Johdanto erikoisnumeroon

[php snippet=1] Abstract
Eeva Berglund & Pekka Tuominen

Helsingin vuosi 2012 maailman muotoilupääkaupunkina oli ensisilmäyksellä yleisötapahtuma. Jo 2013 tuli ministeriötasolta kuitenkin selkeä viesti, että yhteiskunnallisten paineiden puristuksessa muotoilua on edistettävä kilpailukyvyn nimissä (Työ- ja elinkeinoministeriö 2013, 9). Kulttuurintuotantoa oli jo ennen tätä nostettu esiin taloudellisena lääkkeenä jälkiteollisen Suomen vaikeuksiin.

Johdanto

Monelle on luontevaa lähestyä muotoilua teollisesti tuotettujen kalusteiden sekä koriste- ja käyttöesineiden kautta, mutta yhä useammalle myös palvelumuotoilu tai muotoiluosaamisen käyttö suurten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana alkaa olla tuttua. Sekä muotoilu että kulttuuri ovat viime vuosikymmeninä astuneet uudella tavalla politiikkaan ja talouselämään sekä kaupunkien kehittämiseen. Muotoilu on osana teollisuutta muokannut pitkään arkikokemuksia, mutta viime vuosina sen käyttö strategisena välineenä yritysmaailmassa on vahvistunut entisestään. Muotoilu siis myy ja sen avulla myydään. Samalla muotoilua ja muotoiluosaamista esiintyy ruohonjuuritason pyrkimyksissä parantaa urbaania elämää. Vastaavasti kulttuurin käsite venyy nykyään arkisista kokemuksista myyntikelpoiseksi kulttuurielämykseksi, oli kyse sitten rosoisen autenttisuuden tai taiteen korkeimpien huippujen etsimisestä.

Kirjoitussarjassa tarkastellaan kulttuurin ja muotoilun läsnäoloa 2010-luvun kaupunkien kehittämisessä. Kirjoituksissa pohditaan, miten uusin tavoin korostuneet mutta samalla usein epämääräisemmiksi muuntuneet toiminnanalat, kulttuuri ja muotoilu, näkyvät ja vaikuttavat kaupunkisuunnittelun kentällä. Kiinnittämällä huomio etenkin tiloihin ja verkostoihin kirjoituksissa etsitään vertailukohtia niin hankkeiden suunnittelussa, toteutuksessa kuin arvioinnissakin. Näin pyritään nostamaan esiin uusia suuntauksia ja arvoja, joita kulttuurin ja muotoilun avulla ohjattu tai hallinnoitu kaupunkitilan muutos tuo tullessaan. Kirjoittajat ovat keskittyneet eri tavoin määriteltyihin kokonaisuuksiin; Julier ja Leerberg käsittelevät Koldingin kaupunkia Tanskassa eräänlaisena laboratoriona asukkaita osallistavissa kehityshankkeissa; Vahlo analysoi Turun kulttuuripääkaupunkivuotta suhteessa aiemmin valittuihin kaupunkeihin, pohtii instituution sisäistä logiikkaa ja laaja-alaisen kulttuurikäsityksen käyttökelpoisuutta. Kaupunkikehityksen suuria linjoja voidaan lähestyä myös menetelmiä korostamalla; katsauksissa Ameel lähestyy kulttuurista arvonluontia kaupunginosaa palvelemaan luodun narratiivisuuden kautta, Aho draamaa hyödyntävien osallistuttavien menetelmien ja Pehk ja Ait asukastoimijoiden ruohonjuuritason aktivismin puitteissa. Kirjoittajat edustavat taustoiltaan eri tieteenaloja, mutta tekstit keskustelevat keskenään ja johdattavat muotoiluun ja sosiaalitieteisiin liittyvää keskustelua pois totutuilta vesiltä. Niitä yhdistää kriittinen ote kulttuurin ja designin yhteyksistä arvonluontiin eri konteksteissa.

Arvonluonti, kilpailu ja tulosten arviointi toistuvat kaikissa teksteissä kehityshankkeiden tärkeinä osa-alueina. Kirjoittajat tunnistavat arvostuksen kriteerien kulttuuri- ja paikkasidonnaisuuden ja kyseenalaistavat niiden suoraviivaisen alistamisen taloudelliselle arvolle. Samalla kuitenkin hahmottuu kokonaiskuva ohjelmallisesta politiikasta, jonka useat osa-alueet seuraavat uusliberalistista logiikkaa. Kuten englanninkielinen tutkimuskirjallisuus on toistuvasti osoittanut, kulttuurin ja muotoilun ohjelmallinen edistäminen osana kaupunkien välistä kilpailua on elimellinen osa uusliberalismia (Sklair 2009, Wacquant 2012). Käytti termiä myönteisenä, kriittisenä tai – kuten yhä enemmän lienee syytä tehdä – kuvailevan neutraalina terminä, uusliberalismi on mielestämme niin keskeinen osa yhteisen päätöksenteon oikeutusta, että sen piirteitä ja dynamiikkoja kannattaa avata uusilla tavoilla. Mitä vääjäämättömämmiltä tai luonnollisemmilta ne tuntuvat, sitä voimakkaammin uusliberalistisiksi tunnistettavat prosessit, kuten varallisuuden kasautuminen, omaisuuden tai henkilön turvallisuudesta yhä herkemmin kannettu huoli, kulutusmahdollisuuksien maksimointi jne. muovaavat ympäristöämme (esim. Brenner et al. 2012, Harvey 2005).

Suomessakin uusliberalismin tuntomerkkeihin kuuluva tulosohjaus nousi miltei huomaamattomasti osaksi päätöksentekoa laman kourissa 1990-luvun alussa. Nykyään laajalti tunnistettu murros, jossa kansalaisesta on tullut ensisijaisesti kuluttaja eli yksityinen toimija (Marres 2010) alkoi normalisoitua myös näihin aikoihin. Vastaavasti keskitetty hallinto on omaksunut näkemyksen itsestään palvelujen tuottajana tai välittäjänä, ja avoimuudesta ja osallistumisesta on tullut poliittisen hyväksyttävyyden takeita. Väitämme, että uusliberalismi on noussut epämääräisestä ideologiasta moniulotteiseksi järjestelmäksi, joka vaikuttaa talouselämässä ja politiikassa, mutta myös henkilötasolla esimerkiksi identiteetin muotoutumisen ja jaettujen moraalikäsitysten myötä ja mitä ilmeisemmin, rakennetussa ympäristössä. Kaupungithan saavat muotonsa, kuten Fran Tonkiss monta klassikkoa toistaen, sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten suunnitelmien (”designs”) tuloksena (2013, 3).

