Ulla Salmela
Meurman, Otto-Iivari (1947). Asemakaavaoppi. Otava, Helsinki.
* * *
Otto-Iivari Meurmanin Asemakaavaoppi kuuluu eittämättä suomalaisen kaupunkisuunnittelukirjallisuuden klassikoihin. Vuonna 1947 julkaistu teos täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Se toimi siltana sotia edeltäneen ajan kaupunkisuunnitteluideoiden ja hyvinvointi- ja lähiö-Suomen kaavoituksen välillä ja palveli monia arkkitehtisukupolvia oppikirjana.
Otto-Iivari Meurman valittiin vuonna 1940 Teknillisen korkeakoulun asemakaavaopin professoriksi, ensimmäiseksi sellaiseksi Pohjoismaissa. Kattavan suomenkielisen oppikirjan tarve oli Meurmanin työn ja alan kannalta ilmeinen. Hän kirjoitti kirjan sodan aikana, pääosin vuonna 1943. Sota vaikutti monella tavalla teokseen.
Meurmanin omat kokemukset sodan tuhoista ja niiden korjaamisesta kaupunkisuunnittelun avulla liittyivät erityisesti jatkosodan aikaisiin pyrkimyksiin jälleenrakentaa Karjalaa. Meurman toimi vuosina 1941–1942 takaisin vallatuista alueista vastanneen rakennustoimiston asemakaava-asiantuntijana. Meurmanin työkenttään kuuluivat hänen entisen kotikaupunkinsa Viipurin yleiskaavoitus- ja jälleenrakennusohjelman laadinta. Sodan tuhot loivat myös tilaa uusille, tulevaisuussuuntautuneille ajatuksille hyvästä suunnittelusta.
Meurman oli ollut tuottelias kirjoittaja jo ennen Asemakaavaoppia; omaa kirjallista pohjaa oppikirjalle löytyi runsaasti. Esimerkiksi hänen vuonna 1938 julkaistu artikkelinsa Keksintöjen kirjaan on tiivis esitys kaupunkisuunnittelun perusteista. Artikkelissa määriteltiin asemakaavaoppi erityiseksi ”kaupunkien rakentamis- ja järjestelyopiksi, joka teknillis-tieteellisesti pyrkii selvittämään kaupunkien rakentamiseen liittyviä monipuolisia kysymyksiä ja ohjaamaan kaupunkien suunnittelun määrätietoisille urille”. Meurmanin esittämä määritelmä korostaa kaavoituksen tieteellistä perustaa ja kaavoittajia kaupunkien parhaan kehityksen asiantuntijoina. Sama eetos oli Asemakaavaopin perustana. Asemakaavaoppi vankisti kaavoituksen tieteellisyyttä ja asemaa omana oppialanaan myös uudella suomenkielisellä kaavoituksen terminologialla; elämään kirjan esittelemistä termeistä jäi muun muassa ”lähiö”.
Sota hidasti Asemakaavaopin julkaisemista muutamalla vuodella ja se ilmestyi lopulta vuonna 1947. Meurman itse mainitsi teoksen kohderyhmiksi arkkitehtiopiskelijoiden ohella muun arkkitehtikunnan sekä kuntien ja valtion virkamiehet ja päättäjät, jotka olivat tekemisissä kaavoituksen kanssa. Kirjasta oli ilmeisesti arkkitehtien koulutuksessa käytössä käsikirjoitusversio jo ennen painettua julkaisua. Meurman kertoi itse muistelmissaan opetusmetodikseen sen, ettei hänen luennoillaan saanut tehdä muistiinpanoja, vaan tuli kuunnella, katsella ja keskustella – loput opiskelijat saivat sitten lukea Asemakaavaopista.
Sota vaikutti paitsi kirjan julkaisemiseen myös sen sisältöön monella tavalla. Poikkeustilanne katkaisi yhteyksiä muihin maihin, minkä vuoksi esimerkiksi suuri osa kirjan lähdeaineistosta on sotaa edeltävältä ajalta. Ajalleen uskollisena Meurman haki tukea suunnittelutyölleen ja teorioilleen numeroista, tilastoista, joiden laatiminen myös seisahtui sodan vuoksi. Sota ja sen tuoma epävarmuus vaikuttivat vahvasti Asemakaavaopin ajatuksiin uudelleen rakentuvasta yhteiskunnasta ja sitä parhaiten palvelevasta suunnitteluideologiasta.
