Lauri Jääskeläinen

Moderni yhteiskunta perustuu lukemattomiin yhteisesti kirjattuihin tavoitteisiin. Yhteisenä nimittäjänä on pyrkimys hyvään. Päästäänkö ”tieteellisteknisillä” tavoitteilla haluttuun, vai kääntyvätkö tavoitteet itseänsä vastaan?

*   *   *

Maankäyttö- ja rakennuslaki, kuten lukuisa määrä muitakin lakeja, on edustava esimerkki hyviin tavoitteisiin perustuvasta sääntelyideologiasta. Lain kolme ensimmäistä lukua sisältävät kirjon edistettäviä tavoitteita, viranomaisten perustoimivaltasäännösten ohella. Kruununa on lain ensimmäinen pykälä, joka paaluttaa tavoitteeksi ei enempää tai vähempää kuin edellytysten luomisen hyvälle elinympäristölle.

Kukapa ei haluaisi olla luomassa hyvää elinympäristöä? Kukapa ei haluaisi, että eri väestöryhmät voivat nauttia turvallisesta, terveellisestä, viihtyisästä ja sosiaalisesti toimivasta elin- ja toimintaympäristöstä (MRL 5 §). Mikä julkinen toimija tietoisesti tavoittelisi päinvastaista lopputulosta?

Kysymys kuuluu, voivatko hyvät tavoitteet olla keskenään niin ristiriitaisia, että niistä kiinnipitäminen johtaa joko toivottoman pitkiin ”ikuisuusprojekteihin”, tai pahimmillaan jäykistää ja yksipuolistaa lopputuloksen epätyydyttäväksi?

Asuminen

Asuntokysymys on ollut itsenäisen Suomen pysyviä kipukohtia. Sotien jälkeen piti ratkaista ahtaasti asuminen ja heikot hygieeniset olosuhteet. Kaupunkien kasvu johti määrän ylivaltaan erityisesti arkkitehtuurin ja kaupunkikuvan kustannuksella. Uudella vuosituhannella on törmätty kasvavaan polarisoitumiseen.

Valtion asuntorahaston (ARA, nykyiseltä nimeltänsä Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus) tehtävänä on ollut tasoittaa polarisoitumista ja edistää kohtuuhintaisuutta. Poliittiset suunnanmuutokset ovat olleet nopeita ja tarkoittaneet osin poukkoilevaa tukiviidakkoa.

Asuntojen suunnittelua vapautettiin 1990-luvulla, mukaan luettuna valtion tukema tuotanto. Vapaus koettiin jopa hämmentävänä, kun enää ei ollut ohjenuorana Aravan tai vastaavien pikkutarkkoja mitoitusohjeita. RT-kortistosta pystyi sentään löytämään turvaa.

Vaikka keittiökaappien ja vaatekomeroiden tarkasta mitoittamisesta päästiin, tuli muita huomioon otettavia tekijöitä, joista yksi eniten keskustelua herättäneistä on liikkumisesteettömyys. Toinen, myös tilasuunnitteluun vaikuttanut kysymys liittyy energiatehokkuuteen – koneellinen ilmanvaihto lämmön talteenottoineen vaikuttaa yllättäen myös asuntojen pohjaratkaisuihin. Kolmantena ”uutuutena” voi mainita ontelolaatat. Betonielementtien mitoitus vaikuttaa edelleen peruskerrostalon ratkaisuihin, vaikka variaatioihinkin on päästy.

Kasvukeskusten asuntojen tarve yhdistettynä hintakehitykseen on lisännyt kiinnostusta entistä pienempiin asuntoihin.

Helsingin kaupunki on säädellyt asemakaavojen, Hitas-järjestelmän ja tontinluovutusehtojen avulla asuntojen kokoa eri aikoina eri tavoin. Kaupunki on ollut huolissaan pienasuntovaltaistumisesta, joka takavuosina karkotti lapsiperheitä kehyskuntiin. Rakennuttajat ja kiinteistönvälittäjät ovat tuskitelleet käteen jäävien suurten asuntojen kanssa. Niille kun ei aina ole löytynyt ottajia, joiden tulotaso olisi riittänyt ylisuureen asuntolainaan tai edes asumistuetun vuokran maksuun. Kritiikin seurauksena vuokra-asunnot vapautettiin jo kymmenkunta vuotta sitten niin sanotusta keskipinta-alavaatimuksesta. Muussa asuntotuotannossa sääntelyä on lievennetty, ja lisää lievennyksiä on tulossa.

