Vertailussa Turku 2011 ­toiminnan ja kulttuurisuunnittelutoimintamallin yhteydet

[php snippet=1] Abstract
Jukka Vahlo

Kulttuurisuunnittelu (cultural planning) on kaupunkipoliittinen työväline ja menetelmä, jonka avulla pyritään integroimaan alueellista kulttuuritoimintaa ja -pääomaa vahvemmin kaupunkikehityksen osaksi. Kulttuurisuunnittelun premissinä on, että kulttuuri tulisi ymmärtää kaupunkipolitiikassa ja -kehityksessä taidetoimintaa huomattavasti laajemmaksi kokonaisuudeksi, jolloin alueellisia identiteettejä, traditioita ja tottumuksia voitaisiin käsitellä kulttuurisina ilmiöinä ja siten kaupunki- ja aluehallinnoissa toteutettavan kulttuuripolitiikan välttämättöminä osina. Tähän premissiin liittyy kulttuurisuunnittelun keskeinen väittämä, jonka mukaan kulttuuri on kaupunkipolitiikassa alihyödynnetty ja liian yksiulotteiseksi ymmärretty asiakokonaisuus. Kulttuurisuunnittelun arvolupauksen mukaan laajempaan kulttuurin määrittelyyn perustuva kaupunkipolitiikka lisäisi alueiden vetovoimaisuutta ja kilpailukykyä, parantaisi asukkaiden hyvinvointia sekä viime kädessä kohentaisi kaupunkitaloutta ja -imagoa.

Käsittelen tässä artikkelissa kulttuurisuunnittelun kaupunkikehitysmenetelmää ja arvioin menetelmän käyttökelpoisuutta Euroopan kulttuuripääkaupunkitoiminnan¹
kehittämisessä, ja etenkin kulttuuripääkaupunkientavoitteessa saada aikaan teemavuottaan kauaskantoisempia vaikutuksia. Kulttuuripääkaupungit tarjoavat tärkeän viitekehyksen kulttuurisuunnittelun hyödynnettävyyden tutkimukselle jo lähtökohtaisesti, sillä Euroopan unionin kulttuuripääkaupunkiohjelman kriteereissä edellytetään kaupunkeja sisällyttämään kaupungin asukkaat kulttuuripääkaupunkiohjelman toteuttamiseen ja alueen pitkäkestoiseen, perinteistä taidetoimintaa laajemmalle ulottuvaan kehitystyöhön (No. 1622/2006/EC).

Esitän, että Euroopan kulttuuripääkaupunkiohjelman uuden ohjelmakauden 2020–2033 kulttuuripääkaupunkien tulisi aiempaa perusteellisemmin tutkia kulttuurisuunnittelun hyödyntämismahdollisuuksia etenkin kulttuuripääkaupunkistrategioiden kulttuuripoliittisessa kehittämisessä sekä kulttuuripääkaupunkien strategisten tavoitteiden integroimisessa kaupunkistrategioiden osaksi. Kulttuurisuunnittelu on käsitteenä väljä ja sisäisesti jännitteinen. Lisäksi menetelmän käyttöä ja perusteltavuutta hankaloittaa sen hankalasti paikannettava positio tieteellisten kaupunkikehityskeskusteluiden ja kaupunkikonsultatiivisten palveluiden rajapinnalla. Väitän, että kulttuurisuunnittelulla on näistä ongelmista huolimatta edellytykset vahvistaa kulttuuripääkaupunkien pitkäkestoista vaikuttavuutta – mutta vain, jos kulttuurisuunnittelu kykenee tarkastelemaan aiempaa systemaattisemmin menetelmän yhteyksiä kaupunkipolitiikan eri osa-alueisiin. Tällaisen tarkastelun edellytyksenä vastaavasti on, että kulttuurisuunnittelussa sovelletut ”kulttuurin” ja ”suunnittelun” käsitteet avataan kriittiselle tarkastelulle.

Euroopan parlamentti ja neuvosto määrittelevät, että jokaisen kulttuuripääkaupunkina toimivan kaupungin tulee toteuttaa kaupungin normaalista kulttuuritoiminnasta erillinen kulttuuriohjelma. Kulttuuriohjelman tulee viedä käytäntöön “eurooppalaista ulottuvuutta” ja “kaupunki ja kansalaiset” -toimintaa (No. 1622/2006/EC; McAteer et al. 2013, 4). Euroopan komission työryhmä julkaisi heinäkuussa 2012 ehdotuksensa Euroopan kulttuuripääkaupunkien ohjelmakauden 2020–2033 uusiksi kulttuuripääkaupunkien valintakriteereiksi. Työryhmä esitti, että kulttuuripääkaupunkihakemusten arviointiin sovellettaisiin jatkossa kuutta kriteeriä, jotka olisivat ”toteuttamiskelpoisuus”, ”kulttuurinen ja taiteellinen korkealaatuisuus”, ”Eurooppalainen ulottuvuus”, ”ulospäinsuuntautuneisuus ja laajat vaikutukset”, ”hyvä hallinto” ja ”pitkäkestoinen strategia” (European Commission SWD 2012 226 final). Työryhmän mietintö on vahvistus sille, että kaupunkien ohella myös Euroopan unioni tavoittelee kulttuuripääkaupunkiprosessien systemaattista integrointia kaupunkien pitkäkestoiseen kehitykseen.

Kulttuurisuunnittelun tarkoituksena on toimia laajaan kulttuurimääritelmään perustuvan kulttuuri- ja kaupunkipolitiikan kehitysmenetelmänä aluehallinnossa. (Bianchini 1996, Landry 2000; Ghilardi 2001) Tästä huolimatta ainoastaan Kööpenhamina 1995 ja Liverpool 2008 ovat eksplisiittisesti toteuttaneet kulttuurisuunnittelua kulttuuripääkaupunkitoiminnassaan. Kulttuurisuunnittelun tutkiminen kulttuuripääkaupunkien näkökulmasta on arvokasta paitsi EU:n kulttuuriohjelman kehityksen kannalta, myös kulttuurisuunnittelua toteuttavien toimijoiden ja tutkijoiden näkökulmasta. Kulttuuripääkaupungit ovat ainutlaatuisia tapaustutkimusympäristöjä kulttuuri- ja kaupunkipoliittisille ohjelmille, ja nämä prosessit voivat testausympäristöinä tuottaa uutta tietoa kulttuurisuunnittelun toimivuudesta ja vaikuttavuudesta. Tarkastelen tässä artikkelissa kulttuurisuunnittelun ja kulttuuripääkaupunkien yhteneväisyyksiä analysoimalla Turun vuoden 2011 kulttuuripääkaupunkivuodesta tuotettua arviointiaineistoa.

EU:n kulttuuripääkaupungit ja kulttuurin laaja määrittelytapa

1980-luvun lopun Glasgow’ssa kulttuurista ja luovista toimialoista haettiin ratkaisumalleja talouden rakennemuutosten parissa kamppailleen kaupungin elinkeinotoiminnan elvyttämiseksi ja sosiaalisen eriarvoistumiskehityksen pysäyttämiseksi. Saavuttaakseen kaupunkikehitykselliset ja -imagolliset tavoitteensa Glasgow yhtenä ensimmäisistä Euroopan kulttuurikaupungeista päätti soveltaa toiminnassaan kulttuurin laajaa määrittelytapaa. Glasgow 1990 -prosessia pidetään matkailun kehittämisen ja osin talouden elvyttämisen kannalta onnistuneena, mutta samalla sitä on kritisoitu ylhäältä–alaspäin johdetusta toimintamallista ja kyvyttömyydestä ratkaista kaupungin sosiaalisia ongelmia (Mooney 2004, 330–333; Garcia 2005, 845; Connolly 2013, 168–169). Liverpool 2008 -tutkimuskokonaisuutta johtaneen Beatriz Garcian mukaan Glasgow’n kaupunki- ja kulttuuripolitiikka oli 1990-luvulle tultaessa alikehittynyttä ja sirpaloitunutta, ja osittain tästä syystä Glasgow’n kaupunkikehitykselliset tavoitteet eivät toteutuneet suunnitellusti (Garcia 2004, 319; Griffits 2006, 415).

Glasgow’n kulttuurikaupunkivuoden 1990 jälkeen useat Euroopan kulttuurikaupungit ja -pääkaupungit kuten Helsinki 2000, Rotterdam 2001, Graz 2003, Sibiu 2007, Turku 2011 ja Maribor 2012 ovat soveltaneet laajaa kulttuurimääritelmää tavoitellessaan pitkäkestoisia myönteisiä vaikutuksia. Suomen ensimmäinen kulttuurikaupunki Helsinki 2000 oli silloisen apulaiskaupunginjohtaja Antti Viinikan ja Helsingin tietokeskuksen johtaja Eero Holstilan mukaan osittain Glasgow’ta vastaavalla tavalla enemmän kaupunki- kuin kulttuuripoliittinen hanke. Helsinki 2000 -toimintaa käsiteltiin hankevalmisteluiden käynnistyessä vuonna 1993 ”pula-ajan ratkaisuna” ja Helsingin kansainvälistymisstrategiaan tiiviisti liittyvänä suurhankkeena. Sen perusteena olivat ennen muuta kaupungin elinvoimaisuuden, imagon ja kaupunkilaisten elinolosuhteiden kehittäminen. Kulttuurin kehittymistä pidettiin toiminnan suotavana sivuvaikutuksena (Cantell & Heikkinen 2001).

