 | 78 | 67,8 |
| – 0,09 | 71 | 72,4 |
| Tilastollinen kuntaryhmitys | ||
| Kaupunkimaiset kunnat | 45 | 78,9 |
| Taajaan asutut kunnat | 45 | 70,3 |
| Maaseutumaiset kunnat | 147 | 73,9 |
| Yht. | 237 | 74,1 |
Miten merkittävinä pidätte seuraavia vapaa-ajan asumisen taloudellisia [K1, K2] ja ympäristöön liittyviä [K3, K4] hyötyjä ja haittoja kunnassanne (1=ei lainkaan merkittävä … 5=hyvin merkittävä)?Kysely koostui neljästä osiosta: taustatiedot kunnasta ja vastaajan hallinnonala, vapaa-ajan asumisen vaikutukset, vapaa-ajan asumisen merkitys paikallisessa kehittämispolitiikassa ja vapaa-ajan asumisen maankäytön hallinta. Vapaa-ajan asumisen vaikutuksia tarkastelevat kysymykset laadittiin nojaten kansainvälisessä ja kotimaisessa kirjallisuudessa eriteltyihin mökkeilyn taloudellisiin ja ympäristöön liittyviin vaikutuksiin. Tässä artikkelissa tarkastellaan erityisesti virkamiesten näkemyksiä vaikutuksista, suunnittelun ja kaavoituksen nykytilanteesta sekä hallinnan tulevaisuudesta. Lisäksi vertaillaan eri hallinnonalojen edustajien näkemyksiä sekä maaseutumaisten, taajaan asuttujen ja kaupunkimaisten kuntien eroja. Artikkelissa hyödynnetään seuraavia kaikille vastaajille suunnattuja strukturoituja ja avoimia kysymyksiä, joita analysoidaan niin tilastollisin kuin laadullisin menetelmin:
- [K5] Koetteko, että kunnallanne on riittävät työkalut vapaa-ajan asumisen suunnitteluun ja kehittämiseen? [K5a] Jos ei, millaisia työkaluja tarvittaisiin?
- [K6] Mikä on suurin vapaa-ajan asumiseen liittyvä suunnittelu- tai kehittämiskysymys kunnassanne?
Lisäksi artikkelissa hyödynnetään seuraavia vain maankäytön suunnittelusta vastaaville virkamiehille suunnattuja kysymyksiä:
- [K7] Onko kunnassanne tarvetta vanhojen kaavojen uudistamiseen tai uusien kaavojen laatimiseen loma-asumisen osalta seuraavan viiden vuoden aikana? [K7a] Jos kyllä, miksi?
- [K8] Millaisille alueille loma-asumisen suunnittelun painopiste kunnassanne tällä hetkellä kohdistuu (kunnan omistamat ja yksityiset alueet)?
- [K9] Miten kuntanne ohjaa loma-asumista rakennusjärjestyksellä?
- [K10] Onko rakennus- ja huoneistorekisteriin kerättävä tieto vapaa-ajan asumisesta mielestänne riittävän kattava? [K10a] Jos ei, niin miten rakennus- ja huoneistorekisteriä pitäisi vapaa-ajan asumisen osalta kehittää?
Kuntakyselyn tulokset
Vapaa-ajan asumisen vaikutukset
Yleisesti ottaen vapaa-ajan asuminen nähdään kunnissa enemmän myönteisenä kuin kielteisenä ilmiönä. Kaavion 1 perusteella voidaan kuitenkin todeta, että maankäytön ja elinkeinotoimen vastaajien välillä on selvä ero siinä, miten vapaa-ajan asumisen hyödyt ja haitat koetaan. Molemmat vastaajaryhmät näkevät vapaa-ajan asumisen taloudelliset hyödyt muita vaikutuksia merkittävämpänä. Elinkeinotoimen edustajien vastaukset ovat kuitenkin kaikkien kysyttyjen hyötyjen osalta keskimäärin myönteisempiä. Merkittävimmiksi hyödyiksi koetaan vapaa-ajan asukkaiden tuomat tulot paikalliselle elinkeinoelämälle ja kuntataloudelle sekä maan ja kiinteistöjen arvolle. Molemmissa ryhmissä taloudelliset haitat on nähty varsin vähäisinä [K1, K2].
Ympäristöhyötyjen osalta elinkeinotoimien edustajat näkevät vapaa-ajan asumisen kaikkien kysyttyjen tekijöiden osalta hieman maankäytön suunnittelijoita myönteisemmin. Merkittävimmäksi hyödyksi nähdään vapaa-ajan asumisen merkitys syrjäseutujen infrastruktuurin ylläpitäjänä. Ympäristöhaittojen osalta erot vastaajaryhmien välillä ovat selkeimpiä. Maankäytön suunnittelijat pitävät vapaa-ajan asumisesta aiheutuvia ympäristöhaittoja selvästi merkittävämpinä kuin elinkeinotoimien edustajat. Merkittävimmiksi ympäristöhaitoiksi katsotaan rantojen sulkeutuminen ja rakentaminen, maisemaan sopimattomat tai huonolaatuiset vapaa-ajan asunnot sekä yhdyskuntarakenteen hajautuminen ja tieverkon kuormitus [K3, K4].
Maaseutumaisissa kunnissa pidetään vapaa-ajan asumisen vaikutuksia ylipäätään merkittävämpinä kuin kaupunkimaisissa ja taajaan asutuissa kunnissa. Erityisesti hyödyt – sekä taloudelliset että ympäristölliset – nähdään selvästi suurempina. Vapaa-ajan asumisen suurimmiksi hyödyiksi maaseutukunnissa nähdään tulot paikalliselle elinkeinoelämälle, tulot kuntatalouteen, kiinteistöjen arvonnousu sekä palvelujen ja infrastruktuurin säilyminen. Toisaalta myös monet taloudelliset haitat katsotaan jossain määrin merkittävämmiksi maaseutumaisissa kuin muissa kunnissa. Kaupunkimaisissa kunnissa taas luontoalueiden julkisen virkistyskäytön rajoittuminen ja ruuhkautumien nähdään suurempana ongelmana kuin maaseutukunnissa.
