Alvar Aalto: Helsingin keskustasuunnitelma (eri versioita 1961, 1964, 1965 ja 1973).
Markku Norvasuo
Töölönlahtea suunnitellaan jälleen, on suunniteltu jo viimeiset sata vuotta. Nyt tavoitellaan ”taiteen, kulttuurin, tapahtumien ja virkistäytymisen kaupunkikeidasta, kaupunkilaisten olohuonetta”. Alue on kuitenkin viime vuosikymmeninä rakentunut paloittain: Finlandia-talon jälkeen tulivat Ooppera, Kiasma Sanomatalo ja Musiikkitalo. Radanvarren toimistokorttelit ovat valmistumassa, Keskustakirjasto ja puisto suunnitteilla. Myös Mäntymäen kentän rakentamisesta alueen pohjoislaidalla keskustellaan.
Tänä vuonna täyttyy viisikymmentä vuotta siitä, kun Alvar Aallon laatimaa keskustasuunnitelmaa ehdotettiin Töölönlahden alueen kokonaisratkaisuksi. Se olisi määritellyt myös julkisten rakennusten sijoittumisen. Helsingin keskustan asemakaavatoimikunta esitti suunnitelman hyväksymistä 23.11.1964 ”keskustasuunnitelman ja sen asemakaava- ja rakennusratkaisun pohjaksi”. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja kun Aallon visio on jo ehtinyt muuttua ”menneiden aikojen motiiviksi”, siihen on hyvä hetkeksi palata.
Suunnitelman valmistumisajankohta ei ole yksikäsitteinen. Aalto oli saanut toimeksiannon vuonna 1959, ja oleellisilta osin työ esiteltiin Arkkitehti-lehdessä jo vuonna 1961. Uudelleen se esiteltiin vuonna 1965, jolloin Finlandia-talo oli saanut hahmonsa ja myös Pasilan alue oli liitetty suunnitelmaan. Kaupunginvaltuuston päätöksestä huolimatta suunnitelmaa ei kuitenkaan vietyTärkeitä elementtejä suunnitelmassa olivat radan suuntainen liikenneväylä, terassoituva keskustori, jonka alle oli ajateltu pysäköintitila 3500 autolle, sekä Töölönlahden julkisten rakennusten rivi. Siihen sisältyi myös Kampin alueen kehittäminen, uusi linja-autoasema ja (vuoden 1964 versiossa) ratapihan siirto Pasilaan.
Suunnitelmasta käytyä keskustelua on hallinnut kysymys siitä, onko suunnitelma hyvä vai huono ja olisiko se aikanaan pitänyt toteuttaa. Jälkimmäistä ajatusta on puoltanut muun muassa Göran Schildt. Suunnitelmaa on toisaalta moitittu esimerkiksi sillä perusteella, että useimmat sen elementit on mahdollista löytää aikaisemmista ehdotuksista: Eliel Saarisen Pro Helsingfors -suunnitelmasta vuodelta 1918, Oiva Kallion vuonna 1924 voittaneesta asemakaavaehdotuksesta, vuoden 1948 aatekilpailusta, jonka tuomaristossa Aalto ja Otto-I. Meurman olivat, tai Erik Kråkströmin ja Yrjö Lindegrenin laatimasta keskustasuunnitelmasta vuodelta 1954.
Aallon ydinvisiota ei voi kuitenkaan ymmärtää, jos hänen suunnitelmansa käsitetään vain koosteeksi muiden tekemistä ehdotuksista. Aalto itsekin vertasi suunnitelmansa piirteitä niihin. Kiinnostavampi vertailukohta ovat Aallon omat aiemmat kaupunkivisiot, joita hän oli kehitellyt jo pari vuosikymmentä ennen Helsingin keskustaan ryhtymistään. Kun vuoden 1964 ehdotusta verrataan näihin aiempiin ideoihin, sen korostukset on helpompi ymmärtää, mutta toisaalta myös sen kohtalo käy ilmeisemmäksi.
