Mika Mäkelä & Leena Enbom
[php snippet=1] Abstrakti

Miten modernistinen kaupunkisuunnittelu uudisti vanhan puutalokaupunginosan toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä? Miten saneeraus prosessina eteni? Mitä tapahtui puretuissa puutaloissa asuneille ihmisille, ja syntyikö uudistamisen seurauksena myös ennakoimattomia sosiaalisia seurauksia? Kysymyksiä havainnollistaa tapaus Kallio: Pitkäsillan pohjoispuolelle 1800-luvun lopulla syntynyt työväen asuttama puutalokaupunginosa, joka saneerattiin toisen maailmansodan jälkeen korvaamalla puutalot modernistista arkkitehtuuria edustavilla kerrostaloilla.

*   *   * 

Johdanto

Artikkelissa tarkastelemme Helsingin Kalliossa sijainneen puutalokaupunginosan eli ns. Puu-Kallion toisen maailmansodan jälkeen hävittänyttä saneerausta. Saneerauksella viittaamme toimenpiteisiin, joiden päämääränä oli purkaa olemassa olevat puutalot ja korvata ne kerrostaloilla (kuvat 1a ja 1b). Osoitamme artikkelissamme, miten saneeraus eteni suunnitelmista toteutukseen, millaiset olivat seuraukset fyysiselle ympäristölle ja miten toimenpiteet vaikuttivat alueen väestö- ja sosiaalirakenteeseen. Lopuksi pohdimme saneerauksen mahdollisia vaikuttimia.

Suomessa saneerauksena tunnettu ilmiö liittyy laajempaan kansainväliseen kehityskulkuun ja keskusteluun, jossa purkamisesta ja uudisrakentamisesta käytetään käsitettä Urban Renewal (ks. esim. Campkin 2013). Se muutti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä vanhoja kaupunkeja Pariisista Tukholmaan ja Los Angelesiin. Suomeen ilmiö alkoi 1930-luvulta tulla pääosin Ruotsista, josta myös periytyi purkamiseen perustunut ajattelutapa. Saneeraus-termi yleistyi käytössä etenkin toisen maailmansodan jälkeen, vielä 1930–40-luvuilla puhuttiin myös tervehdyttämisestä tai terveyttämisestä. Myöhemmin myös käsite Turun tauti on yleistynyt kuvaamaan poistavaa saneerausta. Tällä viitataan paitsi laajamittaiseen purkamiseen myös uudisrakentajien ja paikallispoliitikkojen mahdollisiin kytköksiin (esim. Klami 1982). 1960-luvun loppupuolelta alkoi yhdessä samanaikaisen modernistiseen kaupunkisuunnitteluun ja arkkitehtuuriin kohdistuneen kritiikin ja rakennussuojelun ymmärtämisen kanssa yleistyä myös ns. säilyttävä saneeraus, joka merkitsi purkamisen sijaan kunnostustoimenpiteitä. Nykypäivänä saneeraus tarkoittaa rakentamisen yhteydessä vain peruskorjaustoimenpiteitä eli säilyttävää saneerausta.

Saneerausta on aiemmin tutkittu erityisesti fyysisen ympäristön muutoksena. Tästä näkökulmasta Kalliota ovat tarkastelleet Riitta Kuoppamäki-Kalkkinen ja Anja Kervanto Nevanlinna (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, Kervanto Nevanlinna 2012). Saneerausta hallinnollisena prosessina ja kaupunkipolitiikkana on tarkasteltu huomattavasti vähemmän. Kansainvälisenä esimerkkinä voidaan mainita tuore tutkimus Tanskan toisen maailmansodan jälkeisestä slummisaneerauksesta, jota lähestytään valtiollisesti keskitetyn kaupunkisuunnittelun näkökulmasta (Buhl Thomsen 2012, 2015). Myös sosiaalisen muutoksen teemoja, kuten gentrifikaatiota, on tarkasteltu alueellisesti monissa kaupunkitutkimuksen tai -historian teoksissa (Kallion osalta ks. Mäenpää 1991, Akkila 2012). Näitä prosesseja ei kuitenkaan ole juuri eritelty saneerauksen yhtenä ulottuvuutena.

Tässä artikkelissa yhdistämme edellä mainitut näkökulmat. Tarkastelemme Kallion saneerausta yhtäältä fyysisen ympäristön kokonaisvaltaiseen muuntumiseen johtaneena hallinnollisena prosessina, toisaalta väestöllisenä prosessina, jonka yhteydessä voidaan puhua myös saneerauksen sosiaalisista seurauksista. Pyrimme osoittamaan uusia selittäviä tekijöitä saneerausprosessin kulussa sekä nostamaan keskusteluun näkökulmia saneerauksen yhteiskunnallisista vaikutuksista.

Alueellisesti tarkastelumme rajautuu Kallion kaupunginosan Linjojen osa-alueelle, joka käsittää pääosin puutaloilla alun perin rakennetut vanhat, sittemmin Puu-Kalliona tunnetut korttelit. Tutkimusalue nykytilassaan on rajattu oheisessa kartassa (kuva 2). Kallion muita osa-alueita ovat Torkkelinmäki ja Siltasaari, jotka rakentuivat jo alun perin kivitalovaltaisina.

Kallio ja sen viereiset työläiskaupunginosat muodostivat Pitkänsillan pohjoispuolisen Helsingin, joka oli syntynyt 1800-luvun loppupuolella läheisen Sörnäisten sataman ja teollisuusalueen perustamisen seurauksena. Nopean rakentamisen mahdollistamiseksi Kallion puutaloalue muodostettiin jakokaavalla sen sijaan, että se olisi liitetty Helsingin asemakaavaan. Näin oli mahdollista tinkiä muun muassa kaupungin rakennusjärjestyksen määräyksistä. Alueelle sai rakentaa vain yksikerroksisia puutaloja tai kaksikerroksisia taloja, mikäli alakerta rakennettiin kivestä (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 76, 81).

Vuonna 1901 puutaloalue liitettiin kaupungin asemakaavaan lähes valmiiksi rakennettuna, jolloin kaavaan otettiin mukaan myös viereiset, pääosin rakentamattomat seudut. Asemakaavan myötä astui voimaan kaupungin rakennusjärjestys, joka salli rakentaa monikerroksisia kivitaloja (Koskinen 1990, 23). Tämän seurauksena viereinen Torkkelinmäen alue alkoi kehittyä alusta lähtien kivitalovaltaiseksi kaupunginosaksi ja myös Puu-Kallioon nousi 1920–30-luvuilla yksittäisiä kerrostaloja (Lindh 1994, 11). Alueen asutus oli alusta lähtien poikkeuksellisen tiivistä ja 1900-luvun vaihteesta aina 1950-luvulle saakka Sörnäisten ja Kallion yhteenlaskettu väkimäärä oli suurempi kuin minkään Suomen maakuntakaupungeista Turkua, Tamperetta ja Viipuria lukuun ottamatta. Vuokratalovaltaisena alueena Kallioon kohdistui suuri osa Helsinkiin suuntautuneesta vähävaraisen maalaisnuorison muuttovirrasta (Koskinen 1990, 122–123).

Kallio ja sen läheiset asuinalueet muodostivat alusta alkaen kulttuurisesti ja sosiaalisesti omaleimaisen ja Helsingin oloissa myös poikkeuksellisen yhtenäisen kaupunginosan (ks. esim. Åström 1956, 169). Kallio ympäristöineen oli työläisaluetta, joille oli leimallista ahdas asuminen, alhainen tulotaso ja alkuvaiheessa myös absoluuttinen köyhyys ja tautiepidemiat (esim. Waris 1973). Yhdyskunta synnytti nopeasti myös oman kulttuurisen ympäristönsä, jota ilmensivät esimerkiksi paikallinen yhdistystoiminta ja omintakeinen sosiaaliseen taustaan nojaava puhetapa, slangi (Paunonen–Vuolteenaho–Ainiala, 2009, Koskinen 1990, 341–346). Ulkopuolisten silmissä Kallio ympäristöineen kantoi osin laitakaupungin mainetta, johon liittyi pelko levottomuuksista, ”huonomaineisesta” elämästä tai rikollisuuden kasvusta (ks. esim. Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 157–160).

Toisen maailmansodan aikana Kallion asukasmäärä kasvoi edelleen. Siirtoväen takia entistä suurempi ihmismäärä joutui ahtautumaan samaiseen asuntokantaan (Koskinen 1990, 34, 170), jota myös pommitukset olivat verottaneet (Auvinen 2010, 3). Vuonna 1941 Kallion ja Sörnäisten asukasluku oli yhteensä jo 52 365 henkeä (Koskinen 1990, 34, 170). Kallion huomattavan korkea väestöntiheys ja alueen jääminen laajentuvan kaupungin sisäosiin käänsivät uudistajien katseet tähän Helsingin varhaiseen työläiskaupunginosaan.

Kallion saneerausprosessi

Modernismi saneerauksen taustalla

Kallion saneeraus liittyy olennaisesti kansainvälisen modernismin ideologian nousuun kaupunkisuunnittelussa ja arkkitehtuurissa. Modernismi nousi 1930-luvulla Suomessa kaupunkisuunnittelun ihanteeksi Ruotsin, Keski-Euroopan, Englannin ja Yhdysvaltojen esimerkkejä seuraten. Tämä varhaisvaihe tunnettiin etenkin Pohjoismaissa funktionalismina. Saksan Bauhaus-koulun saavutukset sekä Le Corbusierin arkkitehtuuri ja kirjoitukset esiteltiin uuden ajan alkuna. Tärkeitä olivat myös ruotsalaiset arkkitehdit Gunnar Asplund, Sven Markelius, Sigurd Lewerentz ja Uno Åhren, joiden töitä suomalaisarkkitehdit kävivät ahkerasti katsomassa (Nikula 2005, 133).