Ympäristöhaitat koetaan merkittävimmiksi taajaan asutuissa kunnissa. Rantojen sulkeutuminen, maisemaan sopeutumattomat vapaa-ajan rakennukset ja yhdyskuntarakenteen hajautuminen ovat suurimpia haittoja. Taajaan asutut kunnat sijaitsevat useimmiten suurten kaupunkiseutujen kehysalueella, joka on suosituinta viikonloppumökkeilyvyöhykettä, mutta jossa myös vakituinen asuminen ja muut maankäyttömuodot aiheuttavat painetta erityisesti rannoille. Myös kaupunkimaisissa kunnissa nämä ympäristöhaitat koetaan suuremmiksi kuin maaseutumaisissa kunnissa.
Nykyiset suunnittelutyökalut ja niiden kehittämistarpeet
Suurimmassa osassa kuntia on vapaa-ajan asumiseen liittyviä kaavoitustarpeita lähivuosina (K7, Taulukko 2). Monessa kunnassa osa rannoista on vielä kaavoittamatta tai kaavoitusprosessi on vasta käynnissä. Kunnista 84 % vastasi, että loma-asumisen suunnittelun painopiste kohdistuu edelleen ranta-alueille. Lomamökkikyliin kohdistuu merkittävää suunnittelua 16 %:ssa kuntia ja sisämaahan 10 %:ssa [K8]. Rannoille halutaan oikeusvaikutteiset osayleiskaavat, jotta voidaan ohjata tehokkaammin rakentamista ja vähentää poikkeuslupien määrää, suojella rakentamattomia rantoja ja samalla taata maanomistajien tasapuolinen kohtelu [K7a]. Kaavoituksen edistämiseen kaivataan kipeästi lisää resursseja.
”Poikkeuslupahakemusten vähentäminen kaavoittamalla, johon kuitenkaan ei ole talous- eikä henkilöresursseja.” (K6, mk96)
Rantakaavoituksen edistämisen ohella esille nousee myös tarve päivittää olemassa olevia kaavoja. Osa vastaajista kritisoi olemassa olevien kaavojen olevan vanhentuneita esimerkiksi rakennusoikeuksien (vanhoissa kaavoissa liian pienet kerrosalat, vanhat ja uudet kaavat epäsuhdassa) ja rakennuspaikkojen määrän osalta (liian vähän). Lisäksi vastauksista näkyy paine muuttaa loma-asumiselle varattuja alueita vakituiseen asumiseen.
”Osalta alueita rantaosayleiskaavatason suunnitelmat puuttuvat. Lisäksi vanhoissa kaavoissa hyvin erilaisia rakennusoikeuksia kuntaliitosten takia.” (K5a, mk105)
Taulukko 2. [K7] Onko kunnassanne tarvetta vanhojen kaavojen uudistamiseen tai uusien kaavojen laatimiseen loma-asumisen osalta seuraavan viiden vuoden aikana? (Kymmenessä kunnassa on vastattu sekä kyllä että ei/eos, tällöin tilastossa on huomioitu kyllä-näkemys.)
| Kuntien lkm | Kuntien % | |
| Kyllä | 129 | 60,8 |
| Ei | 66 | 31,1 |
| En osaa sanoa | 17 | 8,0 |
| Yht. | 212 | 100,0 |
Kaavoitukseen liittyvinä erityisinä haasteina mainitaan muun muassa vapaa-ajan asumisen yhteensovittaminen muiden maankäyttömuotojen kuten vakituisen asumisen, ympäristönsuojelun ja virkistyskäytön kanssa [K6]. Tähän liittyvät myös vastaukset, joissa kannetaan huolta rakentamattomien ranta-alueiden säilymisestä. Joissakin kunnissa ollaan puolestaan huolissaan vapaa-ajan asumiseen soveltuvien alueiden loppumisesta ja maanomistajien haluttomuudesta kaavoittaa ja myydä tontteja vapaa-ajan asukkaille. Vain yksittäiset vastaukset liittyivät elinkeinotoiminnan ja vapaa-ajan asumisen ristiriitoihin.
”Eri toimintojen yhteensovittaminen, niin että kun kaikki rakennuspaikat myöhemmin toteutuvat ei se tule aiheuttamaan ristiriitaa eri maankäyttömuotojen välille. Lisäksi pienillä järvillä tulisi turvata uusien rakennuspaikkojen lisäksi perinteiset nautintaoikeudet kuten esim. kalastusmahdollisuus ja metsästysmahdollisuus.” (K6, mk95)
Kaavoituksen ohella suurin osa kunnista säätelee vapaa-ajan asumista rakennusjärjestyksessään, yleisin määräys koskee loma-asunnon etäisyyttä rantaviivasta (82,4 % vastanneista kunnista). Vain 12,7 % kunnista ilmoitti, että rakennusjärjestyksessä ei ole lainkaan loma-asumista koskevia määräyksiä. (K9, Taulukko 3)
Taulukko 3. [K9] Miten kuntanne ohjaa loma-asumista rakennusjärjestyksellä (Maksimikerrosala on tässä laskettu loma-asunnon päärakennuksesta silloin kun se on ilmoitettu erikseen, sekä alueellisesti kunnan korkeimmasta maksimikerrosalasta. Useimmiten maksimikerrosalaan kuuluvat myös talousrakennukset. Minimietäisyys rantaviivasta on laskettu kunnan pienimmästä etäisyydestä päärakennukselle.)