Kirjoitussarjasta nousee kuitenkin esiin myös, kuinka päällisin puolin samankaltaiset toimenpiteet ja ihanteet johtavat paikallisesti hyvin erilaisiin lopputuloksiin. Emme ole pyrkineet rakentamaan kirjoitussarjalla ”reseptiä” tai ”anti-reseptiä” oikealle kulttuurin ja muotoilun ilmentämiselle. Uusliberalismin käytännöt ovat muovautuneet hyvin erilaisiksi ympäri maailmaa (Leitner et al. 2007) – lähtökohtamme on, että ilman sen vaikutusten tunnistamista on vaikea tehdä tilaa valinnoille eli politiikalle.

Pyrimmekin korostamaan politiikkaa vallankäyttönä, mahdollisuuksien avaajana sekä rajoittajana, emme niinkään elinkeinoelämän tai valtiovallan näkökulmasta tarkasteltuina ja toteutettuina kansallisina ohjelmina (Korvenmaa 2009, 309–312). Kulttuurisen käänteen ja muotoilun yhteiskunnallisen läpilyönnin seuraukset näkyvät kirjoituksissa luontevina osina talouselämää, tavoilla joita Guy Julier (2008) on käsitellyt osana uutta vaihetta muotoilun historiassa alkaen 1980-luvulta. Pekka Korvenmaan mukaan, osittain laman pakottamana, muotoilun mahdollisuudet tuottaa yhteiskunnallista hyvää tunnistettiin Suomessa laajemmin vasta 1990-luvulla (Korvenmaa 2009). Kirjoittajat johdattelevat myös kysymään, mitä kulttuurin ja muotoilun mahdollisuuksien sulautuminen laajempiin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin on tuottanut yhtäältä elämyksellisinä kaupunkikokemuksina – toisaalta kaupunkien hallinnossa. Tekstien esimerkit tulevat Suomen (Vahlo, Aho, Ameel) ohessa Virosta (Pehk) ja Tanskasta (Julier ja Leerberg) ja tarkastelevat mielenkiintoisilla tavoilla muotoilun ja kulttuurin soveltamista erillisissä kehityshakkeissa.

Jokainen kirjoittaja nostaa esiin haasteet vaikuttavuuden määrittelyssä, etenkin hankkeiden pitkäkestoisten seuraamusten arvioinnissa, ja analysoi toisistaan poikkeavia historiallisia kehityskulkuja. Esimerkiksi Vahlo kritisoi kulttuurisuunnittelun positiivisten vaikutusten suoraviivaista mittaamista. Hän tarkastelee sen kansainvälisiä sovelluksia ja esittämää, jonka mukaan laajemman kulttuurikäsityksen omaksuminen ja levittäminen eri toimijoiden kesken on erittäin oleellinen mutta usein laiminlyöty osatekijä varsinkin laajamittaisissa kulttuurihankkeissa.

Kaikista teksteistä aistii pyrkimyksen sosiokulttuurisen kompleksisuuden ymmärtämiseen tilanteessa, jossa kulttuurin ja muotoilun yhteiskunnallinen merkitys koetaan välineelliseksi. Samalla muotoilun tietoinen hyödyntäminen, oli kyse sitten hierarkkisesta tai ruohonjuuritasolta ponnistavasta toiminnasta, luo ja muuttaa huomaamatonta maailmaa – aineellista ja toiminnallista arkiympäristöä – jossa ihmisten on elettävä (Marres 2010, 186).

Antropologien kiinnostus kaupungeissa ja kaupunkisuunnittelussa tapahtuviin muutoksiin on nousussa (esim. Abram ja Weszkalnys 2013). Lähestymistapana on usein ihmislähtöinen talouskäsitys (human economy); talous nähdään ensisijaisesti ihmisten välisiä suhteita muokkaavana toimintana, oli se sitten arkista, asiantuntijavaltaista tai esoteeristäkin (Hart et al. 2010). Tästä näkökulmasta kaupunkien kehityshankkeet sekä perustuvat että vaikuttavat ihmisten välisiin suhteisiin, ja ne kuvastavat ja toteuttavat muuttuvia arvoja. Räikeimmillään ne luovat yhtäällä homogeenista kaupunkirakennetta mutta saattavat myös korostaa jo eriytyneitä identiteettejä. Huomiotalouden ja arkielämän yhtymäkohdissa paikallisten identiteettienkin merkitykset saattavat muuttua ihmisten luodessa uudenlaisia merkityksellisiä yhteyksiä toisiinsa.

Ameel tutkii aihetta tarkastelemalla kertomusten potentiaalia asuinalueiden omaleimaisuuden synnyssä. Keskittymällä Jätkäsaaren identiteettiä muovaaviin narratiiveihin hän viittaa maailmanlaajuisiin trendeihin ja osoittaa ongelmakohtia, joissa kiinnostava toteutus kärsii huonosta paikallistuntemuksesta ja arkipäiväisen tiedon puutteellisesta soveltamisesta. Ahon sekä Pehkin ja Aitin kirjoituksissa kaupunkilaisten arkinen käytännön toiminta nousee erityisen läheiseen tarkasteluun, koska heidän analyysinsa keskittyvät kohtaamisiin ruohonjuuritason kehityshankkeissa. Ahon kuvaaman hankkeen vahvuutena on sen uudenlaisia toimijoita yhdistävä työ draaman keinoin, Pehk ja Ait taas kuvaavat uudenlaisen kansalaisaktivismin syntyä, joka on onnistuneesti kyseenalaistanut viranomaistahojen oletuksia kaupunkikehityksestä Virossa. Näiden esimerkkien valossa käsitys kilpailukyvystä saa uusia sävyjä, jotka korostavat arvonluonnin sosiaalisia ja symbolisia ulottuvuuksia yhteistyössä taloudellisen arvon kasvattamisessa (Graeber 2001, Ruckenstein et al. 2011). Julierin ja Leerbergin kirjoitus ottaa myös kantaa kokeiluhankkeiden mahdollisuuksiin ja käy systemaattisesti läpi toimijoiden välisiä suhteita etelätanskalaisessa Koldingin kaupungissa. Paikallisemmat kokeilut kuitenkin limittyvät laajempiin ohjeistuksiin kulttuuritoiminnasta; Vahlo käsittelee näiden välistä vuorovaikutusta, Euroopan parlamentin ja neuvoston ohjeistuksista paikallisiin organisaatioihin. Numeron yhtenä kokoavana ajatuksena on, että hyvin eri tavoilla organisoituneiden tahojen toimintaa empiirisesti seuraamalla on mahdollista tarkastella arvonluontia tarkemmin. Samalla voi löytää odottamattomia yhteyksiä eri instituutioiden välillä.