Kaupunkisuunnittelussa modernismi perustui uudenlaiseen ajatukseen terveellisestä asuinympäristöstä. Suurin huomio kiinnitettiin asuinalueiden uudenlaiseen suunnitteluun sosiaalisen yhdenvertaisuuden ihanteen mukaisesti (Tuomi 2005, 10–11). Hyvien asuinalueiden keskeiset vaatimukset – valoa, ilmaa ja vehreyttä – katsottiin modernismin keskeisten teoreetikkojen, kuten Le Corbusierin mielestä parhaiten toteutuvan rakentamalla avoimia, yksittäisiin torni- tai lamellitaloihin² perustuvia korttelirakenteita. Tämä oli vastakkainen ajattelutapa aikaisemmin kaupunkirakentamiselle tunnusomaisille umpikortteleille ja tiheälle rakentamiselle, jotka olivat modernistien mielestä tuottaneet epämiellyttäviä asuinympäristöjä (Tuomi 2005, 22, 84).

Tavoitellessaan paremmin ihmisen tarpeet huomioon ottavaa kaupunkia, modernismi ei nähnyt aikaisemmissa rakennustyyleissä tai vanhoissa kaupungeissa juuri säilyttämisen arvoista. Tämä ajattelutapa johti laajamittaiseen vanhojen rakennusten ja kokonaisten kaupunginosien purkamiseen (Tuomi 2005, 49). Rakennusten purkajat katsoivat olevansa tekemässä uutta ja parempaa, ja purkaminen oli välttämätön edellytys tälle. Suomessa poistavan saneerauksen kohteeksi joutuivat yleensä kaupungin keskustassa tai sen lähialueilla olleet vanhat puutalo-alueet, jonka seurauksena esimerkiksi Tampere ja Hämeenlinna muuttuivat perusteellisesti (Mattinen 1982, 9). Helsingissä saneerauksen kohteeksi joutuneita alueita olivat Kallion lisäksi Sörnäinen, Alppiharju, Punavuori ja Ullanlinna (Herranen 1997, 158, 160).

Suomessa sodan jälkeiseen modernistiseen kaupunkisuunnitteluun keskeisesti vaikuttaneita henkilöitä olivat Otto-I. Meurman ja Heikki von Hertzen. Meurman julkaisi 1947 alalla pitkään ainoana suomalaisena oppikirjana käytetyn Asemakaavaopin (Tuomi 2005: 36), jossa esitti yleiskaavoituksen periaatteet ja ns. lähiöteorian (Herranen 1997, 123). Heikki von Hertzenin kirja Koti vaiko kasarmi lapsillemme (1946) tuomitsi suljetun korttelirakenteen ja suorat kadut, koska ne eivät hänen mukaansa tarjonneet ihmisarvoista elämää. Parhaina kaupunkimaisina ympäristöinä esiteltiin Ruotsin 1940-luvun lähiöitä (Nikula 1990, 13). Hertzenin ja Meurmanin teokset muodostivat toisiaan täydentävän käsityksen asumisen yhteiskunnallisesta merkityksestä ja asuntoalueiden sosiaalisesti kelvollisesta suunnittelusta 1950-luvun Suomessa. Konkreettisina tuloksina olivat monet 1950-luvun asumalähiöt, kuuluisimpana Espoon Tapiola (Hankonen 1994, 170–171). Myös Heikki Wariksen vaikutusvaltainen väitöskirja vuodelta 1932 oli vaikuttanut siihen tietoisuuteen, millainen käsitys kaupunkisuunnittelijoilla oli Kallion työväen asumisesta.

Kaupunkisuunnittelijat kiinnostuvat Kalliosta

Helsingissä funktionalismi nousi asemakaavoituksessa määrääväksi ajattelutavaksi 1930-luvulla, jolloin vanhojen kaupunginosien, kuten Puu-Kallion, saneeraus nousi esille (ks. Helander 1972, 68). Saneerausta perusteltiin tarpeella kohentaa erityisesti työläisten elinoloja ja siten ylläpitää yhteiskunnallista rauhaa ja vakautta (Heikkilä-Kauppinen 2012, 58–59). Nämä tavoitteet olivat lähinnä ideaaleja, joihin ei liittynyt konkreettista yhteiskunnallista toimintaohjelmaa.

Puu-Kallion ongelmina nähtiin alueen tiheä asutus ja huono paloturvallisuus. Lisäksi puistoja asemakaavassa oli määritelty hyvin niukasti. Kalliossa saatiin 1930-luvulla esimakua tulevasta rakentamisesta. Hämeentiellä toteutettiin kaupungin rakennustarkastaja Harald Andersinin suunnitelman pohjalta ensimmäinen umpikorttelimallin rikkonut lamellikortteli (Hämeentie 38–44). Lisäksi muualla Kalliossa tehtiin joitakin yksittäisiä umpikorttelien avauksia uudisrakentamisen yhteydessä (Mäkelä 2013). Hämeentiellä rakennukset sijoitettiin kohtisuoraan katua vasten avaamalla samalla korttelin piha-alue muun muassa asuntojen valonsaannin ja näköalojen parantamiseksi (Andersin 1933, 20–21). Samaan aikaan muualla Helsingissä rakennettiin vapaammin muun muassa osia Taka-Töölön ja Meilahden kaupunginosista (Ekelund 1962, 120–121, 126).

Kaupunkisuunnitteluviraston edeltäjä, kiinteistöviraston asemakaavaosasto³, laati 1930-luvulla Kallion ”tervehdyttämiseksi” suunnitelmia suurpihoista ja puistoalueiden lisäämisestä (Kallio on tiheimmin… 1935). Nämä suunnitelmat eivät Puu-Kallion alueella kuitenkaan toteutuneet. Vuosina 1943–44 kyseisen viraston apulaisasemakaava-arkkitehti Berndt Aminoff laati Kalliota ja sen ympäristöä varten kaksi toteutumatonta saneerausluonnosta (Kallion saneeraus…1944a, 1944b). Niissä oli vaihtoehtoisesti kaavailtu joko puutalojen korvaamista tai koko rakennuskannan korvaamista uudisrakennuksilla, mutta molemmissa vältettiin umpikortteleita modernismin aatteita mukaillen (Näveri 2012, 25). Luonnosten yhtenä tavoitteena oli puistoalueiden muodostaminen silloisille rakentamattomille tonteille. Katuverkko ja korttelirakenne säilytettiin pääosin ennallaan (Mäkelä 2013).

Aminoff nosti Kallion saneerauskeskustelun keskiöön kritisoidessaan kaupungin rakennusjärjestyksen sallimaa rakennusoikeutta vuonna 1947 Arkkitehti-lehdessä. Artikkeli käsitteli potentiaalista uudisrakentamista kantakaupungin vanhoissa kaupunginosissa. Tilanne oli hänestä pahin juuri Puu-Kalliossa, koska siellä oli vielä paljon tilaa uusille kerrostaloille. Jos puutalot olisivat korvautuneet kerrostaloilla asemakaavan ja käytettävissä olleen rakennusoikeuden mukaisesti, tuloksena olisi ollut Aminoffin mielestä slummiksi rakennettu umpikorttelialue (Aminoff 1947, 109). Aminoffin kritiikki on nähtävissä jatkumona O-I. Meurmanin vuoden 1945 artikkeliin ”Tampereen keskustan asemakaavan terveyttämiskysymyksistä”, jossa Meurman kritisoi Amurin puutalokaupunginosan asemakaavaa ja rakennusjärjestystä, jotka sallivat umpikorttelit (Meurman 1946). Aminoffin vaatima rakennusoikeuden supistaminen oli yksi keino kontrolloida saneeratulle alueelle muuttavan väestön määrää. Lisäksi on ilmeistä, että negatiivisesti latautunutta slummin käsitettä käytettiin myös modernismin puolestapuhujien esteettisten päämäärien ajamiseen ja oikeuttamiseen. Argumentti oli tehokas, sillä Aminoffin toiminnan vaikutuksesta Kallion rakentamisen kiistakysymykset nousivat yleisemmän huomion kohteeksi.

Euroopassa modernismiin uskoneet kaupunkisuunnittelijat uudistivat samaan aikaan etenkin sodassa kärsineiden kaupunkien keskusta-alueita, koska he näkivät tässä tilaisuuden korvata niiden vanhoja ja epämiellyttäviksi koettuja rakenteita (Kervanto Nevanlinna 2005, 180). Myös Helsingissä keskustan suunnittelu ja sen laajentaminen nousivat kaupunkisuunnittelun keskeiseksi kohteeksi (esim. Kervanto Nevanlinna 2002, 194). Kehittämiselle haettiin suuntaviivoja Keskustan aatekilpailussa vuonna 1948 (Helsingin keskiosien… 1951, 37–38). Kilpailun voittanut ehdotus käsitti myös osan Kallion aluetta. Siinä kaavailtua avointa korttelirakennetta lamelli- ja tornitaloineen sovellettiin myöhemmin osaan saneeratuista Puu-Kallion kortteleista (Lindh 1994).

Komiteat Kalliota kehittämään

Aatekilpailun jälkeen kaupunki perusti rakennusjärjestyskomitean rakennusjärjestyksen ongelmia tutkimaan ja keskustan jatkosuunnittelua varten keskustan asemakaavakomitean. Molempien työnä oli suunnitella myös Kallion saneerausta (Kervanto Nevanlinna 2012, 75). Komiteoiden jäseninä toimi kaupunkisuunnittelun keskeisiä vaikuttajia, esimerkiksi Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin professori Otto-I. Meurman, kaupungin asemakaava-arkkitehti Väinö Tuukkanen ja professori Alvar Aalto (Helsingin kaupunginhallitus 1954a, 1).