|
|
Kuntien lkm | Kuntien % | Keskiarvo | Mediaani | Vaihteluväli |
| Loma-asunnon maksimikerrosalaa | 136 | 66,7 | 161 k-m2 | 150 k-m2 | 70 – 500 k-m2 |
| Loma-asunnon rakennuspaikan minimikokoa | 142 | 69,6 | 3 061 m2 | 3 000 m2 | 1 000 – 10 000 m2 |
| Loma-asunnon jätevesihuoltoa | 121 | 59,3 | |||
| Loma-asunnon etäisyyttä rantaviivasta | 168 | 82,4 | 28,6 m | 25 m | 15 – 100 m |
| Muuten | 66 | 32,4 | |||
| Ei loma-asumista koskevia määräyksiä | 26 | 12,7 | |||
| Yht. | 204 | 100,0 |
Useimpien kuntien rakennusjärjestyksessä ei erotella loma-asumista ja vakituista asumista maksimikerrosalan ja rakennuspaikan minimikoon osalta, vaan niitä koskevat samat säännökset, mikä selittää suurta vaihtelua. Sen sijaan rakentamiselle osoitetaan rakennusjärjestyksessä yleensä alueellisesti erilaisia vaatimuksia, rannoilla raja-arvot ovat tiukemmat. Myös minimietäisyys rantaviivasta saattaa vaihdella alueellisesti kunnan sisällä tai rakennuksen koon mukaan siten, että pienemmän rakennuksen saa rakentaa lähemmäs rantaviivaa kuin ison. Lisäksi rakennusjärjestyksellä ohjataan mm. saunan kokoa ja etäisyyttä rannasta (esim. 10 m), rakennuksen kerrosalaa suhteessa rakennuspaikan pinta-alaan (esim. 7 %), lomarakennuksen kerroslukua (esim. 1-kerroksinen), alinta rakentamiskorkeutta (tulvariskit), rantaviivan vähimmäispituutta (esim. vähintään 40 m/rakennuspaikka), rakennuksen ulkonäköä, sopeuttamista ympäristöön, rantakasvillisuuden säilyttämistä ja käyttötarkoituksen muutosta.
Olemassa olevaa ranta- ja vapaa-ajan asuinrakentamista seurataan muun muassa rakennus- ja huoneistorekisterin (RHR) avulla. Kunnista 63 % pitää rakennus- ja huoneistorekisterin tietoja vapaa-ajan asumisesta riittävän kattavina, 10 % ei pidä tietoja riittävän kattavina ja loput eivät osaa sanoa [K10]. Ehdotuksia rekisterien kehittämiseksi esitettiin runsaasti ja ne liittyvät laajemminkin vapaa-ajan asumisen lupa-, verotus- ja tilastointiprosesseihin [K10a]. Erityisesti toivotaan selkeyttä vapaa-ajan ja vakituisen asumisen väliseen harmaaseen vyöhykkeeseen. Kunnissa tarvittaisiin tietoa muun muassa ympärivuotisesta asutuksesta vapaa-ajan asunnolla sekä vapaa-ajan asumisesta vakituisella asunnolla, samoin käyttötarkoitusten ja pysyvän asumisen kirjaamiskäytäntöjä tulisi selkeyttää. Lisäksi kiinnitetään huomioita vapaa-ajan rakennusten ominaisuustietojen kattavuuteen ja luotettavuuteen (mm. kerrosalatiedot, peruskorjaukset, koordinaattitiedot), tietojen ajantasaisuuteen (muutosten kirjautuminen rekisteriin, ilmoitusvelvollisuuden selkeyttäminen), omistajatietojen kehittämiseen (mm. perikuntien omistus) sekä kiinteistöveropohjan uudelleen arviointiin.
Taajaan asutut kunnat kokevat muita useammin, että heillä ei ole riittäviä työkaluja vapaa-ajan asumisen suunnitteluun ja kehittämiseen. Niiden vastauksissa näkyvät erityisesti kaupunkiseutujen kehysalueiden maankäyttöpaineet ja yhdyskuntarakenteen hallinnan ongelmat.
Suunnittelun ja sääntelyn tulevaisuus
Vapaa-ajan asumisen suurimpia suunnittelu- ja kehittämiskysymyksiä kartoittaneen avoimen kysymyksen [K6] vastauksista erottuu viisi teemaa: kaavoitus ja resurssit, markkinointi ja mökkeilyn edistäminen, julkisten palveluiden järjestäminen, lakien ja säädösten kehittämistarve sekä vakituinen asuminen mökillä. Maankäytön suunnittelijoiden vastauksissa merkittävin teema on jo edellä käsitelty kaavoitus ja resurssit, joka mainittiin usein myös elinkeinotoimen edustajien vastauksissa. Vastaajaryhmiä erottavaksi teemaksi osoittautui kunnan markkinointi ja mökkeilyn edistäminen, johon luokiteltiin erilaiset mökkeilyn ja mökkiläisen viihtyvyyden lisäämiseen tähtäävät toimet. Tähän liittyviä kehittämiskysymyksiä esittivät erityisesti elinkeinotoimen edustajat, jotka myös kaipaavat työkaluja markkinointiin. Maankäytön suunnittelijoiden osalta markkinointi-teemaan koodatut vastaukset koskettavat useimmiten jonkin nimetyn matkailualueen suunnittelun läpiviemistä. Elinkeinotoimessa markkinointia käsitellään laajemmin erilaisina palveluiden parantamiseen ja saavutettavuuteen, mökkiläisten näkemysten kuulemiseen sekä yleisemmin matkailumarkkinointiin liittyvinä toimina.
”Markkinointi aktiiviseksi. Palveluiden kehittäminen.” (K6, ekt54)
Julkiset palvelut sekä lait ja säädökset nousevat esille yhtä usein molemmissa vastausryhmissä. Vapaa-ajan asuntojen varustetason kasvu ja oloaikojen pidentyminen näkyvät vesi- ja jätehuollon, palo- ja pelastustoimen, tietoverkkojen sekä liikenneväylien järjestämiseen ja ylläpitoon liittyvissä kehittämistarpeissa.
Lakien ja säädösten osalta erityisenä kehittämiskohteena pidetään tehtävänjaon selkeyttämistä ELY-keskusten ja kuntien välillä. Sekä maankäytön suunnittelusta vastaavat että elinkeinotoimen edustajat kokevat ELY-keskusten rajoittavan liiaksi rantarakentamista ja vastauksissa toivotaan kunnille lisää omaa päätösvaltaa kaavoitus- ja poikkeuslupa-asioissa.
”NTM (ELY) är det största hotet. Försvårar märkbart all utveckling i kommunerna och speciellt markanvändningen.” (K6, molemmat37)
Oman vastausteemansa muodostivat myös kommentit, jotka liittyvät vakituiseen asumiseen vapaa-ajan asunnolla. Teema nousee esille erityisesti maankäytön suunnittelijoiden vastauksissa. Asia oli esillä kaikkiaan 47 vastauksessa, joista 19:stä ei voi päätellä suhtautuuko vastaaja ilmiöön myönteisesti vai kielteisesti. Myönteiseksi tulkittavia vastauksia oli 17 ja kielteisiä 11. Positiivisissa näkemyksissä mainitaan vakituisen asumisen edistäminen, johon kytketään usein myös lainsäädännön kehittäminen. Elinkeinotoimen edustajat suhtautuvat ilmiöön käytännössä aina myönteisesti.
