Teemu Holopainen
Suunnitteluajattelu, design thinking, käsitteellä kuvataan teorisoitua mallia ratkaisuhakuisesta ajattelusta, joka pyrkii erottumaan tieteellisestä ajattelusta. Wikipedian mukaan käsite on syntynyt jo 60-luvun systeemiajattelun kehitysbuumissa. Ideointi teorisoitiin, jotta se pysyi ajanhermolla tieteellisen menetelmäkehityksen rinnalla. Suunnitteluajattelua on sovellettu erityisesti yritysmaailman johtamisoppeihin tuomaan näkökulmaa analyyttisen, objektiivisten faktojen todistamiseen pyrkivän logiikan rinnalle. Suunnittelualoilla se on tuttu käsite muun muassa muotoilussa. Kaupunkisuunnittelun kirjallisuudessa se ei ole kuitenkaan saanut jalansijaa. Ehkä syynä on ollut kaavoituksen kiinnostus systeemiajatteluun ja objektiiviseen prosessiin. Maankäytön suunnittelu voisikin löytää itsensä uudelleen suunnitteluajattelua soveltamalla.
Katsaus design thinking -kirjallisuuteen on kuin taustapeiliin vilkaisu: Suunnitteluajattelu oli joskus myös maankäytön suunnittelussa toiminnan perusta. Kärjistäen suunnitteluajattelu on analyyttisen ”insinööriajattelun” vastakohta. Analyyttinen lähestymistapa kartoittaa analyysillä kaikki reunaehdot, jotka määrittävät ratkaisun. Suunnitteluajatteluun perustuva tapa lähestyy ratkaisua synteesin kautta. Kun analyysi pilkkoo lähtökohdan erillisiin tietopalasiin ja ehtoihin, niin synteesi on tietoa koostava ja yhdistelevä toimenpide, johon liittyy arvottamista ja sumeaa logiikkaa.
Hyvä suunnittelu kulkee analyysistä synteesin kautta suunnitelmaan. Liian usein analyysistä tulee myös synteesi ja siten myös suunnitelma. ”Natura- ja luonnonsuojelualueet ovat nämä. Melualueet ovat nämä. Suojavyöhykkeet ovat tässä. Tänne kulmaan jää suunnitelma.” Tämä on analyyttinen lähestymistapa, jonka lopputulos voi olla lain mukainen, mutta ei lain tavoitteiden mukainen.
Suunnitteluajattelun kautta lähestyminen ei välttämättä tee analyysiä ollenkaan, vaan suoraan synteesin. Totta kai lähtötietoon ja tehtävään joutuu tutustumaan ja analyysi tapahtuu, mutta sitä ei tulosteta erikseen. Suunnitteluajattelussa ideointia ei ole rajattu prosessin yhdeksi vaiheeksi, vaan se on jatkuvaa. Tällöin yhdistyy tieto, empatia, luovuus ja rationaalisuus, eli kaikki ne elementit joita hyvässä arkkitehtuurissakin tarvitaan.
Havainnollinen esimerkki suunnitteluajattelusta kaupunkisuunnittelussa on Tanskalaisen Bjarke Inglesin BIG-toimiston työtapa. Kirjassaan Yes Is More hän kuvaa filosofiaansa ja suunnitelmien syy-seuraussuhteita. Filosofia kumpuaa kritiikistä konsensusajatteluun, jossa eri näkökulmat luovat toisilleen reunaehdot, joiden huomioiminen ei lopulta salli mitään. Eksklusiivisen poissulkevan ajattelun sijaan hän ehdottaa inklusiivistä tavoitteita yhdistävää ajattelua, yes is more -synteesiä.
Suunnitelmien syy-seuraussuhteet esitetään juuri synteesien kautta. Toimistossa on tapana ”minikilpailuttaa” ideointi ryhmän kesken projektin alussa, jolloin ensimmäisiä luonnoksia ja synteesejä syntyy usean aivon toimesta. Bjarke yhdistää niistä parhaat palat suunnitelmaksi ja sen synteesiksi. Toimiston esitystapaan kuuluu myös selkeä kerronnallisuus, jossa hyödynnetään usein sarjakuvataiteen keinoja. Animaatiomaiset synteesigraafit on kopiotunut monen suomalaisenkin toimiston esitystaparepertuaariin. Niitä kutsutaan usein virheellisesti analyyseiksi.
Kerronnallisuus suunnittelussa on yleistynyt myös vuorovaikutustapojen osalta. Tämä on nähty vastareaktiona modernismin ”ylhäältä alas” -suunnittelukulttuurille, johon maankäyttö- ja rakennuslakimme perustuu. Vuosituhannen vaihteen lakimuutoksessa lisättiin kommunikatiivista henkeä erottamalla vuorovaikutus ja vaikutusten arvioinnit omiksi osaprosesseikseen. Ne ovat sittemmin kehittyneet omiksi toimialoiksi suunnittelun rinnalle.
Vuorovaikutuksen toimialalla ollaan menty vahvasti kerronnallisuuden suuntaan. Tulevaisuudesta puhuttaessa pyritään löytämään kaupungille tarinaa ja osallistamaan asukkaat tarinan laadintaan ja sitä kautta suunnitteluun. Kerronnallinen asioiden käsittely on suunnitteluajattelun logiikkaa, jossa asioista tehdään synteesiä. Tällä tavalla suunnitteluajatteluun liittyvä käyttäjälähtöisyyden tavoite tulee maankäyttöön mukaan. Voisiko suunnitteluajattelun laventaa myös vaikutusten arvioinnin toimialalle, tai koko kaavoituksen prosessiin?
Kaavoituksessa tulisi pyrkiä eroon prosessiajattelusta, jotta suunnitteluajattelun lähtökohdat ja tavoitteet yhdistävä syntetisointi voisi kehittyä. Prosessi on tuotantoajattelua, johon liittyy tasalaadun ja tehokkuuden tavoitteet. Kaavaprosessissa onkin esimäärätyt tuotantovaiheet ja tuotteen osat: viranomaisneuvottelut, vuorovaikutustilaisuudet ja kaavamerkinnät. Jokainen uusi ajatus aiheuttaa poikkeuksen, usein ylöspäin, tasalaadusta ja tuotantoaikataulusta. Aivan kuten rakennusteollisuudessakin, jossa kustomoinnin mahdollisuuksia yritetään naittaa tehostuvaan tuotantoprosessiin.
Uusin arviointi maankäyttö- ja rakennuslain toimivuudesta (YM 1/2014) nosti kehittämistarpeiksi suunnittelun arviointiin ja ohjeistukseen liittyvät käytännöt. Ainakin kaavoituksen osalta voisi määrittää käytännöksi lähtötietosynteesit lähtötietoanalyysien sijaan. Näin laki voisi painottaa suunnittelua ja sen arvojen arvioimista lähtötietojen arvioinnin sijaan. Kaavan laatijalta se edellyttäisi suunnitteluajattelua prosessiajattelun sijaan. Synteesi edellyttäisi asioiden arvottamista ja siitä keskustelua, jolloin myös virkamiesvalmistelun argumentaatio lähentyisi loppukäyttäjien kieltä.