Rakennusjärjestyskomitea laati työnsä perusteella vuonna 1953 mietinnön, jossa se suositteli rakennusoikeuden kaavamaista leikkausta vanhoissa kaupunginosissa ratkaisuna rakennusjärjestyksen ongelmiin (Helsingin kaupunginhallitus 1954a, 3). Mietinnön tueksi komitea oli laadituttanut asemakaavaosastolla kaksi eri pienoismallia (kuva 3) Kallion puutaloalueesta, jossa vanhat kerrostalot oli säilytetty mutta puutalot korvattu uusilla. Ensimmäinen malleista esitteli aluetta rakennettuna voimassaolevan rakennusjärjestyksen mukaisena, joka komitean mielestä osoitti saneerauksen tarpeellisuuden. Sitä varten oli puolestaan laadittu modernismin periaatteita mukaileva saneerausmalli, jossa oli maastonmuotoja hyödyntäen sovelluttu mahdollisimman avointa rakennustapaa pyrkimällä muun muassa asuntojen parempiin valaistussuhteisiin (Helsingin kaupunginhallitus 1954a, 6-7). Huomionarvoista oli myös tornimaisten pistetalojen suuri määrä. Saneerausmallin uusista ideoista vain muutama toteutui sellaisenaan (Mäkelä 2015). Vanhojen kaupunginosien rakennusoikeutta supistettiin 1954, tosin hieman vähemmän kuin komitea oli ehdottanut (Helsingin kaupunginhallitus 1954b, II).

Asemakaavakomitean tehtävänä oli valmistella Helsingin keskustalle suuntaa antava asemakaavaehdotus. Komitea valitsi ehdotuksen suunnittelijaksi arkkitehti Yrjö Lindegrenin (Lindegren & Kråkström 1955a, 3), jonka kuoltua 1952 suunnittelua jatkoi arkkitehti Erik Kråkström (Lindegren & Kråkström 1955b, 108). Lindegrenin ja Kråkströmin Helsingin asemakaavaehdotus valmistui 1954 käsittäen alueellisesti myös osan Puu-Kalliota. Muihin Kalliota koskeviin suunnitelmiin verrattuna ehdotus oli selkeästi modernistisin. Uudet rakennukset oli sijoitettu vanhojen kerrostalojen sekaan umpikorttelirakennetta välttäen joko nauhamaisesti tai pistemäisin tornitaloin. Katuverkkoa oli muokattu kortteleita yhdistämällä ja alueelle suunniteltiin uusia koko kaupungin liikennejärjestelmään liittyneitä pääteitä. Ehdotukseen sisältyi myös muita suunnitelmia suurempi avoimen puistomaisen tilan määrä (Lindegren & Kråkström 1955a). Huomionarvoista on, että tämä ehdotus tuli virallisen suunnitteluorganisaation (asemakaavaosasto) ulkopuolelta. Se meni uudistuspyrkimyksissään pidemmälle kuin aiemmat ollen kenties jo liiankin radikaali toteutettavaksi käytännössä. Sen toteuttaminen olisi edellyttänyt suurempaa puuttumista esimerkiksi tonttien omistus- ja rakentamisoikeuteen.

Avoimen rakennustavan toteutus 1950–60-luvuilla

Puu-Kallion saneerauksen käytännön toteutusta koskenutta suunnittelua jatkettiin asemakaavaosastolla, joka laati 1950-luvun lopussa tutkimusalueen länsipuolelle saneeraussuunnitelman. Se oli vuoden 1953 pienoismallia ja vuoden 1954 asemakaavaehdotusta maltillisempi, koska esimerkiksi korttelirakenne säilytettiin ennallaan ja tornitalojen määrää oli vähennetty. Aikaisempia suunnitelmia mukaillen korttelit haluttiin avata ja kaikki piharakennukset sekä puutalot oli purettu. Uusi idea oli Kolmannen linjan sulkeminen autoliikenteeltä jonkinlaiseksi kävelykaduksi, joka ei kuitenkaan toteutunut (Mäkelä 2013).

Suunnitelmassa esitetyt ratkaisut toteutuivat sen kattamalla alueella hyvin pitkälle (Mäkelä 2015). Koska suunnitelma ei ollut virallisesti vahvistettu kaava, sitä toteutettiin kaupunginvaltuuston hyväksymillä ja sisäasianministeriön vahvistamilla suunnitelmaa mukailevilla asemakaavamuutoksilla ja sittemmin sisäasiainministeriön tai maistraatin myöntämillä poikkeusluvilla (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 110). Suurin osa kaavamuutoksista koski vain yhtä tai osaa korttelin tonteista, mutta osa koko korttelia. Kaavamuutos oli laadittava tapauksissa, joissa ehdotuksen uudisrakennuksia koskevat ratkaisut poikkesivat voimassa olevasta asemakaavasta ja rakennusjärjestyksen määräyksistä. Osa suunnitelman uudisrakennuksista ei kuitenkaan poikennut asemakaavasta (Mäkelä 2015).

Saneerauksen toteutus jatkui 11.10.1961 eteenpäin poikkeuslupien turvin. Tuolloin valtuusto päätti kantakaupungin rakennusoikeuden uusista leikkauksista ja määräsi Kallion rakennuskieltoon kaupunginosaa kattavaa asemakaavamuutoksen laadintaa varten (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 109–110). Päätöksen mukaisessa 1963 rakennusjärjestyksessä jätettiin rakennustapaa koskevat määräykset pois. Rakennusoikeuden määrittely tapahtui jatkossa asemakaavassa joko kerrosalan tai sisäisten rakennusrajojen ja kerrosluvun ja/tai rakennuskorkeuden avulla (Heikkilä-Kauppinen 2012, 83).

Asemakaavaosasto laati alhaisemmalla rakennusoikeudella 27.5.1963 valmistuneen Kallion asemakaavaehdotuksen (Asemakaavan muutoksen seloste 5383). Sisäasiainministeriö ei kuitenkaan vahvistanut kaavaa, vaikka valtuusto oli sen hyväksynyt. Se piti sitä ”melko kaaviomaisesti laadittuna”, ja lisäksi siinä olisi annettu asemakaavamääräyksillä maistraatille oikeus erityisistä syistä korottaa kerrosalaa 25 % (1.–8. ja 10.–14. kaupunginosien saneeraustutkimus 15.5.1968, 2). Yksityiskohtaisempaa kaavaa laadittaessa vuoden 1963 asemakaavaehdotuksen mukainen uudisrakentaminen tapahtui poikkeuslupien avulla, joita myönnettiin kaavamuutoksen ollessa valmisteilla tai muutoksen odottaessa vahvistamista (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 110).

Ajattelutavan muutos ja umpikorttelien paluu 1970-luvun vaihteessa

1960-luvun loppupuolella kaupunkisuunnittelun ilmapiiri alkoi muuttua. Modernistista kaupunkisuunnittelua kohtaan alkoi nousta kritiikkiä ja rakennussuojelun merkitys tunnustettiin. Vastustusta kohtasi myös vallitsevana käytäntönä ollut poistava saneeraus (Tuomi 2005, 12). Yhdysvalloissa huomiota saivat etenkin Lewis Mumfordin ja Jane Jacobsin kriittiset kirjoitukset modernista kaupunkisuunnittelusta. Jacobsin 1961 ilmestynyt The Death and Life of Great American Cities nosti esiin useita modernin suunnittelun ja toteutuneen ympäristön välisiä ristiriitoja. Suomessa kaupunkiympäristön tilaa koskevaa keskustelua käytiin 1970-luvun vaihteessa kaupungin päättävissä elimissä, sanomalehtien yleisönosastoissa, pamflettikirjallisuudessa sekä suunnittelijoiden aikakausjulkaisuissa (Herranen 1997, 162). Vuonna 1970 julkaistiin Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin pamfletti Kenen Helsinki, joka pureutui Jacobsin tavoin modernistisen kaupunkisuunnittelun näennäisen läpäisemättömiin perusteluihin ja arkipäivän kokemuksen eroihin (Helander & Sundman 1970).

Ilmapiirin muutoksesta kertoo konkreettisesti se, että Helsingin kaupunginvaltuusto teki 18.6.1969 uuden, rakentamisoikeutta nostaneen päätöksen (Helsingin kaupunginvaltuusto 18.6.1969, 712–716). Tähän asti kaupunkisuunnittelusta vastaavat virkamiehet ja päättäjät olivat olleet rajaamassa rakentamisoikeutta. Kaupunkisuunnitteluvirasto oli kuitenkin selvittänyt saneerauksen vaikutuksia ja alkanut niiden perusteella suosia säilyttävää saneerausta eli kunnostus- ja kohennustoimenpiteitä. Taustalla oli pyrkimys paitsi yhtenäisten vanhojen ympäristöjen säilymiseen myös poistavan saneerauksen tuottamien haitallisten sosiaalisten vaikutusten välttäminen (esim. Ellilä ym. 1973, 1). Virasto perusteli rakennusoikeuden nostoa kaupunkikuvan eheydellä, joka tarkoitti vanhoissa kortteleissa ympäristöönsä paremmin sopivaa umpikorttelimaista uudisrakentamista. Jatkossa suositeltiin myös niin sanotun korttelikaavan laatimista uudisrakentamisen yhteydessä (Helsingin kaupunginvaltuusto 18.6.1969, 712–716). Huomionarvoista on, että selvitysten laadintaan osallistui Kenen Helsinki -kirjassaan kaupunkisuunnittelua kritisoinut Mikael Sundman.

Puu-Kalliota uusi ajattelutapa ei kuitenkaan ehtinyt pelastaa. Saneeraus siis jatkui vuoden 1969 päätöksen mukaisesti korotetulla rakennusoikeudella. Kaavoituksen apukeinoksi tulivat epäviralliset korttelisuunnitelmat, joilla pyrittiin sovittamaan uudisrakennus osaksi olemassa olevaa korttelia (Kuoppamäki-Kalkkinen 1984, 109). Yksittäisen korttelin kattava suunnitelma määritteli uudet rakennuspaikat, oleskelu- ja leikkipaikat sekä paikoitus- ja viheralueet (Herranen 1997, 168–169). 1970-luvun aikana tutkimusalueelta purettiin useita yksittäisiä puutaloja hyödyntäen vuosina 1969–73 laadittuja korttelisuunnitelmia (Mäkelä 2013).