”… Vapaa-ajan rakentamisen ja vakituisen asumisen tiukka sääntely haja-asutusalueella ei mahdollista muuttoa maalle.” (K6, ekt89)
Selvästi kielteisiä mielipiteitä löytyy vain maankäytön suunnittelun edustajien vastauksista. Mökkien muuttumisen vakituisiksi asunnoiksi nähdään hajauttavan yhdyskuntarakennetta ja tuottavan kustannuksia kuntataloudelle.
”Befintliga fritidshus ändras till permanenta bostäder och nya byggs så, att de i framtiden kan ändras till permanenta. Detta splittrar samhällsstrukturen och belastar kommunens service (hemvård, skolskjuts) när den skall täcka också periferin.”
(K6, mk11)
Asian katsotaan myös vaativan muutoksia lainsäädäntöön. Yleensä toivotaan ylipäätään lainsäädännön selkeyttämistä mutta ei suoraan yksilöidä haluttaisiinko poistaa jaottelu vakituisen ja loma-asumisen väliltä kokonaan. Joitakin yksittäisiä ehdotuksia esitetään luvattomaan pysyvään asumiseen puuttumiseen, rakentamisen rajoitusten vähentämiseen, kaavoituksen keventämiseen, kakkoskotien statuksen muuttamiseen ja kaksoiskuntalaisuuteen.
”Loma-asuntojen luonne on muuttunut. Uudet loma-asunnot ovat jo pitkään olleet varustelultaan verrannollisia omakotitaloihin. Lisäksi niitä käytetään paljon 2-kotina. Voisiko olla välisarjan statusta tällaiselle? Tai kaksoiskuntalaisuutta?” (K5a, 116mk)
Johtopäätökset ja pohdinta
Vapaa-ajan asuminen on 2000-luvulla noussut kansallisesti merkittäväksi maaseudun kehittämisteemaksi. Ilmiön konkreettiset vaikutukset ja hallinta kohdistuvat erityisesti kuntatasolle. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin ensimmäistä kertaa kattavasti suomalaisten kuntien näkemyksiä vapaa-ajan asumisen vaikutuksista ja sen hallinnan haasteista.
Tulosten perusteella vapaa-ajan asuminen nähdään pääasiassa myönteisenä ilmiönä eikä siitä yleensä koeta aiheutuvan merkittäviä haittoja. Kuntien eri toimialueiden viranhaltijoiden näkemykset mökkeilyn vaikutuksista eroavat kuitenkin jossain määrin toisistaan. Maankäytön suunnittelijat näkevät erityisesti ympäristöhaitat suurempina kuin elinkeinotoimesta vastaavat henkilöt. Vapaa-ajan asumista lähestytään eri toimialoilla erilaisesta näkökulmasta, jolloin näkemykset ilmiön kehittämisestä voivat poiketa suuresti toisistaan. Elinkeinotoimen näkökulmasta vapaa-ajan asumista käsitellään enemmän kunnan kehittämiskysymyksenä, jolloin ilmiö rinnastuu matkailuun, jota kehitetään markkinoinnin keinoin. Vastaavasti maankäytön suunnittelijat lähestyvät vapaa-ajan asumista maankäytön ja rakentamisen kysymyksenä, jolloin se rinnastuu lähinnä vakituiseen asumiseen ja kehittämisen keskiössä on toimintojen yhteensovittaminen ja negatiivisten vaikutusten minimoiminen kaavoituksen avulla.
Molemmat vastaajaryhmät ovat sen sijaan yhtä mieltä nykyisen sääntelyn, erityisesti kansallisten säännösten ja lainsäädännön, ongelmista. Ohjeiden ja lainsäädännön, rekisterien ja tilastoinnin sekä kuntien ja ELY-keskusten välisen työjaon selkeyttämistä erityisesti poikkeamiskysymyksissä pidetään tärkeänä. Kunnissa vaikuttaa olevan edelleen epäselvyyttä tässä asiassa, vaikka vuoden 2011 lakimuutos pyrki yksinkertaistamaan työnjakoa ja siirsi poikkeamistoimivaltaa kuntiin. Säädösten tulkinta ja soveltaminen poikkeavat sekä eri kuntien että eri viranomaisten välillä, mikä tuli kyselyssä esille lähinnä näkemyksissä kuntien ja ELY-keskusten välisistä eroista.
Tutkimuksemme antaa viitteitä siitä, että kuntien välillä on suuria eroja siinä, miten vapaa-ajan asumiseen suhtaudutaan ja minkälaisia hallintatyökaluja niissä tarvitaan. Maaseutumaiset kunnat pitävät vapaa-ajan asumisen vaikutuksia, erityisesti taloudellisia hyötyjä ylipäätään merkittävämpinä kuin muut kunnat. Järvi-Suomen sekä Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäisten alueiden kunnissa, joissa vapaa-ajan asuntoja on suhteellisen paljon mutta muita kehitysaloja rajoitetusti, vapaa-ajan taloudelliset hyödyt nähdään kaikkein suurimmiksi (Adamiak ym. 2015, 46). Sen sijaan ympäristöhaitat, kuten rantojen sulkeutuminen, maisemakysymykset ja yhdyskuntarakenteen hajautuminen, koetaan merkittävimmiksi taajaan asutuissa kunnissa etenkin suurten kaupunkien kehysalueilla. Näissä kunnissa myös koetaan muita useammin, ettei heillä ole riittäviä työkaluja vapaa-ajan asumisen suunnitteluun ja kehittämiseen. Vapaa-ajan asumisen muotoja ja hallintaa, kuten hallintatyökalujen soveltuvuutta ja maapoliittisten keinojen riittävyyttä, tulisi siis tarkastella jatkossa myös alueellisten erojen näkökulmasta.
