Jenny Hölttä & Riikka Paloniemi

Lähiviheralueiden arjen hyödyt tiivistyvässä kaupunkirakenteessa voivat helposti unohtua. Tutkimusten mukaan sekä lapset että koulun työntekijät arvostavat koulujen lähiympäristössä olevia metsiä niin leikkimisympäristöinä kuin opetuskohteina, ja kouluja lähellä sijaitsevat metsät myös edistävät merkittävästi lasten fyysistä ja henkistä terveyttä. Silti tutkimukseemme osallistuneet suunnittelijat eivät tunnistaneet varsinkaan koulujen lähimetsien terveysvaikutuksia, vaan puhuivat niistä yllättäen jopa tarpeettomina ja turvattomina kuusikoina, joita ei ole syytä säilyttää. Kaupunkisuunnittelun ja koulujen pitäisi tehdä yhteistyötä nykyistä tehokkaammin koulumetsien ja lasten päivittäisen hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Johdanto

Kaupungistuminen, teknologian kehitys ja lapsiperheiden arjessa tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet huomattavasti lasten liikkumisympäristöihin ja päivittäisiin liikkumistapoihin. Esimerkiksi Britschgi  ym. (2007) ovat todenneet lapsiperheiden arjen muuttuneen aiempaa suorituskeskeisemmäksi, ja kilpailun ja menestymisen pakon siirtyneen monelle sellaiselle elämänalueelle, missä sitä ei aiemmin ole ollut. Lasten harrastukset ovat vaihtuneet omaehtoisista pihaleikeistä ja arkiliikunnasta aktiiviseen kilpaurheiluun, jonka harjoituksiin mennään vanhempien kyydillä autolla (Britschgi ym. 2007). Koululaisten kävellen ja pyöräillen tekemien koulumatkojen osuus on vähentynyt vuosikymmenten aikana ja samaan aikaan autolla kouluun kyyditseminen on varsinkin kaupunkiseuduilla yleistynyt (Kalenoja 2004).  Lasten tulisi liikkua 1–2 tuntia päivässä ja välttää yli kahden tunnin yhtäjaksoisia istumisjaksoja (Lasten ja nuorten liikunnan … 2008). Vaikka lasten liikkumismääriä on suhteellisen vaikea arvioida, todennäköisesti ainakin puolet lapsista ja nuorista liikkuu päivittäin terveytensä kannalta liian vähän, tytöt liikkuvat keskimäärin poikia vähemmän, ja 2–20 % lapsista ja nuorista ei liiku käytännössä lainkaan (Halme ja Laine 2005).

Nedovicin ja Morrisseyn (2013) mukaan lasten leikkialueet ovat sekä vähentyneet määrällisesti että köyhtyneet toiminnallisesti kaikkialla länsimaissa viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Täyteen ohjelmoitujen aikataulujen takia pihaleikeille ei jää enää samalla tavoin aikaa kuin ennen, siksi eri-ikäisten lasten luonteva yhdessäolon perinne hiipuu pikkuhiljaa (Britschgi ym. 2007). Kun välimatkat kodin, koulun ja harrastusten välillä edelleen pitenevät, lasten kuljettaminen eri paikkojen välillä luultavasti yleistyy entisestään.

Lasten liikkumistapojen muutosta selittää lasten ulkona itsenäisesti viettämän ajan väheneminen. Millainen ympäristö huokuttelee lasta liikkumaan? Kyttä ym. (2009) havaintojen mukaan viheralueet ovat olennaisia erityisesti paikoissa, joissa lapset ovat aktiivisia toimijoita, esimerkiksi hiihtämällä, uimalla tai hiljaisuudesta nauttien, ja toisaalta meluisuuden ja rauhattomuuden paikoista viheralueet puuttuivat. Toisaalta mitä tiiviimmässä ympäristössä lapsi elää, sitä todennäköisemmin hän pyöräilee ja kävelee kouluun.

Raittila (2011) arvioi, että lapsuuden vapaa-aika on aikuisten pelon takia siirtynyt joko lasten omiin huoneisiin, harrastusryhmiin tai lapsille varta vasten rakennettuihin leikkimaailmoihin. Kansainvälisissä tutkimuksissa onkin todettu, että enemmistö lapsista kuluttaa elektronisten laitteiden parissa enemmän kuin suositellut kaksi tuntia päivässä (Martin 2011). Lasten luonnollista ja spontaania liikkumista rajoitetaan esimerkiksi päiväkodeissa erilaisilla kielloilla tai ylhäältä päin ohjatulla ja valmiiksi keksityllä toiminnalla. Polvisen ym. (2012) mukaan vanhempien omat ennakkoluulot ja esimerkiksi tiedostusvälineissä annettava negatiivinen kuva vaikuttavat yhä voimakkaammin siihen, suhtaudutaanko vaikkapa lähimetsiin pelon tuntein. Tutkimusten mukaan aikuisten pelot ovat kuitenkin liioiteltuja suhteessa lapsiin kohdistuviin todellisiin riskeihin (Kyttä ym. 2009).

Aikuisten lisääntyneen valvonnan ja ennalta määritellyn toiminnan takia lasten päivittäinen arkiliikunta ja liikkuminen luonnonympäristöissä vähenevät (Polvinen ym. 2012). Richard Louv on kehittänyt luontovajehäiriö-käsitteen (engl. Nature Deficit Disorder) kuvaamaan tällaista lasten elämäntyyliä, joka sisältää liian vähän liikuntaa ja ulkoilua (Louv 2008, Tourula & Rautio 2014). Lisääntyneen pelon ja turvallisuusvaatimuksien lisäksi arkiliikunnan väheneminen voi johtua Polvisen ym. (2012) mukaan myös siitä, etteivät aikuiset tunne liikunnan merkitystä. Aikuiset eivät myöskään välttämättä ymmärrä, miten lapset leikkivät tai minkälaisia mahdollisuuksia ja elementtejä he tarvitsevat leikkiinsä (Martin 2011). Aikuisten lapsille tarjoama terve luontosuhde on yhteydessä siihen, miten lapsi käyttää luonnon tarjoamia virkistysmahdollisuuksia eri elämänvaiheissaan. Lapsena opitut tavat ja omaksutut kokemukset siirtyvät aikuisiälle, mikä näkyy yhtälailla ympäristöön kohdistuvissa asenteissa ja luontosuuntautuneisuudessa kuin luonnossa käyntien useudessa. Lapsena miellyttäväksi ja turvalliseksi koettu luontoympäristö koetaan useimmiten myös aikuisena helposti lähestyttäväksi ja stressistä elvyttäväksi paikaksi, jossa halutaan käydä usein (Tourula ja Rautio 2014.)

