Numa Denis Fustel de Coulanges (1973). The Ancient City: a study on the religion, laws, and institutions of Greece and Rome.
ISBN 0–8018–2304–8 [New ed.] Baltimore : Johns Hopkins U.P., cop. 1980 English xxiii, 388 s. Series: A Johns Hopkins paperback
Alkuperäinen teos vuodelta 1864: Fustel de Coulanges, Numa Denis: La cité antique.
Christer Bengs
Miksi jotkut teokset näyttävät saavuttavan ikuisen autuuden ja toiset haudataan vastasyntyneinä tai puberteetti-ikäisinä hiljaisin menoin? Yksi syy on ilmiselvä: teoksen laatu ja luettavuus. Toinen syy saattaa olla se, että jotkut teokset eivät vanhene lähdeaineistonsa ansiosta. Fustel de Coulangesin teos kuuluu tähän kategoriaan. Hän kirjoitti kirjansa aikana, jolloin antiikin kielet, kreikka ja latina (ja osin heprea), olivat jokaisen sivistyneen ihmisen omaisuutta, ja antiikin lähes koko kirjallinen jäämistö saattoi olla yhden ihmisen hallittavissa. Hänen kirjansa siis perustuu kirjallisiin lähteisiin, joiden määrä ei ole oleellisesti kasvanut viimeisen 150 vuoden aikana. Arkeologinen ja filologinen tutkimus on tietysti huimasti laajentunut, mikä ei kuitenkaan ole ratkaisevasti horjuttanut de Coulangesin teoksen ansioita.
De Coulanges oli katsomuksiltaan konservatiivi, mutta uskonnollisissa asioissa vapaamielinen. Ilmestyttyään La cité antique luettiin sekä politiikan oikealla että vasemmalla laidalla. Jälkimmäinen ryhmittymä kritisoi de Coulangesin uskontoa korostavaa näkemystä ja sitä, että uskonnolliset menot kytkettiin omistukseen. Kuitenkin jopa Marx kiitteli teosta huolimatta sen idealistisesta historiankäsityksestä. Julkaisuhetkikin oli otollinen, koska kolonialismin seurauksena antropologia oppiaineena oli muotoutumassa. Teoksella on ollut suuri vaikutus nimenomaan antropologiaan, vaikka nykyisiä oppikirjoja lukiessaan ei tällaista kytkentää syntyisikään.
Mitä de Coulanges teoksessaan esittää? Kirjan lähtökohtana on esi-isien palvontaan perustuva uskonto, joka de Coulangesin mukaan on paljon vanhempaa perua kuin Hesiodoksen Theogoniassa esitetty kreikkalainen jumalgalleria. Hesiodoksen runoelma on kreikkalaisen mytologian vanhin lähde, mutta de Coulangesin mukaan se on kuitenkin esi-isien palvontaa huomattavasti nuorempi keksintö. Esi-isien palvonta oli kunkin suvun oma asia ja tarkasti varjeltu salaisuus, johon yhdistettiin suvun miesperillisten iänmukainen hierarkia sekä maan hallinta. Esi-isät nimittäin haudattiin suvun maille – tapa, jolla korostettiin maan hallinnan pyhyyttä ja pysyvyyttä. Palvottavat määriteltiin aina mieslinjan mukaan, vaikka koko suku osallistui palvontaan. Suvun lisäksi myös orjat ja muut suvusta riippuvaiset (klientit jms.) osallistuivat menoihin. Naiset joutuivat avioitumisen jälkeen omaksumaan uuden suvun mieslinjan palvonnan. Monella kreikkalaisella sankarimyytillä lienee tätä alkuperää, ne ovat siis olleet osana ikivanhaa sukujen esi-isien palvontaa. Sukujen palvonnan ulkopuolelle jäi se osa väestöä, jolla tällaista perintöä ei ollut. Näitä voitiin ylenkatsoa uskonnottomina ja siten, ainakin ideologisesti, osattomina. Rooman valtakunnan kristittämisen jälkeen sana gentile saa merkityksen ”ei-juutalainen”.