Liian yksipuolinen asuntojakauma ei pitkällä tähtäimellä tervettä yhdyskuntarakennetta edistä. Mutta onko sekään tervettä, että keinotekoisesti estetään tietyn hetken kysyntää vastaavien asuntojen rakentaminen? Yksinasuvien määrä kaupungeissa on lisääntynyt tasaisesti. Enemmän ja enemmän löytyy sinkkuja, jotka haluavat minimoida asumiseen käyttämänsä rahat ja käyttää aikaa ja rahaa muuhun. Enemmän on myös tarvetta pieneen kakkoskaupunkiasuntoon, ja sen ohella suurempaan, jossa vietetään viikonloput ja lomat.

Esimerkki hyvää tarkoittavasta, mutta loppujen lopuksi itse kohteen kannalta päinvastaiseen lopputulokseen johtavasta tavoitteesta on viranomaisen (Valvira, Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto) puuttuminen vuosikymmeniä hyvin toimineiden vanhainkotien wc-tiloihin. Lehtitietojen mukaan Helsingissä joudutaan lopettamaan pitkään toimineita kodinomaisia muistihäiriöisten asuinyhteisöjä, kun jokaiselle vanhukselle ei pystytä järjestämään nykymääräykset täyttäviä omia saniteettitiloja (esim. HBL 9.6.2016). Kodeissa asuvat ovat olleet täysin tyytyväisiä vähempiinkin vessoihin, mutta valvovalle viranomaiselle se ei kelpaa. Lopputuloksena on vanhusten poismuutto tiloihin, joissa kyllä täyttyy nykyaikainen saniteettimitoitus, mutta samalla menetetään kodinomaisuus ja viihtyisyys.

Melu ja hiukkaset

Helsingin valmisteilla olevaan yleiskaavaan liittyvässä bulevardikeskustelussa on muun ohella oltu huolestuneita lisääntyvistä melu- ja hiukkashaitoista. Samanaikaisesti on myös sääntelyä tiukennettu. Sosiaali- ja terveysministeriön uusi asetus asunnon ja muun oleskelutilan terveydellisistä olosuhteista sekä ulkopuolisten asiantuntijoiden pätevyysvaatimuksista (545/2015; asumisterveysasetus) tuli voimaan 15.5.2015. Asetus korvaa aiemman asumisterveysohjeen ja saa oikeutuksensa terveydensuojelulaista. Asetusta täydentämään annetaan soveltamisohjeita. Niistä ensimmäiset on julkaistu keväällä 2016 (Osa I Asumisterveysasetuksen pykälät 1 – 10; Osa III pykälät 14 – 19).

Asumisterveysasetuksen säännöksiä sovelletaan asuntojen ja muiden oleskelutilojen terveydellisten olosuhteiden arvioinnissa. Keskeistä säännösten soveltamisessa on terveyshaitta ja sen epäily. Asumisterveysasetus ja sen soveltamisohjeisto sisältävät osin tarkempia määräyksiä kuin Suomen rakentamismääräyskokoelmassa annetut rakentamista koskevat sitovat määräykset. Voi siis syntyä tilanteita, joissa rakennus on rakennettu voimassa olevien määräysten mukaisesti, mutta asumisterveysasetusta soveltavat terveysviranomaiset toteavat esimerkiksi ilmanvaihdon riittämättömäksi. Tiukentuva tupakkalaki tuo lisää vaatimuksia.

Erilaisten pienhiukkasten terveyshaitoista on saatu viime vuosina osin hälyttäviä tuloksia. Tutkimustuloksia ei sinänsä ole syytä epäillä. Silti voi kysyä, onko vaikkapa puun pienpoltto kaupunkimaisissa olosuhteissa sen luokan terveysriski, että siihen on syytä kovin voimakkaasti puuttua. Tieliikenteen hiukkaspäästöt on toki otettava huomioon, mutta vaakakupissa on muitakin tekijöitä. Ajoneuvoteknologian kehitys ja katujen puhtaanapito voivat olla merkittävästi tehokkaampi pienhiukkasongelmaa vähentävä tulevaisuuden kehityssuunta kuin vielä pystymme ennakoimaan.

Asumisterveysasetus sisältää tiukahkoja melun toimenpiderajoja (12 §). Aiemmin rajat olivat ohjeellisia, kuitenkin niin, että kaavamääräyksiin sisällytettyinä niistä tuli usein sitovia. Kaupunkimaisissa olosuhteissa löytyisi tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia asuntoja, joissa rajat ylittyvät ainakin ajoittain.

