[php snippet=1] Abstract
Minna Chudoba
Korkeita rakennuksia on viime vuosina suunniteltu pääkaupunkiseudulle ja muihinkin suuriin suomalaisiin kaupunkeihin. Rakennukset ovat herättäneet runsaasti keskustelua puolesta ja vastaan. On tuotu esiin imagomerkitystä, arvioitu tarpeellisuutta ja sopivia alueita sekä pohdittu syntyvän pienilmaston haasteita. On myös muisteltu aiempia, usein toteutumattomia korkean rakentamisen suunnitelmia. Ilmiöhän ei ole uusi. Pilvenpiirtäjiä nousi suuriin kaupunkeihin maailmalla jo 1800-luvun lopulla, ja Suomessakin korkeat rakennukset puhuttivat arkkitehteja, erityisesti 1920-luvulla, Eliel Saarisen menestyttyä Chicago Tribune Towerin kansainvälisessä pilvenpiirtäjäkilpailussa. Saarinen osallistui myös pilvenpiirtäjäkeskusteluun ja kirjoitti korkeiden rakennusten roolista kaupungeissa.
Johdanto
Kirjoittavana arkkitehtina Eliel Saarinen tuli tunnetuksi oikeastaan vasta vuonna 1923 tapahtuneen Amerikkaan muuton jälkeen. Silloinkin julkaiseminen oli pitkän prosessin tulos: hänen molemmat kirjansa julkaistiin vasta 1940-luvulla. Amerikan ajan teksteissä Saarinen esittäytyi muodon etsijänä ja desentralisaation puolustajana. Kaupunkisuunnittelijan mittakaava oli laajasti seudullinen, ja perinteisen kaupungin malli oli vaihtunut prosessia korostavaksi kaupunkikehityksen pelisääntöjen kuvaukseksi. Seudullisen näkökulman lisäksi hänen huomionsa kiinnittyi myös kaupunkikuvallisiin detaljeihin. Amerikkalaiseen tapaan käytetty itseriittoinen pilvenpiirtäjätyyppi sai kritiikkiä. Kriittinen suhtautuminen rakennukseen, jonka ilmiasuun Saarinen oli itse voimakkaasti vaikuttanut Chicago Tribune Tower -kilpailuehdotuksellaan, oli kuitenkin nähtävissä paljon aikaisemmin. Jo Canberran kilpailuselostuksessa vuonna 1912 Saarinen kirjoitti, ettei suositellut amerikkalaistyylistä rakennusten korkeuden kasvattamista (Saarinen 1912, 12). Kysymys korkean rakennuksen merkityksestä kaupunkikuvassa oli tullut esiin myös Saarisen kirjoittamassa valtiopäivätalon laajentamista pohtivassa artikkelissa vuonna 1907.
Käsittelen seuraavassa tekstissä kolmea Saarisen eri aikakauden kirjoitusta tai suunnitelmaa, joissa kaikissa sivutaan korkean rakennuksen tehtävää kaupunkikuvassa. Valtiopäivätaloartikkeli on vuodelta 1907, Chicagon pilvenpiirtäjäehdotus vuodelta 1923 ja teos The City vuodelta 1943. Kilpailuehdotusta täydentävät Saarisen pilvenpiirtäjiä koskevat lausunnot 1920-luvulta. Useamman vuosikymmenen tarkasteluväli tuo esiin sekä toistuvia teemoja että hienovaraisia näkökulman muutoksia. Tekstit asetetaan myös kontekstiinsa, niitä peilataan ilmestymisajankohtiensa arkkitehtuurikeskusteluun. Tarkastelu pyrkii siis olemaan sekä diakroninen että synkroninen.
1907: ”Uusi eduskuntatalomme”
Vuonna 1907 Valvoja-lehdessä julkaistiin Saarisen Suomen ajan todennäköisesti
ainoa arkkitehtuuria arvioiva teksti ”Uusi eduskuntatalomme”. Aiheena oli tuolloin ajankohtainen uuden valtiopäivätalon kysymys. Muut tunnetut Saarisen Suomen ajan tekstit liittyvät pääasiassa hänen kaupunkisuunnitelmiinsa, ovat kilpailuehdotusten selostuksia tai kaavoituskysymyksissä annettuja lausuntoja. Jälkimmäisissäkin on toki yleiseksi luonnehdittavaa pohdintaa suunnittelusta kaavaratkaisun perustelujen lisäksi.
Valvojassa julkaistu artikkeli oli ainutlaatuinen lajissaan Saariselle, jolta ei siihen mennessä ollut juuri julkaistu arkkitehtuuria käsitteleviä artikkeleita, toisin kuin monilta kollegoiltaan. Esimerkiksi Suomen kansallismuseokilpailuun – jonka kolmikko Gesellius, Lindgren ja Saarinen tunnetusti voitti – vuonna 1900 vaikuttaneen pamfletin ”Vårt museum” allekirjoittajina olivat mm. Saarisen kollegat Gesellius ja Lindgren, mutta ei Saarinen (Salokorpi 1983a, 4, Hausen 1990, 35)1. Niin sanottu taistelukirjoittaminen, johon myös julistus ”Vårt museum” voidaan katsoa kuuluvaksi, oli yleistä vuosisadan alussa. Tunnetuimpia tyylilajin edustajia olivat Sigurd Frosteruksen ja Gustav Strengellin kirjoitukset Helsingin rautatieasemakilpailun tuloksista (Frosterus & Strengell 1904). Kirjoituksissa päädyttiin penäämään ”rauta- ja aivotyyliä” kiveen hakatun, menneiden vuosisatojen perään haikailevan kansallisromantiikan2 sijaan. Voimakkaat taistelukirjoitukset olivat tehokkaita: kansallismuseokilpailu saatiin eikä Helsingin asemarakennus valmistuessaan näyttänyt enää samalta kuin Eliel Saarisen laatima voittoisa kilpailuehdotus. Kansallisromantiikka vaihtui arkkitehtuuriin, joka mitä ilmeisimmin sai vaikutteita toivotusta järn- och hjärn -tyylistä.
Kirjoittaessaan tekstiään Valvojaan Eliel Saarinen suunnitteli Helsingin rautatieasemaa. Hän eli paraikaa etsinnän prosessia, haki siis ratkaisua suunnitelmaansa. Strengellin ja erityisesti Frosteruksen taistelukirjoituksen ilmeikästä tekstiä vasten Saarisen kirjoitus oli asiallisen toteava. Hänen arkkitehtuurissaan näkynyt huumorintaju (jonka ilmenemismuotoa Pohjolan taloa Frosterus kriittisesti ruoti artikkelissaan) ei kirjoituksessa välähdellyt. Saarisen teksti oli maltillinen ja kritiikki perusteltua pikemminkin kuin piikikästä.