1980-luvulla lainvoimaiset kaavat alueelle

1980-luvun vaihteessa Puu-Kallion saneeraus tuli päätökseensä. Silloin purettiin alueen viimeiset kadun varren puutalot muutamia näihin päiviin asti säilyneitä lukuun ottamatta ja viimeinen yhtenäinen puukortteli Ensimmäisen ja Toisen linjan välistä (kortteli 303). Tämä oli tulipalossa vaurioitunut, loppuaikoinaan Kill Citynä tunnettu underground-kulttuurin kohtaamispaikka. Sen paikalle rakennettiin vuonna 1982 Kaupunkiliiton talo, nykyinen Kuntatalo (Koskinen 1990, 391–392). Samoin päiväkotina toiminut puutalo sai tehdä tilaa Rakennusvalvontaviraston toimistorakennukselle vuonna 1981 (Koskinen 1990, 37). Tässä vaiheessa purkaminen kohtasi jo vastustusta muun muassa kaupunginvaltuuston keskusteluissa (esim. Helsingin kaupunginvaltuusto 1978).

Vuosina 1985 ja 1989 tutkimusalueelle saatiin viimein vahvistettua sen lähes kokonaan kattaneet uudet asemakaavat. Ne ovat muutamaa uudempaa kaavamuutosta lukuun ottamatta edelleen voimassa. Kaavat perustuivat lähinnä silloisen tilanteen vahvistamiseen eli sirpaleisten aiempien asemakaavamuutosten kokoamiseen samaan kaavaan (Asemakaavan muutoksen selosteet 8965 ja 9499). Vuosikymmenten ajan tavoitteena ollut uusi asemakaava saatiin siis lopulta kahdessa osassa vahvistettua tilanteessa, jossa alue oli jo lähes valmiiksi rakennettu ja puutalot purkanut saneeraus suoritettu (Mäkelä 2015).

Monipolvinen prosessi – hajanainen kaupunkikuva

Saneeraus toteutettiin useassa eri vaiheessa. Tavoitteena oli valon ja tilan lisääminen, mikä edellytti poikkeamista alkuperäisestä vuoden 1901 asemakaavasta ja osin myös voimassa olleista rakennusjärjestyksistä. Viimeistä vaihetta lukuun ottamatta saneeraus eteni epävirallisten suunnitelmien pohjalta. Koska suunnitelmat eivät olleet lainvoimaisia kaavoja, yksityiskohtainen rakentaminen määriteltiin asemakaavamuutoksilla tai rakennuskiellon voimassa ollessa poikkeusluvilla. Saneerauksen ideat avoimemmasta tilasta toteutuivat välillisesti myös rakennusoikeuden supistusten myötä. Supistukset tuottivat rakennusten pienenemistä ja kaventumista sekä piha-alueiden suurentumista. Oheinen kaavio (kuva 4) kuvastaa prosessin lineaarista etenemistä.

Saneerauksen vaikutukset tutkimusalueen rakennetulle ympäristölle olivat huomattavat. Nykyinen ympäristö on hajanainen kokonaisuus uutta ja vanhaa: eri aikakausien umpikorttelimaisesti rakennetut kivitalot törmäävät alueella lähiömäiseen avoimeen rakennustapaan. Vanhasta Puu-Kalliosta jäi muistoksi muutama puutalo, vanhoja kivitaloja ja alkuperäisen asemakaavan mukainen korttelirakenne ja katuverkko.

Rakennetun ympäristön rikkonaisuutta selittää saneerausprosessin venyminen vuosikymmenten mittaiseksi. Oheinen kartta kiteyttää saneerausprosessin etenemisen erilaisine suunnitelmineen ja kytkee niihin perustuneet muutokset fyysiseen ympäristöön. Pitkän prosessin eri vaiheissa suunnitteluun ja toteutukseen osallistui erilaisia toimijoita ja intressitahoja. Myös yhteiskunnallinen konteksti ja siihen kytkeytynyt kaupunkisuunnittelun arvomaailma muuttuivat erityisen voimakkaasti toisen maailmansodan jälkeen ja edelleen 1960-luvun lopussa. Asennemuutokset heijastuivat niin kaavoituksessa kuin suunnittelun taustalla olleissa rakennusoikeuden määräyksissä. Monipolvisen prosessin lopputuloksena oli hajanainen rakennettu ympäristö. Saneeratun alueen fyysisessä ympäristössä on tänä päivänä nähtävissä joukko erilaisia aikakerrostumia, jotka heijastavat prosessin eri vaiheissa vallassa olleiden toimijoiden ideoita hyvästä kaupunkiympäristöstä.

Saneerauksen sosiaaliset seuraukset

Väestörakenne ennen ja jälkeen saneerauksen

Rakennetun ympäristön kokonaisvaltaisella muokkaamisella on useimmiten myös väestölliset vaikutuksensa. Kallion tapauksessa virkamiehet ja suunnittelijat alkoivat kiinnittää näihin huomiota kuitenkin vasta varsinaisten saneeraustoimenpiteiden alettua. Saneerauskeskustelua oli käyty aktiivisesti 1930-luvulta alkaen, mutta käytännön toteutus keskittyi 1960-luvun alkuun. Vaikka vuosikymmenet kestäneellä suunnittelulla ja sen ympärillä käydyllä julkisella keskustelulla oli jo sinällään vaikutusta kohdealueen väestökehitykseen, tulivat saneerauksen sosiaaliset seuraukset esille konkreettisimmin 1960-luvulla, vilkkaan purkamisen ja uudisrakentamisen kautena. Seuraavissa alaluvuissa keskitytään väestökehityksen osalta tähän saneerausprosessin vaiheeseen.

Saneerauksen kohteena olevan alueen sosiaalista muutosta havainnollistetaan tässä tarkastelussa yksittäisten kiinteistöjen kautta. Aineisto on kerätty kolmesta 1960-luvun alussa puretusta puutalosta (Kolmas linja 11, 17 ja 25) sekä kolmesta tilalle rakennetusta elementtitalosta. Nämä kiinteistöt ovat rakennus- ja purkuajankohdiltaan, omistussuhteiltaan sekä fyysiseltä olemukseltaan tyyppiesimerkkejä⁴ Kallion saneerausprosessin läpi käyneistä asuintaloista. Muuttoliikkeiden osalta tarkastelussa on myös yksi korttelisuunnitelmien perusteella saneerauksen myöhemmässä vaiheessa puretuista puutaloista (Castreninkatu 14) sekä yksittäistä poikkeusta edustava saneerausvaiheessa purettu vanha kivitalo ja sen tilalle rakennettu uusi elementtitalo (Viides linja 10). Seuraava kaavio havainnollistaa saneerauksen vaikutusta asukaskunnan ammattijakaumaan.

Tarkasteltujen kiinteistöjen henkikirjat osoittavat saneerauksen muuttaneen asukaskunnan ammattiprofiilia selvästi. Puutalojen asukkaista reilu viidennes toimi vähän erikoitumista vaativissa ammateissa, kuten sekatyömiehinä tai siivoojina, joka oli puutalojen naisille tyypillisin ammatti (sisällytetty palvelujen kategoriaan). Kivitaloissa ammattiin erikoistumattoman työvoiman osuus oli sitä vastoin parin prosentin luokkaa. Ammattialojen kirjo oli kivitaloissa kaiken kaikkiaan moninaisempi, ja uusina aloina saneerauksen jälkeen ilmestyivät muun muassa korkeasti koulutetut hallinnon, talouden tai tekniikan ammattilaiset (ammattinimikkeinä mm. ekonomi, teknikko). Näillä aloilla työskenteli yhteensä hieman yli kymmenes tarkasteltujen kivitalojen asukkaista. Korkeakoulutuksen saaneita ei aineiston puutaloissa asunut lainkaan. Huomattava muutos näkyi pankki- ja rahoitusalalla työskennelleiden asukkaiden osuudessa, joka nousi saneerauksen yhteydessä parista prosentista reiluun viidennekseen. Yleisimpiä ammattinimikkeitä tässä ryhmässä olivat konttoristi, merkonomi ja pankkivirkailija. Myös kaupan alalla toimivien asukkaiden osuus oli kivitaloissa hieman suurempi kuin puutaloissa. Tässä ryhmässä olennaisempaa on kuitenkin muutos ammattiasemassa: Puutalojen asukaskuntaan oli tyypillisesti kuulunut liike- tai kauppa-apulaisia, kun taas kivitaloissa näiden ammattien rinnalle ilmestyivät myös liikkeenjohtoa edustavat ammatit kuten liikemies, myyntipäällikkö, kauppaneuvottelija ja prokuristi. Palvelualan ammattien osuus puolestaan laski selvästi saneerauksen myötä, kun puutalon asukaskunnassa yleinen ammatti, siivooja, ei enää juuri esiintynyt kivitalojen asukasluetteloissa. Ammattiin erikoistuneen työväestön osuus (kaaviossa teollisuuden/pienteollisuuden ammattityöläiset) putosi saneerauksen seurauksena vajaasta neljänneksestä vajaaseen viidennekseen. Saneeraus toi taloihin myös korkeakoulututkintoa suorittavat opiskelijat, joita ei puutaloissa juuri asunut. Korkeakoulutettujen erikoisosaajien, konttorien valkokaulustyöläisten sekä kaupan alan johtoasemassa olevien ammattilaisten yhteenlaskettu osuus asukaskunnasta kipusi kaiken kaikkiaan yli 40 prosenttiin saneerauksen läpikäyneissä kiinteistöissä.

Puu- ja kivitalojen asukkaiden sosiaaliset olot erosivat toisistaan myös muilta osin. Henkikirjojen perustella voidaan päätellä avioituneiden naisten työssäkäynnin olleen puutaloissa yleisempää kuin kivitaloissa. Puutalojen avioituneilla naisilla oli useammin puolisosta riippumaton ammattinimike kuin kivitalojen avioituneilla naisilla. Vastaavasti ”vaimo” tai ”rouva” oli hieman yleisempi ammatti kivitalojen kuin puutalojen avioituneiden naisten keskuudessa. Naisille tyypillisestä kotioloissa tehdystä ansiotyöstä tai itsensä työllistämisestä eivät henkikirja-aineistot kuitenkaan suoraan kerro. Nämä tulonhankkimiskeinot ovat perinteisesti liittyneet alhaiseen tulotasoon. Onkin syytä olettaa, että matalan sosioekonomisen profiilin puutaloissa naiset kävivät töissä vielä useammin kuin mitä henkikirjojen luvut osoittavat. Vastaavasti kivitaloissa kotirouvana oleminen oli yleisempää.