Kulttuurin laajan määrittelytavan kulttuuripoliittiset juuret ovat Unescon kulttuuripolitiikassa ja Monacon eri hallinnonalojen yhteiskokouksessa 1967. Unesco kiinnostui 1960-luvun puolivälin jälkeen etenkin siitä, miten kulttuuripolitiikan avulla voitiin lisätä kehitysmaiden ja teollisuusmaiden välistä yhteistyötä. Unescon kansainvälisen kulttuuripolitiikan kehitystoiminta käynnistyi aikana, jolloin kansallista kulttuuripolitiikkaa uudistettiin useissa maissa. Huomio kiinnittyi kulttuurin vaikutuksiin sosioekonomisessa ehityksessä ja hyvinvoinnissa sekä kulttuurin käsitteeseen tapana käsitellä yhteiskuntapolitiikan muutoksia. Unescon kulttuuripolitiikan mukaan laajasti määritelty kulttuuripolitiikka tuottaa myönteisiä vaikutuksia koko yhteiskunnan kehitykselle niin taloudellisessa, sosiaalisessa kuin kulttuurisessakin mielessä. Lisäksi laajaan kulttuurimääritelmään perustuvan kulttuuripolitiikan on argumentoitu lisäävän kulttuurin arvostusta ja kulttuurin vaikuttavuutta yhdyskuntapolitiikan eri osa-alueilla. Laajan kulttuuripolitiikan kansainvälisistä ja kotimaisista lähtökohdista vuonna 2008 väitelleen Esa Pirneksen mukaan Unescon kulttuuripolitiikka on vaikuttanut maailmanlaajuisesti kulttuurin laajan käsittelytavan käyttöihin (Pirnes 2008, 16–17, 22; Pyykkönen et al. 2009, 17–18).

Unescon lisäksi myös Euroopan unioni soveltaa laajaan kulttuurimääritelmään perustuvaa kulttuuripolitiikkaa. EU sitoutui Euroopan neuvoston työryhmän raportissa In From the Margins (1997) Unescon tapaan kulttuurin laajaan ymmärrystapaan. Kulttuuridemokratian ja kulttuurin demokratisoinnin tavoitteiden lisäksi sekä EU että Unesco ovat korostaneet tavoitetta integroida kulttuuria yhteiskunnalliseen kehitykseen toiminnallisesti holistisella ja hallinnollisesti horisontaalisella tavalla (Kangas 2004, 30; Pirnes 2008, 168–201; Pyykkönen et al. 2009, 18). EU:n laajan kulttuurimääritelmän puhunta on vaikuttanut myös Euroopan kulttuuripääkaupunkiohjelman tavoitteisiin ja toimintaan. Painottamalla Euroopan eri maiden välistä kulttuuri- ja taideyhteistyötä sekä kaupungin arkeen ulottuvan paikallisen kulttuuritoiminnan ja vuorovaikutteisen kaupunkisuunnittelun edistämistä, EU toteuttaa “yhtenäisyyttä moninaisuudessa” (unity in diversity) -kulttuuripolitiikkaansa (Richards, G. & Wilson, J. 2004, 1936).

Useat Euroopan kulttuuripääkaupungit ovat halunneet sitoutua laajaan kulttuurimääritelmään arvioitujen kaupunkikehityksellisten hyötyjen lisäksi myös EU:n kulttuuripolitiikan ja komission kulttuuripääkaupunkisäädösten kannustamina. Osana samaa kehitystä kulttuuripääkaupungit ovat yhä useammin määritelleet toimintansa päätavoitteiksi esimerkiksi kaupunki-imagon uudistamisen, paikallisidentiteettien vahvistumisen sekä kaupunkiyhteisöiden kehittymisen. Kulttuurin laajan määrittelytavan etuna on lisäksi pidetty kulttuurin käsitteen merkityssisältöjen muuntumista siten, että kulttuuritoimintaan ja -puhuntaan liitettyjä elitistisiä merkityksiä on voitu yrittää korvata kulttuurin jokapäiväisyyteen ja saavutettavuuteen viittaavilla teemoilla, toimenpiteillä ja viestinnällisillä ratkaisuilla (Palmer 2004, 44; Decision 1622/2006/EC; Rampton et al. 2011; Rampton et al 2012; McAteer et al. 2013).

Kulttuurisuunnittelu: määritelmiä ja lupauksia paremmasta

Keskustelu kulttuurisuunnittelusta käynnistyi Yhdysvalloissa 1970-luvun ja 1980-luvun taitteessa. Menetelmä tunnetaan kuitenkin parhaiten australialaisten ja brittiläisten tutkijoiden vuosikymmentä myöhemmin julkaisemista artikkeleista ja konferenssipuheenvuoroista. Keskustelu liittyi sekä Yhdysvalloissa, Euroopassa että Australiassa havaintoihin teollisuuden rakennemuutoksista ja muutosten kaupungeille tuomista taloudellisista ja sosiaalisista hankaluuksista. Kaupungit joutuivat käsittelemään uudestaan mm. keskustan ja raja-alueiden välisiä kaupunkitiloja koskevia kysymyksiä, paikallistuotantoon ja kulutukseen liittyviä taloudellisia kysymyksiä sekä rahoituksellisia kysymyksiä pysyvien kulttuuri-infrastruktuurien sekä väliaikaisen tapahtumatoiminnan tukemisen välillä (Bianchini 1993, 201–204; Garcia 2004, 322–323).

Kulttuurisuunnittelussa korostetaan kulttuurin demokratisointia, jonka mukaisesti kulttuuripolitiikan tulee paikallisella ja alueellisella tasolla edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta sekä kulttuuripalveluiden taloudellista, maantieteellistä ja sosiaalista saavutettavuutta. Kulttuurin demokratisoinnin agendan mukaan ”kulttuuri kuuluu kaikille”. Tässä lähestymistavassa arvokkaat kulttuurimuodot ovat ikään kuin jo entuudestaan tunnettuja ja kansansivistyksen hengessä nämä kulttuurimuodot tulee saattaa kaikkien ulottuville (Pyykkönen et al. 2009, 15). Kulttuurisuunnittelussa kulttuurin demokratisointia lähestytään kulttuuridemokratian näkökulmasta. Kulttuuridemokratian mukaan kulttuuripolitiikan tulee perustua asukaslähtöisyyteen ja kaupungin tulee toimia mahdollistajana, tukijana ja infrastruktuurina erilaisille kulttuuri-ilmaisuille ja -muodoille. (Kangas 2004, 24) Kulttuurisuunnittelun toiminta-ajatuksena on vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa avaamalla uusia alhaalta–ylöspäin-suunnitteluun perustuvia mahdollisuuksia asukaslähtöiselle toiminnalle ja kaupunkikehitykselle.

Kulttuurisuunnittelu on strateginen työkalu aluehallinnon kehittämiseksi. Sen tarkoituksena ei ole kehittää kaupunkialueen kulttuuritoimintaa vaan integroida taiteita laajemmin ymmärretty kulttuuri osaksi kaupunkisuunnittelua sen eri toimialoilla. Näin ymmärrettynä kulttuurisuunnittelussa käsiteltävää “kulttuuria” ei voida palauttaa pelkästään kulttuurin ja taiteen oman hallinnonalan tehtäväksi. Kulttuurisuunnittelua kuvaakin paremmin “alueellisuus” kuin “sektoraalisuus” (Bianchini 1996). Kyseessä on koko kaupunkiorganisaation yhteinen toimenpide ja ohjelma. Jotta kulttuurisuunnittelu voisi onnistua, se tulee toteuttaa julkishallinnon strategisen johdon tasolla, missä sen avulla voidaan käynnistää organisaation eri hallinnonaloja yhdistäviä poikkihallinnollisia toimenpiteitä ja ohjelmia (Landry 2000; Ghilardi 2001; Stevenson 2004, 120; Mercer 2004, 6).

