[php snippet=1] Abstract
Maarit Sireni

Itäsuomalainen poliitikko ei puoluekannasta riippumatta pidä haja-asutusta uhkana ympäristölle. Mistä tämä näkemys kertoo, ja miten sitä tulisi tulkita? Eikö maaseudulla oteta ilmastovastuuta vakavasti? Artikkelissa analysoidaan pohjoiskarjalaisten kansanedustajaehdokkaiden näkemyksiä haja-asutuksen ympäristövaikutuksista vuosien 2007 ja 2011 eduskuntavaalien yhteydessä.

Eheyttämisen ympäristöperustelut maaseudulla

Yhdyskuntarakenteen tiivistäminen oli alun perin kaupunkeja koskenut tavoite. Suomessa keskustelu hajautumisen haitoista käynnistyi suunnittelijoiden toimesta 1960- ja 1970-luvuilla Helsinkiin rakennetuista metsälähiöistä, jotka sijaitsivat erillään palveluista ja työpaikoista (Maijala 2009, 15–16). Aluksi tiivistämistarvetta perusteltiin taloudellisilla argumenteilla eli hajanaisesta rakenteesta aiheutuvilla ylimääräisillä kustannuksilla (ks. Kortelainen & Vartiainen 2000, 17). Myöhemmin sekä kaupunkisuunnittelijat että tutkijat alkoivat perustella sitä säästöjen lisäksi ympäristösyillä (esim. Lahti & Harmaajärvi 1992; Koskiaho 1997). Ympäristöargumenttien vahvistuminen liittyi yleisempään kestävän kehityksen nousuun keskeiseksi suunnittelukäsitteeksi 1980- ja 1990-luvuilla (Lapintie 2003, 13). Ympäristökäänteen myötä suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa ja tutkimuksessa alettiin kansainvälisiä virtauksia seuraten pohtia, millaisia ovat kestävän kehityksen mukaiset kaupungit (Maijala 2009, 16).

Koska kestävä kehitys on määriteltävissä monella tavalla, sen nimissä on puolustettu erisuuntaisia suunnitteluideologioita (Lapintie 2003, 14). Tutkimuskirjallisuudessa vertaillaan usein kahta erilaista kaupunkimallia, tiivistä kompaktikaupunkia ja hajautetun yhdyskuntarakenteen mallia, jotka molemmat ovat painotuksia vaihtamalla puolustettavissa kestävän kehityksen argumentein (Kortelainen & Vartiainen 2000, 15–16; Lapintie 2003, 14; Maijala 2009, 17–19; Mäntysalo ym. 2010, 27–29). Tiiviin kompaktikaupungin tärkein ekologislähtöinen perustelu on päästöjen ja energiankulutuksen väheneminen, kun ihmiset luopuvat yksityisautoilusta ja lämmittävät asuntonsa kaukolämmöllä. Hajautettujen, väljien yhdyskuntien keskeinen ekologinen perustelu on puolestaan se, että ne mahdollistavat omavaraisen, luonnonläheisen ja paikallisen elämän, johon sisältyy esimerkiksi ravinnontuotanto ja jätteidenkäsittely lähellä. Molempia kaupunkimuotoja on arvosteltu epärealistisiksi ideaalimalleiksi (ks. Kortelainen & Vartiainen 2000, 16). Suomessa kuitenkin vain hajautettu malli on tuomittu epärealistiseksi. Näkemystä perustellaan sillä, että paikallinen elämänmuoto edellyttää ”erittäin suuria muutoksia nykyisiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin sekä elämäntapaan” (Maijala 2009, 17). Tätä mallia ei toisin sanoen pidetä todennäköisenä liikkuvuutta edellyttävässä yhteiskunnassa.

Tiivis kompaktikaupunkimalli menestyi diskursiivisessa kamppailussa hajautettua mallia paremmin (Kortelainen & Vartiainen 2000, 16). Tiivistämisestä muodostui 1990-luvun puolivälissä kaupunkisuunnittelun normatiivinen tavoite (Maijala 2009, 19). Samoihin aikoihin käsite vaihdettiin eheyttämiseksi, jonka sisältöä muokattiin tiivistämiseen verrattuna myönteisemmäksi, osallistavammaksi ja kommunikatiivisemmaksi siten, että määritelmässä korostetaan yhdyskuntarakenteen muotoilun lisäksi elinympäristön laadun parantamista paikallisten lähtökohtien, tarpeiden ja yhteistyön pohjalta (Sairinen 2009). Vaikka eheyttämisen tiellä on havaittu esteitä, menestyksellisen eheyttämispolitiikan mahdollisuuksia pidetään realistisina, mikäli käsite avataan myös niille, ”joilla ei ole yhdyskuntasuunnittelun asiantuntijuutta” (Maijala & Sairinen 2009, 263). Asennetyön vauhdittamiseksi on esitetty järeitä keinoja kuten lainsäädännön tarkistamista ilmastotalkoiden vaatimusten nimissä sekä hajarakentajien asettamista korvausvastuuseen valtiolle ja kunnille aiheuttamistaan kustannuksista (Salmela 2011, 41–42). Jokin aika sitten uudistetut valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat osoitus pyrkimyksistä tiukentaa maankäytön ja rakentamisen ohjausta. Yhdyskuntarakenteen eheyttämistavoite on kirjattu niihin eksplisiittisesti (Ympäristöministeriö 2009).

Kaupunkisyntyinen eheyttämiskeskustelu koskee nykyisin olennaisesti myös maaseutua. Uusissa alueidenkäyttötavoitteissa päähuomio kohdistetaan kaupunkien reuna-alueille eli niiden ympäristökuntiin, joiden hajautumiskehitys pyritään kääntämään eheytymiseksi (Ympäristöministeriö 2009, 3). Säästösyitä tärkeämmäksi perusteluksi on nostettu ilmastonmuutoksen hillitseminen, johon pyritään ensisijaisesti liikennemääriä, etenkin yksityisautoilua, vähentämällä. Koska keskuskaupungeilla ei ole keinoja tukkia liikennettä lisääviä muuttovirtoja, odotukset kohdistuvat reunakuntiin. Niiden edellytetään kantavan vastuuta ja sitoutuvan koko kaupunkiseudun eheyttämiseen rajoittamalla hajarakentamista ja tekemällä maallemuutosta siten vähemmän houkuttelevaa. Samanlaista vastuunkantoa odotetaan kuitenkin kaikentyyppisiltä alueilta, mukaan lukien harvaan asuttu maaseutu, jonka asutusta pyritään niin ikään ohjaamaan olemassa olevien taajamien yhteyteen (Ympäristöministeriö 2009, 9–11).

