Hilkka Lehtonen
”Rakennukset pystöilivät taivasta kohti niin korkealle, että katolla lienee kuulunut vanhurskaitten hyminä”, kirjoittaa Pentti Haanpää Amerikan matkastaan kirjoituksessaan Joutavan jäljillä vuonna 1941. Pääkaupunkimme Helsinki on ollut pitkään horisontaali kaupunki, jossa kaupunkikuvan yhtenäisyyttä on vaalittu räystäskorkeuksien avulla. Korkeaa rakentamista on edustanut lähinnä vain sakraalirakentaminen. Tätä vanhaa sääntöä on nyt rikkomassa 16-kerroksinen Buckhardt-hotelli kaksoistorneineen, Pasilaan nouseva Leijona-torni ja Kalasatamaan tulevat uudet korkeat rakennukset. Nuorten arkkitehtien parissa ilmenee innostumista tornirakentamiseen. Ehkä he voivat tehdä siinä näyttävää eroa edeltäjiinsä.
Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston pöydillä oli vuonna 2011 peräti viisikymmentä ehdotusta korkean rakentamisen hankkeiksi. Nykyinen taloudellinen tilanne on vienyt ne takaisin pöytälaatikkoihin. Mutta mitä korkeasta rakentamisesta ajattelevat tänä päivänä alan kolme vaikuttajaa: asemakaava-arkkitehti Annukka Lindroos, taidehistorian professori emerita Riitta Nikula ja nuoren polven arkkitehti Matti Tapaninen. Näkisivätkö he mieluusti uusia torneja kotikaupungissaan? Minkä paikan he antaisivat niille, minkä merkityksen? Asemakaava-arkkitehti Annukka Lindroos oli vuonna 2011 laatimassa suunnitteluperiaatteita korkealle rakentamiselle. Ne merkittiin samana vuonna tiedoksi kaupunkisuunnittelulautakunnassa. Monijäseninen ryhmä päätyi siihen, että Helsingin historiallinen keskusta on syytä rauhoittaa korkealta rakentamiselta ja ohjata se Jätkäsaareen, Kalasatamaan ja Keski-Pasilaan. Espoo seurasi pian Helsingin esimerkkiä julkaisemalla omat korkean rakentamisen periaatteensa. Ne tulivat voimaan vuoden 2013 alusta. Espoon metroradan ja rantaradan asemanseudut on määritelty korkean rakentamisen tavoitealueiksi. Ne ymmärretään kaupungin ”kehityskäytäviksi”. Periaatteet ovat Espoon osalta varsin yksinkertaiset. Korkealle rakentamiselle on muodostettu kaksi luokkaa: korkea ja erittäin korkea rakentaminen. Hyvin korkean rakentamisen alueiksi on valittu Keilaniemi, Finnoo ja Kivenlahti.
Sekä Helsingin että Espoon korkean rakentamisen periaatteet voi nähdä hollantilaisen ABC-politiikan sovelluksena. ABC-politiikassa toimintoja pyritään ohjamaan toimintojen synnyttämien liikkumistarpeiden ja toimintojen saavutettavuusvaatimusten mukaan. A-alueet, kuten kaupunkien keskustat ovat monitoimintaisia ja tiheästi käytettyjä vuorokauden eri aikoina. Kauppakeskukset taas ovat lähinnä autoilla saavutettavia, uudet raideliikenteen asemanseudut taas metrolla, junilla ja pikaraitioteillä. Metroasemien lähistöjen ihmiset asetetaan syntyneessä suunnittelupolitiikassa julkisen liikenteen käyttöasteen takaajiksi, mutta mitä muuta heidän rooliinsa voisi sisältyä. Tuleeko heistä uudenlaisia hyperliikkujia? Tuleeko uusista asematorneista metron suualueilla lähinnä radan käyttäjien varastoja, vai päädytäänkö niissä johonkin kiinnostavampaan. Ainakin metrolla liikkumisen mahdollisuus on osa heidän asuntojensa ulkoista käytettävyyttä.
Julkisen liikenteen solmukohdat nähdään verkkokaupungeissa yhdyskuntarakennetta muodostavina noodeina. Ne voivat kytkeytyä vahvasti tai heikosti muuhun kaupunkirakenteeseen. Amsterdamin yliopistossa työskentelevän professori Luca Bertolinin mallissa paikan hyvään kytkeytyneisyyteen pitäisi pystyä liittämään paikan monipuolisuus toiminnallisena solmuna. Juuri tässä voi nähdä haasteen asemanseutujen torni- ja muulle tehokkaalle rakentamiselle. Paikkojen monipuolisuutta voidaan mitata ja vertailla, paikkojen potentiaaleja taas tunnistaa erityisten metodien avulla. Bertolinin käsitteet ovat solmujen paikka-arvo ja kytkeytyneisyysarvo. Ei riitä, että tornien yläkerroksista on pitkät ja huikeat näkymät, myös alakerroksilla on asukkaansa ja katutasolla käyttäjänsä.
Annukka Lindroos korostaa nykytilanteessa kohtuuhintaista asumista Helsingin strategisena kysymyksenä. Siihen tornit eivät ole oikea ratkaisu. Kohtuuhintaisuutta on lähdetty hakemaan Helsingissä yhteistyön kautta ja asuntojen tuottamisen kustannusrakennetta purkaen osana kansainvälistä yhteistyötä. Siinä Helsinki ja Wien ovat löytäneet toisensa. Myös kaavoituksen kustannusvaikutukset on otettu tässä työssä suurennuslasin alle.