Suomessa vapaa-ajan asumisen hallintaa leimaavat tarve rantojen suunnitelmalliseen käyttöön sekä maanomistajien oikeuksien turvaaminen. Vapaa-ajan asuntorakentamisen huippukausi sijoittuu 1980-luvulle ja 1990-luvun alkuun, jolloin vuosittain saattoi valmistua jopa 10 000 uuttaa kesämökkiä. Rantojen suunnittelutarvetta laajennettiinkin vuonna 1997 uudistetussa rakennuslaissa. Vuonna 2000 voimaan tulleessa maankäyttö- ja rakennuslaissa lähtökohdaksi asetettiin, ettei ranta-alueille voi rakentaa ilman ranta-asema-, asema- tai yleiskaavaa. Rantojen kaavoitusaste onkin noussut huomattavasti ja aiemmin ongelmallisena pidettyjen poikkeuslupien hakeminen ja myöntäminen on vähentynyt kaavoituksen edetessä.
Uudet vapaa-ajan uudisrakennukset sijoittuvat silti edelleen useimmiten rannoille ja kauas kylistä ja taajamista, eikä kylämäinen vapaa-ajan asuminen ole merkittävästi lisääntynyt. Uusia vapaa-ajan asuntoja valmistuu vuosittain kuitenkin enää vain muutamia tuhansia ja suurten ikäluokkien ennakoitu mökillemuuttobuumi saattaa jäädä oletettua pienemmäksi ilmiöksi. Vapaa-ajan asunnoilla vietetty aika voi kuitenkin lisääntyä ja sitä kautta lisätä mökkeilyn taloudellista merkitystä mökkikunnille.
Vapaa-ajan asumisessa käynnissä oleva muutos kohden ympärivuotista käyttöä ja monipaikkaista elämäntapaa on nostanut esiin uuden ongelmakentän suunnittelun ja hallinnan kannalta. Vapaa-ajan asunnot muistuttavat ulkoisesti ja rakennusteknisesti yhä enemmän vakituisesti asuttuja asuntoja, minkä vuoksi eronteko vakituisten ja vapaa-ajan asuntojen välillä on yhä vaikeampaa. Uudet vapaa-ajan asunnot tuntuvat sijoittuvan jonnekin perinteisten mökkien ja vakituisten asuntojen välimaastoon, eikä niille löydy hallinnan näkökulmasta järkevää ”statusta”. Esimerkiksi Ruotsissa osa kunnista on luopunut erillisten vapaa-ajan asumiselle varattujen alueiden kaavoittamisesta ja kaikkea asuinrakentamista suunnitellaan samoista lähtökohdista, jolloin uudet vapaa-ajan rakennukset on rakennettava vakituisten asuinrakennusten standardeilla (Persson 2014). Yhtenä syynä tähän on ollut monipaikkaisen asumisen yleistyminen. Vaikka kaavamääräyksillä voitaisiin rajoittaa rakentamista, on mahdotonta säädellä tai seurata sitä missä ihmiset lopulta aikaansa viettävät. Myös Suomessa jotkut kunnat ovat osassa kaavoistaan luopuneet erottelusta ja kaavoittaneet omakotitontteja myös kakkosasujille, tai käyttäneet kaavamerkintöjä, jotka mahdollistavat sekä vakituisen että vapaa-ajan asumisen. Meillä on kuitenkin toistaiseksi nähty tärkeänä säilyttää myös mahdollisuus rakentaa rakennuksia kesämökeiksi keveämmin teknisin vaatimuksin (KK 676/2014 vp).
Muualla käytössä olevat suunnittelumallit eivät välttämättä sovellukaan suoraan Suomen oloihin. Suomessa vapaa-ajan asuminen on pitkälle muusta yhdyskuntarakenteesta erillistä, kun taas esimerkiksi muissa Pohjoismaissa mökkeily on usein keskittynyt saaristolais- ja vuoristokyliin tai kylämäisiin ryppäisiin vetovoimaisten luontokohteiden tai kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusmiljöiden yhteyteen (Hall & Müller 2004; Gallent ym. 2005; Roca 2013, Kaltenborn ym. 2010). Ruotsissa vapaa-ajan asumisen sijoittumista muun yhdyskuntarakenteen yhteyteen myös säädellään tiukemmin kuin Suomessa (Persson 2014), vastaavaa hajarakentamisoikeutta kuin Suomessa ei ole muualla Euroopassa. Suomessa myös maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun turvaamiseen tähtäävän emätilatarkastelun katsotaan joillakin alueilla hankaloittavan eheän yhdyskuntarakenteen suunnittelua (Heinilä 2014, 36).
Noin kahdessa kolmanneksessa kyselymme kunnista koetaan olevan loma-asumiseen liittyviä kaavoitustarpeita. Usein nämä liittyvät tarpeeseen päivittää kaavoja jotka eivät ole ajantasaisia tai vastaa muuttuneen vapaa-ajan asumisen todellisuuteen. Mikäli vapaa-ajan asuntojen muuttaminen vakituisiksi ja monipaikkainen asuminen jatkavat kasvuaan, olemassa olevien hallinnan työkalujen käyttökelpoisuutta ja mahdollisuuksia on harkittava uudelleen sekä käytäntöjä yhtenäistettävä. Kuntien vastauksista ei nouse esiin selkeitä linjauksia monipaikkaisuuden hallinnan kehittämiseksi. Jatkotutkimuksissa onkin tarpeen selvittää vakituisen ja vapaa-ajan asumisen erottelun poistamisen tai muokkaamisen vaikutukset, kuten kaksoiskuntalaisuus ja sen vaikutukset muun muassa verotukseen, julkisten palveluiden järjestämiseen ja äänestysoikeuteen, vaikutukset maankäytön suunnittelujärjestelmään kuten maanomistajien ranta-asemakaavoitusoikeuteen sekä vaikutukset rakentamismääräyksiin ja asunnoille asetettaviin vaatimuksiin.
Kirjallisuus
Adamiak, Czesław, Vepsäläinen, Mia, Strandell, Anna, Hiltunen, Mervi J., Pitkänen, Kati, Hall, C. Michael, Rinne, Janne, Hannonen, Olga, Paloniemi, Riikka, & Åkerlund, Ulrika (2015). Vapaa-ajan asuminen Suomessa. Asukas- ja kuntakyselyn tuloksia vapaa-ajan asumisen nykytilasta ja kehittämistarpeista. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 22/2015. [viitattu 28.8.2015]<www.syke.fi/julkaisut | helda.helsinki.fi/syke>
Ahlqvist, Kirsti, Santavuori, Minna, Mustonen, Pekka, Massa, Ilmo & Rytkönen, Arja (2008). Mökkeily elämäntapana ja ekotehokkaiden käytäntöjen hyväksyttävyys. Vapaa-ajan asumisen ekotehokkuus. TTS tutkimuksen raportteja ja oppaita 36. Nurmijärvi.