Toimintojen ja asumisen keskittämistarvetta perustellaan Suomessa tällä hetkellä monesta suunnasta, eikä tätä keskustelua käydä kapeasti pelkästään yhdyskuntasuunnittelijoiden toimesta. Perustelut johdetaan yhtäältä koko Suomen aluerakenteen kehittämistarpeista ja muutoksista, joita kansainvälisen taloudellisen kilpailukyvyn tuottamiseen ja vaalimiseen keskittynyt nykyinen yhteiskuntapolitiikka edellyttää (Moisio & Vasanen 2008; Moisio 2009). Sen katsotaan edellyttävän ennen kaikkea suuria ja vahvoja kaupunkeja, joiden toivotaan houkuttelevan kansainvälisiä sijoittajia ja huippuosaajia. Kilpailukyky yhdistetään vain kaupunkimaisiin ympäristöihin, kun puolestaan hajautunutta aluerakennetta on alettu pitää maatalousyhteiskunnan perintöä olevana rasitteena, joka lisää kustannuksia palvelujen tuotannossa ja heikentää yritystoiminnan edellytyksiä. Tällainen aluerakenne nähdään uhkaksi osaamisperustaiselle talouskehitykselle ja koko kansakunnan kilpailukyvylle. Argumenttina aluerakenteen uudistamiselle käytetään myös kestävyyttä ja ekotehokkuutta, joka luetaan kompaktien kaupunkimaisten yhdyskuntien ominaisuudeksi (Ympäristöministeriö 2006).

Toisaalta keskusteluun asutuksen ja muiden toimintojen keskittämisestä ovat osallistuneet omasta suppeammasta perspektiivistään myös yhdyskuntasuunnittelijat ja suunnittelun tutkijat. Osassa maaseudun suunnittelukysymyksiä koskevista avauksista maaseudun erityispiirteet tunnistetaan, ja maaseudulle on pyritty kehittämään maaseudun lähtökohdat huomioon ottavia suunnittelukäytäntöjä (esim. Jokelainen & Mäntysalo 2007; Jarva 2007; Hynynen 2007). Joissakin maaseudun eheyttämistä perustelevissa puheenvuoroissa maaseudun omat lähtökohdat ja ratkaisujen eriyttämistarve kuitenkin kiistetään ilmastovastuun nimissä (Sairinen & Mononen 2010). Maaseudulta odotetaan samanlaista eheyttämispolitiikkaa kuin kaupungeilta liikennemäärien ja energiankulutuksen leikkaamiseksi. Mikäli eheyttämiseen suhtaudutaan maaseudulla torjuvasti, sen sanotaan osoittavan, ettei ilmastonmuutosta oteta vakavasti. ”Jos eheyttävän suunnittelun haaste kielletään, voidaan viesti tulkita siten, että maaseudun puolustajat eivät ole kiinnostuneita yhteisistä ongelmista” (Sairinen & Mononen 2010, 107). Sen sijaan ”jos ilmastonmuutos otetaan maaseudulla vakavasti, ei ilmastovastuuta voi enää sivuuttaa sillä, että lämmitetään puulla ja kompostoidaan” (emt. 107).

Valtion viralliseen suojelukseen otettu eheyttämispolitiikka on saanut maaseudulla varautuneen vastaanoton. Esimerkiksi ydinmaaseutua edustavat kuntapoliitikot eivät kannata asutuksen keskittämistä ja tiivistämistä kuntakeskuksiin ja kirkonkyliin, vaan he suosivat mieluummin rakentamisen hajauttamista eri puolille kuntaa (Sireni 2011a; 2011b; 2013). Asutuksen keskittämisen ja tiivistämisen tärkein valtakunnallinen perustelu, ympäristösyyt, loistaa poissaolollaan ydinmaaseudun kuntapäättäjien yhdyskuntarakenteen kehittämistavoitteita koskevissa näkemyksissä. Noin tuhannen poliitikon vastauksista koostuvassa aineistossa tärkein hajautetun kehittämisen perustelu on alueiden ja ihmisten välisen tasa-arvon turvaaminen: asutuksen keskittämisen ajatellaan johtavan negatiiviseen kierteeseen ja heikentävän maaseutumaisten kuntien elinvoimaisuutta (Sireni 2013). ¹ Kuntapoliitikot pyrkivät siis edistämään, kuten myös suunnittelun asiantuntijat ovat todenneet, itsenäisten kuntien omia etuja välittämättä keskuskaupungin eduista, väitetyistä koko kansakunnan eduista ja kaikkia yhteisesti koskevasta ilmastovastuusta (ks. esim. Salmela 2011).

Kunnan etujen ajaminen kuuluu kuntapäättäjien tehtäviin; he toimivat kuten heiltä odotetaan. Mutta miksi niin tärkeä yhteinen asia kuin ilmastovastuu ei liikuta maaseudun päättäjiä? Voiko kysymys olla omien etujen puolustamisen lisäksi myös siitä, etteivät eheyttämispolitiikan ympäristöperustelut ole uskottavia maaseutumaisissa olosuhteissa?