Rakennustekniikan kehitys mahdollistaa nykyään hyvin melua eristävien seinärakenteiden käytön. Myös lasi- ja ikkunateknologia tuottaa markkinoille erinomaisesti ääntä eristäviä ratkaisuja. Uudet rakennukset pystytään toteuttamaan meluisten liikenneväylien varteen melurajat alittaen. Itse asiassa joissakin nykyaikaisissa tehokkaasti äänieristetyissä toimistorakennuksissa joudutaan keinotekoisesti järjestämään sopivaa taustahälyä, jotta työntekijät eivät ahdistuisi.

Asumisterveyttä valvovien viranomaisten silmätikuksi ovat tulleet parvekkeet ja ulko-oleskelualueet. Asumisterveysasetus on tarkoitettu sovellettavaksi asuntoihin tai muihin oleskelutiloihin. Oleskeluvyöhyke on määritelty huonetilan osaksi, siis sisätilaksi. Raja-arvojen ulottaminen ulkotiloihin (pihoihin) ja parvekkeisiin ei saa suoraa ja yksiselitteistä tukea lainsäädännöstä. Kuitenkin asemakaavoihin sisällytetään myös ulkotiloja koskevia melumääräyksiä. Helsingissä tämä on johtanut siihen, ettei monilla vilkasliikenteisten katujen varsilla sallita lainkaan parvekkeita, koska niistä ei edes lasitettuina saa tarpeeksi ääntäeristäviä. Monille asukkaille parveke kadun puolella olisi mieluinen ratkaisu.

Rakennussuojelu

Eräät paljon huomiota herättäneet purkamiskiistat (Tampereen Verkatehdas 1981, Hotelli Fontell Pietarsaari 1983) siivittivät tiukentuneeseen lainsäädäntöön ja ennen kaikkea muuttivat kaavoitusta. Helsingin kantakaupungissa oli 1976 yhteensä 12 asemakaavalla suojeltua rakennusta, esikaupungeissa ehkä saman verran. Tällä hetkellä Helsingissä on suojeltu asemakaavoilla 4 500 rakennusta. Osa kohteista on suojeltu sekä asemakaavalla että lailla.

Parasta rakennussuojelua on rakennusten käyttäminen. Tyhjilleen jääneinä rakennukset tuhoutuvat ilkivallan, kosteuden ja huolenpidon laiminlyömisen kautta. Mikä tahansa käyttö on pitkän päälle parempi vaihtoehto kuin kylmilleen jättäminen.

Verrattuna luonnonsuojeluun käyttää julkinen valta Suomessa vähän julkisia varoja rakennusten suojelutarkoitukseen. Museoviraston korjausavustukset ovat mitättömät verrattuna maanomistajille maksettaviin luonnonsuojelukorvauksiin. Erityislain (rakennusperintölaki) mukaisia korvauksia ei käytännössä makseta. Suomessa ei myöskään saa, toisin kuin monissa muissa maissa, verohelpotuksia virallisesti suojelluista rakennuksista.

Tilanteessa, jossa vaihtoehtona on rakennuksen tuhoutuminen ja purkaminen tai mikä tahansa korvaava, vaikkakaan ei ”alkuperäistä” täysin vastaava eikä ehkä kunnioittava käyttö, tulisi tiukoista rakennussuojelun vaatimuksista voida poiketa. Onhan parempi edes säilyttää rakennus, joka mahdollisesti joskus myöhemmin voidaan palauttaa entiseen asuunsa.

Hämmentävältä tuntuvat myös tilanteet, joissa puhtaasti kaupallisessa käytössä oleva rakennus halutaan suojella niin tehokkaasti, ettei kaupallinen konsepti ehkä jatkossa toivotulla tavalla toimi. Helsingin Itäkeskuksen kauppakeskuksen (Itis) osalta on parhaillaan käynnissä rakennussuojeluprosessi. Vaarantamiskiellon aikana ei kauppakeskus pääse uusimaan keskuksen vanhan osan osittain ruostuneita julkisivurakenteita. Uudet rakenteet ripustettaisiin alkuperäisen tuetun rakenteen sijaan. Sisäpihan julkisivun ilme muuttuisi, mutta melko maltillisesti. Vaikka Erkki Kairamon suunnittelema Itis (1984) on konstruktivistis-postmodernistinen merkkirakennus, on se samalla elävä ja kehittyvä kauppakeskus. Eikö olennaisempaa ole, että kauppakeskus voi säilyä nimenomaan kauppakeskuksena, jolloin välttämättä kaikkia Kairamon alkuperäisiä ratkaisuja ei voida säilyttää? Paralleelina on Alvar Aallon suunnittelema Akateemisen kirjakaupan rakennus. Stockmannin ajauduttua taloudellisiin ongelmiin jouduttiin kirjakauppa myymään. Vaihtoehtona oli myös koko kirjakaupan lopettaminen samaan tapaan kuin aikanaan lopetettiin Aallon Rautatalon kahvila. Vaikka Itiksen lähiajan uhkana ei ole kauppakeskuksen alasajo, on meillä jo runsaasti esimerkkejä kaupallisen vetovoimansa menettäneistä ostoskeskuksista. Moni niistä on rappion tilassa, ja moni on jo purettu.