Kreikkalaisten kaupunkivaltioiden muodostumisen aikana yhdeksännellä ja kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Hesiodoksen luonnonilmiöihin perustuvat jumalhahmot tarjosivat sukujumalia paremmat mahdollisuudet yhteiseen palvontaan. Uutta uskontoa ja siihen liittyviä rakenteita ja menoja onkin pidetty antiikin julkisuuden ensimmäisenä osoituksena. Kaupunkivaltiota eli polista seurasi ennen pitkää kirjoitetut lait. Sille, mitä nykyisin kutsumme sivistyneeksi yhdessäoloksi oli ominaista mahdollisten ristiriitojen ja konfliktien sovittaminen puhumalla eikä väkivaltaa käyttämällä. Polis tarjosi tähän mahdollisuuden. Saattaa siis otaksua, että kosto sukulaitoksen keskeisenä piirteenä heikkeni, koska kirjoitettu laki ja yhteiset uskonnolliset menot tarjosivat vaihtoehdon esi-isien nimeen vainoamiselle. Puheen lisääntyvä merkitys väkivallan sijasta ilmeni tietysti retoriikan leviämisenä.
Esi-isien palvonta jatkui kuitenkin de Coulangesin mukaan lähes koko antiikin ajan kaupunkijumalien ja myöhemmin Rooman keisarin ja hänen perheensä palvonnan rinnalla. Vanhemmat uskonnolliset tarut jäivät myös elämään uuden uskonnon sisällä, ja tietyt suvut säilyttivät kauan yksinoikeutensa pappisvirkoihin ja mysteerien hallintaan. Monivivahteinen uskonnollinen elämä muodosti rakenteellisen perustan sekä perhe- ja sukuelämälle että taloudelle ja politiikalle. Esi-isien palvonnasta, asteittaisesta häviämisestään huolimatta, jäi erilaisina etuoikeuksina ja statussymboleina elämään yhteiskunnan rakenteissa. De Coulanges kuvaa Kreikan ja Rooman tilanteita tältä osin hyvin samantapaisina. Sama ajatustapa siirtyi Eurooppaan feodalismin ja sääty-yhteiskunnan muodossa, vaikuttaen elämäämme yhä edelleen.
Antiikille tunnusomaista oli jatkuva sotiminen ja sen seurauksena poliittisten järjestelmien muuttuminen. Näin tapahtui Kreikassa kaupunkivaltioiden välisissä sodissa ja Rooman vallan leviämisen myötä koko Välimeren alueella. Sotien seurauksena hävinnyt osapuoli saatettiin kokonaisuudessaan tappaa, myydä orjina, alistaa mitä erilaisin järjestelyin tai yhdistää suhteellisen tasavertaisina voittajaan. Yhdistäminen tapahtui yleensä uskonnollisia menoja sovittamalla tai uusimalla. Vuosisatojen kuluessa syntyikin yhä monimutkaisempia uskonnollisia käytäntöjä, joiden harjoittaminen vei yhä suuremman osan ajasta. Rooman keisarivallan kukoistaessa onkin väitetty, että virallisia juhlapäiviä oli enemmän kuin tavallisia arkipäiviä. Olympoksen 12 jumalhahmosta syntyikin lukematon määrä variaatioita, jotka yhdistettiin eri kaupunkeihin ja paikkoihin ja joilla oli hahmon eri piirteitä korostavia liikanimiä.
Antiikin Kreikassa kaupunkivaltioiden kansalaisuuden antaminen ulkopuolisille oli varsin hankalaa tai suorastaan mahdotonta, koska siihen liittyi monimutkaisia uskonnollisia järjestelyitä, jotka olivat suoraan sidoksissa politiikkaan. Samat vaikeudet liittyivät Rooman vallan laajetessa eriasteisten kansalaisoikeuksien ja omaisuuksien järjestelyihin. Rooma jäikin perimmältään kaupunkivaltioksi, vaikka se hallitsi suurta osaa silloin tunnettua maailmaa. Merkittävänä syynä tähän oli keskeisten perheiden uskonnolliset traditiot ja niihin liittyvät omaisuusjärjestelyt.