Suomessa on käyty varsin vähän keskustelua siitä, voidaanko eheyttämispolitiikkaa perustella samoilla argumenteilla kaupunkiseuduilla ja maaseudulla. Tämä on puute, sillä eheyttämispolitiikan perusteet ympäristöargumentteineen on johdettu kaupunkisuunnittelun ja kaupunkimaisten yhdyskuntien kokemuksista (esim. Næss 2005). Kun eheyttämispolitiikkaa sovelletaan kaupunkiseutujen ulkopuoliseen maaseutuun, ympäristöperustelut eivät välttämättä ole yhtä ymmärrettäviä kuin suurkaupungeissa (emt.). Perustelujen heikot kohdat liittyvät oletuksiin eheyttämisen myötä syntyvistä palveluiden ja työpaikkojen suhteen omavaraisista maalaiskirkonkylistä, joissa ihmiset elävät paikallista elämää. Tämän mallin ovat yhdyskuntasuunnittelun asiantuntijat tuominneet nyky-yhteiskunnassa epärealistiseksi kehityssuunnaksi (Maijala 2009, 17). Epärealistista on myös olettaa, että eheyttämisen myötä pieniin kuntiin kehittyy toimiva joukkoliikenne – vaikka valtio ei ole sitä sitoutunut kehittämään ja rahoittamaan (Liikenne- ja viestintäministeriö 2012, 21). Näistä syistä on mahdollista, ettei yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ole maaseudulla tehokkain tapa edistää kestävää kehitystä – joka on sopimuksenvarainen ja monella tavalla määriteltävissä oleva käsite. Yksityisautoilu ei ole tärkein eikä ainoa ihmisen hiilijalanjälkeen vaikuttava tekijä, joten kestävän asumisen indikaattorit on mahdollista valita monella tavalla (Heinonen 2012).

Tavoitteet ja vaalikoneaineiston analyysi

Seuraavassa tarkastellaan empiirisen aineiston avulla, miten haja-asumisen haitat eli asutuksen keskittämisen ja tiivistämisen ympäristöperustelut ymmärretään maaseudulla, tässä tapauksessa harvaan asutussa Pohjois-Karjalassa. Pohjoiskarjalaisten näkemyksiä edustavat alueen kansanedustajaehdokkaat, jotka oletettavasti vaalien alla sovittavat näkemyksensä äänestäjiensä näkemysten mukaisiksi. Poliitikot edustavat kuitenkin myös itseään ja puoluettaan ja ovat tässä roolissa perusteltu tutkimuskohde siitä syystä, että heille kuuluu päätösvalta maankäytön ja rakentamisen kysymyksissä. Osalle kohdejoukosta maankäytön kysymykset ovat tuttuja kuntien tai maakunnan tasolla, mutta joukossa on paljon myös sellaisia ehdokkaita, jotka eivät ole olleet näiden asioiden kanssa tekemisissä. Harvalla ehdokkaalla voi koulutuksen tai ammatin myötä olettaa olevan suunnittelun asiantuntijuutta.

Poliitikkojen näkemyksiä haja-asumisen ympäristöhaitoista tarkastellaan Joensuussa ilmestyvässä sanomalehti Karjalaisessa eduskuntavaalien 2007 ja 2011 yhteydessä julkaistuista vaalikoneista kerättyjen aineistojen perustalta. Tavoitteena on vertailla ehdokkaiden näkemyksiä ennen ja jälkeen valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkentamista, sekä analysoida niissä tapahtuvia muutoksia, kun uusi ohjeistus ilmastoperusteluineen tavoittaa suuren yleisön. Artikkelissa kuvataan, missä määrin asenteet mukautuvat valtakunnallisten tavoitteiden ja ohjeiden mukaisiksi tai kääntyvät entistä jyrkemmin niiden vastaisiksi.

Karjalaisessa vuonna 2007 julkaistu vaalikone, kuten yleensä vaalikoneet, sisälsi kysymyksiä useista aiheista kuten esimerkiksi kuntaliitoksista, Nato-jäsenyydestä ja maahanmuuttopolitiikasta. Yksi kysymyksistä käsitteli haja-asumista. Ehdokkaiden piti ottaa kantaa väitteeseen ”Hajautettua asumista pitäisi välttää ympäristön suojelemiseksi”. Tähän kysymykseen päädyttiin perehtymällä vaalikoneita julkaisseiden televisiokanavien (YLE, MTV3) ja sanomalehtien vaalikonekysymyksiin. Vaalikoneita julkaisivat Etelä-Saimaa, Etelä-Suomen Sanomat, Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet, Kainuun Sanomat, Kaleva, Karjalainen, Keskipohjanmaa, Keskisuomalainen, Kymen Sanomat, Satakunnan Kansa, Savon Sanomat, Turun Sanomat ja Vasabladet. Näistä vaalikoneista haettiin maaseudun alue- ja yhdyskuntarakenteeseen liittyviä väitteitä, joista Karjalaisen väite liittyi suorimmin yhdyskuntarakenteen kehittämistä koskevaan keskusteluun ja tuli valituksi tästä syystä. Ehdokkaiden vastaukset tallennettiin analyysiä varten. Seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä sanomalehti Karjalainen julkaisi pyynnöstä saman kysymyksen, jotta tutkimuksessa olisi mahdollista vertailla näkemyksissä tapahtuvia muutoksia.

Vuonna 2007 vaalikoneeseen vastasi 64 ehdolla olleista 69 poliitikosta. Neljä vuotta myöhemmin ehdolla oli 105 poliitikkoa, joista 84 vastasi vaalikonekysymykseen. Vastaamatta jättäneet edustivat tyypillisesti pienpuolueita. Korkeat vastausprosentit kertovat sitä, että ehdokkaat käyttävät vaalikoneita aktiivisesti oman kampanjointinsa välineenä (vrt. Reunanen & Suhonen 2009, 1). Ehdokkaat vastasivat haja-asumista koskevaan väitteeseen valitsemalla valmiista vastausvaihtoehdoista ”täysin samaa mieltä, jokseenkin samaa mieltä, jokseenkin eri mieltä, täysin eri mieltä, en osaa sanoa / ei eri eikä samaa mieltä”, ja perustelivat niin halutessaan näkemyksensä omin sanoin. ² Tässä artikkelissa aineistona käytetään sekä valmiita vastausvaihtoehtoja että ehdokkaiden vapaamuotoisia vastauksia, joita oli vuonna 2007 yhteensä 51 ja neljä vuotta myöhemmin 70. Vapaamuotoiset vastaukset on luokiteltu aineistolähtöisesti soveltamalla Grounded theory –menetelmää (Strauss & Corbin 1990).