Paikkakilpailun kulttuuriset ulottuvuudet

Alueiden ja paikkakuntien välinen kilpailu, paikkakilpailu tai imagokilpailu (Linko 2013), on normalisoitunut osaksi kaupunkien viranomaistyötä ja saanut niiden hallinnon vaikuttamaan liiketaloudelliselta toiminnalta. Oleellista on ollut kansainvälistyminen, joka alkoi korostua yhdessä globalisaatiokäsitteen kanssa 1990-luvun lamavuosina. Suomessa merkittävä virstanpylväs oli Helsingin kaupungin johdon päätös hakea nimitystä vuoden 2000 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi ja siihen liittyvästä kansainvälistymis-strategiasta (jonka kaupunki hyväksyi vuonna 1994) (Cantell & Heikkinen 2001). Helsingissä, muusta Suomesta puhumattakaan, kansainvälistymiskehitys oli vasta alkutekijöissään, mutta sittemmin päätöksentekijöille on käynyt itsestään selväksi, että kaupunkipolitiikalla pyritään tekemään kaupungeista vetovoimaisia (attractive). Esteettiset, kuviin sekä mielikuviin nojautuvat käsitteet ja pyrkimykset muuttuivat yhä keskeisemmiksi kaupunkien politiikassa (Vanolo 2008) samalla kuin kouriintuntuvat ongelmat ja vaikea taloustilanne kirvoittivat osan kriitikoista puhumaan jopa paikkasodasta (Suvisuo 2009).

Paikkakilpailussa kulttuurilla ja etenkin luovuudella on jo pitkään ollut tärkeä, jopa itsestään selvä rooli. Esimerkiksi Helsingin kulttuuripääkaupunkihanketta pidettiin julkishallinnon ja elinkeinoelämän yhteisenä hankkeena jossa, Cantellia ja Heikkistä lainaten, ”kulttuurisektori nousi kaupungin strategisissa kaavioissa aivan uuteen arvoon” (2001, 13). Vaikka paikkakilpailun taustalla on selkeitä taloudellisia huolia ja vaikuttimia, se mielletään usein eräänlaiseksi immateriaaliseksi arvonluonniksi – vastakohtana jo vanhentuneelle (jopa kadotetulle) teolliselle ja muulle aineelliselle tuotannolle. Mieleen iskostuvat markkinointi ja viestintä esitteineen, videoineen, internet-sivustoineen ja tyylikkäiksi suunniteltuine logoineen tai julkisine tiloineen – ”kaupungin näyteikkunoineen”. Kulttuuri määrittyy myös ”peruspalveluksi”, kuten Maaria Linko esittää Helsingin Guggenheim-museon kohdalla (Linko 2013, 30), jolloin sitä on helppo verrata yhteismitallisen asteikon avulla muuhun kaupungin ”menoerään”. Joskus kulttuuri-sanaa käytetään kuitenkin miltei synonyyminä ”etnisyyden” kanssa, tavalla joka esineellistää joitain ihmisiä ja ihmisryhmiä. Tämä saattaa kärjistää jo ennestään hauraita yhteiskuntasuhteita.

Paikkakilpailu on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana tunkeutunut varsin monille alueille – etenkin elinkeinopolitiikkaan ja työpaikkoihin, joilla varsinkin niin sanotun luovan luokan osuus liiketaloudellisesta toiminnasta on kasvanut suhteessa muuhun talouteen (Julier 2008). Muotoilun uudet taloudelliset mahdollisuudet on tunnistettu ja otettu osaksi työ- ja elinkeinopolitiikkaa, viimeksi kansallisessa Muotoile Suomi -ohjelmassa, joka julkistettiin Helsingin World Design Capital -vuoden jälkeen alkuvuodesta 2013 – valtionhallinnossa jo paljon aikaisemmin (Korvenmaa 2009, Ruoppila et al. 2009). Kuten viime vuosina korostunut muotoilun näkyvyys osoittaa, ohjelmallisuus on myös tuottanut tuloksia.

Varsinkin Richard Floridan (2003) kuuluisa tulkinta luovuuden mahdollisuuksista nostaa jälkiteolliset kaupungit uuteen kukoistukseen on johtanut usein paikkakilpailun korostumiseen myös kulutustarjonnassa. Floridalaisen analyysin mukaan kaupunkien odotetaan investoivan kaikkeen luovaa potentiaalia puoleensa vetävään; jos paikkakunnalla ei ole luonnonvaroja tai toivottua työvoimaa, se voi rakentaa sekä kovaa että pehmeää infrastruktuuria, jota luovan luokan uskotaan arvostavan. Näin tuotettu kaupunkiympäristö palvelee tietysti etukäteen määriteltyä ihannekuluttajaa.

Luovuuden politiikan kärkevä kriitikko, Jamie Peck, kiteytti asian jo vuonna 2007 tavalla, joka vertautuu hyvin Helsingin kehityskulkuihin: ”luovat” (adjektiivi creative substantiiviksi muuttuneena) hakeutuvat ”plug and play” -yhteisöihin, joissa sisäänpääsyn kynnys on matala ja joissa heterogeenisyyttä arvostetaan aktiivisesti, joissa heikot linkit vallitsevat ja on runsaasti mahdollisuuksia luovaan yhteispöhinään (alkuperäisessä commingling). Peck jatkaa, että uuteen urbaaniin ”vibaan” on tärkeää sisällyttää myös ”autenttisia” historiallisia rakennuksia, loft-asuntoja (entisiä teollisuustiloja), kävelykatuja, reilusti kahviloita (cappuccino-kulttuuria, sittemmin latte- ja flat-white-kulttuuria), taidetta ja elävän musiikin tiloja, yms.

Luovan luokan arvoja korostavaan kaupunkipolitiikkaan on ainakin Helsingissä liittynyt myös selkeä toive ottaa koko yhteiskunta mukaan uudenlaisen talouden ja ympäristön luomiseen, jopa ruohonjuuritason omaehtoisuutta tukien. Tämä käy ilmi paitsi kaupungin tilamaasta konsulttityöstä luovan luokan toiselta gurulta, Charles Landryltä (Landry ja Wood 2010), myös muotoilupääkaupunkivuoden ja siitä syntyneiden prosessien sisällöistä. Hyvä esimerkki on kolmen nimikkeeltään kaupunkimuotoilijan palkkaaminen kehittämään muotoiluun liittyvää osaamista Helsingin, Espoon, Kauniaisten ja Lahden palveluiden suunnittelussa kahden vuoden pilottihankkeessa (www.toimivakaupunki.fi). Jäykän byrokratian ja kansallisen konsensuksen Suomessa paikkakilpailuun liittyvät konsultti- ja yrittäjämaailmasta peräisin olevat puhetavat ja käytännöt ovat siis tuloksiltaan varsin monimuotoisia, eikä ole mahdollista – eikä toivottuakaan – tehdä paikkakilpailua paikallisesti edistävistä kulttuurivetoisista ohjelmista ja toiminnoista yksioikoista arviota.