Sodanaikaisen kaupunkisuunnittelun voi ajatella pyrkineen “jälleenrakentamaan” ihmisten uskoa tulevaisuuteen sekä vahvistamaan taistelutahtoa. Tätä kuvasi esimerkiksi sodassa kärsineiden Karjalan kaupunkien uudelleenkaavoittaminen jo jatkosodan aikana. Sodan tuhojen tilalle voitaisiin nyt luoda entistä parempia elinympäristöjä, ajattelivat arkkitehdit, jotka näkivät itsensä jälleenrakennuksen upseereina. Sota-ajan luoma pakko tuhojen korjaamiseen yhdistyi heidän työssään innovaatioihin.
Asemakaavaopin keskeistä uutta sisältöä on hajakeskitykseen perustuva lähiöperiaate, joka vaikutti olennaisesti Suomen sodanjälkeiseen kaupunkirakentamiseen. Kirjan esittelemiin innovaatioihin kuului muun muassa asumalähiön käsite.
Kirjan lähiöajattelussa olennaista oli asuinalueiden hajakeskittäminen, niiden sisäinen hierarkkinen rakenne sekä luonnon ja perheen keskeinen asema. Asumalähiöt muodostivat asumakuntia, ja hajakeskityksessä asumakunnat puolestaan erotettiin toisistaan rakentamattomilla alueilla, metsillä, viljelyksillä tai puistoilla. Kaupungit muodostuivat asumakuntien lisäksi liikekeskustasta, tehdas-, varasto- ja liikennealueista. Nämä erotettiin toisistaan ja asuinalueista viheralueilla.
Asemakaavaopin lähiöajattelun arvopohja kiinnittyi vahvasti varhaisen modernisaation ajalta peräisin olevaan puutarhakaupunkiaatteeseen. Siihen yhdistyivät uudemman kaupunkisuunnittelun ainekset, kuten tanskalaisen O. Danneskiold-Samsoen asumakunta-asumalähiö-asumasolu -jäsentely sekä anglosaksiset neighbourhood unit -mallit. Lähiöajatteluun puutarhakaupunkiaatteesta kantautuneet perinteiset arvot vastasivat osaltaan järjestyksen ja vakauden tarpeeseen vaikeina vuosina. Taustalla oli usko siihen, että suunnittelija tietää mikä on kansalaiselle parasta ja miten lähiöaate palvelee koko yhteiskunnan tavoitteita.
Meurmanin ansio ei ollut vain uutta luovissa ajatuksissa, vaan myös erilaisten ja jo pitkään kaupunkisuunnittelussa vaikuttaneiden ainesten yhdistämisessä. Hajakeskitykseen yhdistyi puutarhakaupunkien ja omakoti-ihanteen periaatteita, jotka periytyivät edeltävältä vuosisadalta, ja kirjassa esitetyt väljyyden, valoisuuden, vihreyden ja funktionaalisuuden ihanteet olivat ainakin teorian tasolla syntyneet maailmansotien välillä. Kolmas Asemakaavaopissa erottuva suunnitteluihanne, lähiöt, oli sekin itse asiassa syntynyt jo 1920-luvun lopulla. Epävakaassa yhteiskunnallisessa tilanteessa Asemakaavaoppi tuki vakautta korostavaa asumisen mallia, jossa yhdistyivät nämä moninaiset ainekset.
Meurman vieraili sotavuosina Saksassa, jossa ajan arkkitehtuuriajattelua leimasivat muun muassa antiurbanismi ja kansallishenki sekä kotia, maata, omavaraisuutta ja ahkeruutta korostavat suunnitteluihanteet. Vaikka poliittinen kehys oli Saksassa aivan toinen, on helppo nähdä, miten vaivattomasti nämä ihanteet sovittautuivat Meurmanin aiempiin ihanteisiin, kuten puutarhakaupunkiaatteeseen. Ajan asunto- ja väestöpoliittiset tavoitteet ruokkivat myös kodin, erityisesti omakotien, perheiden ja omavaraisuuden varaan nojautuvaa kaupunkisuunnittelua. Tämä näkyi vahvasti Asemakaavaopissa. Ne loivat pohjaa vahvalle kansalle sekä yhteiskunnan vakaudelle ja turvallisuudelle.
