Christer Bengs
Keynes, John Maynard (1936). The General Theory of Employment, Interest, and Money. Stellar edition 2016.
“The difficulty lies, not in the new ideas, but in escaping from the old ones, which ramify, for those brought up as most of us have been, into every corner of our minds.” Esipuheen loppukaneetti
* * *
Jos anglosaksisen kielialueen kommentaattoreihin on uskomista, John Maynard Keynes (1883–1946) oli viime vuosisadan tärkein taloustieteilijä. Keynesin merkitys perustuu teoreettisen työn lisäksi hänen vaikutukseensa harjoitettuun talouspolitiikkaan ja näkemykseensä julkisen vallan tehtävistä ja velvollisuuksista. Jo ensimmäisestä maailmansodasta lähtien Keynes toimi keskeisissä tehtävissä maansa hallituksen talouden asiantuntijana ja kansainvälisenä neuvottelijana. Aatteiden uudistajat ovat henkilöitä, jotka asioita ennen kuulumattomalla tavalla yhdistäen löytävät laajempia kokonaisuuksia. Keynesin ennakkoluulottomuuden taustalla lienee se, että hän ryhtyi vuonna 1909 Cambridgen taloustieteen opettajaksi matemaatikkona, ilman taloustieteen muodollista koulutusta. Ehkä taloustiede on vieläkin liian tärkeä asia jätettäväksi yksinomaan sertifioitujen taloustieteilijöiden viisastelulle?
Klassinen taloustiede Adam Smithistä alkaen eritteli taloutta markkinoiden kautta. Smith sovelsi markkinoiden kolmijakoa, johon kuului työvoima, rahoitus ja maa (muut tuotantopanokset). Tavoitteena olivat ”toimivat markkinat”. Toimivien markkinoiden kehittäminen – politiikkoineen ja uusine instituutioineen – on vienyt satoja vuosia ja on yhä käynnissä. Markkinoiden vapaus on edelleen joidenkin haave ja fiktio, joka ei näytä olevan tätä maailmaa. Keynes ei ollut vanhojen opinkappaleiden vanki, vaan pyrki kehittämään taloustieteen teoriaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Ehkä nimenomaan Keynes on parhaiten todentanut talouspolitiikan perustelemisen tarpeellisuutta. Tosiasialliset talouspoliittiset valinnat perustuvat eri ryhmien intresseihin eivätkä niinkään talousteorioihin, mutta aatteet ja teoriat tarvitaan ratkaisujen perustelemiseksi. Esimerkiksi ministeri Bernerin esitykset luonnollisten monopolien yksityistämisestä ovat varmasti monen tästä hyötyvän mieleen, mutta toimenpiteiden teoreettinen perustelu ontuu, koska julkisten monopolien korvautuminen yksityisillä ei totisesti lisää kilpailua. Ministeri Berner ei olekaan teoreetikko vaan poliitikko, kenties huono sellainen, koska ei osaa asiaansa perustella.
1800-luvulla oli vallalla käsitys, että työttömyys oli itse aiheutettua: työtä riitti tekeville aina, ja mahdollinen työttömyys ilmaisi haluttomuutta tehdä työtä. Kuulostaako tutulta? Taustalla oli Britannian lainsäädäntö (Combination Acts 1799, 1800), joka kielsi ammattiyhdistyksien ja työläisten kaikenlaisen yhteistoiminnan palkkojensa nostamiseksi tai työaikansa lyhentämiseksi. Laista luovuttiin vuonna 1824, mikä johti ammattiyhdistystoiminnan kasvuun. Lakkojen takia ammattiliittojen pyrkimystä työvoiman hinnan määrittämiseksi kuitenkin rajoitettiin. Sittemmin työvoiman arvon määrittäminen kollektiivisena kaupankäyntinä yleistyi, koska se näytti hyödyntävän sekä työtä ostavia että myyviä. Kollektiivinen kaupankäynti (collective bargaining) on brittiläisen sosiaalireformaattorin Beatrice Webbin vuonna 1891 keksimä termi, jolla hän tarkoitti työläisten järjestäytymistä ammattiliittoihin ja ajatusta minimipalkasta (the national minimum) vähimmäiselintason turvaamiseksi. 1800-luvun köyhyyskysymys korvautui vuosisadan taittuessa työttömyyskysymyksellä. Beatrice Webb julkaisi vuonna 1909 raportin, jota pidetään ensimmäisenä hyvinvointivaltion periaatteita hahmottavana asiakirjana. Siinä käytetään käsitettä omasta tahdosta riippumaton työttömyys (involuntary unemployment).