Onnistuakseen kulttuurisuunnittelulla täytyy olla vahva poliittinen tuki ja sille tulee kyetä luomaan operatiivisia yhteyksiä kaupunkipolitiikan eri osaalueisiin kuten kaupunkisuunnitteluun, terveys- ja hyvinvointitoimialaan, sivistystoimintaan ja kiinteistötoimialaan. Se tulee myös viedä osaksi kaupunkistrategioita. Kulttuurisuunnittelun toteuttaminen irrallaan kaupungin strategisesta ja pitkäkestoisesta toiminnasta ei todennäköisesti johda merkittäviin tuloksiin. Kulttuurisuunnitteluun liitetään usein odotus siitä, että toiminta lisää kulttuurin arvostusta ja vaikuttavuutta kaupunkipolitiikassa juuri siksi, että toimintamalli integroi kulttuuria kaupungin johdon tasolla kaupunkistrategioihin ja operatiivisen toiminnan tasolla organisaation eri toimialojen arkeen (Mercer 2004, 6; Gray 2006, 110). Kulttuurisuunnittelu perustuu niin Yhdysvalloissa, Australiassa kuin Euroopassakin kulttuurin laajalle määrittelytavalle. Isossa-Britanniassa kulttuurisuunnittelussa sovelletulla kulttuurimääritelmällä on suorat yhteydet walesilaisen Raymond Williamsin tunnettuihin antropologisiin käsiteanalyyseihin, joiden hengessä kulttuuria on kulttuurisuunnittelussa käsitelty “elämäntapana”. Kulttuurin elämäntapaperusteisessa määrittelytavassa kulttuurilla tarkoitetaan kaikkia niitä tapoja ja käytänteitä, jotka osallistuvat arkisimpiinkin merkityksenantoprosesseihimme. Näin laajassa katsannossa ”kulttuuri” on läsnä kaikessa inhimillisessä toiminnassa, johon liitämme tai voimme liittää merkityksiä. Ihminen on aina välittömästi ja välttämättömästi kulttuurinen ihminen, joka toteuttaa itseään kulttuurisin keinoin – kulttuuristen käytänteiden suuntaamana, ohjaamana ja rajoittamana. Kyseessä on symbolisen merkityksenannon kokonaisuus, joka paljastuu institutionalisoituneen, yhteisöllisen sekä yksilöllisen leikkauspisteessä (Williams 1976, 90–91; Montgomery 1990, 19). Tällainen lähestymistapa perustuu etnografiselle laadulliselle tutkimusotteelle ja katsannolle, jossa kulttuurin merkityksillä on sekä spatiaalinen että historiallinen ulottuvuus (Stevenson 2004, 123; ks. Pirnes 2008). Kulttuurisuunnittelu on yleistynyt etenkin Englannissa ja Australiassa siinä määrin, että sitä on pidetty yhtenä viime vuosikymmenten tärkeimmistä alueellisen kulttuuripolitiikan toimenpiteistä (Bianchini 1996; Ghilardi 2001; Gray 2006, 110; Stevenson 2004, 119).

Kulttuurisuunnittelu on sittemmin yleistynyt myös muualla Euroopassa ja Pohjoismaista etenkin Tanskassa ja Ruotsissa. Mallia on hyödynnetty Suomessa melko maltillisesti.

Kulttuurisuunnittelua käsittelevissä julkaisuissa esitetään toistuvasti, että toimintamallin avulla voidaan aikaansaada mittavia myönteisiä taloudellisia,sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Kulttuurisuunnittelulla voidaan mm. vahvistaa alueellista kulttuurista moniarvoisuutta, luoda uusia kumppanuuksia sekä uudistaa kaupunki-imagoa. Kulttuurisuunnittelu käynnistetään usein toteamalla, että kaupunkiorganisaatiot eivät tunnista oman alueensa kulttuurisia erityislaatuisuuksia ja resursseja, jotka jäävät tästä syystä hyödyntämättä (Bianchini 1996, 10). Kulttuurisuunnitteluun sisältyy työvaihe, jota kutsutaan kulttuurikartoitukseksi. Kartoituksen avulla pyritään lisäämään tietoa alueen “hiljaisesta” kulttuurisesta tiedosta, traditioista ja taidoista. Kartoitus on tärkeä osa kulttuurisuunnittelua myös siksi, että avoimella ja holistisella menettelyllä toteutetun kartoituksen tavoitteena on luoda uusia kumppanuuksia mukaan kutsuttavien kaupungin työntekijöiden, alueen asukkaiden, tutkijoiden ja kehittäjien, kulttuuritoimijoiden ja yrittäjien välille. Lisäksi kartoituksen tavoitteena on innostaa osallistujia mukaan vuorovaikutteiseen kaupunkikehitystyöhön pitämällä kartoitustilaisuudet mahdollisimman “käyttäjälähtöisinä” (Mercer 2004, 9).

Kaupunkiorganisaation näkökulmasta kulttuurisuunnittelun myönteiset vaikutukset voidaan yleisellä tasolla jakaa kaupunkiyhteisöiden toimintaan painottuviin “sisäisiin” vaikutuksiin sekä “ulkoisiin” vetovoima- ja imagovaikutuksiin. Kulttuurisuunnittelun on väitetty toimivan asukaslähtöisenä tapana uudistaa alueellisia identiteettejä sekä lisätä kaupunkiyhteisöiden ja -kulttuurien vuorovaikutusta. Tätä on perusteltu esittämällä, että holistinen kulttuurikartoitus tarjoaa kaupunkilaisille mahdollisuuden muodostaa yhteisomistajuuden kokemuksia kaupunkikulttuuriin ja tutkia heidän omaa suhdettaan kaupunkitiloihin, perinteisiin ja tapoihin. Näin ymmärrettynä kulttuurisuunnittelun yhtenä päätavoitteena on edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Toisaalta kulttuurisuunnittelulle asetettujen lupausten mukaisesti toiminnan tulisi toimia käyttökelpoisena imagouudistushankkeena juuri siksi, että alueen omat kulttuuriset resurssit toimivat imagotyön aineistona esim. kulttuuristen suurtuotantojen sijaan (Bailey et al. 2004, 49; Stevenson 2004, 119; Garcia 2004, 322). Alueen elinkeinoelämälle kulttuurikartoitusta ja -suunnittelua markkinoidaan mahdollisuutena tunnistaa ja luoda kysyntää sekä ymmärtää paremmin paikallisen tuotantoverkoston toimintaa ja elinkeinoelämän omaa tehtävää tuotantoverkostojen osana.

Kulttuurisuunnittelu pyrkii purkamaan poliittishallinnollista hierarkiaa (government) luomalla julkishallintoon poikkihallinnollisen, verkostomaiseen yhteistyöhön perustuvan prosessin. Kulttuurisuunnittelu edellyttää poliittishallinnollisessa mielessä prosessin hallintaa (governance), jossa julkishallinto joutuu tarkastelemaan uudestaan paitsi omien toimintojensa siiloutuneisuutta myös organisaationsa suhdetta alueen muihin organisaatioihin, yhteisöihin ja kaupunkilaisiin. Kulttuurisuunnittelun kaupunkikehitysmenetelmä perustuu verkostomaisille ja horisontaalisille yhteistyömalleille (governance-by-network). Verkostomaiseen hallintaan perustuvana toimintana kulttuurisuunnittelu pyrkii yhdistämään kaupungin eri hallinnonaloja ja lisäämään kaupunkikehityksen alueellista vuorovaikutteisuutta ja läpinäkyvyyttä. Tässä merkityksessä kaupunkiorganisaatio nähdään tärkeänä toimijana, koska se voi luoda lisäarvoa ja toimia alustana kansalaisyhteiskuntatoiminnalle, kaupunkiyhteisöiden kehittämiselle ja yrittäjyydelle (O´Brien 2011, 48; ks. Pirnes 2008, 246–247).

Tutkimuksellisena käsitteenä kulttuurisuunnittelu on lavea viitekehys, jonka yhteisiä nimittäjiä ovat kulttuurin laaja määrittely, alueellisuus sekä vuorovaikutteisuuden ja asukaslähtöisyyden korostaminen. Käsitettä avaavan tutkimuskirjallisuuden kannalta on silmiinpistävää, miten vähän kulttuurisuunnittelun yhteyksiä on avattu suhteessa muihin kaupunkikehityskonsepteihin. Toinen merkille pantava seikka on, että kulttuurisuunnittelusta käytävä keskustelu on painottunut erityisesti ”kulttuurin” käsitteen problematisointiin kaupunkipolitiikassa ja käytännön kaupunkikehitystyössä. Sen sijaan käsiteparissa yhtä lailla näkyvää ”suunnittelun” käsitettä ei kirjallisuudessa ole tässä kontekstissa käsitelty lainkaan vastaavassa mitassa. Asiakokonaisuuden tutkimuksellisen käsittelyn kannalta on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, että kulttuurisuunnittelu on kytkeytynyt kaupunkikonsultoinnin palvelumalleihin 1990-luvulta alkaen. Useiden limittyneiden käyttötapojen vuoksi kulttuurisuunnittelulle on erittäin hankalaa muotoilla yhtä kattavaa määritelmää. Jatkotutkimuksen kannalta sen sijaan on erittäin tärkeää kiinnittää huomiota niihin diskursseihin, joihin kulttuurisuunnittelu on yhdistetty tutkimuksessa, julkishallinnollisissa organisaatioissa, yksityisissä konsultointipalveluissa sekä taide- ja kulttuuritoiminnassa. Erityisen arvokasta olisi lisätutkimus siitä, miten kulttuurisuunnittelua on kaupungeissa käsitelty suhteessa kaupunkipolitiikan eri osa-alueisiin kuten kaupunkitilojen suunnitteluun, sosiaali- ja terveystoimialaan, opetusalaan sekä kaupunkialueen elinkeinotoiminnan kehittämiseen.

