Kaj Nyman
Nykyarkkitehtuuri hapuilee. Ponnistellaan hätkähdyttävien muotojen löytämiseksi, ikään kuin arkkitehtuurin kokija voisi yllättyä uudestaan ja uudestaan jokapäiväisestä näkemästään. Paradoksaalisesti rakennukset silti muistuttavat toisiaan, jos ne on suunniteltu samoihin aikoihin. Aikamme rakennukset ovat muotituotteita, mutta toisin kuin vaatteet tai autot ne jäävät käyttäjiensä seuraksi, kun muoti on jo kauan sitten unohtunut.
Arkkitehtuurin estetiikka muodostuu sattumanvaraisesti. Tietty muotokieli – kaareva seinäpinta, epäsäännöllinen ikkunarytmi, pituussuunnassa kalteva katto – tulee hetkellisesti suosituksi, ensin arkkitehtuurikilpailuissa, kohta myös toteutuvissa rakennuksissa. Uusilla arkkitehtuurin piirteillä saattaa joskus olla yhtymäkohtia rakennustekniikan kehitykseen. ”Ajan henkeen”, mikä se sitten onkaan, ne eivät liity mitenkään.
On surullista ajatella, että arkkitehtuuri, joka muodostaa pysyvän ympäristön jokaiselle ihmiselle ja siten vaikuttaa hänen mielialaansa, toimintakykyynsä ja persoonallisuutensa kehitykseen joka hetki, on enemmänkin sattumien summa kuin vastuullisen ajattelun tulos.
Tähänkö olemme tuomitut?
John Dewey (1859–1952) ja hänen pragmatistisen filosofiansa jatkaja Mark Johnson (1949–) tarjoavat toisen mahdollisuuden. He ovat sitä mieltä, että estetiikka ymmärretään väärin. He osoittavat, että koko taiteen kenttä muuttuu, kun tajutaan estetiikan syvä yhteys meidän jokaisen ruumiillisuuteen. Deweyn ajatuksia on luettavissa hänen suomeksikin käännetyssä kirjassaan Art as Experience/Taide kokemuksena (1934/2010). Johnson jatkaa siitä kirjassaan The Meaning of the Body: Aesthetics of Human Understanding (2007).
Lähtökohta on tämä: ”[…] elämä sujuu jossakin ympäristössä – ei vain tuon ympäristön sisällä vaan sen aiheuttamana, vuorovaikutuksessa sen kanssa” (Dewey 1934/2010, 23). Elävän ruumiin vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa syntyy kokemus. Kaikki, mikä elämässämme on merkityksellistä, perustuu puolestaan kokemukseen.
Kokemus havaittuna maailman järjestyksenä on ”idullaan olevaa taidetta”, sanoo Dewey, siinä on aavistus ”ihastuttavasta havaitsemisen tavasta, esteettisestä kokemisesta” (Dewey 1934/2010, 30). Ihmisten kokemus jokapäiväisestä ympäristöstään, heitä ympäröivästä arkkitehtuurista, voisi olla taiteen kokemista. Ei toki tietoista useinkaan, mutta kuka sanoo, että sen pitää olla sitä? Tietoisuutta tarvitaan ennen kaikkea uusiin asioihin tutustumiseen.
Estetiikka elää emootioissa. ”Emootiot […] syntyvät organismin tarpeesta olla jatkuvasti selvillä siitä mitä ympärillä tapahtuu, jotta se tämän perusteella käynnistäisi itsessään muutoksia reagoidakseen […] havaittuun hyötyyn tai haittaan. [… S]uurin osa tästä tapahtuu tietoisuuden tason alapuolella, joten kun todella tunnemme emootion, on huomattava osa olennaisesta, elämää ylläpitävästä ruumiin sopeutumisesta jo tapahtunut.” (Johnson 2007, 66) Emootioiden paikka on tilanteessa, ei mielessä tai aivoissa.
On kyse viihtymisestä elävän olennon keskeisenä elinehtona.
Ympäristö, josta Dewey ja Johnson puhuvat, on olennaisesti arkkitehtuuria. Keskeisenä osatekijänä lähes kaikissa meidän tilanteissamme arkkitehtuuri säätelee emootioitamme. Olemme jokainen olemassa meitä ympäröivän arkkitehtuurin armoilla, myös silloin kun tylsän ympäristön turruttamina yritämme käpertyä itseemme.