Kulttuuripolitiikka osana paikkakilpailua johtaa silti uusille, vasta vähän tutkituille urille, joilla poliittinen legitimaatio perustuu tulevaisuuden lupauksiin eikä niinkään saavutettuihin ja yhteisiin parannuksiin. Luovan luokan potentiaali nähdään sen markkinoille viemissä innovaatioissa eli tulevaisuuden lupauksissa, mutta myös muu hallinto keskittyy yhä herkemmin tulevaisuuteen (Abram & Weszkalnys 2013). Tämä näkyy konkreettisesti mm. yleistyvissä tulevaisuus- ja visiointityöpajoissa ja räjähdysmäisessä tulevaisuuskuvien tuottamisessa, joka etenee yhdessä kulloisenkin talouspolitiikan kanssa. Yhtä aikaa sekä eriarvoistavasta että homogenisoivasta paineesta huolimatta uusliberalistinen ohjeistus ei ole tuottanut kaikkialla samanlaisia tuloksia, ja kuten Sami Moisio ja Anssi Paasi toteavat nimenomaan Suomea koskevassa kirjoituksessaan (2013), sen toteutuminen osana aluepolitiikkaa on paljon vivahteikkaampaa, kuin hallinnossa yleensä huomataankaan. Varsinkin pohjoisissa hyvinvointivaltioissa politiikan legitimaatio nojaa edelleen yhteisten hyvinvoinnin tuottamiseen, vaikka tuloksista ei aina ole takeita (Hvike 2013). Silti promootion näkyvyys jatkaa kasvuaan rakennusmaita myllerrettäessä (Weszkalnys 2010) ja kaupunkien tai alueiden investoidessa myönteisten mielikuvien tuottamiseen (Vanolo 2008, Ameel tässä numerossa). Toisinaan prosessi muistuttaa brändäystä, mutta toimii myös hienovaraisemmin. Helsingissä esimerkistä käy Kaupunkisuunnitteluviraston ”näyteikkunana” jo kymmenen vuotta toiminut Laituri, joka painottaa toiminnassaan ihmisten osallistumista. Kuten muuallakin (Weszkalnys 2010), toiminta valmistaa kaupunkilaisia rajujenkin muutosten omaksumiselle ja hyväksymiselle. Näissä tiedonvälitykseen erikoistuneissa paikoissa, neutraalina näyttäytyvän tiedon sekä ekologisten ja taloudellisten etukäteen annettujen reunaehtojen puristuksissa, vastaanottava yleisö voidaan kuitenkin totuttaa uusiin ihanteisiin ja poliittisen hyväksyttävyyden muotoihin. Mainonta, retoriikka ja jopa propaganda sulautuvat toisiinsa.

Talouskriisin kourissa painiskelevat valtiot ja kunnat saattavat olla jopa taloudellisesti heikommassa asemassa kuin yksityinen sektori. Tämä selittää osittain niiden taipumuksen hyvinvoinnin tuottamisen sijaan keskittyä luomaan edellytykset aiempaa yrittäjävetoisemmalle palvelutuotannolle. Kaupunkien kulttuuri- ja muotoiluhankkeet ovat näkyvä esimerkki siitä, että keskitetty suunnittelu on antanut tilaa hallintotavalle, joka keskittyy pikemminkin luomaan olosuhteet, joissa yritteliäs eli hyvä kansalainen pystyy itse toteuttamaan omaa utopiaansa yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Esimerkiksi, Helsinki muotoilupääkaupunkina kutsui kansalaiset hankkeen kautta pohtimaan omaa kaupunkiaan ja osallistumaan sen parantamiseen. Yli 250 hankkeen tekijät pääsivät virallisesti ja rahallisesti tuetun muotoiluvuoden puitteissa konkretisoimaan toiveitaan (WDC lehdistötiedote 7.11.2011). Kansainvälisesti pitkälti protestikulttuureista tuttu tee-se-itse -ideologia kiinnitettiin täällä kotoisaan talkoohenkeen ja puettiin yhtä aikaa taloudellisesti ja sosiaalisesti toimivaan politiikkaan (Design 2012 -lehti). Samalla muotoiluvuosi kiihdytti jo ennestään intensiiviseksi yltynyttä itsensä dokumentoimista, jota uusliberalismi ja hajautettu yrittäjyys ovat edistäneet (Riles 2006). Kenties kuluttajan ja tuottajan hämärtyvä ero, tai luovan luokan kuuluisa taipumus häivyttää työn ja vapaa-ajan välinen raja, kertovat samansuuntaisten prosessien tunkeutumisesta myös intiimille elämän alueille.

World Design Capital Helsinki 2012 antaa moniulotteisuudessaan ja laajuudessaan eväät monille tulkinnoille, joista voidaan poimia motivaatioina paikkakilpailu ja huomiotalous. Kaupunkipolitiikan on väitetty näin sulautuneen ja jopa alistuneen myynninedistämiselle (Taipale 2013). Yhtenä yleisönä oli selkeästi kaukainen ”globaali talous” toimijoineen, joille lähetetyt viestit välittävät ainakin osittain onnistuneesti selkeää kuvaa Helsingin potentiaalista.

Toisaalta muotoilupääkaupunkivuosi toi myös kaupunkilaisia yhteen uusilla tavoilla ja loi uusia yleisöjä, ei pelkästään yhdessä tekemisen kautta, vaan puhuttelemalla kaupunkilaisia yhä selkeämmin potentiaalisina oman ympäristönsä huoltajina ja luojina. Yhdistävänä tekijänä ei ollut niinkään yhteisen menneisyyden ihannointi – kuten nationalismin nousukaudella – vaan yhteisen tulevaisuuden tuottaminen. Voidaankin väittää, että yhteisenä poliittisena projektina muotoilu sopii loistavasti nimenomaan uusliberaaliin ohjelmallisuuteen, koska sen katse on vankasti tulevaisuudessa, markkinapotentiaalissa (Moisio ja Paasi 2013). Se yhdistää huomiotalouden eri elementit ja tuo ne kaupunkitilaan taloudellisesti minimaalisella investoinnilla. Silti ne näkyvät ja tuntuvat julkisissa tiloissa innovatiivisina toimintatapoina, kuten juhlavuotta varten tuotettu julkaisu, Design 2012, hyvin osoittaa. Mikä parempaa, muotoiluvuosi innosti uusia yleisöjä ja puhalsi aidosti toivottua hauskuuden ja kepeyden tunnelmaa myös kaupunkipolitiikkaan, erityisesti väliaikaisten mutta näkyvien hankkeiden ja tapahtumien siivin (Berglund 2013).