Arkiliikunnan vähentymisen seurauksena lasten ylipaino ja lihavuus ovat yleistyneet (Britschgi ym. 2007). Vaikka liikunnan tai ulkoilun suosio koululaisten vapaa-ajassa ei ole laskenut, fyysisen (aerobisen) liikunnan osuus on kuitenkin pienentynyt koulumatkoilla, kouluissa ja päiväkodeissa sekä muissa lasten arkiympäristöissä (Britschgi ym. 2007).  Lasten ylipainon ja siihen yhteydessä olevan astman sekä II-tyypin diabeteksen maailmanlaajuinen yleistyminen on Martinin (2011) mukaan luonnollinen seuraus siitä, että lapset osallistuvat vähemmän koululiikuntaan, kävelevät tai pyöräilevät vähemmän kouluun ja harrastuksiin sekä siitä, että heillä on käytettävissään 12 prosenttia vähemmän itsenäistä vapaa-aikaa aikaisempiin sukupolviin verrattuna. Yli puolet maapallon väestöstä asuu kaupungeissa, joten urbaanissa ympäristössä vietetty lapsuus ei ole enää poikkeus, vaan pikemmin sääntö (Kyttä ym. 2009). Kaupunkirakenteen tiivistyessä ja kaupungin viheralueiden vähentyessä sekä niiden laadun heikentyessä lapset altistuvat lisääntyville saastemäärille ja melulle, joilla on todettu olevan haitallinen vaikutus lasten kognitiiviseen kehittymiseen (Dadvand ym. 2015). Lasten erityistarpeet pitäisikin ottaa nykyistä paremmin huomioon kaupunkisuunnittelussa, mutta siitä kuinka se tehdään, on vain vähän tutkimustietoa. Erityinen tarve tuntuu olevan tarkasteluille, joissa erilaisten kokemusten ja ekologisten näkökohtien suhde ymmärretään moniulotteisesti ja suhteessa eri mittakaavoihin  (Faehnle 2014).

Tässä artikkelissa tarkastelemme sitä, kuinka vakavasti kaupungin viheralueiden ja varsinkin lähimetsien merkitys lasten hyvinvoinnille tunnistetaan metropolialueen kaupunkisuunnittelussa. Selvitämme, minkälaisia näkökulmia (myönteisiä ja kielteisiä) Espoon, Helsingin ja Vantaan kaupunkien suunnittelijat liittävät koulumetsiin ja niiden kehittämiseen, ja miten he jakavat koulumetsien suunnitteluvastuun eri toimijoiden välillä. Analysoimme, kuinka tietoisia asiantuntijat ovat koulujen lähimetsien terveyshyödyistä ja niiden suunnittelusta ja näkyykö näiden viheralueiden arvostus suunnitteluvastuun jakautumisessa eri toimijoille.

Hyvinvointia ja terveyttä lähiluonnosta

Tutkimukset luonnon psyykkisiä hyvinvointivaikutuksista ja elvyttävyydestä ovat osoittaneet samansuuntaisia tuloksia lapsilla ja aikuisilla. Tutkimusten mukaan säännöllinen käynti tai oleskelu luonnossa parantaa mielialaa ja tehtävistä suoriutumista, elvyttää stressistä ja parantaa tarkkaavaisuutta enemmän kuin oleskelu rakennetussa ympäristössä (Korpela 2014, Korpela & Ylén 2007, Tyrväinen 2014). Henkinen vireytyminen, rentoutuminen ja stressitason lasku ovat yhteydessä luonnonympäristössä oleskelusta syntyviin fysiologisiin muutoksiin, kuten sydämen sykkeen ja ihon sähkönvälityskyvyn vaihteluun sekä alentuneeseen verenpaineeseen, lihasjännitykseen ja elimistön stressihormonien pitoisuuksiin (Tyrväinen 2014). Luontoympäristön on todettu vaikuttavan ihmisten psyykkiseen hyvinvointiin ja stressistä elpymiseen sekä suoraan näkö-, kuulo- ja hajuaistin kautta että välillisesti tuottamalla hyvinvointia esimerkiksi kannustamalla liikkumiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen (Korpela 2014). Tutkimusten mukaan ne aikuiset, jotka kokevat mielialansa negatiiviseksi tai jotka kärsivät mielenterveydellisiä ongelmista hyötyivät eniten luonnon hyvinvointivaikutuksista ja toisaalta he myös hakeutuivat muita herkemmin luontoon (Korpela & Ylén 2007, Korpela 2003).

Luonnon elvyttävyyteen liitetään usein kaksi kekseistä teoriaa. Kaplanin Tarkkaavaisuuden elpymisteorian (Attention Restoration Theory) mukaan ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen vaikuttaa neljä ympäristön laatutekijää: jatkuvuus, arjesta irtautuminen, itselle sopivuus ja lumoutuminen (Kaplan 1995, Kuusisto 2014). Tarkkaavaisuuden elpymisteorian mukaan enemmän työlästä tarkkaavaisuutta edellyttävät ympäristöt, johtavat helpommin stressiin ja uupumiseen (Kuusisto 2014). Kaupunkiympäristö näyttäisi aiheuttavan ihmiselle liikaa keskittymiskykyä häiritseviä stressitekijöitä, kun vastaavasti luonto tarjoaa esteettistä mielihyvää, levollisuutta ja tunteen ympäristöön kuulumisesta sekä henkisellä tasolla psykologisen pakopaikan jokapäiväisistä ajatuksista. Roger Ulrichin mukaan ihmiset ovat sopeutuneet lajikehityksen myötä paremmin luonnonympäristöön kuin keinotekoiseen rakennettuun ympäristöön, jossa syntyviin stressitilanteisiin heillä ei ole kehittynyt vastareaktioita (Kuusisto 2014). Ulrichin psyko-evolutionaarinen teoria selittää elvyttävyyden kokemisen vahvistuneella tunnereaktiolla, jossa luonnonympäristön visuaaliset ärsykkeet, ihmisen psyko-fysiologisen toiminnan kautta, vähentävät stressitasoa ja nopeuttavat stressistä toipumista (Ulrich, 1984, Kuusisto 2014, Valtchanov & Ellard, 2015). Myös lähiympäristön luonnon monimuotoisuudella on tunnistettu olevan merkittäviä, monimutkaisia terveyshyötyjä (Ruokalainen ym. 2015, Ruokalainen ym. 2016).

Tutkimukset luonnon vaikutuksista lasten psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät usein keskittymiskyvyn parantumiseen, empaattisen vastaanottavuuden lisääntymiseen, itsetietoisuuden vahvistumiseen ja kognitiiviseen kehittymiseen. Tutkimusten mukaan lapset, jotka asuvat luonnonläheisillä alueilla, sopeutuvat ja ovat näin vähemmän haavoittuvaisia stressin aiheuttamille vastoinkäymisille kuin ne lapset, jotka ovat vähemmän yhteydessä luontoon (Corraliza ym. 2012). Esikouluikäisille teetetyssä tutkimuksessa huomattiin, että niillä lapsilla joilla on mahdollisuus päästä suuremmille ja maastoltaan monipuolisille viheralueille, on vähemmän muistamiseen, kuunteluun, yliaktiivisuuteen ja impulsiivisuuteen liittyviä ongelmia (Chawla ym. 2014). Luontoympäristön rikas aistimuksellinen tarjouma ja omaehtoinen huomion keskittäminen paransivat tutkimuksessa olleiden lasten keskittymis- ja huomiointikykyä (Chawla ym. 2014). Myös Polvisen ym. (2012) mukaan luonnossa tapahtuva toiminta rikastuttaa lasten mielikuvitusta ja vapaata leikkiä sekä parantaa lasten herkkyyttä havainnoida ympäristön ilmiöitä ja tapahtumia. Luonnossa vietetty aika on yhdistetty useissa tutkimuksissa lasten ADHD -oireiden vähenemiseen (Martin 2011, Tourula & Rautio 2014). Dadvand ym. (2015) tutkimukset luontokontaktin ja liikenteestä aiheutuvien ilmansaasteiden vaikutuksista lasten kognitiiviseen kehittymiseen osoittivat, että lasten muistin paraneminen (ns. työmuisti) on vahvasti yhteydessä koulun sisäisten tai sitä ympäröivien alueiden sekä koulumatkareittien vehreyteen. Dadvandin ym. (2015) mukaan kognitiivinen kehittyminen oli ainakin osittain seurausta viheralueiden kyvystä puskuroida ilmansaasteita, joilla on äänimelun kanssa todistettu olevan haitallinen vaikutus niin henkiseen kuin fyysiseen kehittymiseen.