Miten voin sanoa, että tämä koskee jokaista? Ovathan ihmiset erilaisia sekä perimältään että kasvuhistorialtaan. Pragmatisti ei näe siinä ongelmaa. Aistimuksissamme ja tunteissamme jokainen on jatkuvassa yhteydessä ympäristöönsä, kukaan ei ole vieraantunut siitä. Arkkitehtuuri on osa meitä itseämme, ilman arkkitehtuuria meitä ei olisi olemassa, aivan samalla tavalla kuin matoja ei olisi ilman multaa.
Me koemme arkkitehtuurin toiminnassa, kun oivallamme tai tunnemme, miten se minkä teemme on ympäristön ehdollistamaa. Vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa syntyy merkityksellisyyden kokemus. Arkkitehtuuri saa siis merkityksensä siitä, että koemme mitä seuraa, kun toimimme ympäristössä vaikuttaen siihen ympäristön samalla vaikuttaessa meihin.
Toimintamme ympäristössä on olennaisesti liikettä. ”Liikkumisemme pitää meidät elämämme alusta asti ja pysyvästi kuolemaan saakka kosketuksissa maailmaamme perin tuttavallisella ja syvällisellä tavalla. Liikkumisen kokemuksessamme itse ja maailma eivät ole toisistaan erillään millään tavalla.” (Johnson 2007, 20) Arkkitehtuurikokemus syntyy ruumiillisesta liikkumisesta rakennuksissa ja rakennusten välissä ja tähän liittyvistä aistimuksista. Onko arkkitehtuuri hyvää, selviää ajan kanssa. – Staattisuudessaan paraskin valokuva kertoo arkkitehtuurista hyvin vähän.
Hyvä arkkitehti on ihmisruumiin liikkumisen asiantuntija. Hyvä arkkitehtuuri tuottaa joka kerta, kun se on käytössä ihmisruumiille mielihyvää.
Käyttö on arkkitehtuurin keskeinen käsite. Esineet eivät tarjoa meille vain visuaalista muotoaan, ne tarjoavat kaiken aikaa myös sen, mihin niitä voi käyttää (Johnson 2007, 160). Kohtaamistamme tarjoumista (psykologi J.J. Gibsonin termi affordance) opimme esineitten ja niihin liittyvän toiminnan merkityksen. Mutta tarjouma toteutuu vain silloin, kun havainto ja toiminta vastaavat toisiaan. Se taas edellyttää, että ympäristö ja sen käyttäjä sopeutuvat toisiinsa. Arkkitehti saa aikaan tämän sopeutumisen, jos hän on oivaltanut, että hänen taiteensa on ennen muuta käyttötaidetta.
Tämä tarkoittaa, että itsessään arkkitehtuuri ei ole merkityksellistä. Arkkitehtuuri muodostuu merkitykselliseksi vain sikäli kuin se tulee osaksi ihmisten elämää. Ja tämän aseman arkkitehtuuri saavuttaa vain, jos se on käyttökelpoista ihmisten toimissa. Arkkitehtuurilla on sitä enemmän merkitystä, mitä enemmän se auttaa meitä tulemaan maailmassamme toimeen, mitä paremmin se lisää elämäntaitoamme. Mikään ei voisi olla kauempana vau-arkkitehtuurin hetkellisestä hätkähdyttävyydestä.
Johnsonin Deweyltä löytämä lause selventää asiaa lisää: ”Asioille on kuvaavampaa se minkä ne mahdollistavat kuin se mitä ne välittömästi ovat” (sit. Johnson 2007, 265). Arkkitehtuuri, tarjoumia täynnä olevana toimintamme ympäristönä, on sitä merkityksellisempi meille, mitä monipuolisemmin se mahdollistaa elämäntoimintojamme liikkuessamme siinä, ja sitä merkityksettömämpi, mitä yksipuolisemmin se pakottaa elämään tiettyjen “funktioiden” mukaan. Funktionalismi oli oikeassa moittiessaan ihmisten arjesta vieraantunutta arkkitehtuuria, väärässä määritellessään kategorisesti, mikä on käyttö, jota silmälläpitäen rakennetaan. Haluttiin arkkitehtuurista arkkitehtien asia. Käyttäjä syrjäytyi. Unohtui, että keskeistä arkkitehtuurin taiteessa on herkkyys sille, mitä arkkitehtuuri merkitsee jokapäiväisessä käytössä jokaiselle ihmiselle.