Aalto alkoi osoittaa erityistä kiinnostusta kaupunkikeskustan suunnittelua kohtaa jo 1940-luvun alussa, mutta hänen lähtökohtansa oli hieman yllättävä: perinteisen kaupunkikäsityksen hylkääminen (Nikula 1998). Perustan ajatukselle tarjosi 1930-luvulla virinnyt seutusuunnittelu, jonka pioneeri Aalto oli Suomessa. Kokemäenjokilaakson seutusuunnitelmassa 1942 hän puhui ”perinteistä kaupunkikäsitettä korkeammasta yhdyskuntaportaasta”, joka tarkoitti eräänlaista hajautettua seutukaupunkia. Kuitenkin tässä uudenlaisessa hahmotuksessa – kuten seuraavien vuosien suunnitelmat havainnollistavat – Aalto säilytti urbaanin keskuksen ytimen, jonka mittakaava samalla kutistui ja kiteytyi julkisen rakentamisen projekteiksi. Loisteliaan esimerkin tällaisen keskuksen luonteesta tarjoaa sodan aikana yhdessä Albin Starkin kanssa Ruotsiin suunniteltu Avestan kaupungin keskusta ja sen ”kansalaistoria” ympäröivä rakennuskompleksi. Ehdotuksen nimimerkki Akropolis kertoo myös antiikin teemojen uudenlaisesta tulkinnasta.
Säynätsalon kunnantalon välityksellä kaupunkikeskuksen problematiikka aloitti myös 1950-luvun julkisten rakennushankkeiden sarjan, jossa yksittäisen rakennuksen ja kaupungin ohjelmalliset teemat kietoutuivat yhteen. Siltä kannalta myös Kasvatusopillisen korkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun kampukset Jyväskylän Seminaarinmäellä ja Espoon Otaniemessä voi käsittää keskustateeman variaatioiksi antiikin hengessä. Muutamaan otteeseen Aalto puolusti julkista rakentamista myös kirjoituksillaan. Kun Säynätsalon kunnantalo esiteltiin Arkkitehti-lehdessä vuonna 1953, julkaistiin sen rinnalla ”Julkisen rakentamisen dekadenssi”, artikkeli joka tuomitsi liikerakentamisen ylivallan. Vuonna 1966 Aalto pohti kriittiseen sävyyn kaavoituksen suhdetta julkiseen rakentamiseen.
Jo 1970-luvulla Aallon ajatusta Töölönlahden julkisten rakennusten rivistöstä pidettiin vanhanaikaisena. Aallon esittämä visio muuttuu kuitenkin ymmärrettävämmäksi, kun sitä verrataan Seinäjoen toteutettuun keskustaan. Sen rakennussuunnitelmat valmistuivat melko samanaikaisesti Helsingin suunnittelujaksoon nähden. Eva Rudberg (2005) on katsonut Seinäjoen keskustan ilmentävän toteutettuna Aallon Ruotsin-suunnitelmien aikaansa edellä olleita ideoita. Seinäjoen julkisten rakennusten akseliin kuuluvat kirkko ja seurakuntakeskus, kaupungintalo, kirjasto, teatteri ja virastotalo. Töölönlahden suunnitelmaa esittävässä mallissa rakennuksia oli vanhan kaupunginmuseon lisäksi kahdeksan. Näihin lukeutuivat konsertti- ja kongressitalo (Finlandia-talo), ooppera, taidemuseo ja kirjasto. Muutaman rakennuksen käyttötarkoitus oli jätetty avoimeksi myöhempiin tarpeisiin.
Helsingin keskustasuunnitelmassa Aalto laajensi keskustasuunnittelun mittakaavaa, mutta hänen ajatuksensa kaupungin kasvamisesta sisäänpäin voidaan käsittää aiempien suunnitelmien pohjalta. Helsingin suunnitelmassa oli uutta koko Töölönlahden ”kraaterin” hyödyntäminen: se yhdisti kaupungin itä- ja länsipuoliskoa ja oli ”suljetun torin vastakohta, jossa kaupunkikuva itse hallitsee [keskustan] luonnetta”. Toria Aalto ei kuitenkaan hylännyt, vaan sitä vastasi Töölönlahden eteläpään terassoituva keskustori liiketiloineen. Vuonna 1961 Aalto korosti terassitoria kansalaisten kokoontumiskohtana, kuten oli esittänyt aiemmissakin suunnitelmissaan. Tärkeä oli ”yhdistelmä terassi – puisto – julkiset rakennukset – vesi”. Aallolle puistokin merkitsi kaupungin rakentamista klassismin hengessä, eikä hän ymmärtänyt ”karjalaisen metsälammen” jättämistä keskelle Helsinkiä.