Ensimmäisessä analyysivaiheessa listattiin muutamalla avainsanalla ehdokkaiden mainitsemia perusteluja. Koodauksen tuloksena syntyneistä kategorioista muodostettiin luokkia yhdistäviä kategorioita. Yhteys alkuperäiseen aineistoon säilytettiin vertailemalla näitä ehdokkaiden vastauksiin, toisin sanoen luokittelussa edettiin asteittain vertailemalla luokkia ja ryhmittelemällä niitä uudelleen, sekä vertailemalla alkuperäisiä vastauksia muodostettuihin luokkiin. Lopuksi muodostettiin tyypittely, johon sopi pääosa 121 vastauksesta. Aineistoon sisältyy myös vaikeasti tulkittavia kommentteja, jotka koottiin omiksi luokikseen, jolloin koko aineiston luokittaminen oli helpommin toteutettavissa (Eskola & Suoranta 1998, 168). Luokitteluja havainnollistetaan käyttämällä aineistositaatteja, jotta lukijan on mahdollista arvioida luokitusten toimivuutta ja tehdä aineistosta johtopäätöksiä (Mäkelä 1990, 57–59).

Se, että aineisto koskee Pohjois-Karjalaa, vaikuttaa siihen miten poliitikot ymmärtävät hajautetun asutuksen ja sen ongelmallisuuden. Vaalikonekysymyksessä ei täsmennetä, tarkoitetaanko sillä maaseutumaista haja-asutusta vai kaupunkien reuna-alueiden haja-asutusta. Pohjoiskarjalaiset poliitikot puhuvat tavallisesti vaalipiirilleen ominaisesta kaupunkiseutujen ulkopuolisesta haja-asutuksesta, joka ei ole ollut viime vuosikymmeninä kasvusuunnassa, vaan päinvastoin vähenemään päin. Maakunnan ainoan keskikokoisten kaupunkien sarjaan yltävän Joensuun työssäkäyntialueella suhteellisen suuri osa väestöstä – yli viidennes – asuu haja-asutusalueilla, mutta pitkällä aikavälillä Joensuun seudun haja-asukkaiden määrä ei ole ollut kasvussa (Helminen & Ristimäki 2007, 30–31). Haja-asuminen on toisin sanoen hyvin tavallinen tapa asua Joensuun seudulla, mutta alueen väkimäärän ja väestön ikärakenteen perusteella näköpiirissä ei ole merkittävää hajarakentamisen kasvua.

Yksimielinen kanta: haja-asutus ei ole ongelma

Pohjoiskarjalaiset kansanedustajaehdokkaat ovat puoluekannasta riippumatta useimmiten sitä mieltä, ettei hajautetun asumisen välttäminen ole tarpeen ympäristön suojelemiseksi. Tämä näkemys on säilynyt samansuuntaisena vaalien välisenä ajanjaksona, vaikka valtakunnallisia ohjeita tarkistettiin ja eheyttämisestä keskusteltiin paljon julkisuudessa esimerkiksi kuntavaalien 2008 yhteydessä (ks. Sireni 2011a). Vastausten jakaumat esitetään taulukossa 1.

Eri puolueita edustavien ehdokkaiden välillä on joitakin eroja esimerkiksi siten, etteivät etenkään Keskustan ja Perussuomalaisten ehdokkaat sekä pienpuolueita (kuten Itsenäisyyspuolue, Kommunistinen työväenpuolue, Suomen Kommunistinen Puolue, Piraattipuolue) edustavat ehdokkaat näe yhteyttä haja-asutuksen välttämisen ja ympäristönsuojelun välillä. Eniten mielipiteitään ovat neljässä vuodessa muuttaneet Vasemmistoliiton ja Vihreiden ehdokkaat,joista entistä suurempi osa on sitä mieltä, että hajautetusta asumisesta aiheutuu haittaa ympäristölle. Puoluekannan ja mielipiteiden välillä ei kuitenkaan ole selvää yhteyttä kumpanakaan vaalivuonna.

TAULUKKO 1 ”Hajautettua asumista pitäisi välttää ympäristön suojelemiseksi”. Pohjoiskarjalaisten kansanedustajaehdokkaiden vastausten jakaumat (%) puolueittain vuosina 2007 ja 2011.

Taulukossa 2 esitetään vapaamuotoisten vastausten luokittelu ja vastausten jakaumat molempina vaalivuosina. Vastaukset on jaettu aluksi mielipiteen mukaan kolmeen luokkaan (”täysin tai jokseenkin samaa mieltä” olevat, ”täysin tai jokseenkin eri mieltä” olevat sekä ”en osaa sanoa / ei samaa eikä eri mieltä” olevat). Tämän jälkeen vastaukset on luokiteltu niissä käytettyjen argumenttien perusteella 11 alaluokkaan. Kuten taulukosta 2 käy ilmi, vuonna 2007 selvästi suurempi osa vastauksista jäi luokittelematta kuin neljä vuotta myöhemmin, mikä kertoo tässä tapauksessa paljolti siitä, että kysymys haja-asutuksen rajoittamisesta on poliitikoille nykyisin tutumpi ja ymmärrettävämpi kuin aiemmin.

Eräät ehdokkaiden käyttämistä perusteluista ovat tärkeitä molempina vaalivuosina (taulukko 2). Kumpanakin vuonna hajarakentamisen rajoittamisen vastustajat vetoavat erityyppisten alueiden erilaisiin vahvuuksiin ja mahdollisuuksiin suojella ympäristöä. He vetoavat molempina vuosina myös yksilön vapauteen valita asuinpaikkansa. Vuonna 2011 ehdokkaat nostavat esille myös uudenlaisia perusteluja, joita ei käytetty edellisten vaalien yhteydessä. Hajarakentamisen rajoittamisen vastustajat ovat vuonna 2011 heränneet vastustamaan keskittämispolitiikkaa ja argumentoimaan maaseudun asuttuna säilyttämisen puolesta. Seuraavassa esitellään ja tulkitaan tarkemmin näitä eri luokkiin ryhmiteltyjä perusteluja hajautetun asumisen välttämisen puolesta ja vastaan.

TAULUKKO 2 ”Hajautettua asumista pitäisi välttää ympäristön suojelemiseksi”. Pohjoiskarjalaisten kansanedustajaehdokkaiden vapaamuotoisten vastausten jakaumat (%) argumenttien mukaan vuosina 2007 ja 2011.

Miksi hajautettua asumista pitäisi välttää?