Psyykkisten hyvinvointivaikutusten lisäksi luontoympäristöllä ja sen fysikaalisilla tekijöillä on todettu olevan vaikutus lasten fyysiseen aktiivisuuteen, terveyteen ja motoristen taitojen kehittymiseen (Tourula & Rautio 2014). Lisäksi luonto edistää myös epäsuorasti fyysisistä hyvinvointia altistamalla lapsi hyödyllisille mikro-organismeille ja lisäämällä kehon kortisoli- ja serotoniinituotantoa, jotka vaikuttavat esimerkiksi pidempiin yöuniin, jaksamiseen ja tasapainoiseen immuniteettijärjestelmään (Haahtela 2011, Martin 2011, Tourula & Rautio 2014). Useissa tutkimuksissa on osoitettu, että viherympäristön laatu ja niiden hyvä saavutettavuus lapsen kotiympäristössä on yhteydessä fyysiseen aktiivisuuteen ja alhaiseen ylipainoisuuden riskiin (Kyttä ym. 2009, Tourula & Rautio 2014). Myös kasvustoltaan ja topografialtaan monimuotoisten, luonnossa olevien leikkialueiden on huomattu edistävän lapsen motorisia taitoja ja fyysistä aktiivisuutta huomattavasti enemmän kuin rakennetut, asfaltoidut leikkialueet (Nedovic & Morrissey 2013). Nedovicin ja Morrisseyn (2013) päiväkodissa tekemän tutkimuksen mukaan luonnonympäristössä lapset leikkivät kauemmin ja keskittyneemmin ja heidän fyysinen aktiivisuutensa lisääntyi impulsiiviseen sekä luovaan liikkumiseen kannustavan ympäristön takia. Vastaavasti Chawla ym. (2014) huomasivat kouluympäristöä koskevassa tutkimuksessaan, että koulua ympäröivät metsät ja muut luontoalueet mahdollistavat sekä omaehtoista että yhteisöllistä toimintaa, mikä puolestaan vahvistaa lasten sosiaalisia taitoja.

Lähimetsä lasten leikkikenttänä

Korpelan ja Ylénin (2007) tekemien tutkimusten mukaan miellyttäväksi ja turvalliseksi koettu paikka, jonne ihminen hakeutuu tietoisesti rentoutumaan ja rauhoittumaan, on useimmiten psyykkisesti ja fyysisesti elvyttävin ympäristö. Aikuisten tapaan eteenkin pienempien lasten mielipaikat sijaitsevat useimmiten lähellä luontoa (Tourula & Rautio 2014). Lasten leikkipaikkamieltymyksiä koskevassa ruotsalaistutkimuksessa lapset toivoivat leikkialueelleen mahdollisimman paljon aktiviteettimahdollisuuksia ja helposti saavutettavia metsäalueita (Martin 2011). Lucasin ja Dymentin (2010) tutkimus australialaiskoulussa osoitti lasten leikkivän mieluiten koulun viheralueilla. Myös Milliganin ja Binleyn (2007) nuorten lapsuuden aikaisia metsäkokemuksia kartoittavassa tutkimuksessa korostui metsän merkitys lapsuuden ja nuoruuden leikki- ja rauhoittumispaikkana. Vaikka tiheä metsä saatettiin ajoittain kokea pelottavaksi, nuoret kokivat, että metsän tarjoamat aistikokemukset ja esimerkiksi isojen puiden tarjoama suoja vaikuttivat metsästä saatavaan miellyttävään kokemukseen (Milligan ja Binley 2007). Lucasin ja Daymentin (2007) tutkimusten mukaan koulun viheralueet, joissa lapset pystyvät kiipeilemään kallioilla, piiloutumaan ja muulla tavoin ”uppoutumaan” leikkiin, ovat ainut leikkialue koulussa, joka tarjoaa sukupuolesta riippumatta kaikille oppilaille yhdenvertaiset mahdollisuudet leikkiin ja sosiaalisen yhdessäoloon.

Espoon koulu- ja päiväkotimetsiin liittyvän selvityksen (Lehikoinen ym. 2014) kyselyn mukaan puolet tärkeimmäksi mainituista metsistä sijaitsee korkeintaan 300 metrin päässä koulusta tai päiväkodista. Kyselystä käy ilmi, että koulut ja päiväkodit arvostavat aitoa metsäluontoa lähellään ja pyrkivät usein säilyttämään mahdollisimman luonnontilaisen ja monimuotoisen metsän alueella. Myös Helsingin koulu- ja päiväkotimetsiä koskeva kysely tuotti samanlaisia tuloksia lähimetsien saavutettavuudesta ja tärkeydestä (Sahi & Bergman 2013). Huolimatta koulu- ja lähimetsien tärkeästä merkityksestä lapset erkaantuvat fyysisesti ja henkisesti yhä enemmän metsäluonnosta kaupungistumisen, lisääntyneiden turvallisuussäännösten ja sisätiloissa vietetyn ajan myötä. Lisäksi koulujen välittömässä läheisyydessä sijaitsevien metsien rooli suunnittelussa on heikolla pohjalla, ja vaikutusmahdollisuudet metsien suunnitteluun puuttuvat niiltä, jotka eniten osallistuvat lasten päivittäisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen.  Esimerkiksi Espoossa vain alle viidennes opettajista ja kasvattajista oli tietoisia koululleen tärkeän lähimetsän kaavatilanteesta, eivätkä kasvattajat juuri osallistu koulun tai päiväkodin lähiympäristön suunnitteluun, vaikka heillä olisi paljon tietoa lähimetsän opetus- ja kasvatuskäytöstä sekä siitä, mitä alue merkitsee lapsille ja nuorille (Lehikoinen ym. 2014).

Suomen luonnonsuojeluliitto on tuonut koulujen ja päiväkotien läheisten metsien ja viheralueiden merkitystä lapsille viime vuosina (ks. http://www.sll.fi/mita-me-teemme/ymparistokasvatus/koulumetsat/koulumetsaopas). Keskeinen väline viestinnässä on ollut Koulumetsät arvoonsa – yhteistyöllä suojelua ja ympäristökasvatusta -hanke, jota rahoitettiin osana Etelä-Suomen metsien suojeluohjelmaa (METSO) vuosina 2012–2013. Hankkeessa tunnistettiin koulutuksen ja kasvatuksen kannalta arvokkaita metsiä ja pyrittiin edistämään huomioimista päätöksenteossa. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi hankkeessa tuotettiin opetusmateriaalia (Sahi 2014). Yhdeksi koulujen lähimetsien näkyväksi tekemisen tavaksi valittiin Koulumetsän arvonimi. Tässä artikkelissa viittaamme Koulumetsän käsitteellä juuri tähän Suomen luonnonsuojeluliiton Koulumetsähankkeeseen ja sen aloitteesta aktiivisesti näkyväksi tehtyihin / tehtäviin kohteisiin. Kun puhumme yleisemmin kouluja lähellä sijaitsevista virkistyskäyttöön soveltuvista metsistä, kirjoitamme käsitettä enemmän auki tilanteen mukaan (esim. koulun lähellä sijaitseva metsä tai viheralue).