Entä miten professori emerita Riitta Nikula näkee korkean rakentamisen nykyilmiönä? Hän kommentoi ensinnäkin Helsingin korkean rakentamisen periaatteita oikeansuuntaisiksi. Pasilan ja Kalasataman rakentamiselle on esitetty selkeät perusteet. Historiallinen kantakaupunki siluetteineen säästyy pitkälti myllerrykseltä. Hän näkee kuitenkin korkean rakentamisen kortteleiden rajaamisen suhteessa ympäristöönsä vaativana. Nikula katsoo, että horisontaali-Helsinki on maailmanlaajuisesti jo harvinaisuus ja sitä on syytä arvostaa. Korkean tornirakentamisen kautta rantautuu hänen mielestään suunnitteluun helposti myös vieraita piirteitä, joita ei esimerkiksi mittakaavamielessä osata välttämättä hallita. Tehokkaasti rakennetussa Jätkäsaaressa on hänen mukaansa sorruttu osin liioitteluun värityksessä. Onko se tylsyyden pelkoa, hän kysyy. Nikula näkisi korkeassakin rakentamisessa mielellään korostettavan niitä piirteitä, joissa olemme olleet hyviä, kuten asuntojen hallintamuotojen sekoittamista Ruoholahden malliin ja mixed housingia laajemminkin.
Arkkitehti Matti Tapaninen Urban Helsinki -ryhmittymästä tekee itse selkeää pesäeroa tornirakentamiseen. Ryhmään kuuluu seitsemän nuorehkoa eri alojen asiantuntijaa. Ryhmä on työstänyt Helsingin viralliselle yleiskaavalle varjoyleiskaavaa nimeltään Pro Helsinki 2.0. ja käyttänyt työtapanaan työpajoja nuorten kanssa. Ryhmä tavoittelee Helsinkiin miljoonaa asukasta v. 2050 eli selvästi enemmän kuin tekeillä oleva kaupungin yleiskaavaluonnos. Se pyrkii vaikuttamaan myös poliitikkoihin ja Helsingin kaupunkisuunnittelulautakuntaan. Tapaninen sanoo tornitaloille yksinkertaisesti ”Ei” – nuoret eivät tarvitse monumentteja. Urban Helsinki-ryhmä ajaa sen sijaan tiivistä ja tehokasta korttelikaupunkimaista rakentamista Helsinkiin. Ryhmä tavoittelee vaikuttavuutta myös hyvin toimitettujen nettisivujen avulla. Ryhmä ajaa
- nuorille paikkaa kaupungissa
- kohtuuhintaisuutta asumiseen
- ympäristölähtöisiä ratkaisuja (ei esimerkiksi viheralueiden uhraamista rakentamiselle) ja
- kaupunkirakenteen hajautumisen estämistä.
Rakennustapa voisi Tapanisen mukaan olla uusilla kaupunkimaisesti rakennettavilla alueilla 15 kerrosta niin, että alueet tukeutuisivat samalla vahvasti julkiseen liikenteeseen.
Ryhmä on pohtinut myös normien muutosta vaatimustensa toteuttamiseksi, kuten valokulmia ja vapaata etäisyyttä ikkunoista eli valon saantia asuntoihin. Se näkee maantasokerroksen muodostamisen joustotiloiksi tärkeäksi ilman ennalta määritettyä käyttötarkoitusta. Monikäyttöistä maantasokerrosta voitaisiin muodostaa ehkä myös siten, että se muodostuisi lisärakentamisoikeudeksi. Omaksi innoittajakseen Tapaninen mainitsee Renzo Pianon Saint Gilles-korttelin Lontoossa. Siinä toimintoja on sekoitettu ja kortteli on käytännössä autoton. Rohkea väritys antaa väriterapiaa harmaalle ympäristölleen. Urban Helsinki-ryhmän vaatimuksissa voi nähdä myös sisäisen ristiriidan, koska voimakas kaupungin väkiluvun kasvattaminen lisää maanarvon nousua, jota meillä ei leikata. Se tekee kohtuuhintaisuuden tavoittelusta vaikeaa.
Korkeista torneista avautuvat näköalat luovat katsojissa de Certeaun mukaan mielihyvää kokonaisuuden näkemisenä. Kokija muuttuu katsojaksi, joka voi kokea lähes jumalallisia tuntemuksia, kuten Minna Chuboda artikkelissaan Yhdyskuntasuunnittelu-lehden numerossa 2014:1 toteaa. Katsominen synnyttää hallinnan tunnetta. Klassinen esimerkki tornirakennuksen suhteesta ympäristöönsä on Tapiola keskustorni. Se on sommittelullisella maamerkkiasemallaan hallinnut ympäröivää kokonaisuutta. Tuleva Tapiolan rakentaminen muuttaa radikaalilla tavalla tämän keskeisen elementin aseman.
Kaupunkien kasvu ja korkea rakentaminen liitetään poliitikkojen mielissä vaivattomasti kaupunkien menestykseen, dynaamisuuteen ja kehittämiseen. New Yorkin ikonista kuvaa ihmisten mielistä ei ole helppoa hävittää.