Vaikka kulttuurisuunnittelulle ei ole osoitettavissa yhtä tyhjentävää määritelmää, sen keskeisiä operatiivisen toiminnan osa-alueita voidaan kuvata kokoamalla eräänlainen tehtävälista kulttuurisuunnittelun käyttöönottoon liittyvistä työvaiheista (Taulukko 1). Alla kuvattu tehtävälista kuvaa tässä luvussa esiin nostamiani kulttuurisuunnittelun kuvauksiin tyypillisesti liitettyjä piirteitä. Kokosin listan yhteenvetona kirjallisuudessa toistuvasti viitatuista lähteistä, joista keskeisimpiin kuuluvat Franco Bianchinin, Charles Landryn ja Colin Mercerin kirjoitukset (Bianchini 1996; Landry 2000; Mercer 2004). Listassa mainitut seikat esiintyvät kirjallisuudessa yhä uudestaan, joten niitä voidaan pitää kulttuurisuunnittelun menetelmään tyypillisesti liitettyinä piirteinä. Samalla se korostaa, että vaikka kulttuurisuunnittelu on tutkimuksellisessa mielessäkäsitteellisesti jännitteinen ja väljä, se on yhtäältä kaupunkikonsultoinnin operatiivisena työkaluna formuloitavissa käytännön toimenpiteiksi, joiden mukaisesti kulttuurisuunnittelua on toteutettu ohjelmallisena toimintana lukuisissa kaupungeissa Euroopassa, Australiassa ja Pohjois-Amerikassa.

i Määrittele kulttuuri laajalla tavalla
ii Omaksu alhaalta–ylöspäin-suunnittelutapa
iii Toteuta alueellinen kulttuurikartoitus
iv Tue verkostomaisia yhteistyömalleja
v Luo poikkihallinnollinen toiminto kaupunginhallintoon
vi Painota alueellisuutta sektoraalisuuden sijasta
vii Integroi kulttuuri kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkiyhteisöiden
kehitystyöhön
viii Kehitä kulttuuripolitiikkaa ja määrittele sen suhde taidepolitiikkaan
ix Laadi pitkäkestoinen strategia kulttuurin hyödyntämisestä
kaupunkikehityksessä
x Suunnittele ja toteuta taloudellisten, sosiaalisten, ympäristöllisten ja
kulttuuristen vaikutusten arviointi

TAULUKKO 1 Kulttuurisuunnittelun tehtävälista (ks. Bianchini 1996; Landry 2000; Mercer 2004)

Elämäntapaperusteisen kulttuurisuunnittelun kritiikki

Kulttuurisuunnittelun hyödyntämisestä on kertynyt monenlaisia kokemuksia, joista kaikki eivät ole olleet pelkästään myönteisiä. Tutkijat ja kaupunkikehittäjät ovat 1990-luvulta alkaen kiinnittäneet huomiota kulttuurisuunnittelussa käytetyn kulttuurikäsitteen epämääräisyyteen. Edellä avaamani kulttuurin elämäntapaperusteinen määritelmä implikoi, että lähes mitä tahansa voidaan käsitellä kulttuurina tai kulttuurisena ja siten kulttuurisuunnittelun tehtäväalueeseen kuuluvana. Elämäntapaperusteisuus on yksi näkökulma, jonka viitekehyksestä kulttuuria voidaan tarkastella laajalla tavalla. Elämäntapaperusteisuuteen perustuvaa kulttuurin laajaa määrittelyä pidetään antropologiassa, etnografiassa ja muussa kulttuurintutkimuksessa osittain vanhentuneena pääasiassa siksi, että elämäntapaperusteisuus loitontaa kulttuurin käsitettä niistä välittömistä tapahtumaympäristöistä, joissa kulttuurinen merkityksenanto aina viime kädessä tapahtuu, ja joihin on paikannettavissa myös mahdollisuus subjektin ns. elämäntavasta poikkeavien merkitysten muodostumiselle. ²

Elämäntapaperusteisen, tai muun yhtä laajan kulttuurin laajan määrittelytavan soveltaminen julkishallinnon kaupunkipolitiikkaan voi johtaa tilanteeseen, jossa kulttuurin hallinto muodostuu mahdottomaksi ja kulttuurin käsite paradoksaalisesti menettää selitysvoimansa (Bianchini 1996, 22; Stevenson 2005; Gray 2006; Pirnes 2008, 16–17, 22; Kovacs 2011, 324). Suurin osa kulttuurisuunnittelun kritiikistä kohdistuukin juuri kulttuurin käsitteen määrittelytapoihin ja näiden määritelmien soveltuvuuteen tai soveltumattomuuteen kaupunkipolitiikassa. Debatti painottuu toisessa ääripäässä keskusteluun kulttuurisuunnittelusta taidepolitiikan osana ja toisessa ääripäässä kulttuurisuunnitteluun “urbaanina ihmelääkkeenä”, jolle on asetettu epärealistiset tavoitteet muiden politiikanalojen lähtökohdista.

Kulttuurisuunnittelun määritelmällistä ongelmallisuutta on pyritty ratkaisemaan operationalisoimalla kulttuurikartoituksessa hyödynnettyä kulttuuristen resurssien käsitettä. Operationalisoinnin tarkoituksena on osoittaa, että kulttuuriset piirteet läpäisevät kaupungin ja kaupunkilaisten arkipäivää (Mercer 2004, 7–10; Gray 2006, 110). Franco Bianchini (1996, 10; 2004, 18) on esittänyt luokittelun kulttuurin aineellisista (tangible) ja aineettomista (intangible) ulottuvuuksista, joiden hän katsoo yhdessä muodostavan kulttuuristen resurssien kokonaisuuden. Nämä ovat: i) taiteet, taideinstituutiot ja media, ii) urheilu ja vapaa-ajan toiminta, iii) aineellinen ja aineeton kulttuuriperintö, iv) paikallinen “imagopankki”, v) kaupungin kohtaamispaikat, vi) intellektuaalinen ja tieteellinen miljöö, sekä vii) luova panos paikallisessa tuote- ja palvelutuotannossa. Kulttuuristen resurssien luokittelu ei kuitenkaan sinänsä poista ”kulttuuri elämäntapana” -lähestymistavan jännitteisyyttä eikä tarjoa uutta laajaa määritelmää kulttuurille kulttuuripolitiikan lähdekäsitteenä (ks. Pirnes 2008).

Australiassa kulttuurisuunnittelua on kritisoitu 1990-luvulta alkaen pääasiassa “taide plus” -lähestymistavasta, jonka mukaan kulttuurisuunnittelu on horisontaalisen toimintamallin lupauksesta poiketen tarkoittanut lähinnä tavanomaista taidepoliittista toimintaa, tosin varustettuna uudenlaisella retoriikalla. Australialaisen kulttuurisuunnittelun ensimmäiset vaiheet 1990-luvun alussa painottuivat taideresurssien kulttuurikartoitukseen, paikallisen taidesektorin kehitystyöhön sekä alueellisen taideosaamisen ja kansallisten taideorganisaatioiden välisen yhteistyön kehittämiseen (Hawkins & Gibson 1994, 219; Stevenson 2005; Kovacs 2011). Deborah Mills on väittänyt, että “taide plus” -lähestymistapa on pääsyy kulttuurisuunnittelu-toimenpiteiden vähintään osittaiselle epäonnistumiselle sekä sille, ettei kulttuurisille tekijöille ole saatu tarpeeksi näkyvyyttä paikallishallinnon päätöksenteossa. Millsin mukaan kulttuurisuunnittelu on Australiassa palautunut käytännössä tarkoittamaan vain “kulttuuritoiminnan suunnittelua” (Mills 2003, 7–11). “Taide plus” -kritiikki ei kuitenkaan välttämättä sovellu koko kulttuurisuunnittelu-toimintamallin kritiikiksi. Jason F. Kovacs (2011) on tutkinut kulttuurisuunnittelua Ontarion alueen kanadalaisissa kaupungeissa ja todennut, että enemmistö näistä kaupungeista sovelsi kulttuurisuunnitteluunsa “taide plus” -lähestymistä laajempaa määritelmää ja toteutti myös toimintaa, jota ei olisi voitu toteuttaa yksistään taidehallinnon alaisuudessa.