Saneeraus muutti perinpohjaisesti myös asukaskunnan ikärakennetta ja siviilisäätyjakaumaa. Kivitaloissa oli merkittävästi enemmän sekä aviopareja että lapsia, puutalossa puolestaan suhteellisesti enemmän leskiä ja eronneita. Seuraava taulukko osoittaa asukaskunnan jakautumisen siviilisäädyittäin ennen saneerausta ja saneerauksen jälkeen.

Taulukko 1: Asukkaat siviilisäädyittäin osoitteessa Kolmas linja 17, puutalossa vuonna 1961 (n=73) ja kivitalossa vuonna 1963 (n=205).

	Naimisissa	Naimattomat	Lesket	Eronneet	Muut
Puutalo v. 1961	27,4 %	43,8 %	11,0 %	13,7 %	4,1 %
Kivitalo v. 1963	45,9 %	50,7 %	1,5 %	1,0 %	­­–

Lähde: Helsingin kaupungin henkikirjat He:1250 ja 1392.

Tarkastellussa osoitteessa lasten osuus kasvoi saneerauksen seurauksena noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Näin ollen myös naimattomien osuus oli saneeratuissa kiinteistöissä jonkin verran suurempi. Kun naimattomista tarkastellaan pelkästään aikuisväestöä, havaitaan selkeä ero ikäjakaumassa: ammatissa toimineiden asukkaiden keski-ikä ennen saneerausta oli yli 52,3 vuotta ja saneerauksen jälkeen alle 28,6 vuotta. Ennen saneerausta ammatissa toimivasta väestöstä vajaa viidennes oli alle 30-vuotiaita; saneerauksen jälkeen puolestaan kaksi kolmasosaa. Huomionarvoista on myös se, että osalle puutalon ikääntyneistä, yli 70-vuotiaista asukkaista on merkitty oma ammattinimike (siivooja, leipuri, lehdenjakaja). Tämä kertoo puutaloja asuttaneiden ikääntyneiden yksineläjien taloudellisesta pakosta pysytellä työelämässä mahdollisimman pitkään.

Saneerauksen kohteena olleella Linjojen alueella asui 15 812 ihmistä vuonna 1960. Vuosikymmentä myöhemmin väkiluku oli kasvanut reilulla tuhannella asukkaalla (Koskinen 1990, 193, 201). Voidaan olettaa, että edellä tarkastellut osuudet heijastavat saneeratun alueen yleistä väestöllistä ja sosiaalista kehitystä. Saneeraus tuotti siis alueelle sekä perheellistä että perheellistyvää väestöä ja moninaisemman ammattien kirjon.

Mihin ”katosivat” puutalojen asukkaat?

Edellä kuvattu asukasprofiilin muutos on selkeä mutta ei yllättävä. Tarmo Koskisen ja Anja Savisaaren Tampereen Amuria ja Tammelaa koskenut tutkimus Onni yksillä – pesä kaikilla? päätyi aikanaan samansuuntaisiin tuloksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että saneeraus muutti alueiden sosiaalista kerrostuneisuutta merkittävästi. Keskiluokan osuus kasvoi Amurissa vajaasta 10 %:sta reiluun 50 %:iin ja ammattiin erikoistumattomien työläisten osuus putosi reilusta 40 %:sta 10 %:iin. Ylimpään kerrokseen kuuluvien osuus kasvoi kahdesta prosentista kymmeneen prosenttiin. Koskinen ja Savisaari käyttivät tutkimuksessaan neliportaista sosiaaliryhmäluokitusta (Koskinen–Savisaari 1971, 35). Amurin saneeraus on luonteva vertailukohta Kalliolle, koska molemmissa oli kyse vanhojen keskustan lähialueilla sijainneiden puutalovaltaisten työläiskaupunginosien uudisrakentamisesta.

Kallion saneerattujen kortteleiden väestörakenteen radikaali muutos nostaa esille kysymyksen siitä, kykenikö purettavien puutalojen väestö siirtymään alueen uudisrakennuksiin vai tulivatko asukkaat näihin muualta. Koskisen ja Savisaaren keräämässä tutkimusaineistossa yksikään Amurin ja Tammelan uusien kivitalojen asukkaista ei ollut muuttanut asuntoonsa alueiden puutaloista. (Koskinen–Savisaari 1971, 65). Sami Suodenjoen arvio on optimistisempi: hänen mukaansa 8 % entisen puutalo-Amurin asukkaista sai asunnon uusista kivitaloista (Suodenjoki 2008).

Kalliossa keskeisimpiä muuttosuuntia uusiin kivitaloihin olivat Kallio itsessään, eteläinen kantakaupunki, liitosalue (entiset esikaupungit) sekä muu Suomi. Kahden uudisrakennuksen⁵ asukkaiden tulo-osoitteiden tarkempi analyysi osoittaa Kalliosta muuttaneiden tulleen lähes yksinomaan alueen vanhoista kivitaloista. Puutaloista muuttaneita henkilöitä oli 210 muuttoa käsittäneessä aineistossa kaksi (Talonasukasluettelot, Helsingin poliisi). Liitosalueelta muuttaneet tulivat pääasiassa toisen maailmansodan jälkeen rakennetuista lähiöistä. Entisten esikaupunkien pientaloista ei muuttoja juuri ollut. Kaiken kaikkiaan puutaloista muuttaneet ovat hyvin heikosti edustettuna aineistossa, vaikka tarkastellulla ajanjaksolla Kalliosta purettiin suurin osa tutkimusalueen puutaloista.

Mihin siis päätyivät Kallion purettavien puutalojen asukkaat jos eivät uusiin kivitaloihin? Seuraava kaavio kuvaa poismuuttoa purettavista puurakennuksista ja muuttajien asuinoloja välittömästi poismuuton jälkeen.

Kysymyksen poismuuttajien sijoittumisesta tekee haasteelliseksi se, että noin kahdelle kolmasosalle puutalojen poismuuttajista on merkitty talonasukasluetteloihin lähtöosoitteeksi tuntematon (kaavio 2, oikeanpuoleinen diagrammi). Suurta tuntemattomaan osoitteeseen poistuneiden osuutta selittää se, että tarkasteluun valituista neljästä kiinteistöstä kolme on tyhjennetty häätämällä asukkaat kiinteistön purkamisen nojalla. Tämä oli yleinen tapa tyhjentää purettavat kiinteistöt. Tällöin koko asukaskunnalla on yhtenäinen poismuuttopäivän leima ja vain harva on muuttohetkellä osannut ilmoittaa rekisterinpitäjälle tulevan osoitteensa. Asukkaat ovat usein pysytelleet asunnoissaan viimeiseen asti siten, että poismuutto on tapahtunut vasta kiinteistön purkamispäivänä. Joissakin tapauksissa taloa on jo toisesta päästä purettu asukkaiden siirtyessä vielä jäljellä oleviin rappuihin tai piharakennuksiin (mm. Kolmas Linja 11). Myös haastatteluista käy ilmi, että purettavista taloista muuttavilla oli suuria vaikeuksia löytää uutta asuinpaikkaa (esim. Sarrola 1971).

Niiltä osin kun poismuuttajan tuleva osoite oli tiedossa (vasemmanpuoleinen diagrammi), voidaan nähdä, että Kallion purettavista puutaloista muutettiin lähinnä toisiin – usein myös purkumääräystä odottaviin – puutaloihin joko samaan kaupunginosaan tai muualle kantakaupunkiin, joskus myös kauemmaksi keskustasta (26 muuttoa). Seuraavaksi eniten muutettiin kantakaupungin vanhoihin kivitaloihin (11 muuttoa). Varsin suuri osa muuttajista siirtyi kunnan tai valtion laitoksiin (9 muuttoa). Tällaisia talonasukasluetteloihin kirjattuja paikkoja olivat muun muassa kunnalliskoti, alkoholistiparantola, vankila, sairaalat ja huoltolautakunnan asunnot. Liitosalueiden lähiöihin muuttaneita oli huomattavan vähän (5 muuttoa). Samansuuntaisia lukuja ovat esittäneet Ulla Korhonen ja Simo Paavilainen tarkastelleessaan poismuuttoa Turun työläiskaupunginosa Port Arthurin puretuista kiinteistöistä. Purkuun määrätyn kiinteistön 50 poismuuttajasta 42 oli muuttanut muihin puutaloihin ja vain 6 kerrostaloihin. (Korhonen–Paavilainen 1972, 18).

Kallion osalta lähiöihin muuton vähyyttä selittää osin se, että 1960-luvun alussa, purkamisen vilkkaimpana kautena, suuret idän lähiöt olivat vasta suunnittelu- ja rakennusvaiheessa. Sen sijaan niin sanotut vanhat lähiöt, kuten Herttoniemi, Maunula ja Kannelmäki, olivat olemassa jo saneerauskauden alkupuolella (Herranen 1997, 136–146). Näyttääkin siltä, että niihin pääseminen ei ollut purettavista puutaloista pois pyrkiville mahdollista. Jos lähiömuutot edustivat käytettävissä olevien tietojen perusteella vain noin yhtä prosenttia purettavien puutalojen asukkaiden poismuutoista, muutettiin Kallion vanhoista kivitaloista lähiöihin huomattavasti useammin. Muun muassa Porthaninkatu 10:ssä sijainneesta kivitalosta joka kolmas vuonna 1962 poismuuttanut asukas päätyi Helsingin silloisiin tuoreisiin lähiöihin. Huomionarvoista on se, että tarkastellun kivitalon asukaskunta oli keski-iältään selvästi nuorempaa ja perheellisempää kuin puutalojen asukkaat keskimäärin.