Hajautetun asumisen välttämistä ympäristösyistä kannattaneet pohjoiskarjalaiset kansanedustajaehdokkaat perustelevat näkemystään pääasiassa kahdella tavalla (taulukko 2). Perustelut ovat väittämää koskevia varauksia, joilla maaseutumainen haja-asutus rajataan kysymyksen ulkopuolelle. Ehdokkaat pitävät maaseutumaista harvaa haja-asutusta eri kysymyksenä kuin kaupunkien reuna-alueille leviävää haja-asutusta. Ensimmäisen argumentaatiolinjan mukaan eheyttämistarve koskee kaupunkeja ja taajamia ympäröiviä alueita, joilla hajarakentaminen pitää saada kuriin liikennepäästöjen vähentämiseksi.Kasvihuonekaasupäästöjen lisäksi tai niiden sijasta ehdokkaat tarkoittavat ympäristösyillä myös esimerkiksi jätevesiä. Maaseudun haja-asutukseen näitä ongelmia ei yhdistetä:

”Taajamien takamaille leviävä suunnittelematon pistemäinen taloverkko on ympäristön kannalta ongelmallinen. Tällainen asutus aiheuttaa vesistöjen kuormitusta ja liikennepäästöjä. Järkevällä yhteiskuntasuunnittelulla voidaan ehkäistä vesistöjen rehevöitymistä ja liikenteen aiheuttamia hiilidioksidi-, typpioksidi- ja hiukkaspäästöjä.” (SDP:n ehdokas, 2007)
”Ympäristön suojelun kannalta katsoen keskitettyä asutusta on puollettava asutuskeskuksissa. Taajamat ja haja-asutusalue ovat tässä asiassa kuitenkin eri asemassa. Kaavoitustyössä ympäristökysymykset tulee riittävästi huomioida”. (Kokoomuksen ehdokas, 2007)

Toinen argumentointitapa, jota ei löydy vuonna 2007 esitetyistä vastauksista, sisältää niin ikään ajatuksen siitä, että kaupunkiseudut ja maaseutu ovat kaksi eri asiaa. Ehdokkaat ilmoittavat kannattavansa hajautetun asumisen välttämistä ympäristösyistä kaupunkiseuduilla, mutta eivät pidä kaupunkiseutujen ulkopuolista haja-asutusta ympäristöongelmana. Uutena argumenttina vuoden 2011 vaaleissa ehdolla olleet nostavat esille sen, että maaseudun harva aluerakenne on ongelma infrastruktuurin ja palvelujen tarjoamisen kannalta. Tämä keskittämisideologian kanssa linjassa oleva argumentointitapa sisältää ajatuksen siitä, ettei yhteiskunnalla ole velvollisuutta järjestää maaseudulle samanlaisia palveluja kuin keskuksiin, eivätkä näillä alueilla asuvat voi odottaa saavansa samanlaisia palveluja kuin taajamissa. Keskittämisen puolesta puhuvat ehdokkaat, jotka edustavat pääasiassa Vihreitä, ovat sitä mieltä, että maaseudun haja-asutusalueilla saa asua, mutta omalla vastuulla:

”Ilmastonmuutoksen torjunnassa ongelmana ei ole harvaanasuttu maaseutu, vaan nurmijärvismi. Työpaikkapendelöinti yksityisautoilla suurten keskusten kehyskunnista eli alueilta, jonne on kyllä kaavoitettu omakotitaloja, mutta ei julkista liikennettä. Julkisen sektorin kaavoittaminen ja asuntorakentaminen on hyvä keskittää joko keskuksiin tai julkisen liikenteen varrelle, mutta edelleen pitää sallia ihmisten muuttaminen vaikka keskelle korpea. On kuitenkin kohtuutonta odottaa, että yhteiskunnan pitäisi tarjota kaikki infrastruktuuri ja palvelut samaiseen korpeen”. (Vihreiden ehdokas, 2011)

Molempiin argumentointitapoihin sisältyy näkemys siitä, että Suomessa ja Pohjois-Karjalassa on erilaisia maaseutuja, joilla keinot ympäristön ja ilmaston suojelemiseksi ovat erilaiset. Näkemys on erilainen kuin hajautumisen haittoja koskevassa julkisessa keskustelussa, jossa pääkaupunkiseutu hajautumisongelmineen edustaa usein suomalaista maaseutua yleensä. Tässä aineistossa hajautetun asumisen välttämistä ei pidetä kaupunkien ulkopuolisella maaseudulla relevanttina keinona suojella ympäristöä ja hillitä ilmastonmuutosta. Tätä kuvaa se, että yksikään ehdokas ei käytä vastauksessaan yhdyskuntarakenteen eheyttämisen tärkeintä ympäristöperustelua; väitettä, että rajoittamalla haja-asumista pohjoiskarjalaisella maaseudulla voidaan vähentää yksityisautoilua ja luoda sen sijalle edellytyksiä kannattavan joukkoliikenteen kehittymiselle.

Haja-asutuksen rajoittamisen vasta-argumentit

Hajautetun asumisen välttämistä tarpeettomana pitävien ehdokkaiden vastaukset jaettiin niissä käytettyjen argumenttien perusteella seitsemään luokkaan, joista yhteen sisältyvät luokittelematta jääneet vastaukset (taulukko 2). Haja-asumisen rajoittamiseen kielteisesti suhtautuvat ehdokkaat käyttävät molempina vaalivuosina keskeisenä perusteluna ensinnäkin sitä, ettei asuinpaikka (tiiviisti taajamassa tai harvassa hajautetusti) ole ainoa tekijä, joka määrittää asumisen ympäristövaikutuksia. Molempina vuosina ehdokkaat arvostelevat oman maallikkotietämyksensä perusteella näkemystä siitä, että tiivis asuminen olisi yksiselitteisesti ekologisempaa ja ympäristöystävällisempää kuin hajautettu asuminen. He korostavat, että erilaiset asumismuodot ovat eri tavalla kestäviä. Hajautetun asumisen kestävillä puolilla tarkoitetaan esimerkiksi haja-asukkaiden mahdollisuuksia hyödyntää kotimaisia energialähteitä ja bioenergiaa. Vastauksissa vedotaan lisäksi ruoantuotantoon ja jätteiden käsittelyyn lähellä. Nämä tiiviin ja hajautetun asumisen hyviä ja huonoja puolia punnitsevat vastaukset havainnollistavat sitä, että kestävyys on ymmärrettävissä monella tavalla. Vastanneiden näkemys on, että maaseudulla ympäristöä suojellaan paremmin muilla keinoilla kuin keskittämällä ja tiivistämällä asutusta:

”Hajautettu asuminen ei välttämättä ole ristiriidassa ympäristön suojelemisen kanssa – etenkään Suomen kaltaisessa maassa, jossa on perinteisesti asuttu hajallaan ja infrastruktuuri on rakennettu sen mukaisesti. Metsien energiakäytön merkityksen kasvu (toisen polven bioenergia) tulevaisuudessa voi osaltaan tukea hajautettua asumista”. (Vihreiden ehdokas, 2007)
”Tiivis asuminen ei ole tae pienemmästä ympäristökuormituksesta. Tärkeintä on, miten tuotamme tarvitsemamme energian ja kuinka kulutamme. Esimerkiksi pääkaupunkiseutu lämpiää hiilellä. Pohjois-Karjalan luonnonvarat ja olosuhteet mahdollistaisivat siirtymisen kokonaan uusiutuvien energiamuotojen varaan”. (Keskustan ehdokas, 2011)

Toinen – molempina vaalivuosina varsin yleinen – argumentti hajautetun asumisen välttämistarvetta vastaan on yksilön vapaus ja oikeus valita asuinpaikkansa (taulukko 2). Vastauksissa, jotka ovat tyypillisesti lyhyitä, ei eritellä tarkemmin sitä, mihin nämä oikeudet perustuvat. Joissakin kommenteissa puhutaan kansalaisten perusoikeuksista, joihin asuinpaikan valinnanmahdollisuus luetaan. Jotkut ehdokkaat pitävät valtion pyrkimyksiä tehostaa maankäytön ja rakentamisen ohjausta puuttumisena näihin oikeuksiin. Toiset puolestaan keskittyvät puolustamaan ihmisten vapautta asua myös maaseudun haja-asutusalueilla, jota yritetään heidän mielestään rajoittaa väärin perustein vetoamalla ilmasto- ja ympäristösyihin:

”Ihmisten tulee edelleenkin voida vapaasti päättää asuinpaikastaan”. (Keskustan ehdokas, 2007)
”Suomessa pitää saada asua jatkossakin missä haluaa, myös maaseudulla ja haja-asutusalueilla. Haja-asutusalueilla asuvien syyllistäminen ilmastoja ympäristöasioilla on lopetettava”. (Keskustan ehdokas, 2011)

Kolmas argumentointitapa sisältää ajatuksen siitä, että maaseudun väljä tila ja luonnonläheiset tontit ovat kuntien ja maakunnan keskeinen resurssi ja vetovoimatekijä, jota tulee hyödyntää maakunnan kehittämisessä. Väljän tilan luonnon keskellä toivotaan houkuttelevan paluumuuttajia ja uusia asukkaita syrjäseuduille. Tämä argumentti on kuitenkin merkille pantavan vähän käytetty Pohjois-Karjalassa, vaikka poliitikkojen voisi odottaa vetoavan kaikkiin keinoihin uusien veronmaksajien saamiseksi maakuntaan. Eräs mahdollinen syy miksi ehdokkaat eivät käytä tätä argumenttia voi olla se, että ehdokkaat ja äänestäjät ovat liiankin hyvin tietoisia Pohjois-Karjalan sijainnin sanelemista reunaehdoista. Vuonna 2007 muutama ehdokas näki väljyydessä mahdollisuuksia, mutta seuraavissa vaaleissa kukaan ehdokas ei vedonnut maallemuuton tuomiin mahdollisuuksiin:

”Ympäristön suojeleminen täytyy luonnollisesti ottaa huomioon, kun alueiden käyttötarkoitusta suunnitellaan. On paikallaan ja perusteltua, että rakentamista ohjataan mm. eriasteisella kaavoituksella ja muulla ohjeistuksella. Tärkeää on tehdä ero taajamatyyppisten ja haja-asutusalueiden sekä vapaa-ajan asumisen välillä. Pohjois-Karjalassa on mahdollisuuksia ja tilaa erilaisten asumistarpeiden tyydyttämiseksi. Nämä mahdollisuudet ovat tärkeitä seikkoja täällä viihtyvyyden varmistamiseksi ja vetovoimatekijöitä uusien asukkaiden maakuntaan saamiseksi”. (Kokoomuksen ehdokas, 2007)

Neljäs tapa perustella hajautetun asumisen välttämisen tarpeettomuus on vedota kaupunkiseutujen ja maaseudun välisiin eroihin, joista johtuen vastaaja ei näe syytä välttää maaseutumaista haja-asumista. Perustelu on sama, jota käyttävät myös jotkut niistä, jotka päinvastoin kannattavat hajautetun asumisen välttämistä – mutta vain kaupunkiseuduilla (ks. edellinen jakso). Viides argumentti hajautetun asumisen välttämistä vastaan perustuu ajatukseen siitä, että nykyinen maankäyttöä ja rakentamista koskeva ohjaus on täysin riittävä. Nykyisen järjestelmän uskotaan ottavan ympäristönäkökohdat kuten jätevesien ja muiden jätteiden käsittelyn huomioon. Tästä syystä hajautettua asumista ei ole tarpeen välttää:

”Ympäristölainsäädäntömme velvoittaa haja-asutusalueilla asuvia ihmisiä rakentamaan/huolehtimaan jätevesi- ja jätehuolto ym. asiat ja kuntia valvomaan tätä. Näin ympäristö ei kuormitu hajautetusta asumisesta”. (SDP:n ehdokas, 2007)

Tärkeä uusi perustelu, johon vedotaan vuonna 2011, on maaseudun asuttuna säilyttäminen. Tätä kuudetta perustelua ei löydy edellisen vaalivuoden vastauksista (taulukko 2). Maaseudun asuttuna säilyttämiseen vetoavat vastaajat eivät väitä, että sallimalla vapaa hajarakentaminen maaseutu säilyy asuttuna, sinne muuttaa uusia veronmaksajia ja sen elinvoimaisuus vahvistuu. Kuten edellä käy ilmi, väljyyttä resurssina korostaville vastauksille on oma kategoriansa. Maaseudun asuttuna säilyttämisen puolesta argumentoivat kansanedustajaehdokkaat yhdistävät eheyttämispolitiikan kiinteäksi osaksi vallitsevaa keskittämisideologiaa ja keskittämispolitiikkaa, jota he vastustavat. Heidän näkemyksensä toivotunlaisesta tulevaisuuden aluerakenteesta on erilainen kuin valtakunnan päättäjien kilpailukyvyn ja kestävyyden nimissä tavoitteeksi asettama keskitetyn asutuksen ja palveluiden Suomi (vrt. Moisio & Vasanen 2008; Moisio 2009). ”Protestivastauksissa” keskittämispolitiikka yhdistetään eheyttämispolitiikkaan. Ympäristöministeriötä syytetään keskittämisen tukemisesta ympäristöargumenttien avulla:

”Asutuksen keskittämisellä kasvukeskuksiin autioitetaan maaseutu”. (Perussuomalaisten ehdokas, 2011)
”Haja-asutusalueilla asuvat ihmiset ovat aina pitäneet ympäristönsä puh-taana. Ympäristöministeriö haluaa autioittaa maaseudun käyttämällä keppihevosenaan ympäristönsuojelua ja ilmastonmuutosta”. (Keskustan ehdokas, 2011)

Nämä vastaukset havainnollistavat, että vetoaminen ympäristösyihin ja ilmastonsuojeluun on ollut osalle kansalaisista liikaa. Vaikka ilmastovastuu voi vaikuttaa painavalta argumentilta, jonka väistämiseen ei kenelläkään ole hyviä perusteluja, se kääntyy itseään vastaan, jos ihmiset kokevat että heitä syyllistetään turhaan. Tämä reaktio on nähtävissä myös tässä aineistossa. Hajautetun asutuksen välttämisen perusteleminen ympäristö- ja ilmastosyillä on ristiriidassa pohjoiskarjalaisten ehdokkaiden omiin kokemuksiin perustuvan maallikkotiedon kanssa siitä, miten ympäristöä voidaan suojella maaseudulla.Siksi maallikkonäkökulmasta absurdeilta vaikuttavat eheyttämisen ympäristöperustelut tukevat epäilyjä siitä, että eheyttämispolitiikalla edistetään tosiasiassa muita kuin väitettyjä ympäristönsuojelutavoitteita.

Johtopäätökset

Syrjäseutua edustavien poliitikkojen näkemys haja-asumisen ympäristövaikutuksista on puoluekannasta riippumatta sama: enemmistö on sitä mieltä, ettei haja-asuminen ole ristiriidassa ympäristönsuojelun kanssa. Tämä kanta ei ole muuttunut tarkasteluajanjaksolla. Poliitikkojen esittämät perustelut mielipiteelleen ovat kuitenkin muuttuneet neljässä vuodessa siten, että vuoden 2011 vapaamuotoisissa perusteluissa protestoidaan entistä vahvemmin keskittämispolitiikkaa vastaan. Jotkut ehdokkaat näkevät eheyttämispolitiikan osana keskittämispolitiikkaa.

Miksi sitten poliitikkojen näkemykset haja-asumisen ympäristövaikutuksista ovat niin erilaiset kuin valtiovallan ja maaseudun ilmastovastuuseen vetoavien eheyttävän suunnittelun puolestapuhujien? Eivätkö pohjoiskarjalaiset keskittämispolitiikan vastustajat ja ”maaseudun puolustajat” ota ilmastonmuutosta vakavasti? Tämän tutkimuksen valossa näyttää siltä, että kasvava joukko pohjoiskarjalaisia poliitikkoja epäilee päinvastoin, etteivät valtakunnan päättäjät ja asiantuntijat ota ilmastonmuutosta vakavasti. Maaseudulla eheyttämisen perusteettomilta vaikuttavat ympäristöperustelut tulkitaan osoitukseksi siitä, ettei eheyttämispolitiikan perimmäisenä tarkoituksena ole suojella ympäristöä tai ilmastoa, vaan edistää keskittämistä.

Eräs selitys maallikoiden ja asiantuntijoiden näkemysten kohtaamattomuudelle on se, että näkemykset siitä miten erityyppisillä alueilla voidaan edistää kestävää kehitystä, ovat hyvin erilaiset. Vaalikonevastauksista kerätty aineisto havainnollistaa konkreettisesti, millä tavalla maaseutua edustavat maallikot ymmärtävät ympäristön suojelemisen yhteyden asumiseen. Se poikkeaa valtakunnan puoliviralliseksi totuudeksi muodostuneesta käsityksestä, jonka mukaan keskitetty ja tiivis on kestävää ja ekotehokasta. Tämä on esimerkiksi kaikkien suurimpien puolueiden – Perussuomalaisia ja eräin varauksin Keskustaa lukuun ottamatta – virallinen kanta (Sireni 2011a, 25–28). Tästä kannasta poiketen pohjoiskarjalaiset ehdokkaat puolueesta riippumatta korostavat ensinnäkin sitä, että on erilaisia alueita ja maaseutuja. Eroista johtuen myös haja-asutusta on monenlaista, eivätkä haja-asutuksen ympäristövaikutukset ole yksiselitteisen negatiivisia. Toiseksi he tuovat esille sen, etteivät asumisen ympäristövaikutukset määrity vain asuinalueen (haja-asutusalue vs. taajama) perusteella. Erityyppisillä alueilla on omanlaisensa vahvuudet ja asukkailla erilaiset edellytykset toimia kestävällä tavalla. Maallikot toisin sanoen tunnistavat oman kokemuksensa pohjalta saman minkä tutkijatkin ovat todenneet: kestävyys on sopimuksenvarainen käsite, ja kestävän asumisen voi määritellä monella tavalla (esim. Lapintie 2003). Virallisessa politiikassa alueiden välisiä eroja ja kestävyyden sopimuksenvaraisuutta ei kuitenkaan tunnisteta tai haluta tunnustaa.

