Kari Jormakka

Perinteinen käsitys arkkitehtuurista tilataiteena ei riitä mihinkään. Graffitinkin symboliset merkitykset vaikuttavat ihmisten ympäristökokemuksiin voimakkaammin kuin arkkitehtonisen tilan tuottama esteettinen elämys.

Filosofian ongelmat syntyivät Wittgensteinin mielestä filosofien yrityksestä käyttää luonnottomalla tavalla käsitteitä, jotka ovat syntyneet toisiin tarkoituksiin ja ovat mielekkäitä toisissa kielipeleissä. Sama tilanne voi olla yhdyskuntasuunnittelun ongelmien takana. Monet sen käsitteistä on lainattu arkkitehtuuriteoriasta, ja ne palautuvat lopulta esimerkiksi romantiikan käsityksiin luovasta taiteilijayksilöstä ja taideteoksesta loppuunsaatettuna intentionaalisena esteettisenä objektina. Tila käsitetään nimittäin perinteisimmän arkkitehtikäytännön eli talosuunnittelun pohjalta, ja kaupungista yritetään tehdä suurta taloa, jonka huoneet ovat aukioita ja katuja. Ihmiselle sopivan ympäristön ainoaksi malliksi tarjotaan rakennuksen sisätilaa.

Arkkitehtuuri syntyi kilpailusta

Suomessa arkkitehdit saivat käsiinsä yhdyskuntien fyysisen suunnittelun maanmittareilta ja muilta insinööreiltä vuosisadan alkupuolella muun muassa Lars Sonckin, G. Strengellin ja P. E. Blomstedtin taistelukirjoitusten tuloksena. Edelleen vallitseva arkkitehtuuriteoria on syntynyt aseeksi tämänkaltaisessa kilpailussa, mikä näkyy sen keskeisimmissäkin käsitteissä. Jo Max Weber ja Karl Mannheim osoittivat ideologioiden yleensäkin sisältävän paljon jälkiä siitä sosiaalisesta tilanteesta, jossa ne ovat syntyneet ja saavuttaneet suosiota, ja erityisesti siitä yhteiskunnallisesta ryhmästä, joka ne on kehittänyt.

Nykyisen arkkitehtuuriteorian syntyaikoina arkkitehdit kilpailivat monella rintamalla muita taiteilijoita, rakennusmestareita ja insinöörejä vastaan. Insinöörien uskottavuuden vähentämiseksi korostettiin, että arkkitehtuuri on ennen kaikkea taidetta. Muiden taiteilijoiden epäpätevyys arkkitehtuurin alallaosoitettiin painottamalla rakennustaiteen omia klassisia, ikuisia sääntöjä ja esittämällä arkkitehtuurin olemukseksi jotakin, joka puuttui muista taiteista. Tuolloin ja edelleen suositun ajattelutavan mukaanhan kunkin taiteen tulee toimia ‘omilla ehdoillaan’ ja viljellä juuri sitä piirrettä, joka sille on ominaisinta. 1800-1900-lukujen vaihteessa tällaiseksi arkkitehtuurin omimmaksi piirteeksi hyväksyttiin esimerkiksi August Scharsowin painottama ‘tila’ ymmärrettynä esteettiseksi objektiksi eikä esimerkiksi toimintojen organisaatioksi.

Kynä ajattelee

Arkkitehtiajattelun ainoa määrittäjä ei kuitenkaan ole edellä luonnehdittu sosiaalinen kilpailu, vaan ennen kaikkea arkinen käytäntö. Yksi määrittäjä on kieli, jonka rajat olivat nuoren Wittgensteinin mukaan samalla maailman rajat, sillä käytettävissä olevat käsitteet määrittävät sen, mitä voidaan ajatella ja mitä havaita; ajattelua suuntaavat myös käsitteen ja nimen sivumerkitykset.