Muuttovirtojen tarkastelu asettaa kyseenalaiseksi yleisen käsityksen siitä, että puutaloista muutettiin laajassa mitassa modernien mukavuuksien lähiöihin tai kaupungin vuokra-asuntoihin (vrt. esim. Herranen 1997, 158, 160). Jos näin tapahtuikin, on todennäköistä, ettei reitti ollut suora ja ”välivaihe” erilaisissa asumisen tilapäisjärjestelyissä saattoi venyä vuosien mittaiseksi. Puutaloista muutettiin toisiin puutaloihin, tilapäisjärjestelyihin tai lopulta toisille alueille ja kenties jopa huonompiin olosuhteisiin, harvemmin kuitenkaan upouusiin Kallion kivitaloihin.

Elintasoerot kasvavat ja tulevat näkyville

Puu-Kallion saneerauksen yksi lopputulos oli se, että alueen alkuperäinen väestö korvautui uudella. Sosiaaliset vaikutukset tulivat kuitenkin esille jo saneerauskauden aikana, ennen kuin parikymmenvuotinen prosessi oli viety loppuun. Kun yksi toisensa jälkeen valmistuvat uudet kivitalot alkoivat kerätä alueelle ammattitaitoista, koulutettua, nuorta ja maksukykyistä työväestöä ja keskiluokkaa, jäivät vähävaraiselle, kouluttamattomalle ja ikääntyvälle työväestölle asuttavaksi alati kunnoltaan huononevat, puutteellisesti varustetut ja purku-uhan alaiset puurakennukset. Saneerauksen käynnistyminen synnyttikin alueelle niin sanotut ”pohjimmaiset asuntomarkkinat”. Tämä Arja Jokisen ja Kirsi Juhilan esittämä käsite viittaa ilmiöön, jossa omistusasuntomarkkinoiden ja hyvätasoisten vuokra-asuntomarkkinoiden ulkopuolelle ajautuneille ihmisille muodostuvat omat, osin erilliset asuntomarkkinansa. Jokisen ja Juhilan mukaan pohjimmaisten asuntomarkkinoiden tunnuspiirteisiin kuuluu leimaavuus, koska niille ominaiset asumismuodot poikkeavat konkreettisesti ja näkyvästi normaalina pidetystä asumisesta (Jokinen & Juhila 1991, 12–13). Ilmiö nousi esille erityisen selkeästi saneerauskauden Kalliossa, jossa ränsistyneiden puutalojen rinnalle kohosi uutuuttaan hohtavia kerrostaloja. Kallion saneeraus ilmentää murrosvaihetta, jossa puutaloasuminen alkaa kantaa stigmaa ja modernien mukavuuksien kerrostaloasumisesta muodostuu vähitellen kaupunkiasumisen normi. Tähän muutokseen sisältyvä jännite tulee konkreettisesti esille 1950- ja 1960-lukujen Kalliota kuvaavassa muistitiedossa, jossa asumiseen liittyvät elintasoerot nousevat elinympäristön kuvausten keskiöön. Huomattavan moni muistelija nostaa esille puutalojen alkeellisuuden ja puutteelliset saniteettitilat, kivitalojen ”ylellisyyden” ja ylipäätään asuntojen varustelutason erot alueella (esim. SKS/KRA, Helsinki – Stadini, 483–490, 701–706, 1768–1775).

Toinen pohjimmaisten asuntomarkkinoiden ominaispiirre on kehämäisyys: pitkälti samat ihmiset kiertävät saman asuntomuodon sisällä asunnosta toiseen tai asuntomuodosta toiseen. Kalliossa puutaloista muutettiin eniten juuri toisiin heikkokuntoisiin puutaloihin. Samoin talon sisäinen muuttoliike asunnosta toiseen kiihtyi purkuhetken lähestyessä. Lisäksi on viitteitä siitä, että purkutalojen, laitosasumisen ja tilapäisoloihin majoittumisen välillä näyttäisi olevan jonkinlainen yhteys. Yksittäisten ihmisten asumisurien tarkastelu osoittaa, että joidenkin puutalosta pois muuttaneiden kohdalla puutteellisen asumisen muodot seurasivat toisiaan. Tyypillistä oli muun muassa majoittuminen sukulaisten talouksiin tai jatkuvaan asumiseen soveltumattomiin tiloihin, kuten kesämajoihin (Osoiterekisteri, Helsingin poliisi). Ilmiön laajuuden selvittämiseksi tarvitaan systemaattisempia jatkotutkimuksia.

Kallion saneerauksen aikaiset muuttovirrat osoittavat, että puutteellisen asumisen kehästä ulos murtautuminen oli erityisen vaikeata tietyille asukasryhmille. Valikoitumiseen vaikuttivat sekä kunnallinen että valtiollinen asuntopolitiikka. Kallion tapauksessa selittäväksi tekijäksi asuntomarkkinoilla pärjäämisessä nousee perheellisyys. Kunnan asuntojonossa parhaiten menestyivät lapsiperheet. Lisäksi kunnan asuntojonon luonne oli 1960-luvun alkuvuosiin asti tulotasokriteereillä mitattuna alaspäin torjuva, sillä kaupunki halusi olla varma vuokralaistensa maksukyvystä (Pulma 1999, 169). Myös valtiollinen ARAVA-järjestelmä syntyi asuntopulasta kärsivien perheiden tueksi (Taipale 2012, 85), mikä helpotti perheellisten muuttoa Helsingin kasvaviin lähiöihin. Yksineläville, ikääntyneille ja vähävaraisille ihmisille, joita Kallion purettavien puutalojen asukkaista oli suhteellisen suuri osa, ajanmukaiset normit täyttävän asunnon saaminen oli huomattavasti hankalampaa.

Seuraava ote kaupungin asuntotarkastajan lausunnosta kuvaa asuinolosuhteita yhdessä Kallion puutaloista vuonna 1967:

Asuntoon kuuluu ainoastaan yksi huone alaltaan noin 17,5 m2. Ei eteistä eikä muita lisätiloja. Yksinkertainen hatara ovi naapureiden yhteiseen kylmään portaaseen. Valaistus on tyydyttävä, ei aurinkoa. Rappeutunut ja rikkipalanut liesiuuni vain ajoittain käyttökunnossa. Vedenotto ja alkeellinen käymälä ulkona. […] Asunto kuten rakennuskin rappiokunnossa.

Koska asunnon lattian todettiin olevan arveluttavassa määrin painunut ja lattiarakenteet kestokyvyltään epäilyttävät, ilmoitettiin 21.11.1967 talo rakennusvalvontaviranomaisille mahdollisia toimenpiteitä varten.

Kyseinen kiinteistö ehti huonon kuntonsa ja puutteellisten asuinolosuhteiden takia odottaa ”mahdollisia toimenpiteitä” usean vuoden ajan. Siitä huolimatta asuminen jatkui keskeytyksettä vuoteen 1972, jolloin viimeiset asukkaat (37 hlöä) häädettiin ja talo purettiin.

Koska puutalot nähtiin viranomaisten taholta slummiutuvina ja mennyttä maailmaa edustavana ilmiönä, oli niiden purkaminenkin helppo toteuttaa ilman että poismuuttajien tulevaa asumista oli otettu lainkaan huomioon. Uusitut kiinteistöt ja korttelit kohottivat nopeasti statustaan, samalla kun puutaloasumisesta tuli yhä vaikeampaa ja vähemmän haluttua kurjistuvien olosuhteiden vuoksi. Parikymmenvuotisen saneerausjakson aikana Kallion kaupunkiuudistus lisäsikin alueella elintasoeroja – ja ennen kaikkea teki ne näkyviksi – sen sijaan, että olisi tasoittanut niitä yleistä asumistasoa parantamalla. Vaurastumisen ja kurjistumisen trendit elivät Kalliossa saneerauskaudella rinnatusten.

Lopuksi: mistä uudistuksessa vaiettiin?

Puu-Kallion saneeraukseen liittyneet tapahtumat sijoittuvat 1930-luvulta 1980-luvulle käytännön toteuttamisen painottuessa toisen maailmansodan jälkeiselle ajalle. Saneerauksen rakennettuun ympäristöön liittyvänä keskeisenä tavoitteena oli korvata alueen puutalot rakentamalla alueelle uusia, modernismin aatteita mukailevia kerrostaloja. Koska Kallion saneerausprosessi venyi vuosikymmenten mittaiseksi, ehtivät kaupunkisuunnitteluun liittyvät käsitykset ja arvomaailmat muuttua melko perinpohjaisesti. Tämä näkyi etenkin suhtautumisessa umpikortteleihin ja vanhojen kaupunginosien kaupunkikuvaan. Modernistiset aatteet vapaammasta rakennusten sijoittelusta olivat voimakkaimmillaan 1950–60-luvuilla, mutta saneerauksen myöhemmässä vaiheessa 1970-luvulla palattiin takaisin umpikorttelimaiseen rakentamiseen. Rakennetun ympäristön osalta saneerauksen modernistiset tavoitteet toteutuivat kuitenkin melko perusteellisesti. Uudisrakentamisessa sovellettiin avoimempaa rakennustapaa ja tutkimusalueella on nykyisin vain kaksi umpikorttelia. Vanhasta puukaupungista jäi muistoksi muutama puutalo Toisen linjan varrella, joitakin vanhoja kivitaloja ja etenkin korttelirakenne ja katuverkko.

Myös sosiaalinen ympäristö koki muodonmuutoksen. Uusien talojen asukkaat edustivat ammatteja, jotka edellyttivät erityisosaamista ja toisinaan myös pitkää koulutusta. Tulokkaat olivat nuoria, perheellisiä ja etenivät suurin harppauksin asumisurillaan. Kasvava pääkaupunki oli heille rajattomampi kuin katoavan puu-Kallion asukkaille. Samalla kun modernisoitiin rakennukset, modernisoitiin myös väestö.