Aho, Seppo & Ilola, Heli (2006). Toinen koti maalla? Kakkosasuminen ja maaseudun elinvoimaisuus. Lapin yliopiston kauppatieteiden ja matkailun tiedekunnan julkaisuja. B. Tutkimusraportteja ja selvityksiä 6, Rovaniemi.
Aho, Seppo & Ilola, Heli (2008). Kahden kunnan asukkaat – lisää osallisuutta? Lapin yliopiston matkailun ja liiketoiminnan tiedekunnan julkaisuja. B. Tutkimusraportteja ja selvityksiä 1, Rovaniemi.
Claval, Paul (2013). Envolving forms of mobility and settlement: second homes and tourism in Europe. Teoksessa Roca, Zoran (toim.), Second home tourism in Europe: lifestyle issues and policy responses. Ashgate, Farnham, 309–326.
Coppock, John T. (toim.) (1977). Second homes: curse or blessing. Pergamon, Oxford.
Dubois, Ghislain (2005). Indicators for an environmental assessment of tourism at national level. Current Issues in Tourism 8:2&3, 140–154.
Etelä-Savon maakuntaliitto (2012). Uusiutuva Etelä-Savo 2020 –maakuntastrategia.Etelä-Savon maakuntaliiton julkaisu 118:2012. [viitattu 22.12.2014] <http://www.esavo.fi/resources/public//Maakuntaliitto/Maakuntasuunnitelma/Maakuntastrategia_netti.pdf>
Fountain, Jo and Hall, C. Michael (2002). The impacts of lifestyle migration on rural communities: A case study of Akaroa, New Zealand. Teoksessa Hall, C. Michael & Williams, Allan, M. (toim.). Tourism and Migration: New relationships between production and consumption. Kluwer Academic Publishers, Dordrecht, 153–168.
Gallent, Nick, Mace, Alan & Tewdwr-Jones, Mark (2005). Second Homes: European Perspectives and UK Policies. Ashgate, Aldershot.
Gartner, William C. (1987). Environmental Impacts of Recreational Home Developments. Annals of Tourism Research, 14:1, 38–57.
Hall, C. Michael (2011). Housing tourists: Accommodating short-term visitors, Teoksessa Marcoullier, David, Lapping, Mark & Furuseth Owen (toim.). Rural housing, exurbanization and amenity driven development: Contrasting the haves and the have nots. Ashgate, Farnham, 113–128.
Hall, C. Michael & Müller, Dieter K. (toim.) (2004). Tourism, Mobility and Second Homes: Between Elite Landscape and Common Ground. Channel View, Clevedon.
Heinilä, Aleksi (2014). Suunnittelutarve- ja poikkeamispäätösmenettelyjen toimivuus. Ympäristöministeriön raportteja 1/2014, Ympäristöministeriö.
Hiltunen, Mervi J. (2007). Environmental impacts of rural second home tourism – case lake district in Finland. Scandinavian Journal of Hospitality and Tourism 7:3, 243–265.
Hiltunen, Mervi J. & Pitkänen, Kati & Vepsäläinen, Mia & Hall, C. Michael (2013). Second home tourism in Finland: current trends and eco-social impacts. Teoksessa Roca, Zoran (toim.), Second home tourism in Europe: lifestyle issues and policy responses. Ashgate, Farnham, 165–198.
HOBO (2012). Kansalaiskysely vapaa-ajan asumisesta.
Hoogendoorn, Gijsbert & Visser, Gustav (2010). The economic impact of second home development in small-town South Africa. Tourism Recreation Research 35:1, 55–66.
Jauhiainen, Jussi S. (2009). Will the retiring baby boomers return to rural periphery? Journal of Rural Studies 25: 1, 25–34.
Jokinen, Ari (2002). Free-time habitation and layers of ecological history at a southern Finnish lake. Landscape and Urban Planning, 61: 2–4, 99–112.
Juntto, Anneli (2010). Asumisen historiallinen muutos Suomessa ja polkuriippuvuus. Teoksessa Juntto, Anneli (toim.) Asumisen unelmat ja arki. Suomalainen asuminen muutoksessa. Gaudeamus, Helsinki.
Kaltenborn, Bjørn P., Andersen, Oddgeir & Nellemann, Christian (2007). Second home development in the Norwegian mountains: Is it outgrowing the planning capability. Internatinal Journal of Biodiversity Science & Management, 3:1, 1–11.
Kangas, Pekka & Haapanala, Auvo (2005). Maankäyttö- ja rakennuslain toimivuus. Arvio laista saaduista kokemuksista. Suomen ympäristö 781. Alueiden käyttö. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Kietäväinen, Asta & Tuulentie, Seija & Rinne, Janne (2014). Muutto vapaa-ajan asunnolle – Unelman täyttymys vai taistelu byrokratiaa vastaan? Maaseudun uusi aika 22: 2, 20-33.
KK 676/2014 vp. Ministerin vastaus kansanedustajan kirjalliseen kysymykseen.
Koski, Kimmo (2007). Vakituisen ranta-asutuksen kuntataloudelliset vaikutukset. Suomen ympäristö 38. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Kotilainen, Heli (1998). Ulkokuntalaiset mökkiläiset kuntien taloudessa. Saaristoasiain neuvottelukunta. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 2/1998. Helsinki.
Malviala, Sirkku (2011). Ongelmana vakituinen asuminen loma-asunnolla. RY Rakennettu ympäristö 2/2011: 24. [Viitattu 22.12.2014] <http://www.rakennustieto.fi/lehdet/ry/index/lehti/62E9W9xeu.html>
Maistraatit (2015). Ajankohtaista, Maistraattien lain soveltamiskäytännöt yhtenäistyvät vapaa-ajanasuntoihin muuttamistapauksissa [Viitattu 3.9.2015] < http://www.maistraatti.fi/fi/Ajankohtaista/Maistraattien-lain-soveltamiskaytannot-yhtenaistyvat-vapaa-ajanasuntoihin-muuttamistapauksissa/>
Marjavaara, Roger (2008). Second home tourism: The root to displacement in Sweden. Gerum Kulturgeografi 2008:1. Kulturgeografiska institutionen. Umeå: Umeå universitet.