Terassitori liittyi Aallon ajatuksissa Helsingin keskustan sijainnin muuttamiseen, sillä vanha keskusta eli Kauppatorin ja Senaatintorin yhdistelmä edusti hänelle ”lähinnä keisariajan autonomista Suomea ja sen silloisia tarpeita ja arvovaltasyitä”. Uusi keskusta sijoittuisi parempaan paikkaan ja palvelisi paremmin itsenäistä demokraattista maata. Demokratian ja kansalaisuuden ihanne oli Aallolle pysyvä kaupunkikeskusten teema; pienoiskoossa se ilmeni esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen pääkonttorin tilajärjestelyissä. Terassitorin tapauksessa voi kuitenkin kysyä, johtiko Aallon taitava retoriikka ja tulkintojen venyttäminen häntä itseäänkin harhaan, kun hän vertasi aavaa toriaukeaa aiempiin suljettuihin kaupunkitiloihin.
Aalto kehitteli pitkän aikavälin kuluessa monia ideoita samanaikaisesti, eräänlaisina säikeinä suunnitelmasta toiseen. Helsingin keskustasuunnitelma oli yhden tällaisen kehityslinjan huipentuma, aiemmista keskustaideoista pääkaupungin mittakaavaan kehitelty kokonaisvisio. Näkemyksellisyys antoi ratkaisulle eheyttä mutta myös altisti kritiikille. Monissa tapauksissa eheys perustui myös siihen, että Aalto saattoi olla vastuussa sekä kaavallisesta ratkaisusta että yksittäisistä rakennuksista. Tällöin hankkeen taustalla oli usein itsenäinen toimeksiantaja. Nämäkään ehdot eivät täyttyneet Helsingin mutkikkaassa päätöksenteossa. Vain Finlandia-talo on jäänyt fragmenttina muistuttamaan siitä, mitä Töölönlahdesta ympäristöineen olisi saattanut tulla, jos Aallon kokonaisvisio olisi toteutunut.
KIRJALLISUUTTA
Aalto, Alvar (1967). Kaupunkisuunnittelu ja julkiset rakennukset. Prof. Alvar Aallon puheenvuoro Suomen
Arkkitehtiliiton Suur-Helsingin suunnittelu-neuvottelupäivillä 22.4.1966. Arkkitehti 3–4/1967, 36–37.
Aalto, Alvar (1965). Helsingin keskustasuunnitelma = Helsingfors centrumplan. Arkkitehti 3/1965, 30–33, 41,49–84.
Aalto, Aalto (1961). Helsingin kaupungin uusi keskusta = Helsingfors stads nya centrum. Arkkitehti 3/1961, 33–44.
Aalto, Alvar (1953). Julkisten rakennusten dekadenssi. Arkkitehti 9–10/1953, 144–148.
Aalto, Alvar (1953). Kunnantalo, Säynätsalo. Arkkitehti 9–10/1953, 149–163.
Aalto, Alvar & Stark, Albin (1944). Avestan kaupungin keskus. Avestan kaupungin yleisten rakennusten kehittämissuunnitelma. Arkkitehti 10/1944, 108–113.
Aalto, Alvar (1942). Kokemäenjoenlaakson aluesuunnitelma. [Pori].
Helsingin keskustasuunnitelman jatkosuunnittelu (1970). Arkkitehti 4/1970, 28–32.
Mustonen, Pertti (2010). Kaupungin sielua etsimässä. Kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan. Helsinki: Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, 2010.
Nikula, Riitta (1998). Kaupunki Aallon kirjoituksissa. Teoksessa Alvar Aalto seitsemässä talossa. Tulkintoja arkkitehdin elämäntyöstä, 151–166. Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo.
Nupponen, Terttu (2012). Alvar Aalto: Kokemäenjoenlaakson aluesuunnitelma (1942). Yhdyskuntasuunnittelu 2012:2, 84–89.
Nupponen, Terttu (2000). Arkkitehdit, sota ja yhdyskuntasuhteiden hallinta: Alvar Aallon
Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelma tilansäätelyprojektina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Rudberg, Eva (2005). Alvar Aalto i Sverige. Arkitekturmuseets skriftserie nr 12. Stockholm: Arkitekturmuseet.
Schildt, Göran (1994). Alvar Aalto: A Life’s Work: Architecture, Design and Art. Translated by Timothy Binham. Helsinki: Otava.
Schildt, Göran (1989). Inhimillinen tekijä. Alvar Aalto 1939–1976. Helsinki: Otava.
Töölönlahden aluerakentamisprojekti. http://www.hel.fi/hki/taske/fi/Aluerakentaminen/Töölönlahti (luettu 17.2.2014).