Kansainvälinen keskustelu uusliberalistisen kaupunkipolitiikan seurauksista – erityisesti sen hyvätuloisia suosivissa taipumuksissa – on myös ottanut esille yhteyden viimeaikaisiin arkisiin katastrofeihin (Brenner et al. 2012) ja kiivaisiin urbaaneihin protesteihin, (ks. Mason 2013). Suomessa rakentamisen ja purkamisen, uuden ja kadotetun, välistä suhdetta ei juurikaan ole nostettu poliittiseksi kiistakapulaksi. Se ei ole tuonut väkijoukkoja kaduille, vaikka kärkevää nettikeskustelua toki käydäänkin yksittäisistä hankkeista. Sen sijaan New Yorkissa,Berliinissä ja muualla, gentrifikaatiota on usein seurannut vastustus. Viime vuosina vastarintaan ovat nousseet myös kulttuurityötä tekevät ihmiset, eikä vain syrjäytetty, usein työttömäksi ja kodittomaksi jäänyt kansanosa (Novy ja Colomb 2013). Uudenlainen tyytymättömyys luovuuteen perustuvaa politiikkaa ja siitä syntyvää paikkakilpailua kohtaan on nousussa, varsinkin säästökuurien kanssa kamppailevissa maissa. Tämä ei yllätä kehityksessä, jossa kokonaiset kaupungit tyhjenevät tai vaipuvat konkurssiin – Detroit on tunnettu mutta ei läheskään ainoa esimerkki. Herää kysymys, miten pitkälle yritysmaailmasta lainatut hallintomallit voivat sittenkään luotsata kaupunkeja. On myös oleellista, että muotoilu- ja kulttuurivetoiset hankkeet tekevät jo nyt tilaa muille kuin markkinatalouden arvojen tunnustamiselle ja edistämiselle.

Haluamme tehdä tilaa erilaisille tavoille ymmärtää kaupunkeja ja niiden haavoittuvuuksia ja pohtia syvemmin, miten esineellistetty kulttuuri näihin vaikuttaa. Esimerkiksi Julier ja Leerberg esittävät artikkelissaan, että kulttuurin käyttö investoinnin ja matkailun vetämiseksi on jo vienyt hurjaan festivaalien, biennaalien ja tapahtumaviikkojen kasvuun, joka usein itse asiassa köyhdyttää kulttuuria. On empiirinen kysymys, pyyhitäänkö uutuusarvolla pois yhtymäkohtia menneisyyteen, tai miten hankkeiden kokeilullisuutta osataan hyödyntää. Ainutlaatuisuushan joutuu helposti ristiriitaan tapahtumien monistettavuuden ja skaalautuvuuden kanssa. Sosiaaliset innovaatiot valjastavat arvonluontikäytäntöihinsä kolikon molemmat puolet yhdistämällä paikalliset ratkaisut globaaleihin ongelmiin. On tärkeää nähdä, miten tämä muutos näyttäytyy osana historiallista jatkumoa muuttuvine käsityksineen.

Oli paikkakilpailua ennenkin

Historiaa voidaan hahmottaa eri aikoina pinnalle nousseina arvoina. Modernismiin ja kansalliseen nerouteen perustunut kuva suomalaisesta designista ei ole enää hegemoninen (Hohti 2011), mutta ruohonjuuritason osallistuvuuteen ja kansainvälisiin verkostoihin perustuvat arvot eivät ole nekään yleispäteviä. Voidaan kysyä, miten muotoilu kehityskelpoisena paikkasidonnaisena brändinä, esimerkiksi Julierin ja Leerbergin esimerkissä Koldingin kaupungissa, istuu laajempiin pyrkimyksiin käyttää muotoilua kehityshankkeiden ohjauksessa, tai miten sen edistäminen rahoitetaan. Nämä kysymykset ovat olleet Suomessakin voimakkaasti esillä, mutta ratkaisut ovat seuranneet usein eri uria. Käsitys kansalaisista julkisen tilan muotoilijoina puolestaan asettuu vertailtavaksi mielenkiintoisilla tavoilla Ahon ja Pehkin kirjoituksissa; valtiovalta saattaa suhtautua hyvin erilaisin tavoin osallistuvuuteen ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia korostaviin prosesseihin.

Voidaanko muotoilu- ja kulttuurikäsitysten levitessä viitata kansallisiin arvoihin globaalissa järjestelmässä, vai pitäisikö siirtyä tarkkailemaan näiden vuorovaikutusta eri tavoin verkottuneiden toimijoiden kanssa? Kirjoituksista näkee miten kulttuuri sijoittuu paikallisesti: viittaukset historiaan saattavat olla pinnallisia tai poliittisesti haastavia; kansallinen identiteetti on edelleen merkityksellinen, mutta sillä voi myös olla ennakoimattomia vaikutuksia.

On myös hyvä muistaa, että näkyvyyden havittelu on vanhaa perua ja että kaupunkien historiassa symboleilla on aina ollut tehtävänsä. Suomalaisessa kaupungissakin, ulkopuolisten hyväksyvä tai jopa ihaileva katse omaksutaan itsetuntoa kohottavana ja yhteistä identiteettiä rakentavana voimana. Identiteetti, yhtä aikaa käsitteellisenä ja syvästi tunnepohjaisena, on yhteisen pohdinnan ja poliittisen toiminnan keskipisteessä, kuten esimerkiksi Anssi Paasi on osoittanut (1996). Muotoilu ja kulttuuri – niin korkeakulttuurina kuin laajemmin käsitettynä – on kytkeytynyt territoriaaliseen järjestelmään jo kauan. Suomen kohdalla muotoilu kehittyi viime vuosisadan puolessa välissä mahdollisuudeksi hyödyntää yhtäaikaisesti sekä metsäläismyyttiä että miltei tyhjälle pohjalle rakennettua teknologiaa. Näitä yhdistelevästä suomalaisesta muotoilusta tuli myös sisäpoliittisten ideologisten taisteluiden, kulutusyhteiskunnan ja sosialismin välisen kamppailun väline (Korvenmaa 2012). Nykyään voidaan puhua pikemminkin paikallisista muunnelmista ruohonjuuritasoon ja virtuaalisiin yhteyksiin pohjautuvasta muotoilun kulttuurista, josta maailman parantaminen ja aktivismi löytävät uusia vivahteita.