Deborah Stevenson (2004) on analysoinut Isossa-Britanniassa toteutettua kulttuurisuunnittelua, siinä sovellettua kulttuurimääritelmää ja etenkin kulttuurisuunnittelu-toiminnan yhteyksiä valtionpolitiikkaan. Stevensonin mukaan brittiläisellä kulttuurisuunnittelulla on vahvat, joskin usein implisiittiset yhteydet Labour-puolueen lanseeraaman ”kolmannen tien” (Third Way) poliittiseen linjaan ja sen tavoitteisiin. Kolmas tie yhdisti taloudellisen kehityksen tavoitteet kansalaisyhteiskunnan tavoitteisiin korvaamalla vasemmistolaisen politiikan perinteisen ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” (social justice) periaatteen ”sosiaalisen osallisuuden” (social inclusion) edistämisellä. Stevensonin mukaan sosiaaliseen osallisuuteen perustuva politiikka nivoo talouspolitiikan ja sosiaalipolitiikan tavoitteita yhteen esittämällä, että täysi kansalaisuus toteutuu vasta osallistuttaessa yhteiskunnalliseen, ja sen myötä yhteiskunnan taloudelliseen, toimintaan. Hänen mukaansa kulttuurisuunnittelua on Britanniassa käsitelty nimenomaan keinona edistää yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumista. Tässä kontekstissa kulttuurisuunnitteluun ja kulttuuriseen toimintaan liittyvät odotukset arvotetaan muiden politiikanalojen tavoitteiden toteutumisen näkökulmasta, toisin sanoen voimakkaan instrumentaalisesti (Stevenson 2004, 126; Stevenson 2005, 46; Connolly 2013, 174–175).

Mark Connolly (2013) on kritisoinut Liverpool 2008 -hankkeen kulttuuripääkaupunkihaun aikaista kulttuurisuunnittelua epärealistiseksi ja epätarkoituksenmukaiseksi. Connollyn mukaan Liverpoolin kulttuurisuunnittelussa kulttuuri alistettiin taloudellisille ja sosiaalisille tavoitteille paljolti Stevensonin (2004) esittämällä tavalla:

“Liverpoolin haun sitominen taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitystyöhön osoittautui sekä siunaukseksi että kiroukseksi. Siunaukseksi siksi, että tämä lähestymistapa varmisti Liverpoolin valinnan Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2008; kiroukseksi siksi, että lähestymistavan sisäiset jännitteet hankaloittivat lopulta koko Liverpool 2008 -vuoden toteuttamista.” (Connolly 2013, 170, käännös kirjoittajan.)

Liverpoolin soveltaman kulttuurisuunnittelun instrumentaalisuus paljastuu Connellyn siteeraamassa Liverpoolin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mike Storeyn haastattelussa, jossa Storey toteaa: “08-vuodessa ei ole kyse kulttuurista vaan uudistamisesta” (Connelly 2013, 163).

Elämäntapaperusteiselle kulttuurimääritelmälle perustuva kulttuurisuunnittelu rajautuu helposti joko tavanomaiseksi taidepoliittiseksi toiminnaksi tai talous- ja sosiaalipolitiikan työkaluksi. Kummassakin tapauksessa kulttuurisuunnittelu voi viime kädessä jopa heikentää kulttuuripolitiikan vaikuttavuutta ja uskottavuutta kaupunkihallinnossa (Gray 2006, 109). Riskinä on, että kulttuuripolitiikasta tulee tietyssä mielessä näkymätöntä politiikkaa, jos siinä päädytään korostamaan välineellisiä, muille politiikan alueille kohdentuvia hyötyä. Näin suunnatun toiminnan seurauksena on usein, että myös toiminnan vaikuttavuuden arviointi suunnitellaan välineellisten hyötyjen näkökulmasta. Tällöin kulttuurisuunnittelun tai muun laajaan kulttuurimääritelmään perustuvan kulttuuripoliittisen toiminnan vaikuttavuutta arvioidaan kulttuuristen vaikutusten sijasta taloudellisista ja sosiaalisista näkökulmista jo siitäkin syystä, että kulttuuristen vaikutusten arviointi on huomattavan vaikeaa ja kehittymätöntä verrattuna esimerkiksi talous- tai ympäristövaikutusten arviointiin ja arviointitutkimukseen (Garcia 2004, 318–325; Gray 2006, 104–105). Kulttuurin käsitteen käyttöihin kohdentuvan kritiikin lisäksi on syytä kysyä myös, miten kulttuurisuunnittelun soveltama, vähittäin osittain välineellinen, lähestyminen kulttuuriin on vaikuttanut käsityksiin taiteen ja kulttuurin autonomisuudesta (ks. Vestheim 2009, 31–54).

Kulttuurisuunnittelussa korostetaan kulttuurin paikallisten merkityksenantojen tärkeyttä ja historiallisuutta sekä pyritään ottamaan käyttöön kulttuurikartoituksen toimintamalli, jonka avulla kontekstuaalisista kulttuurikäsityksistä, arvoista ja merkityksistä saadaan lisätietoa päätöksenteon tueksi ja perusteluksi (Mercer 2004, 16). Kuitenkin elämäntapaperusteiseen kulttuurimääritelmään perustuva kulttuuripolitiikka määrittelee edelleen kulttuurin spatiotemporaalisesti suhteellisen muuttumattomaksi tai hitaasti muuttuviksi kokonaisuuksiksi – elämisen tavoiksi. Lisäksi tässä lähestymistavassa kulttuurin tulkitaan usein olevan yhteydessä laajoihin kokonaisuuksiin kuten subjektin ikään, sukupuoleen, etniseen taustaan tai tuloluokkaan. Tarkastelussa puhutaan usein esimerkiksi ikäihmisten kulttuurista, maahanmuuttajien kulttuurista tai yhteiskunnasta syrjäytyneiden nuorten kulttuurista. Koska kulttuuri ymmärretään elämäntapaperusteisuudessa suhteellisen pysyväluontoisiksi maailmassa olemisen tavoiksi, niitä voidaan myös hallinnoida edelleen ylhäältä–alaspäin johdetulla politiikalla, mikä on ristiriidassa kulttuurisuunnittelun oman arvomaailman ja retoriikan kanssa (ks. Gray 2006). Kulttuurisuunnittelun haasteena on löytää riittävän laaja kulttuurimääritelmä, joka on laajuudestaan huolimatta operationalisoitavissa kaupunkipoliittisen diskurssin osaksi.

Turku 2011 – kulttuurisuunnittelua lainavaatteissa?

Opetusministeriö käynnisti vuonna 2005 kansallisen kilpailun Suomen kulttuuripääkaupunkiehdokkuudesta. Turun lisäksi kuusi suomalaista kaupunkia kilpailivat nimityksestä 2005–2006. Aloitin työni Turku 2011 -hankkeen projektisuunnittelijana helmikuussa 2005. Turun kaupungin perustettua Turku 2011 -säätiön toteuttamaan kulttuuripääkaupunkivuotta, työni jatkuivat organisaation tutkimus- ja kehityspäällikkönä. Koska työskentelin useita vuosia Turku 2011 -organisaatiossa, en katso voivani esittää arvioita toiminnan onnistuneisuudesta tai vaikuttavuudesta. Tästä syystä käsittelen artikkelissani ainoastaan muiden toimijoiden julkaisemia arvioita vertaillessani Turku 2011 -prosessia kulttuurisuunnittelun toimintamalliin.

Turku aloitti kansallisen hakunsa Euroopan kulttuuripääkaupungiksi organisoimalla alueellisen strategiaprosessin sekä sarjan monialaisia visiointipäiviä ja seminaareja vuonna 2005. Näistä tilaisuuksista kerätty aineisto toimi Turku 2011 -strategian kirjoittamisen lähtökohtana. Strategia esiteltiin myöhemmin Turun kulttuuripääkaupunkihakemuksessa Turku palaa (2006). Tässä kulttuuri määriteltiin laajasti “tekemisen, oppimisen ja ajattelun jatkuvuudeksi”. Toiminnan tavoitteiksi esitettiin kansainvälisyys, hyvinvointi ja luova talous. Strategiassa painotettiin eri toimialojen välisten kohtaamisten tärkeyttä keinona saavuttaa määritellyt tavoitteet. Kaikessa toiminnassa tavoiteltiin pitkäkestoisia vaikutuksia (Helander et al. 2006, 8–11). Turun hakuprosessin kansainvälisenä neuvonantajana toiminut Robert Palmer suositteli Turkua toteuttamaan luovien alojen kulttuurikartoituksen osana hakutoimenpiteitään ja se toteutettiin pienessä mittakaavassa. Malli perustui kulttuurin systeemiselle ja holistiselle ymmärrystavalle, ja sen tarkoituksena oli muodostaa jäsennelty esitys kulttuurin arvoketjuista ja -verkostoista Varsinais-Suomessa. Turku perusti hakuprosessinsa 2005–2007 ajaksi poikkihallinnollisen työryhmän pohtimaan kaupunkiorganisaation kokonaisvaltaista osallistumista kulttuuripääkaupunkivuoden toteutukseen. Toiminnan pitkäkestoisesta strategiatyöstä tai kulttuuripolitiikan kehitystyöstä ryhmä ei käynyt keskustelua.