Taloustieteen klassinen käsitys työttömyydestä oli vuosisadan vaihtuessa edelleen vallalla: suhdanteiden muuttuessa vapaat markkinat korjaisivat työvoiman kysynnän ja tarjonnan epätasapainoa. Kirjassaan A Treatise on Money vuodelta 1930 Keynes myötäili tätä käsitystä kuvaamalla yritysten vaihtoehtoja taantuman aikana: niellä tappiot, pistää lappu luukulle tai pienentää palkkoja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Britanniaa vaivannut hidas talouskasvu kääntyi dramaattiseksi taantumaksi vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen ja Keynes muutti käsitystään työttömyydestä. Taloudellisista ja poliittisista syistä ryhdyttiin harkitsemaan keinoja talouden elvyttämiseksi. Keynesin mukaan valtio voi vaikuttaa kansantalouteen säätelemällä rahan määrää ja julkista kulutusta. Voidaan siis sanoa, että Keynes oli keskeinen hahmo siinä, että kansantaloustiede erotettiin kauppatieteestä. Keynes piti itseään kuitenkin edelleen osana brittiläistä liberaalia perinnettä. Käsitteellinen ero makro- ja mikrotaloustieteen välillä on liitetty Nobelin taloustieteen palkinnon ensimmäisen saajan (1969), norjalaisen Ragnar Frischin nimeen. Kuvaavaa kyllä, maamme valtamedian taruista ei saa selvää, mitä näkökulmaa tuore Nobel-palkittu Bengt Holmström edustaa, mikro- vai makrotaloutta. Ero on kuitenkin tärkeä, koska Oy Suomi -viittauksista huolimatta maa ei ole yritys. Niin ikään Nobel-palkittu Paul Krugman (1996) onkin selvittänyt, miksi kauppatieteilijät eivät välttämättä ymmärrä kansantaloutta.
Vuonna 1936 julkaistu General Theory oli uraa uurtava, koska sen mukaan kansantalous toimii eri lailla kuin yksityiset yritykset. Keynesin mukaan työttömyys ei johdu yksilön valinnoista vaan taloustaantumasta, jonka aikana, kysynnän heiketessä, yleinen hintataso laskee nopeammin kuin palkkataso, jolloin reaaliansio nousee. Korkeamman reaalipalkan takia työvoiman tarjonta lisääntyy samaan aikaan, kun työvoiman kysyntä pienenee. Seuraa työttömyys. Klassisen käsityksen mukaan työmarkkinoiden joustavuus alentaisi reaaliansioita. Keynesin mukaan palkat ovat kuitenkin ”tahmeita” eivätkä alennu suhteessa yleiseen hintatasoon. Tämä johtaa massatyöttömyyteen. Yritykset eivät puolestaan palkkaa taantuman aikana työvoimaa edes halvempaan hintaan, koska kysyntä on madaltunut. Kansantaloutta vaivaa Keynesin mukaan siis kysynnän puute, ja tämä ongelma on hänen mukaansa yksittäisten työläisten ja yritysten hallinnan ulkopuolella. Ainoana ratkaisuna Keynes näki kysynnän lisääminen julkisilla toimilla. Hänen mukaansa mikä tahansa julkinen panos korjaisi tilanteen, jopa pullojen täyttäminen rahalla ja niiden upottaminen käyttämättömiin kaivoksiin. Pullojen löytämisen organisointi synnyttäisi uutta bisnestä! – Tulee Talvivaara mieleen.
Julkisen tahon tulisi Keynesin mukaan lisätä kysyntää julkisilla investoinneilla. Hyöty ei rajoittuisi vain elvytysprojektien synnyttämiin uusiin työpaikkoihin, vaan se jakautuisi paljon laajemmin kerrannaisvaikutusten kautta (multiplier effect). Uudet työpaikat ja palkkatulon kasvu loisivat välillistä kysyntää, jonka kerrannaisvaikutus olisi jopa viisinkertainen välittömään työllisyysvaikutukseen verrattuna. Taloudellisten kerrannaisvaikutusten teoriaa ovat kehittäneet edelleen Richard Kahn sekä John Hicks, jonka matemaattisesta mallintamisesta (ISLM) kehittyi sodan jälkeisenä aikana kansantalouden tutkimisen vakioväline. Kerrannaisvaikutusten teoriaa on kritisoitu vetoamalla siihen, että valtion elvytystoimet perustuisivat joko verotuksen kiristymiseen tai lisääntyvään lainanottoon. Edellinen vähentäisi kysyntää ja jälkimmäinen aiheuttaisi inflaatiota, joten toimenpiteet olisivat hyödyttömiä.