Tarkastelemalla sitä, millaisia esityksiä rakennuksista ja ympäristöstä arkkitehdit pitävät riittävän ‘oikeina’ tai luonnonmukaisina, voidaan yleisestikin selvitellä, mitä arkkitehtuurin ytimeksi ja ympäristön tärkeimmiksi ominaisuuksiksi milloinkin katsotaan. Nykyisissä pääpiirustuksissa esitetään muun muassa rakennusten päärakenteet, pohjan jako ja julkisivujen pintasommittelu. Rakennuksen koko, materiaalit ja värit esitetään sanoilla tai symboleilla. Illustraatioissa käytetään usein perspektiivi- tai aksonometrisiä kuvia – mitä suurempi esitettävä kohde on, sitä enemmän kuvissa keskitytään rakennusten muotoon ja keskinäiseen sijaintiin. Myös pienoismalleissa ja joskus toteutetuissa simulaatioissa esitetään yleensä vain rakennuksen muoto ja yksityiskohtia on niukalti. Volyymin korostaminen liittynee arkkitehtonisen tilan pitämiseen arkkitehtuurin todellisena olemuksena eikä vain määritelmän edellyttämänä erityispiirteenä.

Taide irtautuu inhimillisestä

Arkkitehdit suunnittelevat ja säätelevät etupäässä juuri edellisenkaltaisia ominaisuuksia. Ne eivät kuitenkaan välttämättä ole muiden ihmisten ympäristön havaitsemisen kannalta kaikkein tärkeimpiä tekijöitä.

Rakennusten pienoismalleista ja piirustuksista on yleensä pelkistetty muun muassa rakennusten koko, paino, mahdollisuus kiertää eri puolille, haju- tunto- ja kuuloaistimukseen vaikuttavat seikat, sijainti, hinta, sisustus ja muut satunnaisuudet. Yksittäistä rakennusta korostavaan arkkitehtisuunnitteluun ei yleensä katsota kuuluvaksi myöskään monia rakennusten todellisen ympäristön fyysisiä elementtejä, kuten kylttejä, mainoksia, neonvaloja, liikennemerkkejä, tekstejä; sähköjohtoja, puhelinlinjoja ja -pylväitä; raitiovaunuja ja niiden kiskoja, pysäköityjä tai liikkuvia autoja ja erilaisia ajoratamerkintöjä, jalankulkijoita; tilapäisiä rakennelmia, lumikasoja, rakennusjätelavoja; mikroilmastonsa, hajujensa tai meluisuutensa puolesta selvästi rajautuvia alueita. Näitä fyysisiä elementtejä tärkeämpiä useimmille ihmisille ovat vielä sosiaaliset seikat kuten sosiaalinen valvonta tai alueiden sosiaalinen eriytyminen, tapahtuipa se sitten näkyvien tai näkymättömien merkkien avulla. Fyysisten ja sosiaalisten ominaisuuksien ja niiden muodostaman toimivuuden lisäksi ihmisten ympäristömielikuviin ja käyttäytymiseen vaikuttavat monenlaiset vaikeammin havaittavat ja ehkä yksilöllisesti vaihtelevat psyykkiset tekijät.

Moniin näistä vaikeasti selvitettävistä tekijöistä voitaisiin kuitenkin tietoisesti vaikuttaa, ellei arkkitehtuurin, arkkitehtonisen tilan, massoittelun ja julkisivujen merkitystä painottava perinteinen arkkitehtuurikäytäntö pelkistäisi kaupunkia ensin arkkitehtuuriksi, arkkitehtuuria edelleen rakennuksiksi, rakennusta volyymiksi ja volyymia lopulta kaksiulotteiseksi piirrokseksi. Näiden pelkistysten seurauksena arkkitehtuuri vieraantuu arkitodellisuudesta, tai Ortegan sanoin, irtautuu inhimillisestä.