Tammikuussa 2008 perustetun Turku 2011 -säätiön päätehtävänä oli toteuttaa Turku 2011 -kulttuuripääkaupunkivuosi organisoimalla Turku 2011 -vuoden kulttuuriohjelma. Säätiön ensimmäinen mittava tehtävä oli avoimen hankehaun organisointi keväällä 2008. Turku 2011 -strategiassa korostettu kulttuuritoiminnan saavutettavuuden näkökulma toimi perusteluna sille, miksi säätiö päätti hankkia kulttuurituotantoja Turku 2011 -ohjelmaan avoimella hankehaulla. Hankehaun hakukriteereissä painotettiin kulttuurin ja muiden toimialojen yhteistyötä, pitkäkestoisia vaikutuksia, saavutettavuutta ja Turku 2011 -päätavoitteita. Neuvotteluiden jälkeen Turku 2011 -ohjelmaan hyväksytyistä167 hankkeesta kaksi kolmasosaa valittiin avoimeen hankehakuun jätetyistä ehdotuksista (Saukkolin 2012, 12).

Turku 2011 -kulttuuripääkaupungin kulttuurisista, taloudellisista ja sosiaalisista vaikutuksista on toistaiseksi julkaistu kolme analyysiä: EU:n komission tilaama “EX-post Evaluation of European Capitals of Culture” (Rampton et al. 2012), Turun yliopiston toteuttaman Turku 2011 -arviointiohjelman loppuraportti (Andersson 2013) sekä valtion taidemuseon ylijohtaja Risto Ruohosen vetämän Turku 2011 -jatkotyöryhmän raportti vuodelta 2011. Kaikissa kolmessa julkaisussa parhaina Turku 2011 -avauksina mainitaan i) Turku 2011 -hyvinvointiohjelma, ii) tieteiden ja taiteiden yhteistyö sekä iii) taide- ja kulttuuritoiminnan toteuttaminen yllättävissä paikoissa ja yllättävillä tavoilla (Rampton et al. 2012, v–x; Andersson 2013, 105–109; Turku 2011 -jatkotyöryhmän raportti 2011, 6–12).³

Turku 2011 -hyvinvointiohjelmaan kuului yli viisikymmentä Turku 2011 -ohjelman tuotantoa, jotka toteutettiin kulttuuri- ja hyvinvointialojen yhteistyössä. Hyvinvointiohjelmaan sisältyi avoimen hankehaun kautta valittujen tuotantojen lisäksi myös säätiön oma saavutettavuusstrategia ja -toiminta kuten vapaaehtoisohjelma ja kampanja, joka kannusti kaupunkilaisia osallistumaan kaupunkikehitystoimintaan yhteisöllisissä kulttuuritapahtumissa. Hyvinvointiohjelman tuotannot käsittelivät kulttuurien kohtaamisen, kulttuurikuntoilun, osallisuuden, saavutettavuuden, mielenterveyden ja ekologian teemoja. Nämä tuotannot eivät tyypillisesti olleet suuria yleisötilaisuuksia vaan ne toteutettiin esim. sairaaloissa, päiväkodeissa, kouluissa, vanhainkodeissa ja vankiloissa. Vuonna 2010 säätiö valitsi kulttuuripääkaupungin pääviestiksi ja markkinointilauseeksi “Kulttuuri tekee hyvää” (Turku 2011 -hyvinvointiohjelma 2011).

Turku 2011 -kulttuuripääkaupungin tutkimustoimintaan sisältyi kaksitoista avoimesta hankehausta valittua yliopistojohtoista tutkimuksellista hanketta, neljätoista tieteitä ja taiteita yhdistänyttä tuotantoa, Turun yliopiston johtama Turku 2011 -arviointi- ja seurantaohjelma 2010–2016 sekä valtakunnallisten asukaskyselyiden sarja 2009–2012 (Vahlo 2013, 22). Tutkimuksellisissa hankkeissa tutkittiin mm. kaupunkilaisten muistitietoa kotikaupungistaan, kulttuurin hyvinvointivaikutuksia ja taideterapiaa, taidetta julkisessa tilassa, luovaa infrastruktuuria, kulttuuritapahtumien ja kaupunkikokemusten suhdetta sekä tieteen popularisointia taiteen keinoin.

Ecorys-raportin (2012) mukaan Turku 2011 -ohjelma pyrki haastamaan kaupunkilaisten ja matkailijoiden kulttuurikäsityksiä tuomalla taidetta kaupungin julkisiin tiloihin kuten työ- ja koulumatkoille. Turku 2011 -ohjelmaan sisältyimyös useita yleisötapahtumia, jotka toteutettiin yllättävissä paikoissa kuten maauimalassa, Aurajoessa, kaupunkikeskustassa, julkisissa kulkuvälineissä, kaupungin viheralueilla ja Turun linnan ympäristössä sekä satama-alueella. EU-arviointiraportin mukaan julkiseen tilaan tuotu kulttuuritoiminta vaikutti myönteisesti sekä kulttuuripääkaupungin näkyvyyteen että kaupunkilaisten asenteisiin ja osallistumiseen (Rampton et al. 2012, vi).

Esitin artikkelini johdannossa kysymyksen siitä, minkälaisia yhteyksiä kulttuurisuunnittelun ja Euroopan kulttuuripääkaupunkien välillä voidaan nähdä olevan. Havainnollistan asiaa vertaamalla alla olevassa taulukossa Turku 2011 -prosessin ominaispiirteitä aiemmin Taulukossa 1 esittämääni kulttuurisuunnittelun kymmenkohtaiseen tehtävälistaan.

Kulttuurisuunnittelun tehtävälista	Toteutettiin Turussa 2011	Toteutettiin osittain Turussa 2011	Ei toteutettu Turussa 2011
1. Määrittele kulttuuri laajalla tavalla	X
2. Omaksu alhaalta–ylöspäin-suunnittelutapa	X
3. Toteuta alueellinen kulttuurikartoitus		X
4. Luo poikkihallinnollinen toiminto kaupunginhallintoon		X
5. Painota alueellisuutta sektoraalisuuden sijasta	X
6. Tue verkostomaisia yhteistyömalleja	X
7. Integroi kulttuuri kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkiyhteisöiden kehitystyöhön	X
8. Kehitä kulttuuripolitiikkaa ja määrittele suhde taidepolitiikkaan			X
9. Laadi pitkäkestoinen strategia kulttuurin hyödyntämisestä kaupunkikehityksessä		X
10. Suunnittele ja toteuta taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutusten arviointi		X

TAULUKKO 2 Turku 2011 -prosessin ja kulttuurisuunnittelun toimintamallin vertailu

Turku 2011 -toiminnan ja kulttuurisuunnittelun vertailu osoittaa, että Turku 2011 -prosessi muistutti kulttuurisuunnittelua monella tavalla, vaikka Turku ei missään vaiheessa toteuttanut varsinaista kulttuurisuunnittelua eikä myöskään perusteellisesti tutkinut tämän kaupunkikehitysmenetelmän mahdollisuuksia. On huomionarvioista, että useat onnistuneimmiksi arvioidut Turku 2011 -kulttuurihankkeet olisivat mainiosti voineet toteutua myös kulttuurisuunnittelun toimenpiteinä.

Turku 2011 -prosessi toteutettiin lyhytkestoisen kulttuurisuunnittelun kaltaisena prosessina, joka perustui hakuvaiheen verkostomaisille yhteistyömuodoille (network governance), asukaslähtöiselle suunnittelumallille sekä kulttuurin demokratisointia ja kulttuuridemokratiaa edistäneelle ohjelmakokonaisuudelle. Kulttuuripääkaupunki Turku 2011 käsitteli strategiassaan kulttuuria holistisesti, vaikka merkittävä osa vuoden kulttuurituotannoista olisi voinut toteutua myös perinteisenä taidepoliittisena toimintana. Kulttuurihyvinvoinnin kokonaisuudella, julkisen tilan kulttuuritoiminnalla sekä tieteiden ja taiteiden yhteistyöllä Turku 2011 kehitti kulttuuristen resurssien näkökulmaa kaupunkisuunnitteluun ja kaupunkiyhteisöiden kehitykseen.