Keynesille tarjoutui mahtava mahdollisuus talouspoliittiseen kokeiluun hänen toimiessaan Yhdysvaltain presidentin Franklin D. Rooseveltin (1882–1945) neuvonantajana New Dealiksi kutsutun ohjelman toteuttamisessa pörssiromahduksen jälkeen 1930-luvulla. New Deal koski työ- ja finanssimarkkinoita sekä julkisia töitä eli Keynesin ydinalueita. Edelleen on kiistelyn kohteena, missä määrin New Deal oli menestys ja vaikuttiko keynesiläinen ajattelu sen menestykseen. Kaksi muuta valtiota, joissa 1930-luvulla taloutta elvytettiin voimakkailla julkisilla toimenpiteillä, olivat sosiaalidemokraattinen Ruotsi ja kansallissosialistinen Saksa. Näiden maiden yhteydet olivat olleet hyvin tiiviit jo vuosisatoja, ja myös valtiointervention retoriikka oli hyvin samantapaista. Monessa suhteessa Ruotsi olikin Saksan ideologisena innoittajana (Sabine & Thorson 1981, 830–836; Berman 2007, 152–176). Missä määrin Keynesin opit vaikuttivat Saksan ja Ruotsin interventiopolitiikkaan, tai päinvastoin, jääköön tässä arvioimatta. Varmasti Keynes oli hyvin tietoinen Saksan ja Ruotsin talouspolitiikasta.
Toisen maailmansodan jälkeen kysyttiin, miksi kansalliset sotaponnistelut eivät voisi jatkua sodan jälkeenkin työllisyyden ja talouskasvun varmistamiseksi. Keynesiläisellä politiikalla oli siis kysyntää. Suuri osa Eurooppaa, Kiinaa, Koreaa ja Japania oli rauniona, ja Yhdysvallat oli ainoa maa, jolla oli jälleenrakentamiseen riittävät taloudelliset resurssit. Keynesin aatteiden mukaisesti varattiin Marshall-suunnitelmassa 13 miljardia dollaria Euroopan talouden elvyttämiseksi edellyttäen, että vastaanottajat toimivat avoimilla markkinoilla. Taustalla oli elvytyksen lisäksi tietenkin myös poliittinen tavoite: Neuvostoliiton vaikutusvallan rajoittaminen. Kokonaissummasta varattiin 90 prosenttia lähinnä amerikkalaisten tuotteiden ostamiseen ja 10 prosenttia oli korkolainaa. Onkin arvioitu, että 13 miljardin panos tuotti Yhdysvalloille 26 miljardin tuloksen. Se oli malliesimerkki keynesiläisestä elvytyspolitiikasta, jossa hyväntekijä hyötyi eniten. Sodan ja sen jälkimaininkien seurauksena Eurooppa menetti maailmanherruutensa.
Sodan jälkeen kansallisvaltioiden ote kansantaloudesta vahvistui Euroopassa korko- ja hintasäännöstelyn kautta. Täystyöllisyyden tavoittelu tuotti voimakasta inflaatiota ja sen mukana lisää säätelyä työmarkkinoille. Lisäksi kannattamattomia valtionyrityksiä pidettiin hengissä. Seurauksena julkiset menot ja verotulot kasvoivat nopeasti (Lindholm 2016, 27). Yli 20 vuoden ajan Euroopan talouskasvu oli ennennäkemätöntä, mutta ketkä tästä hyötyivät?
Hintasäännöstelyä perustellaan aina halulla pitää hintataso edullisena vähävaraisia ajatellen. Vuokrasäännöstely tarjoaa esimerkin säännöstelyn laajemmista vaikutuksista. On totta, että säännöstellyt vuokrat nousevat korkeasuhdanteen aikana hitaammin kuin vapaasti määräytyvät vuokrat. Muina aikoina säännöstely toimii toisin. Säädellyt vuokrat nousevat aina, suhdanteista riippumatta, ja niiden pitkäaikaisvaikutus on vuokratasoa nostava. Tämä tilanne on empiirisissä tutkimuksissa todettu sekä Suomen että Ruotsin osalta (Bengs 2015, 23; Bengs 1989). Ilmeisesti vuokrasäännöstely on siis pitkällä aikavälillä toiminut vuokranantajien hyödyksi.