Perinteisen ajattelun rinnalle monet kaupunkisuunnittelijat ovat kylläkin omaksuneet Kevin Lynchin ajatuksia ja olettaneet ihmisten hahmottavan kaupungin ‘polkuina’, ‘reunoina’, ‘alueina’, ‘solmuina’ ja ‘maamerkkeinä’. Tämä lähestymistapa on kuitenkin altis samalle kritiikille kuin perinteinenkin. Koehenkilöiden tiedonintressi oli kapea ja liittyi orientoitumiseen ja turistin opastamiseen vieraassa kaupungissa. Lisäksi piirtämisen perinteet vaikuttavat,vaikka kartanpiirtäjinä olisivatkin tavalliset ihmiset. Voimme kuvitella tulosten vääristymistä, jos pyytäisimme ihmisiä piirtämällä selvittämään, mitä he pitävät ‘kauniina kasvoina’ tai ‘hyvinä ihmisinä’. Ympäristön havaitsemisen ja hahmottamisen lakeja ei voida muitta mutkitta samaistaa sen esittämisen tapoihin ja käytännön rajoituksiin.

Todellisuus yleiskaavan mukaan

Myös yleiskaavassa esitystapa vaikuttaa ongelman asetteluun ja ratkaisuihin. Suuresta mittakaavasta johtuen arkkitehtonisella tilan esteettisellä kokemisella ei yleensä ole kovin suurta merkitystä ainakaan yleiskaavatasolla. Perinteisillä yleiskaavan kuvaustavoilla korostuvat sen sijaan esimerkiksi eri toimintojen vyöhykkeet, liikenneverkosto sekä rakennetun ja ei-rakennetun alueen ero. Näistä onkin yhdyskuntasuunnittelun tutkimuksissa ja oppikirjoissa käytetty vaativaa nimitystä yhdyskunnan rakenne, joka sisältää oletuksen niiden ensisijaisuudesta.

Liikenneaspektin luontevuudesta huolimatta voidaan sanoa, että maailmalla tai kaupungilla ei itsessään ole rakennetta, vaan eri arvoja painottavat analyysit vain tuottavat erilaiset kuvaukset. Liikenteeseen liittyvä toiminnallinen näkökulma ei ole välttämättä ensisijainen. Yhtä hyvin kaupungin rakenne voidaan muodostaa Kevin Lynchin tapaisesti mielikuvista ja vasta sitten hoitaa liikenteen sujuvuuden edellyttämät tarkennukset ja yksityiskohdat. Kaupunki voidaan hahmottaa myös taloudellisten suhteiden tai kontrollimekanismien rakenteena tai määrittää kunnallistekniikan, tonttien ja maanomistuksen tai ekologisten yksiköiden perusteella – tai Henri Bergsonin ehdottamalla tavalla ajallisuuksien, kestojen rytminä. Se, mikä katsotaan kaupungin ensisijaiseksi rakenteeksi, määräytyy siitä, mitä pidetään kaupungin tärkeimpänä funktiona. Kaupunkirakenteen käsite riippuu siten yhteiskunta- ja ihmiskäsityksestä.

Vaikka toiminnalliset seikat ovat perinteisesti lähimpänä suunnittelijoiden sydäntä, maankäytön lienevät todellisuudessa ratkaisseet lähinnä kaupungin taloudelliset ominaisuudet. Nykyisin tonttimaasta on tullut nopeakiertoinen finanssivarallisuuden muoto ja kaupungista maanomistajien spekulaation väline. Seurauksena on maankäytön muuttuminen entistä nopeammin sekä keskustatoimintojen yksipuolistuminen ja keskittyminen. Maankäyttö voi olla tuottavaa liiketoimintaa, mutta sellaista näkökulmaa kaupunkiin vierastetaan, koska sitä soveltamalla kaupunkien muut yhtä perinteiset funktiot jäävät täyttymättä.

Arkkitehtuuri käänteisenä arkeologiana

Toiminnallisen yksipuolisuuden lisäksi kaupungin suunnitteleminen vain muutaman näkökulman kautta saattaa johtaa merkitysten katoamiseen. Sen estämiseksi suunnittelijan on pyrittävä operoimaan elämyksellisillä tai muilla merkityskokonaisuuksilla. Christopher Alexanderin patternit tai jotkin suomalaisetkin kokeilut ovat esimerkkejä tästä. Merkityskokonaisuuksien luomiseksi ja säilyttämiseksi suunnittelijan olisi usein kuljettava suunnittelun eri tasojen poikki, yleiskaavasta detaljisuunnitteluun.