Tekemäni Turku 2011 -prosessin ja kulttuurisuunnittelun vertailun tarkoituksena ei ole väittää, että Turku 2011 oli kulttuuripääkaupunkina onnistunut tai epäonnistunut. Esitän vertailuuni perustuen, että Turku 2011 -kulttuuripääkaupungin ja Turun kaupunkiorganisaation olisi kannattanut tutkia kulttuurisuunnittelun toimintamallia perusteellisesti jo ennen kansallista kulttuuripääkaupunkihakua etenkin siitä näkökulmasta, miten kulttuurisuunnittelua olisi voitu hyödyntää kulttuuripääkaupungin pitkäkestoisessa kehitystyössä ja laajasti ymmärretyn kulttuurin integroinnissa kaupungin eri toimialoihin ja kaupunkikehitykseen. Turun kulttuuripääkaupungin jatkotyön suurin haaste on siinä, että kulttuuri ymmärrettiin Turku 2011 -kulttuuripääkaupungissa kaupunkiorganisaatiota holistisemmin ja monialaisemmin kokonaisuudeksi, jolla on monia yhteyksiä niin terveys- ja hyvinvointitoimintaan, kaupunkisuunnitteluun, opetukseen kuin elinkeinotoimintaankin.

Turku 2011 -prosessista julkaistujen arvioiden mukaan (Rampton et al. 2013; Andersson 2013; Turku 2011 -jatkotyöryhmän raportti 2011) Turun kulttuuripääkaupunkivuosi onnistui useimmissa tärkeimmissä strategisissa tavoitteissaan. Arvioin, että erityisen onnistuneina pidetyt osa-alueet: kulttuuria ja hyvinvointia yhdistäneet toimenpiteet, tieteiden ja taiteiden yhteistyö sekä kulttuuritoiminnan ulottaminen kaupungin arkisiin ympäristöihin, olisivat voineet olla yhtä lailla kulttuurisuunnittelun kuin kulttuuripääkaupunkivuoden toimenpiteitä. Turku 2011 -säätiö ja Turun kaupunki eivät kuitenkaan tutkineet kulttuurisuunnittelua perustellusti tai integroineet toimintamallia Turun kulttuuripääkaupunkivuoden toteutukseen, pitkäkestoisia vaikutuksia vahvistavaan työhön tai laajempaan kulttuuri- ja kaupunkipoliittiseen toimintaan. Turun kulttuuripääkaupunkivuoden kohdalla kulttuurisuunnittelulla oli vain vähän merkitystä itse vuoden toteutuksessa sekä toisaalta esimerkiksi hyvinvointitoimintaan liittyvien strategisten tavoitteiden onnistuneessa toteutuksessa.

Kulttuurisuunnittelun systemaattisempi toteuttaminen olisi saattanut edesauttaa pitkäkestoisten vaikutusten syntymistä sekä Turku 2011 -toiminnan jatkuvuutta Turun kaupunkipoliittisessa toiminnassa ja kaupunkistrategioissa. Toisaalta mallin käyttöönottoon olisi liittynyt myös edellä kuvaamiani riskejä, joiden mukaisesti kulttuurisuunnittelu saattaa helposti palautua tavanomaiseksi taidepoliittiseksi toiminnaksi tai toisaalta välineellistyä hyvinvointi- ja talouspolitiikan työkaluksi. Kulttuurisuunnittelu on myös kulttuuripääkaupunkikontekstissa kiistanalainen kaupunkikehitysmenetelmä, jonka tulisi ensisijaisesti ratkaista useita itse käsitteeseen ja sen käyttötapoihin kohdistuvia ongelmia ennen kuin menetelmää voidaan hyödyntää menestyksekkäästi tässäkään yhteydessä.

Kulttuurisuunnittelun hyödyntäminen tulevissa kulttuuripääkaupungeissaTurku 2011 -aineisto antaa viitteitä siitä, minkälaisia tuloksia kulttuurisuunnittelun kaltaisella toimintamallilla voidaan saavuttaa kulttuuripääkaupunkitoiminnassa. Varsinaisen kulttuurisuunnittelun toteuttaminen kulttuuripääkaupunkitoiminnan rinnalla ei kuitenkaan ole välttämättä helppo tehtävä.Kulttuurisuunnittelun hyödyntäminen kulttuuripääkaupunkitoiminnassa sisältää riskin koko prosessin välineellistymisestä. Tämän ongelman ratkaisemiseksi sekä kulttuuripääorganisaation että tapahtumaa isännöivän kaupunkiorganisaation tulisi sitoutua laajaan mutta samalla hallinnon kannalta toimintakykyiseen kulttuurimääritelmään. Vasta asetelma, jossa laaja kulttuurimääritelmä on laajasti keskusteltu sekä toiminnan sisältöjen että hallinnon näkökulmasta, mahdollistaa kulttuurisuunnittelun käytön kulttuuripääkaupunkiprosessin pitkäkestoisessa strategiatyössä.

Kulttuurisuunnittelussa sovellettu elämäntapaperusteinen kulttuurimääritelmä on kulttuurintutkimuksellisessa mielessä vanhentunut. Kulttuurin käsitteleminen elämäntapoina sisältää olettamuksen siitä, että yksilöiden ja ympäristön vuorovaikutus on luonteeltaan homogeenista ja että kollektiivisille kulttuureille voidaan osoittaa suora vastaavuus yksilötasoilla. Elämäntavan käsite pyrkii vakioimaan yksilöllisiä kulttuurisia kokemuksia ja niiden muuntelevuutta tilanteesta toiseen. Kuten Katriina Siivonen (2006) kirjoittaa, elämäntapoja vastaavat kollektiiviset kulttuurit ovat olemassa kulttuurisina käsityksinä, toisin sanoen tapoina ja käytäntöinä kommunikoida arjen kokemuksista. Yksittäisten ihmisten suhde niihin on väistämättä moninainen ja se uusiintuu yhä uudestaan kulttuurisissa tapahtumaympäristöissä (Ks. Siivonen 2006, 17–20).

Kulttuurisuunnittelu säilyy sisäisesti jännitteisenä poliittisena toimintona, vaikka se onnistuttaisiin tulevaisuudessa ankkuroimaan kulttuurisiin merkityksenantoprosesseihin perustuvaan kulttuurimääritelmään. Kulttuuri on merkityksellistä vasta heterogeenisissä yksilötason kokemuksissa ja tapahtumaympäristöissä, minkä vuoksi kulttuuriin sisältyy aina dynaaminen muutoksen mahdollisuus. Kulttuurisuunnittelu aluekehitystyön ja -politiikan menetelmänä pyrkii väistämättä vakioimaan kulttuurisia merkityksiä, jotta niiden hyödyntäminen esimerkiksi aluetalouden tai matkailumarkkinoinnin edistämisessä mahdollistuu. Kulttuurin käsitteeseen liittyvä jännite toisaalta vapaana ilmaisuna ja toisaalta vastuullisena hallintana ja järjestyksenä ei poistu (Pirnes 2002, 19; Bauman 1999, x–xv). Kontekstuaalisiin merkityksiin paikantuvalla kulttuurimääritelmällä, vuorovaikutteisella kaupunkisuunnittelulla sekä verkostomaiseen organisoitumiseen perustuvalla toimintamallilla voidaan silti etsiä kulttuurisuunnittelulle kestävää tulevaisuutta osana kaupunkikehitystoimintaa. Tällaisessa tulevaisuuskuvassa kulttuurisuunnittelu toimisi julkisen aluehallinnon eräänlaisena aistielimenä, jonka avulla kaupungit voisivat pyrkiä kaventamaan kulttuuri- ja kaupunkipolitiikan sekä kaupunkilaisten arkikokemusten välistä kuilua. (Ks. Pirnes 2008, 251–258).. Kulttuuripääkaupunkiprosessit tarjoavat kiinnostavan koeympäristön kontekstuaalisiin merkityksiin paikantuvalle kulttuurisuunnittelulle ja laajaan kulttuurimääritelmään perustuvalle kulttuuripolitiikalle.

Useimmat parhaiksi arvioidut Turku 2011 -toimenpiteet perustuivat kulttuurin laajalle määrittelytavalle ja asukaslähtöiselle suunnittelulle. Nämä tulokset saavutettiin kuitenkin ilman selvää pitkäkestoista kulttuuripoliittista ja strategista suunnittelua. Turun kaupunkiorganisaatio on tunnistanut Turun kulttuuripääkaupungin parhaat käytännöt, mutta kaupungin on vaikeaa jatkaa kulttuuripääkaupungin perintöä siksi, että kulttuuripääkaupunkitoiminta perustui erilaiselle hallintokulttuurille ja kulttuurimääritelmälle kuin Turun kaupungin kulttuuri- ja kaupunkipolitiikka. Juuri tähän problematiikkaan paikantuu tarve analysoida kulttuurisuunnittelun yhteyksiä kaupunkipolitiikan ja -hallinnon eri osa-alueisiin sekä erityisesti kaupunkikehittämisen strategisiin tavoitteisiin.