Asemakaavaopin tuoreimmat ainekset mukailivat amerikkalaisen Lewis Mumfordin teosta The Culture of Cities (1938; Kaupunkikulttuuri, ruotsinnos 1942, suomennos 1949), jossa kaupunki kuvataan kokonaisvaltaisena organismina, kuin puuna. Meurman havainnollistikin kaupunkikäsitystään Asemakaavaopissa puun muotoon piirretyllä kaaviolla.
Asemakaavaopissa järkiperäisen suunnittelun idea ulottui kaupungeista maaseudulle, asutuksista asumaseutuihin ja koko valtakuntaan: “Suunnittelua tarvitaan kaikkialla.” Valtakunnansuunnittelussa näkyi arkkitehtien pyrkimys vahvistaa omaa rooliaan ja kaavoituksen merkitystä koko yhteiskunnan jälleenrakennustyössä. Meurman argumentoi vahvasti tämän pyrkimyksen puolesta korostamalla suunnitelmallista kaavoitusta kaikilla tasoilla, paikallisesta alueelliseen ja valtakunnalliseen. Kaavoituksella turvattaisiin koko maan tasapainoista kehitystä ja yhteiskuntarauhan säilymistä.
Arkkitehtiliitolla, jonka puheenjohtajana Meurman toimi 1940-luvun alussa, oli merkittävä vaikutus siihen, että aluesuunnittelun (seutukaavoituksen) läpimurto tapahtui Suomessa jatkosodanaikaisen jälleenrakentamisen myötä. Valtakunnansuunnittelu puolestaan kehittyi vähitellen maankäytön ohjaamisesta kohti kokonaisvaltaisempaa, valtiojohtoista ja erilaisia tietoaineistoja hyödyntävää maan eri osien kehityksen ohjausta.
Suorimmin kirjoittamisajankohta, eli sodan ja ilmahyökkäysten todellisuus, näkyy Meurmanin kirjoittaessa “asemakaavallisesta ilmasuojelusta”. Perusajatuksena oli, että järjestelmällisellä kaupunkirakenteen suunnittelulla voidaan vähentää sodan tuhoja kaupungeissa. Perinteisen paloturvallisen kaavoituksen leveät palovyöhykkeet ovat yksi keino suojata asuinalueita, satamia, voimalaitoksia ja muita mahdollisia hyökkäyksen kohteita. Samaan tapaan myös hajakeskitys, Meurmanin tuonaikaisen kaupunkisuunnittelun pääajatus, suojaisi pahimmilta sodan tuhoilta. – Tosin, Meurman kirjoitti, atomipommien aikakautena “ei kaupunkeja voine rakenteellisella ilmasuojelulla pelastaa kokonaankin tuhoutumasta”.
Perinteisestä arvopohjasta ja varhaisemmista suunnitteluihanteista huolimatta nostalgia ei ole kirjan taustavire, vaan nykyisyys ja nykyaikaisuus nähdään kirjassa myönteisinä arvoina. Järkiperäisyys, tuotannon tehostaminen ja tieteelliset normit näyttäytyvät tienä onnelliseen moderniin elämään. Asemakaava elää ja on aikansa lapsi, kirjoitti Meurman.
Kirjallisuus
Helamaa, Erkki (1983). 40-luku, korsujen ja jälleenrakentamisen vuosikymmen. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki.
Korvenmaa, Pekka (1992). Sota tuhoaa, sota järjestää: arkkitehdit ja kriisi. Teoksessa: Arkkitehdin työ: Suomen arkkitehtiliitto 1892–1992. Toimitus: Pekka Korvenmaa. Helsinki: Rakennustieto, 1992. s. 113–127.
Kuchenbuch, David (2015). Architecture and Urban Planning as Social Engineering: Selective Transfers between Germany and Sweden in the 1930s and 1940s. Journal of Contemporary History Feb 2015.
Meurman, Otto-Iivari – Huovinen, Maarit (1989). 99 vuotta Mörrin muistelmia. WSOY, Porvoo.
Nupponen, Terttu (2000). Arkkitehdit, sota ja yhdyskuntasuhteiden hallinta. Alvar Aallon Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelma tilansääntelyprojektina. SKS, Helsinki.
Salmela, Ulla (2004). Urban Space and Social Welfare. Otto-Iivari Meurman as a Planner of Finnish Towns 1914–1937. Society of Art History in Finland, Taidehistoriallisia Tutkimuksia 30. Vammala 2004.
Simovaara, Jyrki (1997). Otto-I. Meurmanin Asemakaavaoppi, suunnitteluideologia sodan varjossa. Taidehistorian pro gradu, Helsingin yliopisto.