Saarinen otti kirjoituksessaan kantaa Gustaf Nyströmiltä tilattuun Säätytalon laajennussuunnitelmaan. Suunnitelman arvioinnin lisäksi Saarinen pohti rakennuksen sijoitusta ja käyttötarkoituksen heijastumista ulkoasuun. Jälkimmäisessä pohdinnassa voi kuulla kaikuja Frosteruksen taistelukirjoituksesta, jossa vaadittiin ajan ja käyttötarkoituksen ilmentämistä sen sijaan, että olisi valittu menneiden aikojen tyylirepertuaarista sopivia vaihtoehtoja. Saarisen tärkein kritiikki koski sijoituspaikan lisäksi Nyströmin rakennuksen antamaa vaikutelmaa. Saarinen kuvaili rakennuksen ilmiasua suurkaupungin teatterirakennukseksi, mikä ei ollut hänen mukaansa sovelias mielikuva, kun oli kyse edustajien harteille lasketusta ”raskaasta yhteiskunnallisesta sivistystyöstä” (Saarinen 1983 [1907], 87).
Eduskuntatalo oli merkittävä toimeksianto, joka puhututti arkkitehtikuntaa. Arkkitehtiklubi oli antanut lausunnon, jossa suositeltiin aivan uuden rakennuksen rakentamista. Jos kuitenkin päädyttäisiin säätytalon laajennusvaihtoehtoon, piti Arkkitehtiklubin mielestä Nyströmiltä tilata kokonaan uudet piirustukset. Yleisten rakennusten Ylihallitus oli sen sijaan päätynyt puoltamaan Nyströmin laajennussuunnitelmaa. (Saarinen 1983 [1907], 87.) Saarinen oli kritiikissään hienovarainen, hän oli samoilla linjoilla Arkkitehtiklubin kanssa3, mutta varoivaatimasta entiseltä opettajaltaan uusia suunnitelmia. Kritiikin kohteena olleet suunnitelmat Saarinen oli käynyt tarkkaan läpi. Hän totesi, että työhön oli paneuduttu innokkaasti, aikaa oli uhrattu, piirustukset olivat kauniisti laaditut ja tuloskin hyvä. Kohteliaiden kehujen lisäksi Saarinen myös arvosteli. Arvostelevaan osuuteen päästyään hän meni piirustusten pintaa syvemmälle. Lukija kuljetettiin sisälle rakennukseen.
”Astuessamme rakennukseen, semmoiseen kuin se tässä on ajateltu”, aloitti Saarinen ja opasti lukijan suureen portaikkoon, jonka perältä avautui pilarikäytävien takaa istuntosalin tynnyriholvilla katettu etuhuone. Komea ”arkkitehtoninen perspektiivi” oli onnistunut, mutta kritisoitavaakin löytyi. Kirpein kritiikki kohdistui rakennuksen asemaan kaupunkikuvassa. Määrätietoisesti kaupunkisuunnittelija johdatteli lukijan rakennuksen ulkopuolelle katselemaan suunnitelmaa. Nyström sai kritiikkiä siitä, ettei itse ollut astunut piirustuslaudan äärestä kadulle. Sieltä ei näkynyt lainkaan mahtipontista korkeaa kupolia, jonka rakentaminen olisi ollut turha investointi Saarisen mukaan. Perustellakseen näkemystään Saarinen vei lukijan vielä keskustan ulkopuolelle Korkeasaareen ja kehotti sieltä katsomaan, miten säätytalon kupoli häviää kilpailun tuomiokirkon kupolille. (Saarinen 1983 [1907], 83–84.) Saarinen siis vaati tärkeältä rakennukselta näkyvyyttä kaupunkikuvassa.
Valvojassa ilmestyneen artikkelin kirjoittamisen aikoihin Saarisen ei vielä tiedetä aloittaneen Helsingin suunnittelua, sen vuoro oli vasta noin kolme vuotta myöhemmin (Valto 1990, 318, 319; Mikkola 1984, 51–53)4. Vuoden 1907 aikoihin Saarinen ei siis vielä toiminut kaupunkisuunnittelijana, mutta hänen myöhemmissä teksteissään esiintyvän mittakaavatasojen hallinnan voi nähdä jo tässä varhaisessa artikkelissa. Säätytalolaajennuksen kuvauksessa siirryttiin detaljeista ulos kadulle ja lopulta kokonaan kaupungin ulkopuolelle, mistä kokonaisuus oli hallittavissa. Kokonaisuuden hallinta näkyikin sitten komeasti muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneissa Helsinki-suunnitelmien lintuperspektiiveissä, joita Marc Trieb on osuvasti kuvaillut sanonnalla ”urban fabric by the bolt” – kaupunkikudosta pakkakaupalla (Trieb 1982).
Sama kaupunkikuvasta kiinnostuneen arkkitehdin asenne, joka antoi Saariselle syyn arvostella Nyströmin laajennussuunnitelman kupolia, näkyi vuosia myöhemmin Chicago Tribune Tower -kilpailun voittajaehdotuksen kritiikissä. Hoodin ja Howelsin komeasta pilvenpiirtäjää kruunaavasta goottilaisesta koristeesta Saarinen arveli, että se tuskin näkyisi kadulle (”Europe wakes up to the need of US skyscraper”, Chicago Daily Tribune, 23.1.1923). Valmiin rakennuksen juurella voi tänä päivänä todeta, että Tribune Towerin kruunu ei todellakaan katutasolle näy, mutta kaukaa se näkyy – ja ympärille kohonneista naapurirakennuksista oikein hyvin. Ehkä Nyströmin kupolillakaan ei olisi ollut arkkitehtonisen turhakkeen leimaa, jos se olisi toteutunut. Saarisen tekstin pääsanoma ei kuitenkaan ollut yksityiskohdissa, vaan isommassa kysymyksessä eduskuntatalon vaatimasta arkkitehtuurista ja sen asemasta kaupunkikuvassa. Saarisen oma kanta tuli selväksi. Hänen mukaansa säätytalo sai seistä entisaikojan muistomerkkinä, eduskuntatalon tuli olla niin aikaansa kuin tehtäväänsäkin kuvastava. Tämä edellytti uuden paikan löytämistä, josta oli jo julkisuudessa puhuttukin. (Saarinen 1983 [1907], 86–87.)
Vaikka Saarisen teksti oli maltillinen eikä tyyliltään varsinainen taistelukirjoitus, se oli todennäköisesti osaltaan vaikuttamassa siihen, että uusi valtiopäivätalokilpailu pidettiin vuonna 1908. Paikkana oli Tähtitorninmäki. Saarinen voitti kilpailun. (Salokorpi 1983b, 92.) Monumentaalinen kilpailuehdotus perustui porrastetun ziggurat-tyyppisen rakennuksen ideaan, jota hän oli työstänyt useissa arkkitehtuurifantasiapiirroksissaan jo vuosia. (Hausen 1990, 178–181.) Tällaista Suomen valtiopäivätaloa Venäjän keisari piti kuitenkin liian kalliina ja hanke raukesi. Säätytalon laajennusajatuksetkin nousivat vielä uudelleen esille, mutta eduskuntatalo valmistui J.S. Sirenin suunnittelemana Mannerheimintien varteen vasta vuonna 1931. (Hausen 1990, 180.)