Kulttuurisuunnittelua tulisi lähestyä elämäntapaperusteisuudesta poikkeavalla laajalla kulttuurimääritelmällä, joka paikantuu ihmisten omiin tapoihin käyttää kaupunkia ja merkityksellistää kaupunkikokemustaan. Laajaan kulttuurimääritelmään perustuva kulttuuri- ja kaupunkipoliittinen toiminta on tärkeää vuosien 2020–2033 kulttuuripääkaupungeille EU:n painottaessa kulttuuripääkaupunkien yhteyksiä kaupunkien pitkäkestoiseen strategiseen kehitystyöhön. Myös Suomen seuraava kulttuuripääkaupunki vuonna 2026 joutuu vastaamaan tähän haasteeseen. Tarvitsemme lisää tutkimusta ja kokemuksia siitä, miten kulttuurisuunnittelun ja kulttuuripääkaupunkien yhteistyö voi hyödyttää molempien toimintojen vaikuttavuutta kulttuuri- ja asukaslähtöisessä kaupunkikehityksessä.

KIRJALLISUUS

Andersson, H. (2013). Arvio 2011. The Turku 2011 Evaluation Programme Final Report. University of Turku, Turku.
Bailey, C., Miles, S. & Stark, P. (2004). Culture-Led Urban Regeneration and the Revitalisation of Identities in Newcastle, Gateshead and the North East of England. International Journal of Cultural Policy 10:1, 47–65.
Bauman, Z. (1999). Culture as Praxis. Sage publications Ltd. Cromwell Press Ltd, Wiltshire.
Bianchini, F. (1993). Remaking European cities: the role of cultural policies, Teoksessa F. Bianchini & M. Parkinson, (toim.) Cultural Policy and Urban Regeneration: the West European Experience, 1– 19, Manchester University Press, Manchester.
Bianchini, F. (1996). Cultural Planning. An Innovative Approach to Urban Development. Teoksessa J. Verwijen & P. Lehtovuori, (toim.) Managing Urban Change, UIAH, Helsinki, 18–26.
Cantell, T. & Heikkinen, T. (2001). Kulttuurikaupungin synty. Teoksessa Cantell, T. & Schulman, H. (toim.), Mitä oli kulttuurivuosi? Kirjoituksia Euroopan kulttuurikaupunkivuodesta Helsingissä. Helsinki, Helsingin kaupungin tietokeskus.
Connolly, M. (2013). The ‘Liverpool Model(s)’: cultural planning, Liverpool and Capital of Culture 2008. International Journal of Cultural Policy, 19:2, 162–181.
Council of Europe. (1997). In From the Margins. A Contribute to the debate on Culture and Development in Europe. The European Task Force on Culture and Development. Council of Europe Publishing, Strasbourg.
Decision No 1622/2006/EC of the European Parliament and of the Council.
European Commission SWD 2012 226 final. (2012). European Capitals of Culture post 2019. Accompanying the document Proposal for a Decision of the European Parliament and the Council establishing a Union action for the European Capitals of Culture for the years 2020 to 2033. Commission Staff Working Document. Brussels 20.7. 2012.
Garcia, B. (2004). Cultural Policy and Urban Regeneration in Western European Cities: Lessons from Experience, Prospects for the Future. Local Economy, 19:4, 312–326.
Garcia, B. (2005). Deconstructing the City of Culture: The Long-term Cultural Legacies of Glasgow 1990. Urban Studies, 42:5/6, 841–868.
Ghiraldi, L. (2001). Cultural planning and cultural diversity. Teoksessa: T. Bennett, (toim.) Differing diversities: transversal study on the theme of cultural policy and cultural diversity Strasbourg: Cultural Policy and Action Department, Council of Europe, 116–127.
Gray, C. (2006). Managing the Unmanageable: The Politics of Cultural Planning. Public Policy and Administration, 21:2, 101–113.
Griffits, R. (2006). City/Culture Discourses: Evidence from the Competition to Select the European Capital of Culture 2008. European Planning Studies 14:4, 415–430.
Hawkins, G. & Gibson, K. (1994). Cultural planning in Australia: policy dreams, economic realities.Teoksessa S. Watson and K. Gibson, (toim.) Metropolis now: planning and the urban in contemporary Australia. Pluto Press, Leichhardt. 217–228.
Helander, N. et al., (toim.) (2006). Turku palaa. Turun hakemus Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011. Turun kaupunki, Turku.
Kangas, A. (2004). New Clothes for Cultural Policy. Teoksessa, Construction of Cultural Policy (toim.) Anita K. & Ahponen, P. SoPhi; 94. Minerva Kustannus, Jyväskylä. 21–41.
Kovacs, J. (2011) Cultural Planning in Ontario: arts policy or more? International Journal of Cultural Policy, 17 (3), 321–340.
Landry, C. (2008 [2000]). The Creative City. A Toolkit for Urban Innovators. Second Edition, Comedia, London.
McAteer et al. (toim.) (2013). Ex-post Evaluation of 2012 European Capitals of Culture. Final Report for the European Commission DG Education and Culture. Ecorys UK Ltd, Lontoo.
Mercer, C. (2004). Cultural planning for Urban Development and Creative Cities. Saatavissa: <www.mendeley.com/download/public/18592511/4893452431/54250dbdfce65c53ecc67bc182130f6969d568be/dl.pdf>
Mills, D. (2003). Cultural Planning – Policy Task, not Tool. Artwork Magazine 55:May Issue, 7–11.
Montgomery, J. (1990). Cities and the art of cultural planning. Planning practice and research 5:3, 17–24.
Mooney, G. (2004). Cultural Policy as Urban Transformation? Critical Reflections on Glasgow, European City of Culture 1990. Local Economy 19:4, 327–340.
O’Brien, D (2011). Who is in charge? Liverpool, European Capital of Culture 2008 and the governance of ultural planning. Town Planning Review 82:1, 45–59.
Palmer, R. (2004). European Cities and Capitals of Culture. Study Prepared for the European Commission. Part I, Palmer/Rae Associates, Brussels.
Pirnes, E. (2002). Taidepolitiikka muuttuvassa kulttuuripolitiikassa. Teoksessa Taiteen mahdollisuuksista enemmän. Taide- ja taiteilijapoliittisen ohjelmaehdotuksen oheisjulkaisu. Opetusministeriö, Helsinki. 18–31.
Pirnes, E. (2008). Merkityksellinen kulttuuri ja kulttuuripolitiikka. Laaja kulttuurin käsite kulttuuripolitiikan perusteluna. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.
Pyykkönen, M. & Simanainen, N. & Sokka, s. (2009). Introduction – O Culture, Where Art Thou? Teoksessa Pyykkönen, M. et al. (toim.): What about cultural policy? Interdisciplinary perspectives on culture and politics. SoPhi/Minerva, Jyväskylä. 11–28.
Rampton, J. et al. (2011). Ex-post evaluation of 2010 European Capitals of Culture. Final Report for the European Commission DG Education and Culture. Ecorys Ltd, Lontoo.
Rampton, J. et al. (2012). Ex-post Evaluation of 2011 European Capitals of Culture. Final Report for the European Commission DG Education and Culture. Ecorys UK Ltd, Lontoo.
Richards, G. & Wilson, J. (2004). The Impact of Cultural Events of City Image: Rotterdam, Cultural Capital of Europe 2001. Urban Studies 41:10, 1931–1951.
Sassatelli, M. (2008) European Cultural Space in the European Cities of Culture, European Societies 10(2), 225–245.
Saukkolin, J., toim. (2012). Turku 2011 -loppuraportti, Turku 2011 -säätiö, Turku.
Siivonen, K. (toim.) (2006). Kulttuurista kestävyyttä. Ethnos ry, Helsinki.
Stevenson, D. (2004). Civic gold’ rush: cultural planning and the politics of the third way. International Journal of Cultural Policy 10:1, 119–131.
Stevenson, D. (2005). Cultural planning in Australia: text and contexts. Journal of arts management, law, and society 35:1, 36–48.
Turku 2011 -hyvinvointiohjelma (2011). Turku 2011 -säätiö, Turku. Saatavissa: <http://www.turku2011.fi/sites/default/files/liitteet/hyvinvointiohjelma_fi_web.pdf>
Turku 2011 -jatkotyöryhmän loppuraportti (2011). Turun kaupunki, Turku. Saatavissa: <http://www.turku2011.fi/sites/default/files/liitteet/ruohosen_jatkotyoryhman_raportti.pdf>
Vahlo, J. (2013). The Scientific Collaboration and Legacy of the Capital of Culture Year. Teoksessa Vahlo J. & Ruoppila S. (toim.). Turku 2011 – The Capital of Science and Culture, Turku 2011 Foundation, Turku.
Vahlo, J. & Ruoppila, S. (toim.) (2013). Turku 2011 – The Capital of Science and Culture. Turku 2011 Foundation, Turku.
Vestheim, G. (2009). The Autonomy of Culture and  the Arts fom the Early Bourgeois Era to Late Modern Runaway World. Teoksessa Pyykkäen, M. et al. (toim.) What about cultural policy? Interdisciplinary perspectives on culture and politics. SoPhi/Minerva, Jyväkylä 31-3.
Williams, R. (1976). Keywords: a vocabulary of culture and society, Fontana, London.