 

Aineisto ja menetelmät

Tutkimuksen aineiston muodostivat metropolialueen kaupunkisuunnitteluun osallistuvien viranomaisten haastattelut. Haastatteluihin valittiin urbaanien vesialueiden ja kaupunkimetsien suunnittelua eri näkökulmista lähestyviä asiantuntijoita Espoon, Vantaan ja Helsingin yleiskaavoituksen, asemakaavoituksen, viher- ja vesialuehoidon sekä virkistyskäytön puolelta.  Yhteensä haastatteluihin osallistui 14 asiantuntijaa.  Haastattelut kestivät 17 tuntia. Haastatteluaineistot litteroitiin sanatarkasti.

Tutkimuksessa tarkastelimme Helsingin metropolialueen koulujen lähellä sijaitsevia metsiä haastateltujen suunnittelun asiantuntijoiden lähtökohdista käsin ja suhteellisen karkealla tasolla, minkä vuoksi analyysiä ei kohdennettu esimerkiksi tiettyihin kouluihin ja niiden vieressä  sijaitseviin metsiin. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että pääkaupunkiseudun koulujen läheisten metsien ominaisuudet ja alueiden tarjoamien virkistysmahdollisuudet vaihtelevat paljon riippuen niiden sijainnista. Esimerkiksi Östersundomin alueella lapsilla on mahdollisuus leikkiä ja oleskella huomattavasti suuremmissa ja luonnoltaan ja palveluiltaan monipuolisemmissa metsissä kuin tiiviillä kaupunkialueilla, esimerkiksi Keskuspuiston eteläosissa tai muilla vielä pienemmillä viheralueilla (Hietanen 2016).

Haastattelukysymykset tarkastelivat urbaanien vesialueiden ja kaupunkimetsien käyttäjien, niiden käyttöpotentiaalin sekä eri virkistysalueiden erityislaatuisuuden ja suojeluarvon tunnistamista suunnittelussa. Analysoimme haastatteluista kaupunkimetsien suunnittelua ja saavutettavuutta koulumetsien näkökulmasta, joten valitsimme analyysiin seuraavat kysymykset, joissa käsiteltiin koulumetsiä tai koulujen läheisyydessä olevia metsiä:

• Onko koulujen läheisyydessä sijaitsevia metsäalueita erityisesti pyritty tunnistamaan ja kartoittamaan kaupungin sisällä?
• Ketkä olisivat kaupungin näkökulmasta hyviä yhteistyötahoja oppilaitoksille tärkeiden lähimetsien
  • tunnistamisessa/kartoittamisessa?
  • säilyttämisessä ja lähimetsien käytön kehittämisessä?

• Onko METSO-ohjelmaan kuuluva Koulumetsä-hanke ollut kaupunkimetsien suunnittelua/hoitoa koskevassa päätöksenteossa esillä/käytössä?
• Onko koulujen ja päiväkotien lähimetsien suojelulla selvästi merkitystä laajemmin asukkaiden virkistyskäytölle: kannattaako suojelua kohdistaa juuri koulujen lähimetsiin?
• Millaisia hyötyjä (tai haittoja) METSO-ohjelman Koulumetsä-konseptilla voi olla kaupunkimetsien suojelukeinona?
  • Tarvitaanko sitä kaupungin näkökulmasta?
  • Onko jokin muu olemassa oleva keino yhtä tehokas/tehokkaampi kaupunkimetsien turvaamiseksi?

• Millä tavalla kaupunki pyrkii turvaamaan kaupunkimetsien saavutettavuuden erityisesti lapsille ja nuorille
  • suunnitteluvaiheessa?
  • alueiden käytännön hoidossa ja käytössä?

Luokittelimme haastatteluaineiston aineistolähtöisesti teemojen tai aineistoa yhdistävien käsitteiden alle. Muiden laadullisten analyysien tapaan teemoittelulla pyritään tiivistämään aineistoa etsimällä tekstimassasta sen eri haastatteluja, vastauksia tai kirjoitelmia yhdistäviä (tai erottavia) seikkoja (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006). Tällaista analysointitapaa voidaan kutsua myös tyypittelyksi, jossa asioita kootaan tai tiivistetään havainnollisiin tyyppeihin (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006). Analysoimme erikseen erilaisia näkökulmia, jotka suunnittelijat liittävät koulumetsiin ja käsityksiä suunnitteluvastuun jakautumisesta eri toimijoiden kesken.

Koulumetsiin liitettyjen näkökulmien analysoinnissa erittelimme viranomaisten vastauksista sekä myönteiset että kielteiset näkemykset, jotka sopivat kuuden teeman alle (Taulukko 1). Nämä teemat ovat koulumetsiin liittyviä aihealueita, jotka esiintyivät selvimmin asiantuntijoiden vastauksissa. Mielleyhtymät-kategorian alle kokosimme ne haastateltavien kommentit, joissa kielteistä tai myönteistä näkemystä ei haluttu tuoda suoraan esille, vaan haastateltavan näkemys ilmenee lähinnä lausetyylissä tai mielleyhtyminä.

Taulukko 1. Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupungin suunnittelijoiden näkökulmia koulumetsien suunnitteluun.

	Myönteisiä näkökulmia	Kielteisiä näkökulmia
Toiminta	Luonto-opetus voidaan tehdä pienilläkin metsäalueilla Leikkimisen ja virkistäytymisen mahdollisuus Mahdollisuus käydä hoidetussa lähimetsässä	Kulumisen ongelma Koululaisten aiheuttamaa kulutusta pitää yrittää hillitä ja ohjata Pienet metsäalueet eivät pysty uusiutumaan Mitä enemmän on kulutusta sitä voimakkaammin turvallisuusnäkökohdat tulevat näkyviin
Käyttäjäryhmät	Naapuruston lapset Muut ihmiset voivat käyttää koulun läheistä metsää illalla Asuinalueen eri-ikäiset asukkaat	Lähimetsiä voidaan suunnitella joillekin muillekin kuin koululaisille ja koulujen lähettyville, esim. palvelutason asukkaille
Terveysvaikutukset	Tarjoaa vastapainoa neljän seinän sisällä olemiselle
Lasten tarpeet	Leikkimisen mahdollisuus Virkistäytyminen Mahdollisuus käydä hoidetussa lähimetsässä
Asema tiivistyvässä kaupunkirakenteessa	Koulumetsän nimeäminen ja tunnistamien antavat lisäpainoarvoa niiden suojelulle täydennysrakentamiskohteissa	Koulumetsän ylläpitäminen tiiviissä kaupungissa on väkinäistä Hyvin tiiviillä kaupunkimaisilla alueilla ei mahdollisuutta jättää kaikkia metsiä Muutaman puun turvaaminen jokaiselle päiväkodille ei täytä metsän tunnusmerkkejä Mieluummin riittävän isoja ja monipuolisia (vaikka vähän kauempana) metsiä pienten pusikkojen sijaan
Mielleyhtymät	Lasten menninkäisleikit	Pelon paikka Vanhanaikaista ajattelua, että jokaisella koululla pitäisi olla oma metsä Kulunut kuusikko ei tarjoa aitoa luontoelämystä Koulumetsä-termi vaikeuttaa sen säästämistä suunnittelussa

 

Suunnitteluvastuun jakautumisen analysoinnissa jaottelimme vastaukset toisaalta sen mukaan, kenelle vastaajat arvioivat koulumetsien suunnitteluvastuun kuuluvan ja toisaalta sen mukaan, otettiinko vastuu myös itselleen vai jaettiinko se pelkästään toiselle toimijalle. Vastausten yhdistelyssä ja ryhmittelyssä käytimme edellisen analyysin tapaan aineistopohjaista teemoittelua. Vastausten ryhmittely perustui samankaltaisten sanojen tai käsitteiden yhdistämisen lisäksi vastausten tyylilliseen erittelyyn, jolloin analyysissä kiinnitettiin huomiota siihen, näkyykö haastateltavien suhtautuminen heidän vastaustyyleissään. Suunnitteluvastuun jakautumisen analyysistä muodostimme kaavion (Kuva 1), jossa erikokoisilla nuolilla, niiden suunnalla ja tietynlaisella merkinnällä havainnollistamme suunnitteluvastuun jakautumista eri toimijoille (kaavoitus, virastot ja koulu).