Massa, Ilmo (2011). Mökkeily muuttuu, ympäristökuorma kasvaa, Teoksessa Niemelä, Jari & Furman, Eeva & Halkka, Antti & Hallanaro, Eeva-Liisa & Srovari, Sanna (toim.). Ihminen ja ympäristö. Gaudeamus, Helsinki.
Mathieson, Alister and Wall, Geoffery (1982). Tourism: Economic, physical and social impacts. Harlow: Longman Scientific & Technical.
McIntyre, Norman (2006). Introduction. Teoksessa McIntyre, Norman & Williams Daniel R. & McHugh Kevin E. (toim.). Multiple dwelling and tourism: negotiating place, home and identity. Cabi, Wallingford.
McIntyre, Norman & Williams Daniel R. & McHugh Kevin E. (toim.) (2006). Multiple dwelling and tourism: negotiating place, home and identity. CABI, Wallingford.
Melasniemi-Uutela, Heidi (2004). Suomalaisen mökkikulttuurin suunta? Teoksessa Ahlqvist, Kirsti & Raijas, Anu (toim.) Ihanne ja todellisuus. Näkökulmia kulutuksen muutokseen. Tilastokeskus. Helsinki: Edita Prima, 145–163.
Mottiar, Ziene & Quinn, Bernadette (2003). Shaping leisure/tourism places – the role of holiday home owners: A case study of Courtown, Co. Wexford, Ireland. Leisure Studies 22:2, 109–127.
Müller, Dieter K. (1999). German second home owners in the Swedish countryside: On the internationalization of the leisure space. Kulturgeografiska institutionen. Umeå Universitet, Umeå.
Müller, Dieter K. (2004). Second homes in Sweden: Patterns and issues, Teoksessa Hall, C.Michael & Müller, Dieter (toim.). Tourism, mobility and second homes. Between elite landscape and common ground. Channel View Publications, Clevedon, 244–60.
Müller, Dieter K. (2014). Progress in second‐home tourism research. Teoksessa Lew, Alan A & Hall, C. Michael & Williams, Alan M. (toim.) The Wiley Blackwell Companion to Tourism. Wiley-Blackwell.
Müller, Dieter & Hall, C. Michael (2004).The future of second home tourism. Teoksessa Hall, C.Michael & Müller, Dieter (toim.). Tourism, mobility and second homes. Between elite landscape and common ground. Channel View Publications, Clevedon, 273–278.
Müller, Dieter K., Hall, C. Michael & Keen, Donna. (2004). Second home tourism impact, planning and management, Teoksessa Hall, C. Michael & Müller Dieter K. (toim.). Tourism, mobility and second homes. Between elite landscape and common ground,: Channel View Publications, Clevedon, 15–34.
Mäntylä, Kaj & Pekkanen, Johanna. & Sneck, Timo (1998). Haja- ja loma-asumisen uudet muodot. Tulevaisuuden näkymiä ja kehittämismahdollisuuksia. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 76. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.
Nieminen, Markku (2010). Kesämökkibarometri 2009. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Alueiden kehittäminen, 12/2010. [Viitattu 22.12.2014] <http://www.tem.fi/files/27185/tem_12_2010_web.pdf>
Paris, Chris. 2009. Re-positioning second homes within housing studies: Household investment, gentrification, multiple residence, mobility and hyper-consumption, Housing Theory and Society 26:4, 292–310.
Persson, Ingrid. 2014. Second homes, legal framework and planning practice according to environmental sustainability in coastal areas: the Swedish setting Journal of Policy Research in Tourism, Leisure and Events 7(1). DOI: 10.1080/19407963.2014.933228.
Pitkänen, K. (2011). Mökkimaisema muutoksessa. Kulttuurimaantieteellinen näkökulma mökkeilyyn. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 31. University of Eastern Finland, Joensuu.
Pitkänen, Kati & Vepsäläinen, Mia (2008). Foreseeing the future of second home tourism. Case Finnish media and policy discourse. Scandinavian Journal of Hospitality and Tourism 8: 1, 1–24.
Pitkänen, Kati, Puhakka, Riikka, Semi, Jussi & Michael Hall C. (2014). Generation Y and Second Homes: Continuity and Change in Finnish Outdoor Recreation. Tourism Review International 18:3, 207–221.
Pyy, Ilkka (2014). Mökkeily, mökkeily, mökkeily – Mäntyharjun kehittämisen haasteet. Maaseudun uusi aika 22: 2, 56–65.
Rantanen, Manu & Hyyryläinen, Torsti (2012). Vapaa-ajan asukkaat paikallisia palveluympäristöjä muovaamassa. Maaseudun uusi aika 19: 2, 59–67.
Rinne-Koski, Katja & Rantanen, Manu (2014). Kuortaneen puutarhakylämökkeily muutoksen peilinä. Maaseudun uusi aika 22:2, 5–19.
Roca, Zoran (toim.) (2013). Second home tourism in Europe: lifestyle, issues and policy responses. Ashgate, Farnham.
Rytkönen, Arja & Kirkkari, Anna-Maija (toim.) (2010). Vapaa-ajan asumisen ekotehokkuus. Suomen ympäristö 6/2010. Rakennettu ympäristö. Ympäristöministeriö, Helsinki. [Viitattu 22.12.2014] <http://www.stat.fi/til/rakke/index.html>
Saari, Jarmo & Kukkonen, Heikki (1994). Rantarakentamisen kehittäminen. Selvitys kesämökkirantojen kapasiteetista ja rantarakentamisen tehostamismahdollisuuksista. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston julkaisuja 1994/7. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.
Saaristoasiain neuvottelukunta (1999). Vapaa-ajan asuntojen rakentamisen tavoiteohjelma, Suunnittelukeskus Oy, Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 4/1999. Helsinki.
Saaristoasiain neuvottelukunta (2000) Vapaa-ajan asumisen kehittäminen ranta-alueilla. Suunnittelukeskus Oy, Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja, 7/2000. Helsinki
Sandell, Klas (2006). Access under stress: The right of public access tradition in Sweden, Teoksessa McIntyre, Norman & Williams Daniel R. & McHugh Kevin E. (toim.). Multiple dwelling and tourism: negotiating place, home and identity. Cabi, Wallingford.