Vaikka rakennusten kielellä osattaisiin muodostaa merkityksiä ja ne pystyttäisiin säilyttämään toteutuksessakin, on vielä valittava, mitä halutaan ilmaista – funktionalismin dekonstruktio tai klassismin sääntöjen manipulaatio eivät välttämättä kiinnosta kaikkia ihmisiä. Merkitys muodostuu itse asiassa vasta kontekstissa, elämänmuodossa. Arkkitehdin on siis tunnettava tai kuviteltava koko se elämänmuoto, johon hän haluaa merkityksensä liittää. Kuten Sigfried Giedion aikoinaan esitti, arkkitehtuurin tärkein tehtävä on tulkita tai muodostaa aikamme mukainen elämäntapa. Rakentamisen ydinkysymys ei siis ole esteettinen vaan eettinen tai – jos niin halutaan sanoa – poliittinen.

Kiinteästi elämänmuotoon sidotuksi käsitetyllä arkkitehtuurilla on tiettyä sukulaisuutta arkeologiaan ja paleontologiaan: se on tavallaan näiden käänteinen muoto

Yhtä hyvin kuin paleontologit rekonstruoivat luunkappaleista eläimiä, arkeologit päättelevät kaivauksistaan löytyneistä harvoista esineistä ja raunioista, millaista elämä kyseisenä aikana on ollut. Merkityksiä tavoittelevan suunnittelijan pitäisi käänteisellä tavalla voida pelkistää elämänmuoto sen materiaalisiin ehtoihin ja lopulta fyysisiin rakenteisiin, muutamaan seinään siellä täällä – ja vielä sellaisia merkkejä jättäen, että cuvierläinen rekonstruktio olisi mahdollinen.

Arkkitehtuuri ei luo varjoa

Suunnittelijan on arkeologin tavoin luotava hypoteettisia kokonaisuuksia ja merkityksiä jo olemassa olevasta materiaalista. Arkkitehdin ja yhdyskuntasuunnittelijan työstä tulee tässä mielessä enenevästi käsitteellistä sitä mukaa, kun yhdyskuntien infrastruktuuri alkaa olla valmiiksi rakennettu ja radikaalien fyysisten muutosten taloudelliset mahdollisuudet vähenevät.

Arkkitehdit ovat perinteisesti ajatelleet, että todellista ja olennaista ovat rakennukset ja että suunnitelmat, piirustukset ja kirjoitukset ovat vain rakennuksia esittäviä merkkejä. Rakennusten ei kuitenkaan ole millään lailla välittömämpi merkki kuin piirros; se ei ole itse oma merkityksensä eikä havainnoissa välittömästi läsnä. Jo yksistään rakennuksen materiaalisten ominaisuuksien havaitseminen vaatii aikaa ja liikkumista rakennuksessa ja sen ympärillä. Sama ajallisuus kuuluu kaikkien kielellisten tai kuvallisten käsitteiden ja merkitysten havaitsemiseen. Rakennus itse, samoin kuin muut suunnittelijan ajatusten esitystavat – pienoismalli, piirros, teksti – osoittautuvat tulkintaprosessissa jäljiksi vailla lopullista, alkuperäistä merkitystä. Ei ole olemassa mitään rakennuksen tai minkään muunkaan puhdasta havaitsemista: on vain representaatioita, skeemojen sovittelemista ja vähittäistä muutosta. Vaikka rakennettu ympäristö voi toki pakottaa ihmisten fyysisen käyttäytymisen johonkin muottiin, niin suunnittelijan ajatukset, hänen luova tahtonsa tai intentionsa taikka hänen läsnäolonsa eivät välity rakennuksesta yhtään paremmin kuin piirroksestakaan – niistä välittyvät eri ajatukset.