Jo kauan kulttuuri, sekä muotoilu sen osana, on valjastettu Helsingin markkinointiin eri tapahtumiin liittyvässä kilpailuasetelmassa. Vuoden 2007 Euroviisut tai vuoden 1952 olympialaiset (urheilu eli ruumiin kulttuuri) toivat tunnettavuutta mutta myös ihmisiä Helsinkiin, kun taas maailmannäyttelyt tai alakohtaiset messut ovat toimineet liikkuvana markkinointina. Pariisin maailmannäyttely vuonna 1900 loi valtavasti mahdollisuuksia suomalaisille tekijöille, Milanon triennalea vuonna 1951 pidetään suomalaisen muotoilun voittokulun lähtölaukauksena (Korvenmaa 2012). Jos muotoilua lähestytään antropologisesti kulttuurin kouriintuntuvimpana ilmentymänä, arkisen käytännöllisyyden, kauneuden ja vaurauden vyyhtinä, josta Suomessa ovat saaneet nauttia suuri enemmistö, on helppo huomata, kuinka läheinen suhde sillä on sekä kapitalismin kehitysvaiheisiin että poliittiseen historiaan. Ovathan arkea helpottavat teknologiat aina toimineet siltana yksilöllisestä intiimiydestä julkiseen talouteen. Vertailevin silmin havahtuu ehkä myös siihen, miten läpitunkevia tuotemerkit, logot ja muut omistussuhteita aineellisesti merkitsevät symbolit ovat olleet jo yli vuosisadan. Samoin virtuaalisten symbolien tiivis läsnäolo arjessa – se, että hollywoodilainen (studio)maisema kulutustuotteineen saattaa tuntua läheisemmältä kuin muutaman kymmenen kilometrin päässä oleva kunta – on jo vuosikymmenten ajan muovannut käsityksiä itsestämme ja maailmastamme.

Vaikka suomalaisten kokemukset ovat eittämättä maantieteen ja historian muovaamia, niiden kriittinen tarkistelu helpottuu vertailun avulla. Guy Julierin uraauurtava työ designin yhteiskunnallisesti kasvaneen merkityksen tutkijana on tässä suureksi avuksi. Taloushistoriallinen katsaus nimittäin osoittaa, että vuosituhannen vaihteessa korostui ilmiö, jota hän nimittää muotoilun kulttuuriksi, ”design culture” (Julier 2008). Sen myötä moni aiemmin menestynyt teollisuusmaa nosti immateriaaliset tuotteet täyttämään jälkiteollistumisen jättämää aukkoa taloudessaan. Tämä selittää osin myös Richard Floridan popularisoiman käsityksen luovan – mm. muotoilevan – luokan taloudellisesta arvosta. Unohda Innovointi -nimisessä SITRA:n raportissa juuri tämän prosessin haasteet suomalaisessa, pitkälti kansallisessa ja tutuksi tulleen klusteriajattelun leimaamassa innovaatiojärjestelmässä, tulevat hyvin esiin (Ruckenstein et al. 2011). Globalisaation taloudelliset reunaehdot eivät tietenkään määrää, mutta ohjaavat arvonluonnin pyrkimyksiä; välineellistetyllä kulttuurilla ja muotoilulla on kaikkialla samanlaisia pyrkimyksiä edistävä rooli, mutta paikallisiin puitteisiin sopeutettu sisältö. Kulttuuri ja muotoilu taloudellisina toimintoina sopivat tietenkin sellaisiin taloudellisiin konteksteihin, joissa oletuksena on, että arvoa, etenkin taloudellista voittoa, saavutetaan ennen kaikkea osaamisella ja korkealla koulutuksella. Julierin tarkoittama muotoilun kulttuuri on siis ehkä merkityksellisempi pääkaupungeissa ja muissa liiketaloudellisen toiminnan keskuksissa.

Kaupunkien historiassa nimenomaan taide, muotoilu ja arkkitehtuuri ovat aina ilmentäneet taloudellisia järjestelyitä osana laajempaa arvonluonnin kenttää. Niin maantieteessä (Smith 1996, Harvey 2005), sosiologiassa (Zukin 2010) kuin taiteentutkimuksessakin (Deutsche 1988) tämä näkyy varsinkin ikoninomaisen kaupunkitilan, New Yorkin Manhattanin, analyyseissä. Etsiessään alkusysäyksiä prosesseille, joiden myötä näkyvän gentrifikaation, eriarvoistumisen ja kaupallistumisen paineet tulivat niin hyväksytyiksi – välttämättöminä joskin kenties valitettavina asioina – tutkijat ovat usein päätyneet juuri 1970-luvun talouskriisiin ja nimenomaan New Yorkin hallinnon esimerkkiin ratkaista kaupungin ongelmat kehittämällä huomiotaloutta hyvinvoinnin perustana.

Voidaanko kuitenkaan varsin erilaisia kohteita, menetelmiä ja lähestymistapoja käyttävistä teksteistä löytää yhteismitallisia arvonluonnin dynamiikkoja? Esitämme, että jännite laaja-alaisen kulttuurikäsityksen ja individualistisiin valintoihin ja taloudelliseen arvonluontiin pohjautuvan analyysin välillä on ohjannut keskustelua suuntaan, joka huomioi sekä päätöksentekoon liittyvät realiteetit, menestyspaineet (ja menestyksen kriteerit) sekä usein innovaatiokeskusteluun ja kokeilukulttuuriin liitetyt vaikeammin määriteltävät arvot. Tähän voisi lisätä vielä rohkean antropologisen ajattelun suoman (esim. Graeber 2011) mahdollisuuden, että arvonluonti ja arvon hahmottaminen tapahtuu usein markkinalogiikan ulkopuolella – se kuitenkin ajautuu herkästi yksinkertaistetun rationaalisuuteen perustuvan talousajattelun uomille. Muuttuneen kulttuurikäsityksen analysointi auttaa kartoittamaan arvostusten paikallisia käyttötapoja ja oikeutuksia. Näin kaupunkisuunnittelua ohjaavat yhteiset tavoitteet pääsevät kriittiseen käsittelyyn, joka vaikeiksi koettujen ja yleensä taloudellisiksi miellettyjen ongelmien varjossa jäisi muuten huomioimatta.