De Coulanges kuvaa antiikin yhteiskuntien asteittaista hajoamista. Niiden koossa pitävänä voimana oli aikanaan esi-isien palvontaan perustuvat uskomukset ja menot. Hajoaminen avasi sivistysvaiheen jälkeen ovet poliittiselle taistelulle, joka jo klassisessa Kreikassa ja tasavallan vaiheen Roomassa johti jatkuviin sisällissotiin. Niissä ”ylimystöön” ja ”kansaan” liitetyt ryhmittymät tappoivat vuorollaan toisiaan. Kuvaus on hämmästyttävän moderni, ehkä siitä syystä, että kirjoittaja antiikkia tutkiessaan tunnisti oman aikansa tapahtumia. Miksipäs ei, onhan kanssaihmisten tappamista riittänyt tähän paivään saakka. Onkin jo toinen kysymys, missä määrin paluuta parempaan tapahtuisi esiisien palvonnan kautta.
Eräs kysymys, johon de Coulanges ei kajoa, koskee Kleisteneksen demokraattisen järjestelmän pystyttämistä Ateenaan noin 500 eaa., ja siihen liittyen, siirtymistä sukulaitoksesta aluejakoon perustuvaan hallintoon. Tämä uudistus on urbaanihistorian suurimpia oivalluksia, mutta harmillisesti se jäi de Coulangesilta vaille laajempia kommentteja. Ateenan demokratia aluejakoineen muodostui sittemmin julkisen hallinnon malliksi sekä paikallisellaettä valtakunnallisella tasolla, ja alueellisuus, kuten kotikunta ja kansalaisuus, on edelleen julkisen vallan keskeisiä pilareita. Suomessa ollaan tehokkuuden nimissä muuttamassa lähidemokratiaan perustuvaa aluejakoa ja -hallintoa. Syynä lienee tavoite keskittää poliittista valtaa ja samalla suosia talouden keskittymistä keräämällä kansalaiset harvoihin, suuriin keskuksiin. Ateena jaettiin aikanaan 144 demeenjosta sana demokratia on peräisinkoska katsottiin, että demokratia toimii vain kansalaisten tuntiessaan toisiaan henkilökohtaisesti. Nyt vastaavan kokoisella Helsingin seudulla ollaan hävittämässä seudun sisäistä aluejakoa ja sen myötä demokraattisen toiminnan perusedellytystä.
Sukuyhteisöä muistuttavia organisaatiomuotoja elää kehittyneimmissäkin maissa edelleen. Klientelismi eli ”riippuvaisten” käyttö valtakeskittymien toiminnassa on yhä yleistä monessa maassa. On luotu hyötysuhteita, jotka ulottuvat yhteiskunnan huipulta kansan syviin riveihin saakka. Silvio Berlusconi polkaisi aikanaan – mediavaltaansa ja futisseuroihin tukeutuen – Forza Italian tyhjästä käyntiin. Laajojen oikeudenkäyntien perusteella voimme olettaa, että Berlusconin saama kannatus on vaatinut veronsa. Beppe Grillon perustama Viiden Tähden Liike (Movimento 5 stelle) sai Italian vuodentakaisissa valtakunnallisissa vaaleissa yli neljänneksen maan äänistä. Koska Italiassa, kuten Ruotsissa, käydään listavaaleja, niin puolueiden äänien suhteellinen määrä ratkaisee puolueen edustajien kokonaismäärän, mutta puoluetoimistot päättävät käytännössä, ketkä ehdokkaista pääsevät parlamenttiin. Puolueessaan Grillo yksin päättää ketkä valitaan, sillä puolueessa ei ole minkäänlaista demokratiaa. Se on nimittäin juridiselta muodoltaan yritys, eikä sen osakkaista/rahoittajista ole julkista tietoa. Italian populistiset poliittiset liikkeet osoittavat, että demokratia kapitalismin kylkiäisenä potee uskottavuusongelmia. Yhtäläisyys antiikin kaupunkivaltioihin on selvä. Rooman ratkaisu aikanaan oli jatkuva sotiminen ja maailmanvallan tavoittelu. Kukapa ei näkisi samoja tendenssejä nykymaailmassa?