Sievänen, Tuija & Neuvonen, Marjo (2011). Luonnon virkistyskäytön kysyntä 2010 ja kysynnän muutos. Teoksessa Sievänen, Tuija ja Neuvonen, Marjo (toim.). Luonnon virkistyskäyttö 2010. Metlan työraportteja 212. [viitattu 18.12.2014] <http://www.metla.fi/julkaisut/workingpapers/2011/mwp212.htm#bib>
Sievänen, Tuija, Pouta, Eija & Neuvonen, Marjo (2007). Recreational home users: Potential clients for countryside tourism. Scandinavian Journal of Hospitality and Tourism 7:3, 223–242.
Sihvonen, Jukka, Mononen, Tuija & Sairinen, Rauno (2013). Kirkonkylien mahdollisuudet ja eheyttävä yhdyskuntasuunnittelu. Suomen ympäristö 11/2013, Rakennettu ympäristö. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Sisäasiainministeriö (2006a). Mökkiläiset kuntapalvelujen käyttäjinä. Saaristoasiain neuvottelukunta, Efeko Oy, Sisäasiainministeriön julkaisuja 24/2006. Helsinki
Sisäasiainministeriö (2006b). Vapaa-ajan asukkaiden osallistumien kuntien päätöksentekoon. Saaristoasiain neuvottelukunta, Suunnittelukeskus Oy, Sisäasiainministeriön julkaisuja 14/2006. Helsinki.
Sisäasiainministeriö (2007). Saaristo-ohjelma 2007–2010. Saaret, meri, järvet, joet ja rantavyöhyke aluekehitystekijöinä. Sisäasiainministeriö, Alueiden kehittäminen, Saaristoasiain neuvottelukunta., Sisäasiainministeriön julkaisuja 7/2007. Helsinki.
Stedman, Richard C. (2006). Places of escape: second-home meanings in Northern Wisconsin, USA. Teoksessa McIntyre, Norman & Williams Daniel R. & McHugh Kevin E. (toim.). Multiple dwelling and tourism: negotiating place, home and identity. Cabi, Wallingford, 129–144.
SVT (1992). Suomen virallinen tilasto: Kesämökit 1990. Asuminen 1992:5, Väestölaskenta 1990, Osa 5. Tilastokeskus, Helsinki.
SVT (2014). Suomen virallinen tilasto. Rakennukset ja kesämökit. Asuminen 2014. [viitattu 18.12.2014] <http://www.stat.fi/til/rakke/2013/rakke_2013_2014-05-23_kat_001_fi.html>
SVT (2015). Suomen virallinen tilasto. Rakennukset ja kesämökit. Asuminen 2015. [viitattu: 17.8.2015] <http://www.stat.fi/til/rakke/2014/rakke_2014_2015-05-28_tie_001_fi.html>
SYKE (2015). Vapaa-ajan asumisen ja rantarakentamisen tilastot. Suomen ympäristökeskus. [Viitattu 27.8.2015] <http://www.ymparisto.fi/download/noname/%7B4BE047BD-8FC6-412E-AF85-E06717B79E9D%7D/111096>
TEM (2011). Loma-asumisen taloudelliset ja työllisyysvaikutukset Suomessa. TEM raportteja 21/2011. Rakennustutkimus RTS Oy. Alueiden kehittämisyksikkö. [viitattu 1.12.2014] <https://www.tem.fi/alueiden_kehittaminen/kansallinen_alueiden_kehittaminen/saaristopolitiikka/julkaisut_selvitykset_ja_esitteet>
TEM (2014). Mahdollisuuksien maaseutu – maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2014–2020. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä YTR. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Alueiden kehittäminen 9/2014. [viitattu: 4.8.2014] <http://www.tem.fi/files/38887/TEMjul_9_2014_web_25022014.pdf>
Tiihonen, Arja (2007). Huvilanomistuksesta koko kansan mökkeilyyn. Tilastokeskus. [viitattu 28.8.2015] <http://www.stat.fi/tup/suomi90/kesakuu.html>
Valtioneuvosto (2008). Valtioneuvoston päätös valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista 30.11.2000 ja valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkistamisesta 13.11.2008. Helsinki. [viitattu 22.12.2014] <http://www.ymparisto.fi/download/noname/{A2516D1A-DF52-4E0B-A00C-E2DDC51EF440}/59386>
Valtioneuvosto (2011). Valtioneuvoston päätös alueiden kehittämistavoitteista 2011–2015 – Taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävä Suomi. [Viitattu 22.12.2014] <https://www.tem.fi/files/31593/Valtioneuvoston_paatos_valtakunnallisista_alueiden_kehittamistavoitteista_2011-2015_(tavoitepaatos).pdf.>
Vepsäläinen, Mia & Hiltunen, Mervi J. (2015). Kylämökkeily Suomessa. Vapaa-ajan asuminen maaseudun kylissä ja taajamissa. Publications of the University of Eastern Finland. Reports and Studies in Social Sciences and Business Studies No 6. [Viitattu 28.8.2015] < http://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-1817-8/>
Visser, Gustav (2006). South Africa has second homes too! An exploration of the unexplored. Current Issues in Tourism 9:4-5, 351–383.
Vuori, Olli (1966). Kesähuvilanomistus Suomessa. Kartoittava tutkimus kesäasutuksesta ja huvilanomistuksesta taloudellisena ilmiönä. Akateeminen väitöskirja. Turun yliopiston julkaisuja C 3.
Ympäristöministeriö (2005). Rantojen maankäytön suunnittelu. Ympäristöopas 120. Edita Prima, Helsinki.
Ympäristöministeriö (2014). Arviointi maankäyttö- ja rakennuslain toimivuudesta 2013. Suomen ympäristö 1/2014, Ympäristöministeriö, Helsinki.
Åkerlund, Ulrika, Pitkänen, Kati, Hiltunen, Mervi, Overvåg, Kjell, Müller, Dieter & Kahila, Petri (2015). Health, well-being and second homes: An outline of current research and policy challenges. Matkailututkimus 11:1, 43–54.