Yhteyksiä ja yhteisyyksiä

Yllä esitetty katsaus osoittaa, että vaikka kulttuuri kaupunkikehittämisen välineenä korostuu meidän aikanamme, sillä on historia, jonka voi ymmärtää yhteisten päämäärien luomisen historiana. Sellaiselle alkaa olla tarve jo pelkästään uusliberalistisen arvokäsityksen kavennettua julkisessa keskustelussa hyväksyttävien näkökulmien kirjoa.

Kulttuuriin ja designiin liittyvä sanasto luo uusia yhteyksiä ja tuoreita näkökulmia, mutta kuten varsinkin Ameelin kirjoitus osoittaa, saattaa myös aiheuttaa sekaannusta. Tilanne vaatii erityistä tarkkaavaisuutta sekä tutkijoilta että toimeenpanijoilta, etenkin kun käsitteet nostetaan helposti kritiikittä ”taikakeinoiksi” kuten Guggenheim-polemiikkia Yhdyskuntasuunnittelu-lehden aikaisemmassa numerossa (2013:4) käsitellyt Maaria Linko, sekä tässä numerossa Jukka Vahlon artikkeli osoittavat. Empiiristen vivahteiden lisäksi kulttuuri ja muotoilu käsitteinä vaikuttavat sekä erikoisasiantuntijoiden että tavallisten kansalaisten toimintaan. Kuten Vahlo ja Aho osoittavat, kulttuurin laajalla määrittelyllä pyritään tuomaan hallinnon ja arjen eriytyneitä maailmoja yhteen. Samalla alleviivataan kaikkien oikeutta kulttuuriin, sen määrittelyyn ja sen tuottamiseen.

Esitimme yllä, että muotoilun ja kulttuurin tuottamaa yhteistä hyvää voidaan käsitellä antropologisesta näkökulmasta taloudellisina, moniulotteisesti arvoa luovina toimintoina. Kaupunkien kohdalla toiminta koostuu sekä virallisista että epävirallisista käytännöistä. Vallitsevissa olosuhteissa vain osaa näistä pidetään taloudellisina. Kulttuuria ja muotoilua välineinään käyttävä hallinto, jonka oikeutus nojaa myös yhteisen ympäristön hoitamiseen, ajautuu helposti vaikeuksiin – ainakin väliaikaisiin – jos paikalliset merkitykset tai symbolit ajautuvat törmäyskurssille kansainvälisesti tärkeiden suurhankkeiden kanssa. Samalla voidaan kysyä, että jos tavoitteena on muotoilla parempi, kestävämpi ja suvaitsevampi tulevaisuus, kuten muotoilupääkaupunkihankkeen kohdalla, kohdistuiko uusi ja luvattu muotoilu vain pienen etujoukon tarpeisiin. Tieteen ja teknologian tutkimuksesta levinneet aineellisuuden teoriat (ks. Braun ja Whatemore 2010) ovat havahduttaneet yhteiskuntatieteilijät katujen, kotien, työpaikkojen ja työkalujen suunnittelun ja toteutuksen tärkeyteen, niiden käyttäjiin ja käyttötapoihin poliittisena toimintana tai mahdollisuuksien luojana; selkeän kiellon ohessa konkreettinen muuri tai lukittu ovi toimii hyvin vallan välineenä. Yhä useammin, varsinkin kaikkia koskevien vaarojen kohtauspisteissä (ympäristöhaitat, eriarvoistuminen), tutkijat eivät pyrikään vapautumaan normatiivisuudesta (Marres 2010), vaan käyttävät kulttuurin ja muotoilun aineellisuutta porttina nykyistä selkeämpään poliittiseen kysymyksenasetteluun.

Toiminnan kohteina ja välineinä kulttuuri ja muotoilu tuovat ihmisiä yhteen pohtimaan heitä koskettavia asioita. Luovan luokan ammattikunta on jo innokkaasti ja menestyksekkäästi kehittänyt valmiuksia toimia kaupunkikehittämisen ruohonjuuritasolla tällaisen yhteistyön fasilitaattorina, kuten Aho katsauksessaan osoittaa (ks. myös Awan et al. 2011). Tässä työssä kulttuuriammattilaisen taitoja käytetään asiantuntemuksen venyttämiseen perinteisten modernististen instituutioiden ulkopuolelle. Tapahtumien tuotanto on näin laajentunut poliittisesti hyvin heterogeeniseksi. Keskustelu konservatiivisuuden ja protestin eri muotojen jatkuvasta kamppailusta vaatisi oman kirjoituksensa; tyydymme tässä toteamaan, että modernin yhteiselämän läpitunkevina ulottuvuuksina kulttuuri- ja muotoiluhankkeiden roolit saattavat vaihdella hyvinkin paljon. Kritiikki ja protesti voivat helposti sulautua kohteeseensa.

Käsitteinä kulttuuri ja muotoilu ovat siis varsin elastisia ja monimerkityksellisiä; kuitenkin meidän lienee parasta elää niiden kanssa. Niin kaupunkisuunnittelijan kuin akateemisen tutkijankin näkökulmasta, molemmat käsitteet viittaavat sekä analyyttiseen että abstraktiin – niin refleksiiviseen kuin omakohtaiseenkin. Toki kulttuurikäsite voidaan liittää harmillisen helposti myös rasismia lähentyvään identiteettipolitiikkaan tai kaupallisuutta luonnonvoimaksi mieltävään kapitalismiin. Uusliberalistisessa politiikassa brändäys, identiteetti ja kulttuuri ovat usein niin lähellä toisiaan, että herää halu välttää koko käsitettä.

Pragmaattisesti ajatellen on kuitenkin mahdotonta irrottautua kulttuurin ja muotoilun omista sanastoista ja arvostuksista, on kyse sitten kaupunkien hallinnosta tai vertailevasta tutkimuksesta. Pikemminkin esitämme, että erityisnumeron teemaksi on muotoutunut juuri erilaisten kulttuuri- ja yhteisöllisyyskäsitysten määrittely, historiallisesti muuttuvana ja kontekstista riippuvaisena. Nykypäivän yhdyskuntasuunnittelussa on ensiarvoisen tärkeää pyrkiä ymmärtämään, mitä ovat yhteisöt ja yleisöt, jotka kerääntyvät tiettyjen kulttuuri- tai muotoiluinnovaatioiden liepeille, ja kuinka on mahdollista kehittää yhteisiä keskustelutapoja ja kieliä, jotka ovat sensitiivisiä sekä niissä tapahtuville muutoksille että tieteellisesti ja poliittisesti erilaisille lähestymistavoille.