1923: Uuden rakennustyypin hahmottelua: Chicago Tribune Tower -kilpailu
Saarinen palasi porrastetun rakennuksen teemaan suunnitellessaan vuonna 1922 Chicago Tribune Towerin pilvenpiirtäjäehdotusta. Tilanne oli nyt toinen; paikkaansa hallitsevan julkisen monumentaalirakennuksen sijaan tehtävänä oli ratkaista korkean toimistorakennuksen ongelma. Rakennustyyppinä pilvenpiirtäjä oli melko uusi. Sille haettiin vielä 1920-luvun alussa luonteenomaista ulkoasua. Tribune-kilpailussa kyse oli nimenomaan ulkoasusta – kilpailulla etsittiin maailman kauneinta toimistorakennusta (Chicago Tribune Tower Competition, 5, 8; Christ-Janer 1979 [1948], 58; Sullivan 1963 [1923], 66). Pilvenpiirtäjän rakenne ja asema kaupunkimiljöössä eivät olleet kilpailun järjestäjien kiinnostuksen kohteena. Kilpailussa korostettiin rakennuksen yksilöllisyyttä. Monet eurooppalaiset arkkitehdit yrittivät kuitenkin suhtautua pilvenpiirtäjiin kaupunkikuvaa korostavalla asenteella. Myös Saarisen ehdotuksen on nähty ilmentävän pyrkimystä käsitellä pilvenpiirtäjää osana urbaania kokonaisuutta. (Solomonson 2001, 236–238.)
Pilvenpiirtäjä oli kriisissä Tribune-kilpailun julistamisen aikoihin, sillä teknologinen kehitys ja arkkitehtuuri olivat ajautuneet erilleen. Arkkitehdit kyllä käyttivät rakennustyypin kaupallisuutta korostavaa muotokieltä, mutta eivät olleet onnistuneet täysin hyödyntämään pilvenpiirtäjän teknisiä mahdollisuuksia tai analysoimaan sen taloudellista tehokkuutta. Rakentamisen ja kaupunkimiljöön kontrollitarpeen välillä oli ristiriita. Toinen toistaan korkeammalle rakennuttaneet yhtiöt eivät olleet nähneet kaupungin liikekeskustaa kokonaisuutena, jonka toimivuuden varmistamiseksi tarvittaviin toimenpiteisiin ei pilvenpiirtäjien individualismi sopinut. (Tafuri 1980 [1973], 391.) Pilvenpiirtäjien korkeus oli vähitellen noussut sellaisiin mittoihin, että totutut julkisivun jäsentelykeinotkaan eivät enää toimineet. Rakennuksen nähtiin myös kuvastavan erityisesti amerikkalaisuutta – olihan rakennustyyppiä toteutettu uudessa maanosassa ensimmäiseksi niin laajamittaisesti5. Pilvenpiirtäjäsuunnitelmia ei kuitenkaan pidetty Euroopassa vain amerikkalaisten yksinoikeutena. Chicago Tribune Tower -kilpailu oli suosittu myös eurooppalaisten arkkitehtien keskuudessa. (Solomonson 2001, 72–73, ks. Le Corbusier 1987 [1924], 238, 242, 245–247, 277–289.)
Pilvenpiirtäjäkeskustelua käytiin 1910- ja 1920-luvulla myös Suomessa. New Yorkin siluetin ”omituinen ja odottamaton kaupungin kaukokuvan kauneus” oli innoittanut arkkitehteja kaikkialla, vaikka samalla nähtiin hillittömän pilvenpiirtäjärakentamisen aiheuttamat liikenneongelmat (Frosterus 1922, 87, 90). Sigurd Frosterus toivoi pilvenpiirtäjistä eurooppalaista versiota, jossa korkeat rakennukset olisivat erillisiä kohokohtia kaupunkikuvassa, liikenneväyläperspektiivien rakennustaiteellisia pääaiheita. Amerikkalaismallista tornimetsää liikenneongelmineen ei haluttu. (Frosterus 1922, 90.) Eliel Saarinen oli todennut saman jo vuonna 1912 Canberran kilpailun selostuksessaan (Saarinen 1912, 12). Suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa tulivat esille samat ajatukset, jotka myöhemminkin leimasivat Eliel Saarisen asennetta pilvenpiirtäjään rakennustyyppinä. Kaupunkikuvallinen tarkastelu oli pääosassa. Amerikkalaiseen tapaan rakentaa korkeita rakennuksia ryppäiksi suhtauduttiin kielteisesti. Samalla rakennustyypin mahdollisuuksia pohdittiin ennakkoluulottomasti ja todettiin sen olevan kiinnostava. (”Pilvenpiirtäjä vai ei?”, Arkkitehti 3, 1928, 32–35; Pakarinen 1987, 40–41.)
Saarinen sai toisen palkinnon Chicago Tribune Tower -kilpailussa. Hänen porrastettu, vertikaalisuutta korostava ehdotuksensa herätti valtavasti huomiota, ja myöhemmin arveltiin Saarisen ehdotuksella olleen jopa enemmän vaikutusta Yhdysvaltojen 1920-luvun arkkitehtuuriin kuin millään muulla rakennuksella. (Solomonson 2001, 293; Granger 1932.) Louis Sullivanin arviot Saarisen Tribune-ehdotuksesta olivat tunnetusti ylistäviä – on oletettu Sullivanin nähneen siinä omien pilvenpiirtäjätutkimustensa jatkeen (Sullivan 1963 [1923]; Solomonson 2001, 294; Tafuri 1980 [1973], 418, 510). On mahdollista, että Saarinen tutustui Sullivanin pilvenpiirtäjäsuunnitelmiin, vaikkapa Architectural Record -lehden välityksellä, jota Saarisen opettaja Gustaf Nyström tilasi niinä vuosina, kun Saarinen kävi Polyteknillistä koulua6. Lehti oli myönteinen Sullivania kohtaan, ja töitä julkaistiin myös hänen viimeisinä vuosinaan (Twombly 1986, 353, 409–410, 422). Pilvenpiirtäjän kehityksestä raportoitiin yksityiskohtaisesti. Artikkeleissa analysoitiin julkisivun käsittelyn ongelmia, ja Sullivanin suunnitelmien vertikaalisuus näkyi artikkelien illustraatioina olevissa kuvissa. Pilvenpiirtäjistä kirjoitti erityisesti Montgomery Schuyler, Architectural Record -lehden kriitikko. Juuri ennen edellisen vuosisadan vaihdetta hän valitti kyseisen arkkitehtuurin olevan paikoilleen seisahtunutta, kokeilevuutta ei enää juuri näkynyt. Kaupunkikuva oli jäsentymätön, koska rakennuksilla ei ollut sen enempää yhteyttä toisiinsa kuin allaan levittäytyvään kaupunkiinkaan. (Schuyler 1899, 231–257.)
Chicagon pilvenpiirtäjäkilpailun dramaattiset vaiheet ovat antaneet aihetta erilaisille spekulaatioille 7. Kilpailun vaiheista kirjoittaneen Katherine Solomonsonin mukaan Chicago Tribunen kaltaisen isänmaallisen, amerikkalaisuutta korostaneen lehden julistaman kilpailun voittajaksi ei olisi mitenkään voitu valita ulkomailta tullutta ehdotusta. Siinä mielessä kilpailun ratkaisu oli ennalta määrätty. (Solomonson 2001, 93; ks. myös Agle 1949; Tafuri 1980 [1973], 411.) Solomonson katsoo myös Saarisen viitanneen epätasa-arvoiseen kohteluun kirjeessään Bertell Grenmanille, mutta tulkinta ei ole itsestään selvä: Saarinen vain kirjoitti kilpailun olleen ulkomaalaiselle vaativampi tehtävä. (Solomonson 2001, 92–93.) Näin tietysti olikin.