Paras on hyvän vihollinen?

Suomen perustuslaissa turvatut perusoikeudet sisältävät nekin sisään rakennettuja ristiriitoja. Klassinen esimerkki on omaisuuden suoja, jota vuosikymmenten ajan on tulkittu suhteuttaen sitä moniin muihin, omistajan absoluuttisen suojan kanssa konfliktitilanteisiin johtavien perusoikeuksien kanssa. Talvivaaran kaivos on esimerkki konfliktista, jossa vastakkain ovat oikeus harjoittaa elinkeinoa, paikallisten ihmisten huoli luonnon turmeltumisesta ja sitä kautta matkailutulojen vähenemisestä sekä myös luonnolle ja ympäristölle an sich tunnustettu oikeudellisen koskemattomuuden prinsiippi.

Vain yhden näkökohdan korostaminen muiden kustannuksella johtaa helposti vääristyneeseen lopputulokseen. Vaarana on myös, että seurauksena on ylimitoitettu reaktio esimerkiksi lainsäätäjältä, joka kääntyy lopulta sinänsä hyvän asian edistämisen kannalta vahingollisemmaksi kuin mihin maltillisemmalla otteella olisi päädytty.

Amerikkalainen ekonomisti Edward Glaeser tarkastelee teoksessaan ”Triumph of the City” (2011), kuinka suurkaupungit, kuten New York, ovat monessa suhteessa terveellisempi, vauraampi ja jopa vihreämpi vaihtoehto elämiselle kuin väljästi rakennetut esikaupungit. Glaeser ylistää pilvenpiirtäjiä, joiden avulla voidaan tuottaa hyvää moninkertaiselle määrälle ihmisiä verrattuna matalaan esikaupunkimattoon. Ylikorkeasta rakentamisesta aiheutuvia haittatekijöitä, kuten päivänvalon menetyksiä, voidaan kompensoida rakentajilta vaadittavilta toimilla, joilla haittoja korvataan. Erityisen tehokas keino tässä suhteessa on verotus ja maksut. Rakennussuojelun osalta Glaeser ehdottaa määrällistä kattoa suojeltaville rakennuksille. Rakennussuojelusta päättävät joutuisivat tällöin arvottamaan, mitkä rakennukset milloinkin tähän maksimimäärään sisällytetään. Sopivana määränä New Yorkin osalta Glaeser pitää viittä tuhatta suojeltua rakennusta. Siis suunnilleen sama määrä mikä Helsingissä on jo suojeltu.

Glaeser peräänkuuluttaa paikallisille yhteisöille ja naapurustoille rajattua oikeutta ja vaikutusvaltaa määrätä alueensa rakennustyyleistä ja käyttötarkoituksista. Joillakin alueilla asukkaiden enemmistö suosii ravintoloita ja baareja, toisilla alueilla taas ei. Variaatioita pitäisi myös kaupungin päättäjien kunnioittaa. Sen sijaan Glaeser ei hyväksy naapurustolle täydellistä valtaa kieltää esimerkiksi aiempaa korkeampien rakennusten rakentaminen.

Rakentamisen sääntelyyn ja rakentamismääräyksiin palatakseni, viisasta voi olla sallia nykyistä enemmän variointia myös yhden kaupungin sisällä. Koski variointi sitten rakentamiskorkeuksia, tilasuunnittelua tai rakennussuojelua. Ihmismieli kaipaa vaihtelevuutta ja yllätyksellisyyttäkin. Liiallinen yhdenmukaisuus köyhdyttää sekä henkisesti että muutoinkin.

Kirjallisuus

Glaeser Edward (2011). Triumph of the City. New York.

HBL (2016). Maktutövning utan reson. Fred Packalén 9.6.2016.

Löyttyjärvi Marja-Liisa (2012). Biosentriset arvot ja luonnon oikeuksien mahdollisuus. Oikeus 2012:4, s. 587–596.

Niskanen Aino (2016). Voimaviivoja. Arkkitehti 2016:1, s. 64–66.