Käyttötaiteen sijasta arkkitehtuuri on vakiintunut kuvataiteeksi, visuaaliset aspektit korostuvat rakennetun ympäristön suunnittelussa ja rakennustaiteen arvostamisessa psykologisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten kustannuksella. Olennaista olisi jokaisen arkkitehtuuriteoksen kohdalla pohtia visuaalisuuden sijaan, mitä ympäristön käyttöä se tekee mahdolliseksi, mitä mahdottomaksi. Miltä arkkitehtuuri “näyttää” on merkityksellistä sikäli kuin tämä mahdollistaa käyttöä. On arkkitehtuuria, vaikkapa hautakappeli, jonka visuaalinen ilme selvästi on osa käyttöä. Vaikuttaako asunnonkin visuaalinen ilme sen käyttöön?
Esteettinen kokemus on sitä, että kokee, miten maailman asiat ovat ilmaisevuutta täynnä (Dewey 1934/2010, 130–131). Mitä arkkitehtuuri, joka on kokemuksena joka päivä läsnä jokaisen ihmisen elämässä, näin ollen ilmaisee? Se ilmaisee kestäviä ”inhimillisen yhteisöelämän arvoja”, sanoo Dewey, ja jatkaa: ”Se ’representoi’ muistoja, toiveita, pelkoja, tarkoitusperiä ja pyhiä arvoja ihmisillä, jotka rakentavat jotakin suojatakseen perhettään, suodakseen alttarin jumalilleen, taatakseen paikan lakien säätämiseen tai linnoittautuakseen hyökkäyksiä vastaan. Ellei juuri arkkitehtuuri ilmaise parhaimmin inhimillisiä pyyteitä ja arvoja, on arvoitus, miksi rakennelmia kutsutaan palatseiksi, linnoiksi, kodeiksi, kaupungintaloiksi ja toreiksi. Toisin kuin aivoissa muhivat haaveksumat, jokainen tärkeä rakennus on ilmiselvästi arvokas muistojemme varasto ja valtava vaalimiemme odotusten rekisteri. [… R]rakennukset onnistuvat kaikista taideteoksista parhaiten ilmaisemaan olemassaolon vakautta ja kestävyyttä.” (Dewey 1934/2010, 269, 280) Arkkitehtuuri säilyttää merkityksiä.
Arkkitehtuurin estetiikka on jokaiselle kyseessä olevan arkkitehtuurin käyttäjälle yhdysside, vahva tai heikko, kaikkeen siihen, mikä tekee meistä ihmisiä, ja samalla yhdysside muihin ihmisiin. ”Esteettinen kokemus on jonkin sivilisaation elämän ilmentymä, tallenne ja juhlistus, kehityksen edistämiskeino ja myös perimmäisin arvostelma sivistyksen laadusta” (Dewey 1934/2010, 393).
Arkkitehtuuri on jokaisen mahdollisuus kokea taidetta arkielämässään. Taide ”elvyttää meidät tottumustemme velttoudesta ja sallii meidän unohtaa itsemme antaessaan meidän ilahtua siitä, että voimme kokea maailman ympärillämme” (Dewey 1934/2010, 130). Tämän lahjan arkkitehtuuri voisi antaa käyttäjilleen.
Olen korostanut arkkitehtuurin merkitystä jokapäiväisessä elämässämme. Se ei tarkoita, että arkkitehtuuri olisi luonteeltaan banaalia. Päinvastoin. Se tarkoittaa, että arkkitehtuuri, niin hyvä kuin huonokin, saa maailmanhistoriallisen merkityksensä siitä, että se vaikuttaa jokaiseen ihmiseen joka hetki. ”Teokset, joiden merkitykset ovat tulleet objektiivisesti ilmaistuiksi, kestävät. Ne muuttuvat osaksi ympäristöään, ja juuri vuorovaikutus tämän ympäristön osan kanssa on sivilisaation elämän jatkuvuuden edellytys.” (Dewey 1934/2010, 394) Vievätkö Frank Gehryn, Zaha Hadidin tai Bjarke Ingelsin rakennukset sivilisaatiota eteenpäin yhtä hyvin kuin Puu-Käpylä, Olympiakylä ja Käärmetalo? ”Niin kauan kuin taide on sivilisaation kauneussalonki, taiteesta tai sivilisaatiosta ei ole takeita”, kirjoitti Dewey 1930-luvulla (Dewey 1934/2010, 413).
