”Ollaan vähän rakenneltu”, vastasi kollegani, kun tiedustelin mistä kiireet johtuvat. Tarinaa kuunnellessani huomasin mieleni askartelevan kaikissa tuota kunnioitettavaa harrastusta kuvaavissa yksityiskohdissa, mutta en vain löytänyt mieleistäni. Puheessa mikään ei viitannut harkkoihin ja suursäkkeihin, soiroihin ja sirkkeleihin, ksyleeniin tai uretaanivaahtoon. Ei ollut liioin 400 voltin jännitteitä eikä kirveitä. Nousin hierarkiassa varovaisesti kultivoidumpaan suuntaan, mutta sanaparvi <tiili, säkki, lauta, timpurinsaha, tärpätti, Sikaflex, 230 V, puukko>, tuotti yhtä vähän osumia kuin edellinenkin. Ei tuo nyt sitten näyttänyt oikein remontointiakaan olevan. Mutta listoja oli laitettu – kaakeleitakin. Ahaa. Kollegani oli mitä ilmeisimmin sitä alakoulun teknisentyön tunnilla mielensä pahoittaneiden joukkoa, jolle Ingvar Kampradin litteiden laatikoiden tarjoamat onnistumiset riittävät iltapuhteiden puusepäntöiksi. Helpotukseni oli suuri kun oivalsin, että kaakelit, purkkitasoitteet, rimat, selkäsahat, vesi, Eri Keeper, 12 V ja mattoveitsi ovat sitä sanavarastoa jota tämä sisustaja-rakentelija käyttää – tai käyttäisi, jos omaisi rakentajan sanavaraston. Pääasia kuitenkin on, että kodista tuli ”ihana” – siihen ei nimittäin pedantti luokitteluni mitenkään yllä. Harmistukseni on siis ihan omani.

On melko kliseistä viitata yhä kasvavan kompleksiseen maailmankuvaamme, joka luo vaikutelman, ettei kukaan osaa enää mitään. Ei osaakaan, mutta entä sitten. Onneksi tämä kuitenkin koskee yhtä lailla harrastelijaa kuin ammattilaistakin. Rakennusalalla on jo nyt niin paljon klinikoita ja konsepteja, että Foucault’kin häkeltyisi. Niiden taustalla on useimmiten kuitenkin sama kapean yksiulotteinen ja hierarkiaton puheenparsi, joka ei tavoita todellisuuden osia ja kokonaisuuksia – mereologiaa. Panu Kaila sentään puhuu vanhojen talojen puolesta tavalla, joka tekee rakennuksesta osiensa summan. Uusien puolesta ei puhu kukaan, koska uutuus on silmän tavoittamaa pintaa. Rakentamisen ammattilaiset toki tarjoavat kernaasti kokonaisvaltaisia ratkaisujaan, vaikka eturistiriita on ilmeinen. Juuri siksi rakentamisesta on muutamassa vuosikymmenessä tullut niin vaarallista, ettei sitä voi harrastaa ilman erillisiä sertifikaatteja, lisenssejä, lupia ja tarkastuksia. Yksinkertaisia asioita pallotellaan tahallisen monimutkaisina vastuukysymyksinä, mutta samalla kokonaiskuva on ainoastaan hämärtynyt. Vesivahingon saa kyllä aikaiseksi kuka tahansa, mutta homeongelmaan ja luokattoman rumaan elinympäristöön tarvitaan joku, jolla on kravatti.

Kaavoitus elää ja hengittää tästä samaisesta maailmasta. Siihen kytkeytyy yhä vahvemmin käsitteitä kuten hallinta, turvallisuus ja riski, vaikka hyvin tiedämme, etteivät siitä hyödy muut kuin riski- ja turvallisuusbisneksessä mukanaolijat. Sertifikaatteja ja tarkastuksia kannatetaan, jos sitä kautta luodaan itselle institutionaalinen asema. Turvallisuutta parannetaan, jos se tuo urakkaan lisätunteja tai kasvattaa työllisyyttä ja bruttokansantuotetta. Aluerakentamista suositaan, mikäli sattuu olemaan asuntotuotanto-ohjelmien laatija, torninosturin omistaja tai valvova viranomainen. Yleiskaava-alueille määritellään elämästä vieraantuneita käyttötarkoituksia vain siksi, että se on institutionaalisen todellisuuden mukaan oikein. Voiko tässä maailmassa kaavakartalla olla enää mitään järkevää roolia?