Rakennuskeskeisyys osoittautuu kestämättömäksi myös siinä suhteessa, että rakennuksen mahdollista luonnetta taideteoksena ei voi liittää sen visuaalisiin tai materiaalisiin ominaisuuksiin. Taiteen riippumattomuus materiaalisesta objektista ilmenee esimerkiksi länsimaiselle taidekäsitykselle ominaisesta aitouden ja alkuperäisyyden arvostamisesta.

Archi-tekton

Itse asiassa rakentaminen on vain rakentamista ja vasta käsitteellisten skeemojen muuttaminen ja luominen on arkkitehtuuria, tärkeintä rakentamista, silläkäsitejärjestelmän muokkaaminen vaikuttaa suoraan ihmisten mielikuviin ja ympäristön hahmottamiskäytännön muuttaminen muuttaa radikaalisti koko ympäristöä, ei vain yhtä rajattua tonttia. Se vaikuttaa myös käyttäytymiseen, jonka pohjana ei koskaan ole fyysinen ympäristö, vaan vuorovaikutuksen tuloksena syntynyt kognitiivinen rakenne.

Rakentamisen määrän vähentyessä suunnittelijan tehtävänä on pikemmin käsitteellisesti kuin fyysisesti muodostaa esimerkiksi sellaisia esteettisiä arvoja kuin kauneus, yhtenäisyys, selkeys, dramaattisuus, yllätyksellisyys ja uutuus. Niin kuin esteettiset arvot yleensäkin, nämä arvot eivät ole todellisuudessa itsessään annettuna, vaan ne syntyvät käsitteellisen operaation tuloksena eräänlaisen projektion, assosiaatioiden, odotusten ja niiden täyttämisen mutkikkaana pelinä. Sen sijaan että suunnittelija tuottaisi aina uusia neitseellisiä utopioita tai uusia vanhojen ideoiden muunnelmia, uudelle maaperälle olisi luotava uusia tapoja hahmottaa olemassa olevaa ympäristöä jonkinlaisiksi kokonaisuuksiksi.

Arkkitehtuuri ja graffiti

Uudet hahmottamistavat on luonnollisesti jotenkin ankkuroitava kohteeseensa. Todellisuudessa tulee olla jotakin, joka sopii uuteen teoriaan. Tästä syystä tietty objektiivisuus on välttämätöntä, ja lähtökohdaksi on otettava ympäristön tarjoamat viitteet sekä vältettävä yksityisen kielen subjektiivista luovuutta. Jos halutaan vaikuttaa moniin ihmisiin, uusien hahmottamismallien on perustuttava aikaisempiin malleihin ja populaariin estetiikkaan, joka jo nykyiselläänkin tarjoaa keinot ratkoa vaivattomasti monia perinteisiä ongelmia. Vaikka taiteilijat ja arkkitehdit tavallisesti uskovat, että rehellinen taideteos saavuttaa katsojansa sydämen, vaikuttaa pikemmin siltä, että vieraasta esteettisestä järjestelmästä periytyvät esteettiset valinnat ovat havaitsijalle sellaisenaan mykkiä. Esteettisen mieltymyksen tai uskonnollisen kokemuksen mielekkyyden ymmärtäminen tai tavoittaminen edellyttää sen omaksumista, sillä juuri kokemus on pääasia, ei esimerkiksi sen synty.

Paremman ympäristön luominen ei siis voi rajoittua vain siihen, mikä vanhastaan on katsottu arkkitehtien toiminnan kohteeksi, ellei ole syytä uskoa tämän ympäristön käsittämistavan todella kattavan ympäristön kokemisen kannalta olennaiset tai riittävät ominaisuudet.

Teksti on alun perin julkaistu Rakennustieto-lehdessä 1/1989. Toimitus on tehnyt tekstiin toimituksellisia muokkauksia. YS-lehti kiittää Rakennustietoa uudelleenjulkaisuoikeuksista.