Hernberg, Hella (toim.) (2012). Helsinki Beyond Dreams. Actions Towards a Creative and Sustainable Hometown. Urban Dream Management, Helsinki. ISBN: 978–952–93–0172–0. 204s.
Pasi Mäenpää

Arkkitehti Hella Hernbergin toimittama ja osin kirjoittama teos on yksi Helsingin designpääkaupunkivuoden projekteista. Se esittelee Helsingissä viime vuosien aikana syntyneitä ruohonjuuritason kaupunkiaktivismin ja sosiaalisten innovaatioiden tapauksia. Kirjassa on 27 juttua, joista toimittaja on itse kirjoittanut 11. Loput ovat aktivistien itsensä käsialaa, tosin ei Hernberg itsekään asetu viileäksi tarkkailijaksi yhtään enempää kuin kirjan journalistinen ote vaatii. Omaksuttu strategisen designin asento antaa mahdollisuuden yhteiskehitellä kaiken aikaa kaikkien kanssa ja kaikkien hyväksi. Kuvitus on runsas ja kirjan ulkoasu erityisen kaunis ja lukemaan kutsuva.

Kirja on nimeään myöten idealistinen ja intoa täynnä, eikä se haittaa ainakaan lukijaa, jota urbaani liikehdintä aatteellisuuksineen kiinnostaa. Se on julkaistu englanniksi, joten se sopii hyvin suomalaisen uusurbanismin näyteikkunaksi ja kättä pidemmäksi Suomi- tai Helsinki-brändin viejille, mutta huonommin asukasaktivismia kansalaisyhteiskuntaan levittäväksi käsikirjaksi. Tekstien monilukuisuuden takia kuvaan kuuluu itseään toistavaa hypetystä, minkä lisäksi kirjaa vaivaa kansallismytologisen matkailumarkkinoinnin maku lähtien sisun ja jokamiehenoikeuksien esittelystä esipuheessa. Jokamiehenoikeuksien tuominen metsästä kaupunkiin lienee enemmän analogia ja brändipuhetta – ei sen selittäjä, miksi suomalaiset kaupunkilaiset yhtäkkiä kokevat tarvetta ottaa kaupunkitilaa haltuunsa omiin yhteisöllisiin tarkoitusperiinsä.

Kirja ei ole tutkimus eikä mene syvälle syihin ja seurauksiin, mutta se sisältää silti enemmän aineksia kuin pelkkä yleisesittely. Se kokoaa yhteen kaupunkiaktivismin muotoja ja antaa äänen niiden tekijöiden reflektiolle siitä, mitä tulikaan tehtyä, miksi, millä tuloksilla ja mitä touhu merkitsee. Kirja on ehdotonta luettavaa aktivismista, osallistuvasta suunnittelusta, itseorganisoitumisesta, joukkoistamisesta, kaupunkitapahtumista, väliaikaiskäytöistä, block partyista, slow-lifesta, yhteiskäytöstä ja kaupunkiviljelystä kiinnostuneille, luultavasti nuorekkaille kaupunkilaisille. Kaupunkikehittäjille kirja on yhtä hyödyllinen, sillä se antaa monelle ajankohtaiselle kaupunkikehityspuheelle konkretiaa.

Toki ennen pitkää lukija huomaa toteavansa, että kivoja juttuja, entä sitten. Onko se huonon vai hyvän kirjan merkki? Niillekin, jotka muodikkaille höpöpiperryksille tuhahtavat, kirja antaa ikkunan katsoa ja koetella sitä, mistä kohtaa aktivismin karttaa voisi löytyä aineksia kaupunkikehityksen kestävämpään valtavirtaan. Esimerkiksi 1980-lukulainen Radio Cityn nousun ja tuhon kokenut, sittemmin keski-ikäistynyt ex-aktivisti todennäköisesti kysyy, mikä nyt jää ohikiitäväksi sukupolvipurskahdukseksi. Itseäni kiinnostaa eniten se, miten nykyinen kaupunkiaktivismi mahdollisesti raivaa tietä ekologisesti – ja vähän innovatiivisestikin – viritetylle mikro- tai verkostotason markkinataloudelle. Ilmastonmuutoskamppailun lisäksi kirjasta löytyy potkua niin tapahtumataloudelle kuin muodikkaalle resilienssi-ajattelullekin. Parasta Hernbergin kirjassa on, että se kartoittaa aktivismin kenttää, antaa sen eri muodoille äänen ja tarjoaa silmälaseja, joiden läpi ilmiöitä katsoa.