KIRJALLISUUS

Abram, S. & Weszkalnys G. (2013). Elusive promises: Planning in the contemporary world, Berghahn, Oxford. 190 s.
Awan, N.; Schneider T.; Till J. (2011). Spatial Agency: Other Ways of Doing Architecture, Routledge, Lontoo. 224 s.
Berglund, E. (2013). Design Activism in Helsinki: Notes from the World Design Capital 2012, Design and Culture 5:2, 195–214.
Braun, B. & Whatmore S. (toim.) (2010). Political Matter: Technoscience, Democracy, and Public Life. University of Minnesota Press. 360 s.
Brenner, N., Marcuse P., & Mayer M. (2012). Cities for people, not for profit: critical urban theory and the right to the city. Routledge, Lontoo. 296 s.
Cantell, T.& Heikkinen T. (2001). Kulttuurikaupungin synty: kulttuurikaupunkiprojektin tausta ja ensivaiheet, teoksessa Cantell, T. ja H. Schulman (toim.) Mitä oli Kulttuurivuosi? Kirjoituksia Euroopan kulttuurikaupunkivuodesta Helsingissä, Helsingin kaupungin tietokeskus, 9–25.
Design 2012 a ikakauslehti, Kansainvälinen Designsäätiö/ Sanoma Yritysjulkaisut.
Deutsche, R. (1988). Uneven Development: Public Art in New York City, October, Vol. 47, 3–52.
Florida, R. L. (2002). The rise of the creative class: and how it’s transforming work, leisure, community and everyday life. New York, NY, Basic Books.
Fry, T. (2011). Design as politics. Berg, New York.
Graeber, D. (2001). Toward an Anthropological Theory of Value: The False Coin of Our Own Dreams, Palgrave, New York.
Hart, K., Laville J. L. & Cattani A. (2010). The Human Economy. Polity Press, Cambridge.
Harvey, D. (2005). A Brief History of Neoliberalism. Oxford University Press.
Hohti, P. (toim.) (2011). Rajaton Muotoilu: Näkökulmia suomalaiseen taideteollisuuteen, Avain/Ornamo, Helsinki.
Hvike, H. (2013). Utopian time and contemporary time: Temporal dimensions of planning and reform in the Norwegian welfare state, Abram, S and G. Weszkalnys (toim.) Elusive promises: Planning in the contemporary world, Berghahn, Oxford, 35–56.
Julier, G. (2008). The Culture of Design, 2nd Edition, SAGE Publications, London.
Kalha, H. (2011). Mitä jos? Muotoilu ex nihilo eli Arttu Brummer eilen huomenna, in P. Hohti (toim.) Rajaton Muotoilu: Näkökulmia suomalaiseen taideteollisuuteen, Avain/Ornamo: Helsinki, 229–248.
Korvenmaa, P. (2012). From Policies to Politics: Finnish Design on the ideological battlefield in the 1960s and 1970s. Teoksessa Fallan, K. Scandinavian Design: Alternative Histories, Berg, New York, 222–246.
Landry, C. & Wood, P. (2010). Helsinki as an Open and Intercultural City. Comedia, City of Helsinki.
Leitner, H.; Peck, J.; Sheppard, E. S. (toim.) (2007). Contesting Neoliberalism: Urban Frontiers. Guildford Press, New York.
Linko, M. (2014). Guggenheim Helsinki: Toimijatahot vastakkain, Yhdyskuntasuunnittelu, Vol.51:4, 30–56.
Marres, N. (2010). Front-staging Nonhumans: Publicity as a constraint on the political activity of things, Braun, Bruce & Sarah Whatmore (toim.) Political Matter: Technoscience, Democracy, and Public Life. University of Minnesota Press.
Mason, P. (2013). Why it’s still kicking off everywhere: the new global revolutions. Verso, Lontoo.
Moisio, S. & Paasi, A. (2013). From Geopolitical to Geoeconomic? The Changing Political Rationalities of State Space. Geopolitics. 18:2, 267–283.
Novy, J. & Colomb, C. (2013). Struggling for the Right to the Creative. City in Berlin and Hamburg: new urban social movements, new “spaces of hope”, International Journal of Urban and Regional Research, Vol.37:5, 1816–1838.
Paasi, A. (1996). Territories, Boundaries and Consciousness: the changing geographies of the Finnish-Russian border. John Wiley & Sons, London.
Peck, J. (2007). The creativity fix, Eurozine. [viitattu 2.2014]. <www.eurozine.com/articles/2007–06–28-peck-en.html>
Riles, A. (toim.) (2006). Documents: Artifacts of Modern Knowledge. University of Michigan.
Ruckenstein, M., Suikkanen J. & Tamminen S. (2011). Unohda Innovointi – Keskity arvonluontiin. Sitra, Helsinki.
Ruoppila, S., Haila K. & Keinonen T. (2009). Design Forum Finland muotoilun hyödyntämisen edistäjänä – Arvioinnin loppuraportti.
Sklair, L. (2009). Commentary: From the Consumerist/Oppressive City to the Functional/Emancipatory City, Urban Studies. Vol.46:12, 2703–2711.
Smith, N. (1996). The New Urban Frontier: Gentrification and the revanchist city. Routledge, Lontoo.
Suvisuo, K. (2009). Hämeenlinnan seudun markkinointi asuinpaikkana. Opinnäytetyö. HAMK, Hämeenlinna.
Taipale, K. (2013). Competitiveness of Cities: What does it mean?. Esitelmä. “Architecture and Resilience”. Arkkitehtuuritutkimuksen päivät. Tampere, 28.–30.8.2013.
Työ- ja elinkeinoministeriö (2013). Muotoile Suomi – Kansallinen muotoiluohjelma. [viitattu 2.2014]. <http://www.tem.fi/files/36278/Muotoile_Suomi_spreads.pdf >
Vanolo, A. (2008). Internationalization in the Helsinki Metropolitan Area: images, discourses and metaphors, European Planning Studies 16:2, 229–252.
Wacquant, L. (2012). Three steps to a historical anthropology of actually existing neoliberalism. Social Anthropology 20: 66–79.
WDC (World Design Capital) Helsinki, lehdistötiedote 7.11.2011, Maailman designpääkaupungin ohjelma julkistettu.
Weszkalnys, G. (2010). Berlin, Alexanderplatz: transforming place in a unifed Germany. Berghahn, Oxford.
Woodham, J. (2010). Formulating National Design Policies in the United States: Recycling the “Emperor’s New Clothes?”, Design Issues 26:2,27–46.
Zukin, S. (2010). Naked City: The Death and Life of Authentic Urban Spaces, Oxford University Press.