Mikä on siis vikana vau-arkkitehtuurin estetiikassa?
Arkkitehtuuri on muiden taiteiden tavoin muodostunut instituutioksi, joka alan julkaisujen kautta omilla ehdoillaan määrittelee, mitä on kulloinkin pidettävä hyvänä arkkitehtuurina – rakennustaiteena. Miltä rakennus näyttää valokuvassa tulee tärkeämmäksi kuin mitä se merkitsee käyttäjilleen. Suurin osa juhlituista arkkitehtuuriteoksista unohtuu pian muodin hakeutuessa aina vain uusiin suuntiin.
Kun tulen rautateitse Helsinkiin, olen tottunut katselemaan Töölönlahden ja ratapihan yli tuttua näkymää, eduskuntataloa ja Finlandiataloa, Kansallismuseon tornia, merkityksellisiä rakennuksia. Nykyään niitä ei enää näe. Maisema on muuttunut kauhistuttavalla tavalla. Näkyy julkisivuja, joista ei parhaallakaan tahdolla löydä viitteitä merkityksellisyydestä, vaikka ollaan valtakunnan paraatipaikalla.
Mietin, mitä kaikille suomalaisille merkityksellisiä rakennuksia eri ajoilta lähistöltä löytyy. Rautatieasema. Stockmann. Sokos. Lasipalatsi. Kiasma. Eduskuntatalo. Kansallismuseo. Hakasalmen huvila. Finlandiatalo. Olympiastadion. Helsingin kaupunginteatteri. Helsingin yliopiston uusi Kaisa-kirjasto. Sen takana koko empire-kaupunki.
Kiistatta hyvää arkkitehtuuria, ja paljon, parin neliökilometrin alueella. Uuden tyhjänpäiväisen arkkitehtuurin aiheuttaman kiukun vastapainoksi tuntuu hyvältä ajatella, että nämä rakennukset ruumiillisesti aistittavassa esineellisyydessään ovat kaikille käyttäjilleen merkityksellisiä samalla tavalla kuin niillä on syvä merkitys oman ruumiini esteettisessä kokemuksessa. Sellaisiin saavutuksiin arkkitehdit ovat eri aikoina yltäneet. Rakennuksista saatetaan olla monta mieltä, mutta se ei vähennä niiden merkitystä. Ne ovat meidän suomalaisten yhteistä inhimillistä pääomaamme. Arkkitehtuuri on yhteistä sivistystämme.
Arkkitehdeille on tyypillistä kyynisyys: arkkitehtuurista on turha puhua, eivät ihmiset sitä kuitenkaan ymmärrä. Näin saattaa olla, jos liikutaan puheen tai kirjoituksen tasolla. Mutta jokainen ymmärtää käyttämäänsä arkkitehtuuria tunteittensa tasolla – tietää, viihtyykö siinä vai ei. Kyynisyys, jos sen katsotaan oikeuttavan välinpitämättömyyteen, ei ole moraalisesti puolustettavissa. Jokaisella rakennuksella, vaatimattomimmallakin, on tehtävänsä osana kulttuurin virtaa. Hyvä arkkitehtuuri säilyttää ihmisyyttämme.
Arkkitehtuurin laatu ei ole mielipidekysymys. Arkkitehtuurin esteettinen kokeminen on osallistumista rakennetussa ympäristössä vallitsevien suhteiden järjestykseen. Jokainen, olkoot hänen henkilökohtaiset mielipiteensä mitkä tahansa, on siinä mukana, ottamassa maailmaa haltuunsa yhdessä muiden kanssa. Arkkitehtuurista riippuu, tapahtuuko se väkinäisesti ja vaivalloisesti vai sujuvasti ja luontevasti, elämästä nauttien.