Kansallisuudesta tehtiin kilpailun jälkeen uutisaihe. Chicago Tribune kuvasi lehdessään kilpailua mittelöksi idän ja lännen välillä, Eurooppa vastaan Amerikka. Eurooppalaisen kulttuurin rappiota painotettiin asenteella ”The Twilight of Europe”, kuten lehti otsikoi pääkirjoituksensa kilpailun aikana. Suomalaisen ehdotuksen menestys – sen sijaan että kilpailussa olisivat menestyneet vanhoista kulttuurimaista tulleet ehdotukset – vahvisti aiemmin esille tuotua suhtautumista eurooppalaiseen kulttuuriperintöön. Erityistä iloa tuntui tuottavan se, etteivät Ranskasta, Italiasta tai Englannista tulleet ehdotukset olleet palkittujen joukossa. (Chicago Tribune Tower Competition, 14–15; Solomonson 2001, 70, 93–94, 97–98, 150, 186, 192.)
Kilpailun sanottiin aloittaneen uuden aikakauden. Näin oli ChicagoTribune kilpailua mainostanut. Monille uusi aikakausi ei kuitenkaan alkanut voittaneen ehdotuksen, vaan toiseksi tulleen vuoksi. Kilpailun järjestänyt lehti kutsui Saarisen Chicagoon ja vaikutti hänen kuuluisuutensa kasvuun: lehti myös julkaisi hänen näkemyksiään pilvenpiirtäjärakentamisesta ja kaupunkisuunnittelusta. Saarisen pilvenpiirtäjän vaikuttamia rakennuksia nousi seuraavina vuosina eri puolille Yhdysvaltoja. Yksi näistä oli Chicago Tribune Tower -kilpailun voittajan Raymond Hoodin American Radiator Building New Yorkissa (1924). Tekijä on itse kertonut, kuinka suunnittelun aikana Saarisen kilpailuehdotuksen kuvia oli levitetty toimiston pöydille inspiraation lähteiksi. (Hood Solomonsonin 2001, 247, mukaan; ks. myös Tafuri 1980 [1973], 417, 510.) Saarisen pilvenpiirtäjäehdotuksella on nähty olleen huomattava merkitys amerikkalaiseen suunnitteluun erityisesti 1920-luvulla (Detroitin ranta-alueen suunnitelma, Architectural Record 12/1928, 453; Sherman 1935, 13; Louchheim 1948, 16–17, 38, 40; Smith J. 2001). Suunnitelma vaikutti suoranaisena mallina, vaikkei sitä Chicago Tribune rakennuttanutkaan (Agle 1949). Saarisen setback-ratkaisu ei sinänsä ollut täysin uutta. Rakennuksen julkisivuporrastuksen aiheuttamat sisäänvedot oli kuitenkin toteutettu taitavasti rikkomatta pystysuoraa linjaa, ja huolellisesti laaditut perspektiivikuvat olivat erityisen vaikuttavia. (Solomonson 2001, 221–226, 245.)
Saarisen kilpailuehdotuksen vaikutusta amerikkalaiseen rakentamiseen seurattiin Suomessakin. 1940-luvun lopulla muun muassa Erkki Huttunen totesi: ”Amerikan uudempien pilvenpiirtäjien yleistyyliin on Eliel Saarisen käsi jättänyt huomattavan jäljen, sillä hänen toisen palkinnon saaneen Chicago Tribune kilpailuluonnoksensa tyyliä ovat monet amerikkalaiset arkkitehdit eräällä tavalla ikään kuin lainanneet omiin suuriin rakennuksiinsa.” Edustavana esimerkkinä tällaisesta lainauksesta Huttunen mainitsi New Yorkin Rockefeller Centerin rakennuskompleksin. (“Suomalaisten arkkitehtien lausuntoja Eliel Saarisen elämäntyöstä”, 20.8.1948.) Vincent Scully on kiteyttänyt Saarisen vaikutuksen huomauttamalla, että Saarinen hävisi Chicagossa, mutta voitti New Yorkissa. (Scully 2006, 23.) Tätä taustaa vasten on pidetty erikoisena, että Saarinen ei päässyt rakentamaan yhtään pilvenpiirtäjää eikä lopulta edes pitänyt niitä kaupungeissa kovin tarpeellisina (Stephenson 1943, 183). Arvioinneissa on nähty Saarisen pyrkimys tutkia pilvenpiirtäjää osana kaupunkia. Pyrkimys ei kuitenkaan saanut juuri kannatusta, sillä Yhdysvalloissa vallitsi tuolloin laaja yhteiskunnallisen vision puute, joka koski myös kaupunkitilaa. Pilvenpiirtäjästä tuli ekshibitionistinen itseensä tyytyväinen rakennus. (Creese 1947, 1–5.) Tällainen arvio toisteli Saarisen omaa pilvenpiirtäjäkritiikkiä. (Vrt. Saarinen 1958 [1943], 186, 195–196.)
Vaikka Saarisen Chicagoon suunnittelema pilvenpiirtäjäehdotus tuotti suuren määrän enemmän tai vähemmän samankaltaisia kopioita amerikkalaiseen kaupunkikuvaan, hän itse suhtautui rakennustyyppiin ristiriitaisesti. 1920-luvun alussa hän puhui positiiviseen sävyyn vertikaalikaupungista, vertasi sitä mäntymetsään ja tuntui ymmärtävän pilvenpiirtäjän luonteen kaupallisuuden ilmentymänä. (“Europe wakes up to the need of U.S. skyscraper” 23.1.1923; Johns 1925.) Miltei samoihin aikoihin sanomalehtien palstoilla näkyi kriittisiäkin kommentteja. New Yorkin katukuva oli Saarisesta liian levoton ja koko kaupunki arkkitehtonisesti ”väärässä”. Ylöspäin kasvavan New Yorkin sijaan Saarinen toivoi näkevänsä kontrolloitua kasvua ulospäin. Orgaanisen desentralisaation ajatukset olivat siis idullaan jo 1920-luvulla. (”Favors a decentralized city” 21.8.1928.)
Saarinen oli ollut kriittinen amerikkalaistyylistä pilvenpiirtäjäkaupunkia kohtaan jo 1910-luvun alussa. Australian Canberran kilpailuselostuksessa Saarinen asetti rajoituksia rakennusten korkeudelle, koska ei halunnut ”Amerikan mallista kasvua”. Heti perään hän totesi, että paikoin korkeita rakennuksia voisi kuitenkin ryhmitellä monumentaalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. (Saarinen 1912, 12.) Saarinen oli siis perillä rakennustyypin kehityksestä Yhdysvalloissa, ainakin kaupunkikuvamielessä. Hänen kommenttinsa heijastelivat Euroopan kaupunkisuunnittelupiireissä tuolloin käytyä keskustelua (Crasemann Collins 2005, 89–90; Solomonson 2001, 236–238).