Vähemmälle huomiolle sekä aikalaiskeskustelussa että tutkimuskirjallisuudessa on jäänyt se, että Kallion kasvojenkohotus perustui kohonneen hintatason synnyttämiin muuttoliikkeisiin, jotka veivät vähävaraisen väestön pois ja toivat maksukykyisen tilalle. Voidaan nähdä, että saneeraus käynnisti Kallion keskiluokkaistumisen, joka jatkuu vielä vuosikymmeniä saneerauksen päätyttyä. Siitä, oliko tämä uudistajien tavoite, tarkastelemamme lähteet vaikenevat.

Retoriikan tasolla modernistinen suunnitteluideologia korosti sosiaalisen yhdenvertaisuuden ihannetta. Myös Helsingissä saneerausta perusteltiin sillä, että asunto-olojen kohentamisella katsottiin voitavan parantaa erityisesti työläisten elinoloja. Osattiinko kuitenkaan väestön vaihtumista ja häätöjen synnyttämää asunnottomuusongelmaa ennakoida siinä määrin kuin se Kallion tapauksessa toteutui? Perustuiko uudistustyö olettamukselle, että purettavista taloista pois muuttava väestö kykenisi hankkimaan asunnon samalta alueelta – tai ylipäätään muualta Helsingistä? Tätä keskustelua alettiin Kallion kohdalla käydä vasta 1970-luvun vaihteessa, mikä näkyi paitsi sanomalehtien palstoilla myös Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston selvityksissä.

Lähteiden vaikenemiselle voi olla useita syitä. Yhtenä vaikuttimena on epäilemättä ollut Helsingin keskusta-alueen modernisoimiseen kohdistunut suuri paine. Alkujaan laitakaupungilla sijainnut puutteellisen infrastruktuurin työläiskaupunginosa oli jäänyt reunoilleen levinneen suurkaupungin sisään ja kuului nyt elimellisesti osaksi kantakaupunkia. Uuden rakentamisella oli symbolinen merkitys. Vanhaa maailmaa edustavan keskustan pois purkaminen ja uudelleenrakentaminen nähtiin eräänlaisena edistyksen mittarina ja osoituksena Suomen ripeästä toipumisesta maailmansodasta. Harjoitetun kaupunkipolitiikan oikeutus haettiin tästä julkisuuskuvan kirkastamisesta ja siihen nivoutuvan kansallisen itsetunnon kohotuksesta. Puurakennusten purkamiseen liittyvät sosiaaliset ongelmat eivät varsinkaan aluksi herättäneet suurta huomiota, sillä tilalle tullut edusti ulkoisesti katsottuna paitsi parempaa asumistasoa myös ”normaalia” kehitystä, koska kaupungin kasvaessa olivat kiviset kerrostalot ennenkin korvanneet puutalot.

Toinen mahdollinen syy lähteiden vaikenemiselle liittyy puukortteleita asuttaneen väestön kokemiseen uhkana. Jo 1930-luvulla Kallion saneerauskeskusteluun osallistuneet arkkitehdit maalasivat kuvan alueen muuttumisesta slummiksi, jos kehitykseen ei puututtaisi. Väenpaljoutta pidettiin jo sinällään huonona asiana, mutta sen taakse kätkeytyi pelko yhteiskunnallisesti levottomasta ja alueellisesti keskittyneestä alaluokasta. Vieroksuntaa aiheutti myös modernille kaupunkikeskustalle epätyypillinen, katutilaan ulottuvaa elämänmuoto: pienten kivijalkaliikkeiden ja -verstaiden paljous sekä asuminen ja elämisen levittäytyminen pihoille ja ulkorakennuksiin.

Historia tuntee paljon esimerkkejä kaupunkiuudistuksista, joiden tavoitteena on ollut jonkin alueen rauhoittaminen, “normalisoiminen” tai puhdistaminen sosiaalisessa mielessä (esim. Harvey 2003, 112). Tällainen on ollut muun muassa paroni Hausmannin toteuttama Pariisin kaupunkiuudistus, joka muutti köyhälistökorttelit kaupunkia halkoviksi leveiksi bulevardeiksi. Vastaavaa taktiikkaa on käytetty lukuisissa muissa kaupungeissa ja kaupunginosissa, kuten Lontoon East Endissa (Stedman Jones 2013) tai Kööpenhaminan Adelgade-Borgergadessa (Buhl Thomsen 2012). Joissakin tapauksissa saneeraus ja väestönsiirrot on toteutettu vahvassa keskushallinnon otteessa, toisissa taas markkinat ovat hoitaneet asukkaiden valikoinnin moninkertaistamalla asumisen hinnan saneeratuilla alueilla.

Kallionkin tapauksessa puutaloista pyrittiin pääsemään nopeasti eroon, vaikka saneeraus oli virallisesti kritiikki asemakaavaa ja rakennusjärjestystä eikä puutaloasumista kohtaan. Saneerauksen kohteena olevalla alueella oli myös tyhjiä tontteja, jotka jäivät rakentamatta huomattavan pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Seurakuntien talo rakennettiin tonteille, jotka ehtivät olla tyhjillään parikymmentä vuotta. Samoin Porthaninkadulla ollutta tyhjää tonttia käytettiin parkkipaikkana 1980-luvulle asti. Tässä valossa näyttäisi, että Kallion saneeraus sisälsi piilotetun kritiikin puutaloja ja niiden asukkaita kohtaan.

Edellä tarkastellun valossa onkin syytä kysyä, johtuuko lähteiden vaikeneminen siitä, että tietyt asiat olivat aikakauden asiantuntijakeskustelussa ja kunnallishallinnossa kyseenalaistamattomia hegemonisia totuuksia tai tabuja. Saneerausta perusteltiin virallisesti niin yhteiskuntarauhaan, kansanterveyteen tai estetiikkaan liittyvin argumentein, jotka heijastelivat valta- ja asiantuntija-asemissa olevien virkamiesten ja arkkitehtien suhdetta hallinnan kohteisiin eli kaupunkilaisten enemmistöön. Kaupunkisuunnittelua ja saneerausta onkin näin ollen mahdollista tulkita myös eliitin ideologiana, johon kytkeytyy sosiaalisen kontrollin pyrkimys. Kallion esimerkin valossa näyttää siltä, että yllä kuvattu suunnittelukoneisto virkamiehineen ja asiantuntijoineen on määritellyt pitkälti kaupunkirakentamisen ja siihen liittyvän yhdyskuntakehityksen suuntaviivat. Jatkotutkimuksen aiheeksi jää, mikä on ollut poliittisen päätöksenteon ja virkamieskunnan välinen suhde. Esittämämme näkökulmat taustoittavat kaupunkisuunnittelusta käytävää nykykeskustelua. Voidaanko nykyisen osallistavan kaupunkisuunnittelun keinoin rakentaa kaupunkilaisten tarpeet paremmin tavoittavaa kaupunkia vai leimaako suunnittelua edelleen ylhäältä saneltu idea paremmasta kaupunkiympäristöstä?

Kirjallisuus

Arkistolähteet

HKA: Helsingin poliisilaitos, osoiterekisteritoimisto, talonasukasluettelot.

HKA: Helsingin kaupungin Tilastotoimisto, kiinteistökortit.

HKA: Kallion saneeraus, puutalojen saneeraus 1943–1944. Kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto 30, 1944a.

HKA: Kallion saneeraus 1943–1944. Kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto 31, 1944b.

HKM kuva-arkisto: Alppiharju. Julkaisematon käsikirjoitus. Arkkitehtuuritoimisto Brantberg – Lindh – Lunkka. Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto: Helsinki 1994.

HKM kuva-arkisto: Lindh, Tommi: Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri-inventointi: 11. Kallio ja 12. Alppiharju. Julkaisematon käsikirjoitus. Arkkitehtuuritoimisto Brantberg – Lindh – Lunkka, 1994.

HKM kuva-arkisto: E. Friman, Saneerautuvaa Puu-Kalliota, 1960.

KA: Helsingin kaupungin henkikirjat.

KSV: Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavamuutospiirrokset

KSV: Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston korttelisuunnitelmapiirrokset

SKS KRA: Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailu, 2004.

Käytetyt lyhenteet:

HKA Helsingin kaupunginarkisto

HKM Helsingin kaupunginmuseo

KA Kansallisarkisto

KSV Kaupunkisuunnitteluvirasto

SKS KRA Kansanrunousarkisto

Muut lähteet

Bing maps -karttapalvelu. Viistoilmakuva Kallion alueelta. Haettu 10.1.2015.

Helsingin kaupungin karttapalvelu 2015.

Sarrola, T. (1971). Ajassa liikkuu. Dokumenttielokuva, TV1 Kulttuuritoimitus, tuottaja Tuulikki Islander. Yle.

Tutkimuskirjallisuus

1. –8. ja 10.–14 -kaupunginosien saneeraustutkimus 15.5.1968. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston asemakaavaosasto. Helsinki, 1968.

Akkila, I. (2012). Families Residing in Kallio – A Choice? Yhteiskuntapolitiikan pro gradu –tutkielma. Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Asemakaavan muutoksen selostus No 5383. Asemakaavan muutos osalle 10. ja 11. kaupunginosaa. Helsingin kiinteistövirasto, asemakaavaosasto: 27.5.1963.

Asemakaavan muutoksen selostus No 8965. Helsingin 11. kaupunginosa Kallio – Linjojen itäosa. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto: 13.12.1984.

Asemakaavan muutoksen selostus No 9499. Helsingin 11. kaupunginosa Kallio – Linjojen länsiosa. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, asemakaavaosasto: 9.6.1988.

Aminoff, B. (1947). ”Helsingin terveyttämiskysymys”. Arkkitehti 8/1947. 109–110.

Andersin, H. (1933). ”Laiminlyöty kaupunginosa”. Arkkitehti 2/1933. 20–21.

Auvinen, J. & Kallion Kulttuuriverkosto ry (2010). Puutalojen Kallio. 56 s. Kustantaja Laaksonen, Kariston Kirjapaino Oy, Hämeenlinna.