KIRJALLISUUS

Eskola, Jari & Suoranta, Juha (1998). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Vastapaino, Tampere.
Heinonen, Jukka (2012). The Impacts of Urban Structure and the Related Consumption Patterns on the Carbon Emissions of an Average Consumer. Aalto University publication series DOCTORAL DISSERTATIONS 25/2012, Helsinki. [Viitattu 9.10.2012] http://lib.tkk.fi/Diss/2012/isbn9789526045368/isbn9789526045368.pdf
Helminen, Ville & Ristimäki, Mika (2007). Kaupunkiseutujen haja-asutusalueen väestömuutokset Suomessa 1980–2005. Suomen ympäristö 9/2007. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Hynynen, Ari (2007). Verkostokyliä ja maisemakaupunkeja. Kytkeytyvän ”maaseudun” suunnittelu. Yhdyskuntasuunnittelu 45:2, 64–69.
Jarva, Anne (2007). Maaseudulla tarvitaan myös rakentamismahdollisuuksia – pelkät rajoitukset eivät pure eivätkä kannusta. Yhdyskuntasuunnittelu 45:3, 49–52.
Jokelainen, Timo & Mäntysalo, Raine (2007). Kylien käänteinen kaavoitus: Maaseutuoloihin sovitetun maankäytön ohjausmenetelmän hahmottelua. Yhdyskuntasuunnittelu 45:3, 35–48.
Kortelainen, Jarmo & Vartiainen, Perttu (2000). Kohti ekomodernia kaupunkiseutua? Teoksessa Kortelainen, Jarmo (toim.): Vihertyvä kaupunkiseutu. Suunnittelun ja hallinnan ekomoderni käänne, 9–31. Jyväskylän yliopisto, SoPhi, Jyväskylä.
Koskiaho, Briitta (1997). Kaupungista ekokaupungiksi. 256 s. Gaudeamus, Helsinki.
Lahti, Pekka & Harmaajärvi, Irmeli (1992). Yhdyskuntarakenne ja kestävä kehitys. Kansainvälisiä kokemuksia. Ympäristöministeriö, Kaavoitus- ja rakennusosasto, Tutkimusraportti 1/ 1992. Helsinki.
Lapintie, Kimmo (2003). Suunnittelun paradigman muutokset ja tieto/valta. Yhdyskuntasuunnittelu 41:2, 9–25.
Liikenne- ja viestintäministeriö (2012). Kilpailukykyä ja hyvinvointia vastuullisella liikenteellä. Valtioneuvoston liikennepoliittinen selonteko eduskunnalle 2012. [Viitattu 9.10.2012] http://www.hare.vn.fi/upload/Julkaisut/17748/670671812912207.PDF
Maijala, Olli (2009). Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ja ekotehokkuus. Teoksessa Sairinen, Rauno (toim.): Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ja elinympäristön laatu, 15–25. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 96. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.
Maijala, Olli & Sairinen, Rauno (2009). Eheyttämisen toimintapolitiikka. Teoksessa Sairinen, Rauno (toim.): Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ja elinympäristön laatu, 231–266. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 96. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.
Moisio, Sami (2009). Suomen valtion aluerakenteen muuntautuminen: teoreettisia merkintöjä ja empiirisiä havaintoja. Politiikka 51:3, 155–173.
Moisio, Sami & Vasanen, Antti (2008). Alueellistuminen valtiomuutoksen tutkimuskohteena. Tieteessä tapahtuu 3–4/2008, 20–31.
Mäkelä, Klaus (1990). Kvalitatiivisen aineiston arviointiperusteet. Teoksessa Mäkelä, Klaus (toim.): Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta, 42–61. Gaudeamus, Helsinki.
Mäntysalo, Raine, Peltonen, Lasse, Kanninen, Vesa, Niemi Petteri, Hytönen, Jonne & Simanainen, Miska (2010). Keskuskaupungin ja kehyskunnan jännitteiset kytkennät. Paras-ARTTU-ohjelman tutkimuksia nro 2. Acta nro 217. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.
Næss, Petter (2005). Residential location affects travel behavior – but how and why? The case of Copenhagen Metropolitan Area. Progress in Planning 63, 167–257.
Reunanen, Esa & Suhonen, Pertti (2009). Suomen eurovaaliehdokkaat ideologian ulottuvuuksilla. Analyysi Yleisradion vaalikoneelle annetuista vastauksista vuoden 2009 vaaleissa.
Tampere: Tampereen yliopisto, Journalismin tutkimusyksikkö. [Viitattu 9.10.2012] http://tampub.uta.fi/tiedotusoppi/978–951–44–7764–5.pdf
Sairinen, Rauno (2009). Yhdyskuntarakenteen eheyttämiseen tarvitaan elinympäristön laatua. Asu ja rakenna 5–6/2009.
Sairinen, Rauno & Mononen, Tuija (2010). Yhdyskuntarakenteen eheyttäminen maaseudulla. Teoksessa: Hirvonen, Timo & Shmidt-Thomé, Kaisa (toim.): ESPONin ytimessä ja ympärillä, 93–109. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 100. Aalto-yliopisto, Espoo.
Salmela, Arto (2011). Hajarakentamisen ongelmallisuus. Yhdyskuntasuunnittelu 49:2, 36–42.Sireni, Maarit (2011a). Maaseudun harvuus ja väljyys. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 6/2011. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, Helsinki.
Sireni, Maarit (2011b). Kuntapoliitikot ja yhdyskuntarakenteen eheyttäminen: Muuttaako ilmastonmuutos alueidenkäyttöä maaseudulla? Kunnallistieteellinen aikakauskirja 39:4, 355–373.
Sireni, Maarit (2013). Tasa-arvotavoite ohjaa maaseudun maankäytön suunnittelua. Maaseudun uusi aika 21:1, painossa.
Sitra (2011). Maamerkit-barometri 2011. Tulokset: Maaseudun merkitykset ja tulevaisuuskuvat. [Viitattu 9.10.2012] http://www.sitra.fi/NR/rdonlyres/289F22A3-DCEC-41C4-ABAA-0BEBC9E73E5B/0/Barometri_verkkoon.pdf
Strauss, Anselm & Corbin, Juliet (1990). Basics of qualitative research: Grounded theory procedures and techniques. 312 s. Sage Publications, London.
Ympäristöministeriö (2006). Kilpailukykyä, hyvinvointia ja ekotehokkuutta. Suomeen aluerakenteen ja alueidenkäytön kehityskuva. Suomen Ympäristö 31. Helsinki.
Ympäristöministeriö (2009). Tulevaisuuden alueidenkäytöstä päätetään nyt. Tarkistetut valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet. Ympäristöministeriö, Helsinki. [Viitattu 9.10.2012] http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=98972&lan=fi