1943: Rakennus ja kaupunki – kokonaisuuden merkitys
Saarinen ei omissa kaupunkisuunnitelmissaan käsitellyt pilvenpiirtäjää kaupallisten lakien alaisena rakennuksena. Se ei ollut luonteva osa hänen kaupunkiaan muuten kuin sommittelun kohokohtana, rakennuksena joka näkyi ja jota katsottiin – tai josta saattoi katsella kaupungin kokonaisuutta. Pilvenpiirtäjärykelmien kohdalla tällainen ajatus ei olisi toteutunut. Rakennusten huiput olisivat olleet kadulta yhtä hankalasti nähtävissä kuin Nyströmin valtiopäivätalolaajennuksen kupoli, jota Saarinen oli kritisoinut vuonna 1907. Saarinen piti kiinni käsityksestään: korkeat rakennukset olivat kaupunkirakennustaiteellisia kohokohtia.
Eliel Saarisen ensimmäisinä Amerikan vuosinaan 1920-luvun alussa laatimissa Chicagon ranta-alueen ja Detroitin jokivarren suunnitelmissa korkeilla rakennuksilla oli sommitelmaa hallitseva asema. Pilvenpiirtäjä oli selvästi ympäristöstään erottuva sommittelun elementti. Kadun tasolla se saattoi olla rakennettu kiinni matalampiin rakennuksiin, mutta se ei sietänyt toista korkeaa rakennusta lähettyvillään. Sen tuli erottua kaupunkikuvassa maamerkkinä. Pilvenpiirtäjän olisi siis pitänyt alistua kokonaisuuteen ja hyväksyä roolinsa kontrolloituna kokonaisuuden osana. Tähän rakennustyyppi sopeutui kuitenkin huonosti.
Chicagon ja Detroitin ranta-alueiden suunnitelmat olivat keskustan kehittämissuunnitelmia, mutta Saarisen vuonna 1943 julkaistussa kirjassa The City näkökulma oli laaja-alaisesti seudullinen. Kirjassa lanseerattu orgaanisen desentralisaation ajatus paneutui amerikkalaisen kaupungin ongelmien ytimeen siten kuin Saarinen ne näki: tukkeutuviin keskustoihin ja holtittomasti laajenevaan suburbiaan. Ebenezer Howardin social city -kaavion innoittama itsenäisten tytärkaupunkien järjestelmä oli Saarisen mielestä oikea tapa hallita amerikkalaisen metropolin kasvua (Chudoba 2011, 94). Saarisen kirja sai hyvin myönteisen vastaanoton; sen lukemista pidettiin jopa kansalaisvelvollisuutena (Frederick 1943). Muutamissa arvosteluissa tosin epäiltiin ajatusten soveltuvuutta amerikkalaiseen todellisuuteen; amerikkalainen poliittinen järjestelmä ja lainsäädäntö kun perustuivat voimakkaasti yksityisten intressien puolustamiseen (Pusey 1943). Tätä vasten Saarisen ehdotus oli vallankumouksellinen. Albert Guérard käytti uskaliaita sanoja väittäessään, että sosialismi ja kollektivismi olivat desentralisaation avainkäsitteitä paatuneen individualismin sijaan (Guérard 1943, 607–608).
Kollektiivinen näkökulma ulottui kirjassa kaupunkikuvaan – ja pilvenpiirtäjä edusti siinä parjattua paatunutta individualismia. Saarinen oli yhtä kriittinen kuin kirjoittaessaan Canberran kilpailun selostusta kolme vuosikymmentä aiemmin. Hän kritisoi rakennustyypin itsekeskeisyyttä ja piittaamattomuutta ympäristöstään. Kritiikkiin sekoittui kuitenkin ristiriitaisia sävyjä, sillä Saarinen esitti myös innostuneen kuvauksen Manhattanin ympäri tekemästään risteilystä. Hän ihaili komeita näkymiä ja urbaania atmosfääriä, mutta toisaalla hän moitti sitä arjen ympäristöä, jota tällainen korkea rakentaminen sai aikaan. (Saarinen 1958 [1943], 188–195.) Saarisen suhtautumisessa on samaa dikotomiaa kuin monilla eurooppalaisilla tuolloin oli. Amerikkalainen pilvenpiirtäjä herätti ristiriitaisia tunteita. Amerikkalaista kaupunkia saatettiin verrata Babyloniin, samalla kun todettiin sen olevan loistava ja taianomainen (van Leeuwen 1990 [1988], 11).
Myös Le Corbusier oli lumoutunut amerikkalaisen kaupungin uutta luovasta ilmapiiristä ja rohkeudesta. Vertikaalikaupungissa oli jotakin kiehtovaa. Le Corbusier kuvasi positiivisesti myös katujen vaikuttavaa kanjonitilaa. Toisaalta hänen mielestään amerikkalaiset kaupungit olivat yhtä aikaa “hopeless cities and cities of hope”. Hän oli yhtä viehättynyt pilvenpiirtäjien kauneudesta ja kauheudesta kuin Saarinen oli ollut ne ensi kertaa nähdessään. Le Corbusier kutsui New Yorkia vertikaalikaupungiksi, joka oli kaunis katastrofi. Amerikkalaisella kaupungilla oli Janus-kasvot. (Le Corbusier 1964 [1937], 36–44, 51–59.)
Jos molempien eurooppalaisten arkkitehtien pilvenpiirtäjäkäsityksissä olikin yhtäläisyyksiä, olivat perusteet mielipiteille erilaiset. Le Corbusierille pilvenpiirtäjä oli instrumentti, mahdollisuus väestön keskittämiseen ja tehokkuuteen. Le Corbusierin pilvenpiirtäjäkaupunki on tuttu hänen luonnoksistaan. Niissä korkeat rakennukset nousevat vihreyden keskeltä itseriittoisina ja monistettavina, todellakin kuin kristalleina (Le Corbusier 1964 [1937], 53). Saarinen taas piti olennaisina kaupungin kokonaisuutta ja sen mittakaavaltaan erilaisten osien harmonista yhteensopivuutta. Saariselle pilvenpiirtäjä oli kaupunkikuvallinen elementti, joka sai merkityksensä kontekstin osana, juuri tietyssä kaupunkikudoksen paikassa. Pilvenpiirtäjien egoistinen yksilöllisyys ei sopinut yhteen sen kollektiivista yhtenäisyyttä edustavan kaupunkikuvan kanssa, jota Saarinen piti tavoittelemisen arvoisena.