Valtion sekaantuminen työmarkkinoihin on tapahtunut keskitettyjen palkkaratkaisujen kautta kolmikantaperiaatteeseen (työmarkkinaosapuolet, hallitus) nojaten. Nopean talouskasvun vuosikymmeniä säestivät voimakas inflaatio ja keskitetyt, inflaatiota kompensoivat työmarkkinaratkaisut. Tästä oli hyötyä ennen kaikkea suurteollisuudelle, jossa työvoiman osuus panoksista on pienempi kuin keskisuuren ja varsinkin pienteollisuuden kohdalla. Talouselämän voimakas keskittyminen tukee tätä tulkintaa.
Valtion yritystoiminta on perusteltua luonnollisen monopolin oloissa (esim. tekninen infrastruktuuri), koska silloin monopoli on markkinavoimien puuttuessa ainakin periaatteessa yleisen edun hoteissa. Julkisilla varoilla ylläpidetyt yritykset ovat kuitenkin usein olleet suurteollisuuden suoraa tukemista. Olin itse aikanaan 20 vuotta VTT:n palveluksessa, jolloin saatoin nähdä tätä toimintaa sisältäpäin.
Entä julkisen sektorin kiistaton kasvu, ketä se palvelee? Monasti ajatellaan, että Euroopan eri maat eroaisivat tässä suhteessa merkittävästi toisistaan. Näin ei kuitenkaan ole, koska suurimmat tilastolliset erot syntyvät tilastokikkailun avulla. Julkinen osuus bruttokansantuotteesta mahtuu valtiossa kuin valtiossa 45 ja 55 prosentin väliin, eikä prosenttiosuudella ole suoraa yhteyttä kunkin maan talouskasvuun. Nykyisin pidetään rahoitusmarkkinoita yksityisen sektorin vertauskuvana. Kuitenkaan niitä ei olisi edes olemassa ilman valtion tukea ja jatkuvaa säätelyä. Pankkitoimintahan nauttii valtiovallan eritystä suojelua: Voitot yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan – yleisen edun nimissä! (Herrmann 2015, 80–88.)
Aidon intellektuellin tavoin Keynes pystyi elämänsä aikana määrittelemään keskeiset kysymykset ja etsimään niille uutta kontekstia. Haluaisin nykymenoon viitaten kysyä Keynesiltä: mistä nyt kiikastaa? Koska se ei ole mahdollista, joudun tyytymään omaan vastaukseeni. Ekonomistit puhuvat jonkin verran tuloeroista ja niiden muutoksista, mutta harva näyttää ymmärtäneen, että varallisuus on eri asia kuin tulo. Vaikka tuloerot kaventuisivat, niin varallisuuserot saattavat siitä huolimatta kasvaa. 1980-luvulta lähtien näin onkin laajasti tapahtunut. Laajoihin julkisiin interventioihin perustava Ruotsin valtio on hyvinvointivaltion turvin kaventanut tuloeroja (vaikka ne ovatkin taas kasvaneet), mutta siitä huolimatta Ruotsi on varallisuuden jaon suhteen yksi koko maailman epätasa-arvoisimpia maita (Bengs 2015, 27; Credit Suisse 2010). Kenties pitäisi sanoa sen takia eikä siitä huolimatta: varallisuuserojen voimakas kasvu on luultavasti yhteydessä siihen, miten hyvinvoinnin rakentaminen on suosinut keskittymistä ja suurimpia toimijoita. Näin on kovaa vauhtia käymässä myös Suomessa ja ympäri maailmaa. Mutta miten saadaan Keynesin havittelemaa kysyntää aikaiseksi, jos alati pienenevä osa väestöstä omistaa yhä suuremman osan varallisuudesta? – Demokratiasta puhumattakaan!
Kirjallisuus
Bengs, C. (2015). The housing regime of Sweden: Concurrent challenges. Part A: Aims, effects and interpretations. Aalto University publication series SCIENCE + TECHNOLOGY 14/2015. Saatavissa: https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/handle/123456789/18200/isbn9789526064741.pdf?sequence=3
Bengs C. (1989). Pääkaupunkiseudun asuntojen hinnat vuosina 1965–1988. VTT Tiedotteita 1007.
Berman, S. (2007). The Primacy of Politics: Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. Cambridge University Press.
Credit Suisse. (2010), (2012), (2013), (2014). Global Wealth Data Book.
Herrmann, U. (2015). Pääoman voitto. Into Kustannus Oy.
Krugman, P. (1996). A Country Is Not a Company. Harvard Business Review, January-February 1996, p. 40-51, reprint 96108
Lindholm, C. (2016). Viis taloudesta! 5 myyttiä, jotka romuttavat hyvinvoinnin. Vastapaino.
Sabine, G.H. & Thorson, T.L. (1981). A History of Political Thought. Dryden Press.