Buhl Thomsen, Kr. (2015). Da de danske byer blev revet ned – Praksis og ideologi i dansk sanerings- og byfornyelsespolitik 1939–1983. Dansk Center for Byhistorie, Aarhus Universitet.

Buhl Thomsen, Kr. (2012). Modernism and Urban Renewal in Denmark 1939-1983. 11^th Conference on Urban History, EAUH, Prague, 29 August – 1 September 2012.

Campkin, B. (2013). Remaking London. Decline and Regeneration in Urban Culture. I. B. Tauris, London New York.

Ekelund, H. (1962). ”Rakennustaide ja rakennustoiminta 1918–1947”. Teoksessa Helsingin kaupungin historia V:1, ajanjakso 1918–1945. Helsinki.

Ellilä A., Pyykkö, H., Sakkinen P. & M. Sundman (1973). Saneeraus Helsingissä: Asuinympäristön parantamisen tavoitteita ja kehitysnäkymiä. 28 s. Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto. Helsinki.

Harvey, D. (2003). Paris, Capital of Modernity. Routledge: New York – London.

Hankonen, J. (1994). Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Tampere; Otatieto Oy & Gaudeamus.

Heikkilä-Kauppinen, M. (2012). Saanko luvan? 200 vuotta pääkaupungin rakennusvalvontaa – satavuotias rakennusvalvontavirasto. Helsingin kaupungin rakennusvalvontavirasto: Helsinki.

Helander, V. & M. Sundman (1970). Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970. 122 s. WSOY, Porvoo.

Helander, V. (1972). Saneeraus suomalaisessa kaupungissa: II Keskustelua, aatehistoriallista taustaa ja toteutuksia. Julkaisematon lisensiaatintutkielma. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurin laitos: Espoo.

Helsingin kaupunginvaltuusto (1954a). Kaupunginvaltuuston päätös 14.4.1954 N:o 38, Rakennusjärjestyksen muuttaminen. 306–307. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat.

Helsingin kaupunginhallitus (1954b). Kaupunginhallituksen mietintö 1954 N:o 6, Rakennusjärjestyksen muuttaminen. I–V. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat.

Helsingin kaupunginvaltuusto (1969). Kaupunginvaltuuston päätös 18.6.1969 N:o 19, Rakennusoikeuden tarkistaminen 1.–8. ja 10.–14. kaupunginosissa. 711–716. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat.

Helsingin kaupunginvaltuusto (1978). Kaupunginvaltuuston päätös 8.11.1978 N:o 18, 11. kaupunginosan korttelin 320 tontin 8 asemakaavan muuttaminen. 1134–1135. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat.

Helsingin kaupunginvaltuusto (1982). Kaupunginvaltuuston päätös 10.3.1982 N:o 9, 11. kaupunginosan korttelin 318 tontin 24 asemakaavan muuttaminen. 278. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat.

Helsingin keskiosien asemakaavakilpailu (1951). Arkkitehti 3–4/1951, 37–45.

Helsingin yleiskaavaehdotus. Helsingin kaupungin julkaisuja N:o 9. Helsingin kiinteistöviraston asemakaavaosasto 1953–60: Helsinki 1960.

Kallio on tiheimmin asuttu kaupunginosa, joka kaipaa pikaista tervehdyttämistä (1935). Suomen sosialidemokraatti 29.9.1935. Helsingin kaupunginarkiston lehtileikekokoelma.

Klami, H. T. (1982). Turun tauti. Kansanvallan kriisi suomalaisessa ympäristöpolitiikassa. WSOY:n graafiset laitokset: Juva.

Herranen, T. (1997). ”Kaupunkisuunnittelu ja asuminen”. Teoksessa Helsingin historia vuodesta 1945 osa 1: Väestö, kaupunkisuunnittelu ja asuminen, elinkeinot. Helsingin kaupunki ja Edita: Helsinki, 121–246.

Jokinen, A. & Juhila, K. (1991). Pohjimmaiset asuntomarkkinat. Diskurssianalyysi kuntatason viranomaiskäytännöissä. Sosiaaliturvan Keskusliitto, Asuntohallitus. Helsinki.

Kervanto Nevanlinna, A. (2012). Voimat jotka rakensivat Helsinkiä. Helsingin historia vuodesta 1945 osa 4. Helsingin kaupunki ja Edita: Helsinki.

Kervanto Nevanlinna, A. (2005). Näköaloja kadunkulmalta. Kaupunkihistorian kirjoituksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) toimituksia 1038: Helsinki.

Kervanto Nevanlinna, A. (2002). Kadonneen kaupungin jäljillä. Teollisuusyhteiskunnan muutoksia Helsingin historiallisessa ytimessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) toimituksia 836: Helsinki 2002.

Korhonen, U. & Paavilainen, S. (1972). ”Port Arthur. Turkulainen työväenkaupunginosa”. Arkkitehti 2/1972, 18–19.

Koskinen, J. (1990). Kallion historia. Kallio-Seura r.y. – Sörkan Gibat 50 v.: Helsinki.

Koskinen, T. & Savisaari, A. (1971). Onni yksillä – pesä kaikilla? Tutkimus Amurin ja Tammelan saneerauksesta Tampereen kaupungissa. Tampereen Yliopiston Tutkimuslaitos.

Kuoppamäki-Kalkkinen, R. (1984). Kaupunkisuunnittelu ja -rakentaminen Kalliossa 1880–1980. Teknillisen korkeakoulun yhdyskuntasuunnittelun laitoksen arkkitehtiosaston julkaisuja A 30: Espoo 1984.

Lindegren, Y. & Kråkström, E. (1955a). Helsingin keskus: keskusalueen asemakaavaehdotus 1954. Helsingin kaupungin julkaisuja N:o 3. 87 s.

Lindegren, Y. & Kråkström, E. (1955b). ”Helsingin keskusalueen asemakaavaehdotus 1954.” Arkkitehti 7–8/1955. 108–115.

Mattinen, M. (1982). ”Ajankohtaisia ongelmia rakennetun ympäristön suojelussa”. Teoksessa Perusparantaminen ja kaupunkiuudistus. Kaupunkimaisten yhdyskuntien kehittämiskampanja julkaisu 4/1982.

Meurman, O. (1946). Tampereen keskustan asemakaavan terveyttämiskysymyksestä. Tampere.

Mäenpää, P. (1991). Kallion keskiluokkaistuminen 1980-luvulla. Työläisyhteiskunnan tuho? Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 1991:7.

Mäkelä, M. (2015). ”Kallion saneeraus oli vuosikymmenten palapeli”. Kvartti 1/2015. http://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/puu-kallion-saneeraus-oli-vuosikymmenten-palapeli. Helsingin tietokeskus 2015.

Mäkelä, M. (2013). Kallion saneeraus modernistisen kaupunkisuunnittelun esimerkkinä. Aluetieteen pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitos: Helsinki.

Nasiali, M. (2012). ”Standardizing” Quality of Life in Marseille Tenements and Bidonvilles. Journal of Urban History, 2012 38(6).

Nenonen K. ja Toppari, K. (1983). Herrasväen ja työläisten kaupunki. Helsingin vanhoja kortteleita 2. Sanoma Osakeyhtiö: Helsinki.

Nikula, R. (2005). Suomen arkkitehtuurin ääriviivat. 208 s. Otava, Otavan kirjapaino, Keuruu.

Nikula, R. (1990). ”Hyvä luonto ja paha kaupunki”. Teoksessa Kautto J., Holmila I. & J. Turtiainen. Suomalaista kaupunkiarkkitehtuuria Finnish town planning and architecture. 233 s. Suomen rakennustaiteen museo, Ympäristöministeriö, Helsinki/Hanko.

Näveri, M. (2012). ”Kukkulalta Kalliolle – asemakaavoituksen vaiheita”. Teoksessa Meinander, Henrik (toim.) Unioninakseli – pääkaupungin läpileikkaus. Kustannusosakeyhtiö Teos: Helsinki 2012.

Paunonen, H., Vuolteenaho, J. & T. Ainiala (2009). ”Industrial urbanization, working-class lads and slang typonyms in early twentieth-century Helsinki”. Urban History, 36, 3. Cambridge University Press.

Pulma, P. (1999). ”Halutaan koti vaikka kaupungin laidalta”. Teoksessa Katainen et al. (toim.) Koti kaupungin laidalla – työväestön asumisen pitkä linja. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Väki voimakas 12, 1999.

Salokorpi, Asko (1990). ”Arkkitehtuuri vuoden 1940 jälkeen”. Teoksessa Sarajas-Korte, Salme (toim.). Ars – Suomen taide 6. osa. Otava: Helsinki 1990.

Stedman Jones, G. (2013). Outcast London – A Study in the Relationship Between Classes in Victorian Society. Verso: Lontoo & New York. Ensimmäinen painos 1971.

Suodenjoki, S. (2006). ”Amurin saneeraus”. Koskesta voimaa. Verkkojulkaisu. 10.4.2013.
< http://www15.uta.fi/koskivoimaa/kaupunki/1940-60/amuri.htm>

Suomi rakentaa: Nykyarkkitehtuurimme näyttely Ateneumissa 6.-15.11.1953. Suomen arkkitehtiliitto: Helsinki 1953.

Taipale, I. (2012). ”Perheettömät nykyproletariaattina”. Yhdyskuntasuunnittelu [2012] vol 50:4.

Tuomi, T. (2005). Kaupunkikuvan muutokset: Suomalaisten kaupunkikeskustojen suunnittelun tavoitteiden ja todellisuuden kohtaamisesta toisen maailmansodan lopusta 1960-luvun puoliväliin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1046: Helsinki.

Waris, H. (1973). Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. 2. tark. pain. 300 s. Weilin+Göös, Helsinki.

Åström, S. (1956). ”Kaupunkiyhteiskunta murrosvaiheessa”. Teoksessa Helsingin kaupungin historia IV:2, ajanjakso 1875–1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Kirjapaino Oy, Helsinki 1956.