Pilvenpiirtäjiin liittyvä teknologinen haaste, se rationaalinen tekniikka, jota Mies van der Rohe aikanaan piti olennaisena (Mies van der Rohe 1970 [1950], 154), ei tullut esiin Saarisen teksteissä – hänhän ei päässyt rakentamaan pilvenpiirtäjiä. Chicago Tribune -kilpailukin oli ollut lähtökohtaisesti lähinnä pintaa, rakennustyypin luonteen ilmentämistä, ei rakennetta. The City -teos julkaistiin niihin aikoihin, kun Mies van der Rohen IIT:n ensimmäiset rakennukset valmistuivat Chicagossa. Ajan hengen ilmentämisen vaatimus, johon Saarinenkin oli yhtynyt lähes puoli vuosisataa aiemmin, oli vähitellen johtanut vähäeleiseen modernismiin. Ornamenttien käytöstä oli tullut rikollista. Koko uransa ajan erilaisia elementtejä vapaasti yhdistellyt Saarinen ei tällaiseen puhdasoppisuuteen ryhtynyt, mutta suunnitteli itsekin rakennuksia, joita oli vaikea yhdistää hänen aiempaan Suomen kauden imagoonsa. Kyky uudistua ja muodon etsiminen (search for form) johtivat sellaiseen arkkitehtuuriin, että Saarista on jopa syytetty oman menneisyytensä kieltämisestä (Mikkola 1984, 89). Tähän väitteeseen on vaikea yhtyä. Saarisen kaupunkiteos alkoi pitkällä historiakatsauksella, jossa haettiin yhtymäkohtia menneen ajan kaupunkeihin ja arkkitehtuuriin. Kirjoittajan asenne oli perinnettä kunnioittava. Oma aika nähtiin osana pitkää historiallista prosessia. Tarkoituksena ei ollut hakea menneisyydestä oikeutusta oman ajan näkemyksille – mihin modernistiset historiatulkinnat joskus saattoivat sortua – vaan osoittaa jonkinlaista suunnittelun ja muodon etsinnän jatkumoa, joka ei riippunut ulkonaisista tyyliseikoista.
Pilvenpiirtäjä on kautta olemassaolonsa ollut vaikeasti määritettävä rakennus. Manfredo Tafuri on kuvannut pilvenpiirtäjää välittäväksi elementiksi, rakennukseksi, josta ei helposti voinut tunnistaa sen oman olemassaolon syitä. Tämän vuoksi se saattoi jäädä etäiseksi. Saarisen pilvenpiirtäjiä Tafuri on kutsunut “urbaanin näyttämön katselijoiksi” (spectators of the urban scene). Tafurin mukaan Saariselle pilvenpiirtäjä ei ollut markkinavoimien kilpailutilanteen ilmentäjä, vaan elementti, joka saattoi muodollaan kontrolloida koko urbaania kokonaisuutta. Pilvenpiirtäjä oli siis vain yksi kaupungin osa. Kaupunkia määrittivät monimuotoisuus, muutos ja liike, ja näitä suurkaupungille tyypillisiä ominaisuuksia tuli pilvenpiirtäjäarkkitehtuurin kuvata. Tällainen näkemys pilvenpiirtäjän asemasta suurkaupungissa oli erilainen verrattuna esimerkiksi Chicagon koulun ja Sullivanin näkemyksiin. Tafurin mukaan Sullivan ja Adler eivät olleet huolissaan siitä, että julkinen tila kadottaisi jotakin pilvenpiirtäjien lisääntymisen myötä. (Tafuri 1980 [1973], 389, 419–420, 431.)
David Grahame Shane on puolestaan kutsunut pilvenpiirtäjää modernistiseksi poikkeavuuden heterotopiaksi. Heterotopia kuvasi poikkeuksia hallitsevassa järjestelmässä, se erottui ympäristöstään. Heterotooppinen pilvenpiirtäjä tuntui noudattelevan omia lakejaan eikä sitä ollut helppoa sovittaa perinteisen kaupungin tuttuun rakenteeseen. Se pakeni määritelmiä ja kykeni muuntautumaan. Siinä mahdollistui erilaisten toimintojen yhteiselo, ja sen pystyakselin suhteen saattoi näitä toimintoja sekä jäsentää että erottaa. Funktioltaan yksipuolinen toimistopilvenpiirtäjä on kuitenkin tunnetuin ja modernistisen historiantutkimuksenkin huomaama, sen sijaan näitä Shanen esittämiä pilvenpiirtäjään sisältyviä mahdollisuuksia on käsitelty vain vähän. (Shane 2005, 75, 253.) Shanen tulkinta heterotopiasta rakentuu Michel Foucault’n määrittelemälle käsitteelle. Foucault näki poikkeavuuden heterotopiat osana nykyaikaa, mutta kuvasi heterotopioita lähinnä ympäristöstään poikkeavan toiminnan näyttämöinä. Heterotopian paikat saattoivat ottaa niin monta erilaista muotoa, että heterotopian käsitteen liittäminen tiettyyn rakennuksen hahmoon voi tuntua oudolta. Heterotopian kriteereistä kuitenkin moni sopisi pilvenpiirtäjään. Niissä voidaan rinnastaa useita erilaisia paikkoja yhtä aikaa, ne eivät ole täysin vapaasti julkisia, ja kaupunkikuvan kannalta tärkeintä: niillä on funktio suhteessa niiden ulkopuolelle jäävään tilaan. (Ks. Foucault 1984 [1967].)
Pilvenpiirtäjään on myös liitetty amerikkalaiseksi ominaisuudeksi käsitetty historiattomuus. Se on nähty uuden alun ilmentäjäksi, erityisesti uuden maailman rakennukseksi (van Leeuwen 1990 [1988], 7). Tällainen rakennus kuvasi muutosta ja uusia mahdollisuuksia – heterotopiaan liitettyjä käsitteitä nämäkin. Pilvenpiirtäjää voisi luonnehtia rakennukseksi, jossa moninaisuus tiivistyi, jossa asetuttiin arjen ulkopuolelle tai yläpuolelle. Sieltä arjen näki toisin silmin. Saarinen kuvasi tällaista ulkopuolisen katsetta kertoessaan turistista, joka saapui hänen Chicagon Lake Front -suunnitelmansa hotelliin, nousi hissillä ylös ja tarkkaili sieltä näkemäänsä kuin Tafurin urbaanin näyttämön katselija (Saarinen 1923, 514).Pilvenpiirtäjän lukuisiin mahdollisuuksiin ei Saarinen puuttunut – hänen pilvenpiirtäjänsä oli vertikaalisuutta korostava monumentaalisommittelun elementti, jossa varsinainen rakenteellisuus jäi toiselle sijalle. On mahdotonta sanoa, millaiseksi poikkeavuuden heterotopia olisi lopulta hänen suunnittelemanaan muokkautunut, jos hän olisi saanut osallistua sen rakentamiseen. Saarisen tekstitkään eivät tästä juuri kerro. Ne ovat samansuuntaista vertikaalisuuden ylistystä kuin hänen Tribune Tower -kilpailuehdotuksensakin. Chicago Lake Front -suunnitelmansa tekstissä Saarinen kertoi pilvenpiirtäjän yläkerroksista avautuvasta kaupungista. Kaukana horisontissa kohosi Chicago Tower, pilvenpiirtäjä sommittelun kohokohtana, sen ”torni sädehtien auringossa, korkealla kaupungin savun ja pölyn yläpuolella”. (Saarinen 1923, 514; ks. myös Tafuri 1980 [1973], 428.) Kuvaus on yläilmoista kokonaisuutta hallitsevan katsojan. Kuvausta voi verrata Michel de Certeaun kuvaukseen New Yorkista World Trade Centerin tornista katsottuna; de Certeau on kutsunut kokemusta kokonaisuuden näkemisen (seeing the whole) mielihyväksi. Korkealla ja kaukana katuvilinästä kokija muuttuu katsojaksi, saaden lähes jumalallisia piirteitä. Katuvilinän kokijat sen sijaan elävät alhaalla pakollisen liikkumisen määrittämää jokapäiväistä arkeaan, tuskin tietoisina ympäristönsä kokonaisuudesta. (de Certeau 1988 [1984], 91–93.)