Tulokset

Tässä tulosluvussa esittelemme mitä näkökulmia (myönteisiä tai kielteisiä) metropolialueen suunnittelijat liittävät koulumetsiin ja niiden kehittämiseen sekä miten he arvioivat vastuun koulumetsien suunnittelusta jakautuvan eri toimijoiden kesken.

Suhtautuminen koulumetsiin

Taulukko 1 esittelee haastateltujen asiantuntijoiden myönteiset ja kielteiset kommentit, jotka liittyivät koulujen lähellä sijaitseviin metsiin ja niiden kehittämiseen. Kielteiset ja myönteiset näkemykset eivät juuri eronneet toisistaan määrällisesti. Yhdeksässä vastauksessa kommentoitiin myönteisesti koulujen lähimetsistä ja kymmenessä vastauksessa kielteisesti. Koulujen läheisten metsien ja niiden kehittämisen myönteisiä puolia kommentoitiin hiukan monipuolisemmin ja kielteisiä kommentteja annettiin enemmän samoista aihealueista. Suurin osa haastateltavien kommenteista liittyi koulujen lähellä sijaitsevissa metsissä tapahtuvaan tai niiden tarjoamaan toimintaan, asemaan kaupunkirakenteen tiivistyessä tai koulujen lähimetsiin liitettäviin mielleyhtymiin tai ennakkoluuloihin.

Haastatteluissa ei kommentoitu ollenkaan koulujen läheisten metsien visuaalista merkitystä, elvyttävyyttä tai niiden tarjoamaa rauhaa, jotka ovat usein esillä kaupunkilaisten virkistystä ja kaupungin luontoalueiden suunnittelua kartoittavissa tutkimuksissa ja haastatteluissa. Muutama suunnittelija tunnisti koulujen läheisten metsien merkityksen lasten kasvatuksessa ja luontosuhteen kehittämisessä.  Esimerkiksi eräs haastateltava kommentoi, että:

”Tämmönen luontoon tutustuminen mikä meilläkin, tietysti suunnistus ja nää kaikki, meil on kiintorasteja, niin totta kai se vaatii sitä et siin on sitä metsää lähellä et pystytään toteuttaa näitäkin siin lähikoulussa… Metsä on, nimenomaan ja siellä..
opetetaan liikkumaan ja tavallaan se asennekasvatus tulee kyllä meidänkin puolesta näiden tiettyjen lajien osalta”.

Koulujen lähimetsien psyykkiset ja fyysiset terveysvaikutukset tulevat suoraan esille vain yhden haastateltavan suhteellisen laajassa kommentissa:

”Ja sitte nää terveysvaikutteet mitä tulee… Että olikse toissa päivänä oli, Liisa Tyrväisen nimen muistan siitä lehtikirjotuksesta, niin tästä luonnon ja metsien ja ympäristön terveysvaikutteisuudesta. Siitähän on iha hirvee määrä tutkimuksia… Siit 80-luvun sappileikkauspotilastutkimuksesta missä puiden katselu ja puiston katselu nopeutti potilaiden paranemista ihan viimesiin tutkimuksiin, missä myös eläinten seuraaminen luonnossa oli yks tämmönen terapeuttinen juttu. Tai masennuksen hoitoon et puutarhaterapia tai tämmönen luonnossa liikkuminen on hyvä keino hoitaa lievää ja keskivaikeaa masennusta. Et näit tutkimustuloksii tulee koko ajan et semmosen arvon näkeminen, et jotta ihminen pysyy omissa nahoissansa ja pään sisällä terveenä ni pitää sitten myös olla jotain muutakin vastapainoa kun neljän seinän sisällä olemista.”

Haastateltavien myönteiset näkemykset liittyivät pääosin koulujen läheisissä metsissä tapahtuvaan toimintaan, lähimetsien käyttäjiin ja lasten tarpeiden täyttymiseen. Koulujen lähellä sijaitsevien metsien nähtiin tarjoavan koululaisille virkistymis- ja leikkimahdollisuuksia lähiluonnossa ja koululle mahdollisuuden toteuttaa luonto-opetusta sen lähiviheralueilla. Useimpien myönteisesti koulujen lähimetsiin suhtautuneiden haastateltavien mielestä lasten on tärkeää päästä leikkimään ja virkistymään koulun lähiviheralueille. Esimerkiksi eräs haastateltava kertoi, että

” …on oikeestaan aika selviä et ne on ne alueet siinä koulun vieressä, tai päiväkodin vieressä että nää voi mennä niitä menninkäisleikkejään sinne sit leikkimään”.

Taulukossa 1 nämä näkemykset on jaoteltu erikseen lasten tarpeisiin, mutta ne voi luokitella yhtälailla toimintaan liittyviä seikkoja. Haastateltavien mukaan koululaisten lisäksi myös naapuruston lapset ja asuinalueen eri-ikäiset asukkaat voivat käyttää koulujen lähellä sijaitsevia metsiä vapaa-ajallaan. Annetuissa kommenteissa korostuikin koulujen lähimetsien nykyisen päiväkäytön ulottaminen myös ilta-aikaan.  Erään haastateltavan mukaan koulun läheisyydessä olevan metsän nimeäminen erityisstatukselliseksi Koulumetsäksi helpottaisi sen säilyttämistä kaupunkirakenteen tiivistyessä:

”Jos jossain tehdään täydennysrakentamista ja sit siin on sellanen, metsä joka on nimetty Koulumetsäks niin se, antais lisäpainoarvoa juuri sen metsän säilyttämiselle”.

Kielteisissä kommenteissa näkyi erityisesti haastateltavien näkemys koulujen lähimetsissä tapahtuvasta toiminnasta, lähimetsien tarpeellisuudesta ja nykyisestä laadusta tiivistyvillä kaupunkialueilla sekä haastateltavien yleinen suhtautumisensa kaupunkimetsän luonteeseen ja asemaan nyky-yhteiskunnassa. Usea haastateltava esitti, kuinka koululaisten toiminta aiheuttaa liiallista kulutusta suhteellisen pienillä ja herkillä metsäalueilla ja tämän vuoksi lasten liikkumista pitäisi enemmin hillitä ja siirtää suuremmille metsäalueille. Haastateltavat arvioivat myös, että mikäli koulujen lähellä sijaitsevien metsien käyttöpaine ja käytön aiheuttama kulutus lisääntyvät, tulee alueiden turvallisuuteen kiinnittää aiempaa enemmän huomiota.