Viime aikoina kaava on saanut osakseen myös ansaitsemaansa kritiikkiä. Jotain olennaista on kehitystyöstä kuitenkin jäänyt puuttumaan. Kaavakartta, kuten mikä tahansa tilallinen representaatio, kantaa mukanaan kolmea ontologista ominaisuutta, joka tekee siitä asiakirjana erityisen ja arvokkaan. Näitä ovat väistämättömät sijaintiin, topologiaan ja mereologiaan liittyvät määrittelyt. Kaikki suomalaiseen kaavoitukseen liittyvä kehitystyö, johon olen itse törmännyt, kohdistuu kuitenkin kahteen ensin mainittuun ominaisuuteen. Epävarmalta vaikuttavan tulevaisuuden nimissä on sijaintiin liittyvää välttämättömyyttä yritetty hämärtää ja kaavamerkintöjen joukkoon saatu epämääräisempiä kehityssuuntia ja vyöhykkeitä kuvaavia merkintöjä. Kaavakartan topologinen taso muodostuu aluemerkintöjen vierekkäisyydestä ja Helsingin kaupungin tuoreessa yleiskaavassaan käyttöön ottama rasterimerkintä, ainakin periaatteessa mahdollistaa osa-alueiden vuorovaikutuksen tarkastelun. Kaavakartta on lähes sellaisenaan otettavissa dynaamisen, esimerkiksi soluautomaatioon perustuvan, maankäyttömallin syöttötiedoksi.

Osien ja kokonaisuuksien tasolla yksittäinen kaavamerkintä niin rasteroidussa kuin perinteisessä lämpärekartassa on kuitenkin ns. mereologinen atomi. Kyse on yksittäisistä irrallisista aluemerkinnöistä, joiden merkitys niin ylemmän tason keskustojen muodostumiseen kuin merkintöjen sisäisen rakenteen määrittelyyn jää sattuman varaiseksi. Tai silloinkin kun joku sopimussuhde on tunnistettavissa kaavamerkintöjä tavaamalla, on valittu kielenkäyttö pikemminkin toiveikasta ja arvottavaa kuin tavoitteellista ja ohjaavaa. Yleiskaavakartan vallitsevana piirteenä on siis mereologinen nihilismi.

Sen enempää merkintöjä synnyttävän mekanismin kuin merkintöjen kautta syntyvän kokonaisuuden taakse ei kaavakartan nykyluonteen vuoksi ole mahdollista päästä. Kaavakartan näennäinen helppolukuisuus staattisena ja varsin yksinkertaisena kartografisena tuotteena kuitenkin johtaa helposti harhaan, vaikka toki kehitettävää kaava-asiakirjoissa niin tällä kuin kahdella muullakin em. tasolla riittää. Tämä kuitenkin edellyttää melkoista tiedollista hyppäystä kaavoituksessa käytävään keskusteluun, joka osalliskeskustelujen kyllästämässä suunnittelutodellisuudessa ei mielestäni vaikuta kovin todennäköiseltä. Kovin suuria odotuksia ei luo uutinen, että suomalaisen tietokirjallisuuden myydyimmäksi tuotteeksi ovat kuluvana vuonna nousseet aikuisten värityskirjat. Niistä nykyisiin kaavakarttoihin on lähes imaginaarisen lyhyt matka – “ihania” toki ovat molemmat.

***

Lehden tarjonta on tällä kertaa artikkeli- ja klassikkopainotteinen. Artikkeleissa Lampela ja Tani kuvaavat kauppakeskusten nykyroolia nuorten elämässä, Nygren käsittelee luontoarvojen kompensointia ja Mesimäki kumppaneineen viherkattoja. Klassikot ovat taas reilusti klassikkoja – tuoreimmat sadan vuoden takaa.