Yhteenveto
Saarisen suhtautuminen korkeaan rakennukseen oli dikotomisuudestaan huolimatta johdonmukaista. Tulevan kaupunkisuunnittelijan asenne näkyi jo vuoden 1907 artikkelissa, missä kritiikin kohteena olevaa rakennusta katsottiin kaupungilla kulkijan näkökulmasta. Rakennuksella oli kupoli, joka ei olisi kadulta näkynyt. Saarisen mielestä sen olisi pitänyt näkyä, ja tämän vaatimuksen hän ulotti myöhemmin myös pilvenpiirtäjiin: rakennuksen idean tuli olla hahmotettavissa alhaalta ylös asti, myös kadulta katsottuna. Parhaimmillaan korkea rakennus oli osa kaupunkikuvallista sommitelmaa, sen kohokohta, ympäristönsä maamerkki. Viimeisessä esitellyssä kirjoituksessa – kirjassa The City – Saarisen kaupunki oli laajentunut seudulliseksi, mutta kaupunkikuvan kannalta tärkeä korkea rakennus oli yhä mukana tarkastelussa. Tässä vaiheessa Saarisella oli jo omakohtaista kokemusta amerikkalaisesta kaupungista, ja kriittisissä kommenteissa voi aistia pettymyksen rakennustyypin hukattuihin mahdollisuuksiin. Kokonaisuuden etusijalle asettanut kaupunkisuunnittelija ei lopulta pitänyt itseriittoisia pilvenpiirtäjiä edes tarpeellisina. Kahden vastakkaisen näkemyksen, ylhäältä katsojan ja alhaalla kokijan, ristiriita näkyi Eliel Saarisen pilvenpiirtäjälausunnoissa. Hän kuvaili innostuneesti Manhattanin näkymiä kaukaa joelta nähtynä, mutta moitti korkean rakentamisen tuottamaa katutilaa. Kokonaisuuden katsoja näki vertikaalikaupungin myönteiset puolet, mutta asettuessaan kokijan asemaan suunnittelija havaitsi ahtauden ja pimeyden.
Ajanmukaisen ja toiminnallisuuttaan ilmentävän arkkitehtuurin kaipuu, jota 1900-luvun alussa oli peräänkuulutettu ja johon Saarinenkin oli vuoden 1907 artikkelissaan yhtynyt, näkyi hänen suunnitelmiensa muodonannon muutoksissa. Saarisen tulkinta modernista ei kuitenkaan koskaan muuttunut modernistiseksi. Saarinen oli ollut ensimmäisiä Amerikkaan muuttaneita tunnettuja emigranttiarkkitehteja, mutta 1930-luvulla uuden emigranttiarkkitehtisukupolven myötä maahan saapui puhdasoppinen modernismi. Se poikkesi Saarisen perinteen ymmärtämystä heijastaneesta modernin tulkinnasta. Modernin aikakauden rakennustyyppi – pilvenpiirtäjä – sai pian uuden mallin esikuvakseen. Mies van der Rohen teknologian ja arkkitehtuurin yhteyttä korostava pilvenpiirtäjämalli yleistyi, mutta sekään ei lopulta käyttänyt hyväkseen heterotooppisen rakennustyypin ominaisuuksia. Yhtä vähän siihen olivat kyenneet Le Corbusierin uljaiden kaupunkivisioiden pilvenpiirtäjätkään, joiden esittämä voimakkaan visionäärinen modernistinen utopia sai sovelluksensa lukuisissa esikaupunkisuunnitelmissa. Näissä visioissa monumentalismikin oli monistettavaa. Erityisten toimintojen sovittaminen tällaiseen standardisoinnin ja homogeenisuuden leimaamaan suunnitelmaan oli ongelmallista.
Monumentit eivät oikein löytäneet tällaisesta urbaanista paikkaansa.David Grahame Shanen kuvaama heterotopia, keskeinen moderniteetin ominaisuus, sai uuden ilmenemismuodon pilvenpiirtäjässä. Saarisen hahmotelma tästä modernista rakennustyypistä saattoi loppujen lopuksi olla lähempänä poikkeavuuden heterotopiaa, ainakin kaupunkikuvallisessa mielessä, kuin yksikään modernististen kaupunkisuunnittelijoiden pilvenpiirtäjistä. Saarisen kaupungissa pilvenpiirtäjä jäi yksinäiseksi maamerkiksi, monumentiksi, joka yhteisöllisessä roolissaan pyrki unohtamaan egoistisuutensa. Sekä-että-asenne kertoo enemmän tästä kohteesta kuin joko-tai-asenne. Saarisen ristiriitainen suhde pilvenpiirtäjään kuvasti rakennustyypin heterotooppisuutta. Määritelmiä uhmaavaan rakennustyyppiin saattoikin suhtautua ristiriitaisesti, dikotomisuus kuului modernin moninaisuuteen ja miksei myös heterotooppisen rakennuksen olemukseen.
KIRJALLISUUS
Agle, Charles (1949). ”Architect and Housing”, New York Times, 16.1.1949. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
de Certeau, Michel (1988). The Practice of Everyday Life. The University of California Press, Berkeley, Los Angeles & London. Ensimmäinen painos 1984.
“Chicago Tribune Tower Competition: Program of the Competition and Report of Jury of Award” teoksessa
Stanley Tigerman (1981). Chicago Tribune Tower Competition & Late Entries. New York: Rizzoli. Toinen uusittu painos, ensimmäinen painos 1980. Kilpailuohjelma ja tulokset on julkaistu nimellä The International Competition for a New Administration Building for the Chicago Tribune, The Tribune Company, 1923.
Christ-Janer, Albert (1979). Eliel Saarinen. The University of Chicago Press, Chicago & London. Ensimmäinen painos vuodelta 1948.
Chudoba, Minna (2011). Kaupunkia etsimässä – Eliel Saarinen Amerikassa 1923–1950. Tampere: Tampereen teknillinen yliopisto.
Crasemann Collins, Christiane (2005). Werner Hegemann and the Search for Universal Urbanism. New York & London: W.W. Norton & Company.
Creese, Walter L. (1947). ”Saarinen’s Tribune Design”, Journal of the Society of Architectural Historians, vol 6/ 1947 July-Dec 3–4. Ss.1–5. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Le Corbusier (1987). The City of Tomorrow. The Architectural Press, London. Ranskankielinen alkuteos L’Urbanisme 1924.
Le Corbusier (1964). When the Cathedrals Were White. McGraw-Hill Book Company, London. Ranskankielinen alkuteos Quand les Cathédrales Etáient Blanches 1937.
Detroitin ranta-alueen suunnitelma, Architectural Record 12/1928. S. 453.
”Europe wakes up to the need of U.S. skyscraper”, Chicago Daily Tribune, 23.1.1923, artikkeli siteeraa Saarisen kirjettä. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
”Favors a Decentralized City”, New York Sun, 21.8.1928. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Foucault, Michel (1984). ”Of Other Spaces (1967), Heterotopias”. Alun perin julkaistu nimellä ”Des Espaces Autres” ranskankielisessä lehdessä Architecture/Mouvement/Continuité lokakuussa 1984, teksti perustui Foucault’n vuonna 1967 pitämään luentoon. http://foucault.info/documents/heteroTopia/foucault.heteroTopia.en.html, 2/2006.