Useat haastateltavat pitivät koulumetsien väkinäistä säilyttämistä tiivistyvällä kaupunkialueilla turhana. Erään suunnittelijan mukaan koulumetsien säilyttäminen on ”vähän 60-luvun ajattelua”. He viittasivat koulumetsiin ”kuluneina kuusikoina” tai ”pieninä pusikkoina”, joiden sijasta luonto-opetus ja koululaisten virkistystoiminta olisi parempi toteuttaa kauempana kouluista sijaitsevilla ”riittävän monipuolisilla”, ”isoilla ja komeilla” sekä ”selkeillä ja ehjillä” metsäalueilla.

Koulujen lähimetsien nykyiseen asemaan ja niiden säilyttämiseen liittyvät kommentit ilmentävät haastateltavien asennoitumista koulujen lähimetsiin. Usein haastateltavat eivät puhuneet koulujen lähimetsistä suoran kielteisesti, vaan vastauksissa esiin tulevat mielleyhtymät kertovat haastateltavien kielteisistä näkemyksistä epäsuorasti. Koulujen lähimetsät esitettiin usein nykyisten, modernien ja tiiviiden kaupunkien kannalta vanhanaikaisena tarpeena ja pelottavana, kuluneena pusikkona, joka ei tarjoa koululaisille aitoa luontoelämystä. Esimerkiksi viher- ja vesialueiden hoidossa kommentoitiin, että

”Se et mitä koulu ajattelee siitä metsästä siinä vieressä ni se voi olla siis joko pelon paikka…”

 ja yleiskaavoituksessa, että

”voithan sä mennä junalla johonki tonne….. ja tehä siellä semmosen aidosti elämyksellisen luontoretken eikä, pyörii siin koulun takana jossain kuluneessa kuusikossa”.

Eräs haastateltava kommentoi, että lasten on tärkeää päästä leikkimään menninkäisleikkejään koulun viereiseen metsään. Tämä näkemys on merkitty Taulukossa 1 myönteisiin näkemyksiin mielleyhtymät-kategorian alle; toisaalta sen voisi luokitella myös kielteiseksi – koulumetsien tarjontaa tai lasten lastentarpeita yksinkertaistavaksi ja hieman alentavaksi – näkemykseksi.

Suunnitteluvastuun jakautuminen

Kuva 1 esittää kaaviomuodossa koulujen lähimetsien suunnitteluvastuun jakautumisen haastateltavien suunnittelutasojen mukaan. Haastatellut suunnittelijat esittivät suunnitteluvastuun olevan enemmän tai kokonaan jonkin toisen suunnittelutason vastuulla. Osa haastateltavista ei osannut sanoa, kenelle he arvioivat vastuun kuuluvan. Vaikka tietyt toimijat nousivatkin asiantuntijoiden puheessa muita keskeisemmiksi, vastuuta ei kohdistettu kenellekään yksittäiselle toimijalle (Kuva 1).

Yleiskaava erosi selvästi muista suunnittelutasoista. Yleiskaava oli haastatteluissa mukana olleista suunnittelutahoista ainoa taho, jossa koulujen läheisten metsien suunnitteluvastuun koettiin olevan täysin muilla toimijoilla ja jolle kukaan muu toimija ei kohdistanut vastuuta. Toisaalta haastattelussa mukana olleista suunnittelutasoista ainoastaan yleiskaavatasolla koettiin, että suunnitteluvastuu kuuluu puhtaasti asemakaavalle. Yleiskaavatasolla vastuun koettiin kuuluvan myös viher- ja vesialuehoidolle sekä rakennusvirastolle, joka ei ollut mukana haastattelussa.

Asemakaavatasolla vastuu koettiin joko omaksi tai viher- ja vesialuehoidon tehtäväksi. Virkistys- ja liikuntapuolella suunnittelua pidettiin rakennusviraston tehtävänä tai omana vastuualueenaan. Viher- ja vesialueiden hoito sanoi tehneensä paljon toimenpiteitä koulumetsien kehittämistä varten ja myös koki suunnitteluvastuun olevan itsellään.

Viher- ja vesialueiden hoito oli tutkimuksessa mukana olleista tahoista ainut toimija, joka mainitsi vastauksissaan eri suunnittelutasojen, koulujen ja koululaisten välisen yhteistyön ja sen merkityksen koulujen lähimetsien suunnittelussa. Eräs viher- ja vesialueiden suunnittelusta vastannut haastateltava kommentoi koulumetsien tunnistamista koskevaan kysymykseen seuraavasti:

”…sehän lähtee siitä että me yhdessä toteamme koulun ja päiväkodin kanssa sen että tätä aluetta hoidetaan, luonnon- ja maisemanhoidon periaatteiden mukaisesti ja tämän tehdyn suunnitelman mukaisesti me voimme yhteisesti sopia, tehtävistä joissa ja yhteistyötä, joissa voi olla lapsia ja nuoria sekä opettajia mukana, ihan konkreettisissa toimenpiteissä”.

Haastatteluaineiston valossa  näytti myös siltä, että mitä suuremman mittakaavatason suunnittelutasosta oli kyse, sitä enemmän suunnittelu koettii jonkin toisen ja useimmiten pienemmän suunnittelutason tehtäväksi.

 

Johtopäätökset

Helsingin metropolialueen suunnittelijoiden koulujen lähellä sijaitsevien metsien merkitystä ja niiden suunnitteluvastuuta koskeva analyysimme havainnollistaa useita haasteita, jotka liittyvät koulujen lähimetsien hallinnointiin, suunnitteluun ja kehittämiseen.

Tyrväisen ym. (2007) ja Chawlan ym. (2014) mukaan arkiympäristö ja lähellä asukkaita sijaitsevat kaupunkiluontoalueet tukevat erityisesti lasten hyvinvointia ja tukevat ympäristökasvatusta. Myös Rajaniemen (2006) väitöstutkimus lasten ja nuorten suosituimmista liikuntapaikoista tuotti samanlaisia tuloksia: suosituimmat liikuntapaikat (koulun pihat, viheralueet ja kevyen liikenteen väylät) sijaitsevat usein lasten arkiympäristössä ja niiden huomioiminen suunnittelussa on keskeinen keino edistää lasten ja nuorten päivittäistä liikkumista. Tutkimuksemme tulosten mukaan osa suunnittelijoista mielsikin koulujen lähimetsät leikin ja kasvatuksen paikkana sekä naapuruston yhteisenä virkistysalueena. Toisaalta, ja yllättävän usein, suunnittelijat puhuivat näistä metsistä kriittisesti kulumisen tai jopa pelon näkökulmasta ja korostaen tarvetta varmistaa turvallisuus. He esittivät koulujen läheisten metsien edustavan vanhakantaistaa ajattelua ja – kasvatuksen laatuun vedoten – tarjosivat niiden vaihtoehdoksi laajoja, yhtenäisempiä metsäalueita kauempana kouluja.