Aktivismin juuria ja sytykkeitä etsivä kaupunkitutkija voi jäädä miettimään, kumpi on ensin, muna vai kana eli tila vai yhteisö. Hernberg arkkitehtina korostaa tilaa: satama-alueiden vapautumisen tuomaa muutospotentiaalia, väliaikaiskäyttöä, vallattuja taloja, kesämökkejä ja kulttuurisaunoja. Yhteisön näkökulmaa onkin vaikeampi konkretisoida ja käsitellä, koska kaupunkiaktivismin yhteisöt ovat luonteeltaan kontingentteja, ne pompsahtavat pintaan ja vajoavat taas jonnekin. Esimerkiksi Kallio-liike sai kimmokkeen siitä onnettomasta uutisesta, että jonkun Helsinginkadulla asuvan mielestä Hurstin leipäjono laskee asunnon arvoa.

Mikä aktivisteja ja aktivismeja lopulta yhdistää? Kävisikö manifestista ”yhteisöllisiä interventioita” kaupunkiin järjestävän We love Helsinki -porukan Timo Santalan sanoma? ”Tekemällä asioita yhdessä luomme perustaa tulevaisuuden kansalaisyhteiskunnalle – yhteiskunnalle, joka perustuu aktiiviseen kansalaisuuteen, yhteiseen hyvään ja ihmisistä välittämiseen.” Kuulostaa tässä ajassa hyvältä, vaikka vaikuttaa vähän tautologiselta.

1960-luvulla nuoriso vapautui säännöistä yhden asian liikkeisiin, 80-luvulla taas hylättiin 70-lukulainen politiikka ja ammennettiin esteettisestä. Nyt 10-luvulla tunnetaan vetoa yhteistouhuun paremman maailman luomiseksi kotikulmilla samanmielisten kesken, koko maailman hyväksi. Hauskaa olla pitää, turhat säännöt hylätä, asioiden lutviutua yhteistoimin ja elämäntavan ekologisoitua. ”Positiivisessa kansalaistottelemattomuudessa” voi nähdä juuria edellisistä urbaaneista sukupolvikapinoista. Se on kriittistä ja vaihtoehtoja osoittavaa. Se on henkilökohtaista ja siksi poliittista. Se on yksilöllistä ja juuri siksi etsii yhteisöä. Se tietää paremmin kuin muut, kuten 70-luvulla, mutta ymmärtää, että makuja on monia, kuten 80-luvulla. Ja kuten 80-luvulla, se suuntautuu usein kulutukseen, esimerkkeinä kaupunkiviljely, Ravintolapäivä ja Siivouspäivä.

Tässä sukupolvikapinassa on se erikoinen piirre, että samat teemat löytyvät työ- ja elinkeinoministeriön innovaatiopolitiikasta ja Tekesin rahoitusohjelmista, ja tietysti designpääkaupunkivuoden teemoista. Yhteiskehittely, käyttäjälähtöisyys, innovaatioiden avoimuus ja niiden ekosysteemit ovat kehittäjäpuhetta mutta eivät kaukana myöskään aktivistien puhetavoista. Kaappaako systeemi nuorison vai nuoriso systeemin? Onko Kaljakellunta epätiedostavuudessaan ainoa todella kapinallinen kaupunkitapahtuma? Entä voivatko uudet tavat suunnitella ja pyörittää kaupunkia ja sen aineenvaihduntaa institutionalisoitua eli pysyä ja levitä? Ravintolapäivän perustaja Olli Sirén haluaa tapahtuman maailmanlaajuiseksi ja neljästi vuodessa järjestettäväksi instituutioksi.

Sellainenkin kulttuuriero kirjasta löytyy, että lähiöissä puhutaan selvää suomea, mutta mitä kuumempaan kantakaupunkiin mennään, sitä enemmän projektinimet ja iskusanat ovat englanniksi. Samaa jakoa tuntuu noudattavan aktuaalisen ja virtuaalisen suhde: lähiöissä toimia suunnitellaan kasvokkain, cityssä polkaistaan tapahtumia pystyyn nopeatempoisilla Facebook-klikkauksilla.