Frederick, John T. (1943). “A Finnish Architect Analyzes Chicago”, The Chicago Sun, 25.7.1943. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Frosterus, Sigurd & Gustav Strengell (1983). ”Arkkitehtuuri: taistelukirjoitus” teoksessa Abacus 3 – Vuosikirja 1982. Suomen rakennustaiteen museo. Ss. 49–79. Ilmestynyt Hufvudstadsbladetissa vuonna 1904.
Frosterus, Sigurd (1922). ”Pilvenpiirtäjä kangastaa”, Arkkitehti 6, 1922. Ss. 86–92.
Granger, Alfred (1932). ”Granger tells about Tribune Tower Contest”, Chicago Tribune 10.4.1932. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Guérard, Albert (1943). ”The Growth of Cities”, The Nation Magazine, 24.4.1943. Ss. 607–608.Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Hakkarainen Helena (1968). “Eliel Saarisen Munkkiniemi-Haagan asemakaava-suunnitelman taustaa ja lähtökohtia”. Taidehistorian pro-seminaarikirjoitelma. Taidehistorian laitos, Helsingin yliopisto.
Hausen, Marika (1990). ”Saarinen Suomessa” teoksessa Marika Hausen et al. Eliel Saarinen. Suomen aika. Suomen rakennustaiteen museo & Otava, Helsinki.
Johns, Orrick (1925). ”Finnish Architect Prescribes for Us”, The New York Times Magazine, 17.5.1925.
Kopisto, Sirkka (1981). Suomen kansallismuseo – kansallisromanttisen kauden rakennusmonumentti. Museovirasto, Helsinki.
van Leeuwen, Thomas A.P. (1990). The Skyward Trend of Thought. The Metaphysics of the American Skyscraper. The MIT Press, Cambridge, Mass. Nidottu (sidottu painos vuodelta 1988).
Louchheim, Aline B. (1948). ”Architect, Artist, Finn, American”, New York Times Magazine, 22.8. 1948. Ss. 16–17, 38, 40. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Mikkola, Kirmo (1984). Eliel Saarinen aikansa kaupunkisuunnittelunäkemysten tulkkina. YJK Publications A14, Espoo.
Mies van der Rohe, Ludwig (1970). ”Technology and Architecture”, teoksessa Ulrich Conrads (toim.). Programs and Manifestoes of 20th century Architecture. The MIT Press, Cambridge, Mass. Teksti on alun perin vuodelta 1950.
Pakarinen, Terttu (1987). Kahden urbaanin murros. Teollisen kaupungin kaavoitus 1905–1945. TTKK/ A / Yhdyskuntasuunnittelun laitos, Tampere.
”Pilvenpiirtäjä vai ei?”, Arkkitehti 3, 1928. Ss. 32–35.
Pusey, Merlo (1943). “The Future Shape of the City”, Washington Post, 29.8.1943. Saarinen-aineisto, Cranbrook Archives, Cranbrook Academy of Art.
Saarinen, Eliel (1912). International Competition for Design of Federal Capital. Report accompanying design submitted by Eliel Saarinen, of Helsingfors, 1912. No. CP487/6/1. National Archives of Australia & National Library of Australia. http://naa12.naa.gov.au/scripts/imagine.asp, 7/ 2006.
Saarinen, Eliel (1923). “Project for Lake Front Development of the City of Chicago”, American Architect 124, nro 2434, 1923. Ss. 487–514.
Saarinen, Eliel (1958). The City – Its Growth, Its Decay, Its Future. Reinhold Publishing Corporation, New York. Viides painos (ensimmäinen painos 1943).
Saarinen, Eliel (1983).”Uusi eduskuntatalomme” teoksessa Abacus 3 – Vuosikirja 1982. Suomen rakennustaiteen museo. Julkaistu Valvoja-lehdessä vuonna 1907. Ss. 82–91.
Salokorpi, Asko (1983a). ”Esipuhe” teoksessa Abacus 3 – Vuosikirja 1982. Suomen rakennustaiteen museo. Ss. 4–5.
Salokorpi, Asko (1983b). Kommentti Saarisen eduskuntatalokirjoituksesta teoksessa Abacus 3 – Vuosikirja 1982. Suomen rakennustaiteen museo. Ss. 92–93.
Schuyler, Montgomery (1899). ”The ’Sky-scraper’ Up to Date”, Architectural Record, Jan-March, 1899. Ss. 231–257.
Scully, Vincent (2006). ”Rethinking Saarinen” teoksessa Eeva-Liisa Pelkonen & Donald Albrecht (toim.) (2006). Eero Saarinen. Shaping the Future. Yale University Press, New Haven & London. Ss. 13–27.
Shane, David Grahame (2005). Recombinant Urbanism. Conceptual Modeling in Architecture, Urban Design and City Theory. John Wiley & Sons Ltd, Chichester, West Sussex.
Sherman, Roger Wade (1935). ”The Art of City Building”, American Architect, Oct 1935. Ss. 13–20. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Smith, Jennette (2001). ”These grand ideas didn’t make it”, Crain’s Detroit Business, Summer 2001. Cranbrook Archives, Cranbrook Academy of Art.
Solomonson, Katherine (2001). The Chicago Tribune Tower Competition. Skyscraper Design and Cultural
Change in the 1920s. Cambridge University Press, Cambridge.
Stephenson, Gordon (1943). ”Two Important Books on Planning”, Journal of the Royal Institute of British Architects, Oct 1943. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
”Ständerhuset” – valtiopäivätalon laajennusta koskeva arkkitehtiklubin lausunto, Arkitekten VI 9/1907. Ss. 104–105.
Sullivan, Louis H. (1963). ”The Chicago Tribune Competition.” teoksessa Maurice English (toim.). The Testament of Stone. Themes of Idealism and Indignation from the Writings of Louis Sullivan. North
Western University Press. Ilmestyi lehdessä The Architectural Record, February, 1923.
”Suomalaisten arkkitehtien lausuntoja Eliel Saarisen elämäntyöstä”, 20.8.1948, nimeämätön artikkeli. Saarinen-aineisto, Suomen arkkitehtuurimuseo.
Tafuri, Manfredo (1980). ”The Disenchanted Mountain: The Skyscraper and the City” teoksessa Giorgio Ciucci et al. (1980). The American City. From the Civil War to the New Deal. Granada, London. Alkuteos La città americana dalla guerra civile al New Deal 1973.
”Till Arkitektklubben”, Arkitekten V 4/1907. S.85.
Trieb, Marc (1982). ”Urban Fabric by the Bolt. Eliel Saarinen at Munkkiniemi-Haaga“. Architectural Association Quarterly 13 (Jan-June).
Twombly, Robert (1986). Louis Sullivan. His Life and Work. The University of Chicago Press, Chicago.
Valto, Tytti (1990). “Työluettelo – Arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu”. Teoksessa Marika Hausen et al. Eliel Saarinen, Suomen aika. Suomen rakennustaiteen museo & Otava, Helsinki. Ss. 249–342.
Wäre, Ritva (1991). Rakennettu suomalaisuus. Nationalismi viime vuosisadan vaihteen arkkitehtuurissa ja sitä koskevissa kirjoituksissa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 95, Helsinki.