Haastatteluissa esiin noussut lähimetsien esittäminen turvattomina, pelon paikkoina ja riskeinä on selkeä haaste koulujen lähimetsien nykyistä tiiviimmälle hyödyntämiselle; on valittava korostetaanko lähimetsien hyötyjä vai haittoja. Koulumetsien kokeminen turvattomina ja lähimetsiin liittyvä arvostus ovat pitkälti kiinni tiedotusvälineiden luomista mielikuvista ja vanhempien lapseen siirtämistä ennakkoluuloista (Polvinen ym. 2012). Polvisen ym. (2012) mukaan tiedotusvälineiden välittämään positiiviseen viestintään pitäisi kiinnittää huomiota hyvän luontosuhteen kehittämiseksi. Useissa tutkimuksissa on todettu, että lasten itsenäisesti määrittelemä luonnossa liikkuminen, leikkiminen ja havaintojen tekeminen vahvistavat esimerkiksi itsetietoisuutta, tarkoituksellisuuden tunnetta, kykyä selvitä haasteellisista tehtävistä itsenäisesti sekä kannustavat yhteisölliseen toimintaan (mm. Chawla ym. 2014, Nedovic & Morrissey 2013). Nämä tutkimustulokset ovat kuitenkin ristiriidassa nykyisen kehityksen kanssa, jossa yhä perusteellisempi lapsista huolehtiminen ja heidän ylisuojeleminen vaaroilta aiheuttaa lasten itsenäisyyden rajoittamisen ja suoranaisen eristämisen sekä luonnon- että kulttuuriympäristöstä (Louv 2008, Rajala 2011).

Terveydestä ei puhuttu haastatteluissa käytännössä ollenkaan. Haastatteluaineistossa puhuttiin lähimetsien terveysvaikutuksista vain yhden kerran. Havainto on huolestuttava, sillä luontoympäristön positiivisista vaikutuksista tehtyjen tutkimustulosten valossa (mm. Ulrich 1984, Kaplan 1995, Nedovic & Morrissey 2013, Valtchanov & Ellard 2015, Ruokalainen ym. 2015, Ruokalainen ym. 2016) viheralueet parantavat monipuolisesti lapsen henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Tutkimustulokset lähiluonnon positiivisista terveysvaikutuksista tulisikin jalkauttaa osaksi suunnittelun käytäntöjä nykyistä tehokkaammin, esimerkiksi tutkijoiden ja suunnittelijoiden paremmalla vuoropuhelulla ja yhteistyöllä. Myös lapsen mielipiteet olisi hyvä huomioida koulun pihojen ja leikkikenttien esteettisyydessä ja fyysisten elementtien sekä materiaalien suunnittelussa ja kehittämisessä.

Tutkimusaineisto kerättiin haastatteluilla, joissa samaan aikaan tarkasteltiin kahta teemaa: urbaanien vesialueiden ja kaupunkimetsien suunnittelua metropolialueen. Lasten tai ympäristöterveyden näkökulmia ei aineistoa kerättäessä korostettu. Todennäköisesti tämä tausta on vaikuttanut jossain määrin näiden teemojen marginalisoitumiseen aineistossa, mutta uskomme teemojen marginalisoitumisen ja aineistossa esiintyvän vähättelevänkin sävyn kuvastavan osin suunnittelun nykytilannetta. Yhtäältä kaupunkien viheralueiden terveys- ja hyvinvointivaikutukset on verraten tuore teema yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Tulevaisuuden tutkimukselle tämän uuden teeman mahdollinen valtavirtaistuminen on luonnollisesti äärimmäisen kiinnostava tilanne. Toisaalta vähättelevä sävyssä saattaa näkyä kaupunkisuunnittelijoiden työskentely yhtäaikaisten toiveiden ristipaineissa. Paine tiivistää kaupunkirakennetta on kova. Välttämättä huomio ei silloin kiinnity viheralueiden pieniin osiin, vaan esimerkiksi virkistysarvoltaan yleisemmin tunnettuihin laajempiin metsä- ja ulkoilualueisiin, joiden säilyttämisen puolesta myös asukkaat viestivät kuuluvimmin. Tulevaisuuden suunnittelun kehittämisen haaste tulostemme valossa onkin varmistaa, että myös muut kuin ammattimaisimmat osallistujat oppivat saamaan äänensä kuulluksi (Staffans 2004, Paloniemi & Koskinen 2005).

Koulujen läheisten metsien suunnitteluvastuu ei ole nykyisellään selvä. Analyysimme mukaan nykyisellään koulujen lähimetsien suunnittelusta vastuuta kantavat asemakaavataso, virkistys- ja liikuntapuoli sekä viher- ja vesialueiden hoito. Mutta monet toimijat myös siirtävät vastuuta voimallisesti toisille toimijoille: varsinkin yleiskaavatasolta asemakaavatasolle ja viher- ja vesialueiden hoidosta kouluille. Näyttääkin siltä, että koulumetsien suunnittelu jää helposti yhtäältä hallinnon sektoreiden, toisaalta eri hallinnontasojen väliin. Tulokset haastavat siis, näkökulmasta riippuen, joko tiivistämään yhteistyötä eri toimijoiden välillä tai eri toimijoita kantamaan itsenäisemmin vastuuta. Mielellään molempia. Polvisen ym. (2012) mukaan eri toimijat olisi saatava toimimaan yhteistyössä luonnon hyödyntämisessä lasten ja nuorten hyväksi. Yksi mahdollisuus on tunnistaa koulut ja päiväkodit aktiivisemmiksi toimijoiksi. Esimerkiksi päiväkodinjohtajien, päivähoidon tilaajapäälliköiden ja päivähoidonjohtajien olisi hyvä olla enemmän tietoisia luonnon hyödyntämisen mahdollisuuksista.

Yhteistyön ohella koulumetsien säilyminen on kiinni kaavoituksen keinoista. Tällä hetkellä metsän perustaminen luonnonsuojelualueeksi tai merkintä kaavaan luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeäksi alueeksi (ns. luo -alue) on varmin tapa turvata koulun läheisen metsän säästyminen rakentamiselta. Kaavamerkinnät ovat kuitenkin tulkinnanvaraisia, eikä luonnonsuojelumerkinnällä varustettu kaupunkimetsä vastaa itsessään opetus- ja kasvatuskäyttöön tarkoitettua erityistä Koulumetsää (Sahi 2014). Lasten liikkumistottumukset ja terveydentila muuttuvat ajan myötä yhteiskunnan kehityksen ja kulttuuristen muutosten myötä. Olennaista onkin varmistaa, että maankäytön suunnittelun aikajänne ja suunnittelun mittakaavat sekä suunnittelun asiantuntijuus kehittyvät tukemaan pitkäjännitteistä monimuotoisten, terveyttä edistävien lähiympäristöjä suunnittelua.

 

Kiitokset

Tutkimuksessa analysoitiin Riina Toivasen ja Eeva Lehtomäen vuonna 2013 tekemiä, litteroituja puolistrukturoituja viranomaishaastatteluita, jotka toteutettiin osana Suomen Akatemian AKVA-tutkimusohjelmassa rahoitettua ENJUSTESS-hanketta (263403) ja ympäristöministeriön rahoittamaa METSO-arviointia.

 

Kirjallisuus

Britschgi, V., Rosenberg, M. & Kyttä, M. (2007). Tulevaisuuden haasteita lasten ja nuorten liikkumistarpeissa. Liikenne- ja viestintäministeriön julkaisuja 12/2007. Helsinki.

Chawla, L., Keena, K., Pevec, I. & Stanley, E. (2014). Green schoolyards as havens from stress and resources for resilience in childhood and adolescence. Health &Place 28: 1–13.

Corraliza, J. A., Collado, S. & Bethelmy, L. (2012). Nature as a Moderator of Stress in Urban Children. Teoksessa Procedia. Social and Behavioral Sciences, 253 – 263.

Dadvand, P., Nieuwenhuijsen, M.J., Esnaola, M., Forns, J., BasagañA, X., Alvarez-Pedrerol, M., Rivas, I., López-Vicente, M., De Castro Pascual, M., Su, J., Jerrett, M., Querol, J. & Sunyer, J. (2015). Green spaces and cognitive development in primary schoolchildren. PNAS, 112: 26. 7937–7942.

Faehnle, M. (2014) Collaborative planning of urban green infrastructure – Need, quality, evaluation, and design. Department of Geosciences and Geography A: 26 .

Haahtela, T. (2014). Luonto köyhtyy, me sairastumme. Teoksessa Jäppinen, J.P., Tyrväinen, L., Reinikainen, M. & Ojala, A. (toim.): Luonto lähelle ja terveydeksi. Suomen Ympäristökeskuksen raportteja 35|2014.

Halme, T. &  Laine, K. (2005). Katsaus lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymisen tutkimukseen. 3–18 -vuotiaiden liikunnan useus, intensiteetti, liikuntaan käytetty aika, liikuntamuodot sekä omatoimiseen ja ohjattuun liikuntaan osallistuminen. LIKES/LINET. verkkodokumentti: http://www.liikuntaneuvosto.fi/files/275/LaNuMeta300106.pdf

Hietanen, M. (2016). Helsingin virkistysmahdollisuuksien diversiteetti Recreation Opportunity Spectrum –menetelmällä tarkasteluna. Pro gradu –tutkielma. Aluetiede, suunnittelumaantiede, Helsingin yliopisto.

Kaplan, S. (1995). The restorative benefits of nature: Toward an integrative framework. Journal of Environmental Psychology 15 (3): 168–182.

Korpela, K. (2014). Luonto ja koettu elvyttävyys. Teoksessa Jäppinen, J.P., Tyrväinen, L., Reinikainen, M. & Ojala, A. (toim.): Luonto lähelle ja terveydeksi. Suomen Ympäristökeskuksen raportteja 35|2014.

Korpela, K. (2003). Negative mood and adult place preference. Environment & Behavior 35: 331–346.

Kuusisto, K. (2014) Viheralueista voimaa vanhuuteen: Tutkimus viherympäristön yhteydestä Helsingin keskustassa asuvien ikääntyneiden elämänlaatuun . Ikäinstituutti, raportteja 1/2014, Helsinki. 73 s.

Kyttä, M., Broberg, A. & Kahila, M. (2009). Lasten liikkumista ja terveyttä edistävä urbaani ympäristö. Yhdyskuntasuunnittelu, teemanumero Lapset ja kaupunki 2: 47, 6–25.

Lasten ja nuorten liikunnan asiantuntijaryhmä (2008) Fyysisen aktiivisuuden suositus kouluikäisille 7-18-vuotiaille. Opetusministeriö ja Nuori Suomi.

Lehikoinen, M., Luukkonen, K. & Sahi, V. (2014). Tärkeät lähimetsät – Espoon koulu- ja päiväkotimetsä-selvitys 2013. Espoon ympäristökeskuksen monistesarja 3/2013.

Louv, R. (2008)  Last Child in the Woods: Saving Our Children From Nature-Deficit Disorder. Algonquin Books of Chapel Hill.

Lucas, A. & Dyment, J. E. (2010). Where do children choose to play on the school ground? The influence of green design. Education 3-13 38: 2, 177–189.

Lynch, K. & Banerjee, T. (1977). Growing Up in Cities. MIT Press.

Martin, K. (2011). Putting Nature back into Nurture: The Benefits of Nature for Children. The University of Western Australia.

Milligan C & Bingley A. 2007. Restorative places or scary spaces? The impact of woodland on the mental wellbeing of young adults. Health & Place 13: 799 – 811.

Nedovic, S. & Morrisey, A. (2013). Calm, active and focused: Children’s responses to an organic outdoor learning environment. Learning environments research 16: 2, 281 –295.

Paloniemi R. & Koskinen S. (2005) Ympäristövastuullinen osallistuminen oppimisprosessina. Terra 117(1): 17–32.

Polvinen, K., Pihlajamaa, J. & Berg, P. (2012.) Luonnosta hyvinvointia lapsille ja nuorille. Kuvauksia luonnon hyvinvointivaikutuksista, palveluista ja malleista palveluiden kehittämiseen. Kansallinen Hyvinvointiverkosto, Sitra. http://www.sitra.fi/julkaisut/muut/Luonnosta_hyvinvointia_lapsille_ja_nuorille.pdf 20.6.2015.

Raittila, R. (2011). Ympäristöltä suojeltu lapsuus. Teoksessa Aalto, E., Alasuutari, M., Heino, T., Lamponen, T. & Rautanen, N. (toim.): Suojeltu lapsuus?  Raportti Lapsuudentutkimuksen päiviltä 2011. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Raportti 51/2011.

Rajaniemi, V. (2005). Sports Area Construction and Land Use Planning. Study of sports area planning that considers all the population groups even-handedly and integrates sports area planning with land use planning under the Land Use and Building Act. University of Jyväskylä, Studies in Sport, Physical Education and Health.

Ruokolainen, L., von Hertzen, L., Fyhrquist, N., Laatikainen, T., Lehtomaki, J., Auvinen, P., Karvonen, A. M., Hyvarinen, A., Tillmann, V., Niemela, O., Knip, M., Haahtela, T., Pekkanen, J. & Hanski, I. (2015) Green areas around homes reduce atopic sensitization in children. Allergy: European journal of allergy and clinical immunology. 70 (2): 195–202.

Ruokolainen, L, Fyhrquist, N. & Haahtela T. (2016) The rich and the poor: environmental biodiversity protecting from allergy. Curr Opin Allergy Clin Immunol.

Sahi, V. (2014). Koulumetsäopas. Käsikirja koulujen ja päiväkotien lähimetsien käyttöön ja turvaamiseen. Suomen luonnonsuojeluliitto ry.

http://www.sll.fi/mita-me-  teemme/ymparistokasvatus/koulumetsat/liitetiedostot/Koulumetsaopas2014.pdf  15.7.2015

Sahi, V. & Bergman, J. -M. (2013). Helsingin koulumetsäkysely. Raportti 12.9.2013.

Staffans, A. (2004) Vaikuttavat asukkaat. Vuorovaikutus ja paikallinen tieto kaupunkisuunnittelun haasteina. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja A:29.

Tourula, M. & Rautio, A. (2014). Terveyttä luonnosta. Thule-instituutti, Oulun yliopisto.

http://www.oulu.fi/sites/default/files/content/Terveytt%C3%A4_luonnosta.pdf 18.6.2015

Tyrväinen, L. (2014). Luontoalueilta terveyttä: onko ympäristön laadulla väliä? Teoksessa Jäppinen, J.P., Tyrväinen, L., Reinikainen, M. & Ojala, A. (toim.): Luonto lähelle ja terveydeksi. Suomen Ympäristökeskuksen raportteja 35|2014.

Tyrväinen, L., Silvennoinen, H., Korpela, K. & Ylen, M. (2007). Luonnon merkitys kaupunkilaisille ja vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin. Teoksessa Tyrväinen, L. ja Tuulentie, S. (toim.): Luontomatkailu, metsät ja hyvinvointi. Metlan työraportteja 52: 57–77.

Ulrich, R.S., 1984. View through a window may influence recovery from surgery. Science, 224: 420–421.

Valtchanov, D. & Ellard C.G. (2015) Cognitive and affective responses to natural scenes: Effects of low level visual properties on preference cognitive load and eye-movements. Journal of Environmental Psychology 43: 184–195.