Teemu Holopainen
Arkkitehtuurin historiassa muodon rooli on vaihdellut aikakausittain. Roomalainen arkkitehti Vitruvius kirjoitti ensimmäiset laajalti tunnetut ”reseptit”, kuinka suunnitella hyviä rakennuksia kaupunkiin. Tämä tapahtui 50 eaa. Roomassa. Tästä alkoi eurooppalaisen arkkitehtiammattikunnan kehitys. Kirkon ja kuninkaiden valta-aikoina muotoon ja ornamentiikkaan liittyvät alan dogmat määrittivät kulloisenkin aikakauden rakennustaidetta muun taiteen rinnalla. Niitä kutsuttiin myöhemmin ismeiksi. 1900-luvulla maailman kaupungistuminen ja rakentaminen kiihtyi siinä määrin, että muotodogmit menettivät merkityksensä. Taistelu toiminnan järjestämisen ja muodonannon välillä alkoi. 1920-luvulla Mies Van Der Rohe lanseerasi fraasin “less is more” modernismin muotokielen motoksi. Saksan Dessaussa Bauhaus-koulu tarkensi aihetta ”form follows function” -manifestilla pyrkiessään korostamaan toiminnan tarpeita muodon sijaan. Näillä prinsiipeillä rakennettiin länsimaissa merkittävä määrä yhdyskuntarakennetta läpi 1900-luvun. 70-luvulla hippiliike tarttui arkkitehtuuriinkin ja Robert Venturi julisti ”less is bore” mainostaessaan iloisempia muotoja arkkitehtuuriin. Arkkitehtuurin hippiaika, post-modernismiksi kutsuttu, jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo 80-luvulla Philip Johnson vei huomioin muodosta arkkitehdin työn kuvaan lanseeraamalla ”I am a whore” fraasin. Arkkitehtuurin ruumiista irtautuminen oli alkanut.
Frank Gehryn ekspressiiviset sotkut ja Bilbaon Guggenheim ovat tavallaan muoto– toiminta -taistelun rigor mortis, kuolonkankeus. Huomion kipeät muotoilut saivat lehdistön määrittelemään trendin wau-arkkitehtuuriksi. Tällä kai pyrittiin pitämään arkkitehdit perinteisessä muodonannon taiteilijaroolissa, vaikka alan kärki oli jo siirtynyt arkkitehtuurin määrittelyssä vahvasti politiikan puolelle. Esimerkkeinä mainittakoon Rem Koolhaasin ja Bjarke Ingelsin näkemykset nykyarkkitehtuurin roolista kiihtyvästi kaupungistuvassa maailmassa.
Tällä hetkellä käynnissä olevan Guggenheim Helsinki -suunnittelukilpailun sanotaan olevan arkkitehtuurin olympialaiset. Kilpailuun osallistui 1715 ehdotusta. Se lienee siis paras kilpailu osoittamaan mitä on arkkitehtuuri vuonna 2015. Kilpailuohjelmassa määriteltiin paljon sosiopoliittisia tavoitteita, joita toivottiin saatavan aikaan rakennusta suunnittelemalla annettua tilaohjelmaa samalla toteuttaen. Museosuunnitelman toivottiin tuovan muun muassa uutta kulttuuria taide- ja tiedeopetukseen sekä vahvistavan pohjoismaisten ideaalien (nordic ideals) konkretisoitumista yhteiskunnassa. Arkkitehtuurilta odotetaan siis paljon.
Kilpailun ensimmäisen vaiheen palautuspäivän aattona 9.9.2014 lanseerattu varjokilpailu, Next Helsinki, määritteli myös hyvän kansalaisyhteiskunnan ainekset tavoitteikseen samalla kritisoiden rivien välistä Guggenheimia eliittikapitalismin symboliksi. Guggenheim-gatea seuratessa vaikuttaa siltä, että arkkitehtuuri nimenomaan halutaan nähdä joko jonkinlaisena talouspolitiikan välineenä tai sitä kritisoivana yhteiskunnallisena sosiaalipolitiikan manifestina. Ei niinkään rakennustaiteena. Vähän samoin kuin 90-luvulla musiikkityylisuunta nimeltään grunge yritti kapinoida musiikkiteollisuutta vastaan tekemällä musiikkia. Tällainen ristiriita on ollut arkkitehtikunnassa läsnä ilmeisesti aina. Halutaan suunnitella hyvää ympäristöä, mutta kun toimeksiannot ovat “vääriä” niin siirrytään suunnittelemaan toimeksiantoja hankkeiden sijaan. Vain tilaajat usein puuttuvat.
”Help us seize this opportunity to highlight the city’s singularity, and its residents’ appetite for social, environmental and cultural justice. We challenge you to send us your realistic, visionary and well researched ideas for the Next Helsinki!”
–www.nexthelsinki.org
Mutta seepra ei pääse raidoistaan. Guggenheim Helsinki suunnittelukilpailun tuomariston puheenjohtaja Mark Wigley totesi Helsingin Sanomissa, että museoarkkitehtuuri on kriisissä. “Vaikka taide ja sen esittäminen ovat muuttuneet videotaiteen, installaatioiden ja digitaalisuuden myötä, museoarkkitehtuurissa tehdään edelleen samanlaisia valkoisia laatikoita kuin viime vuosisadalla” (HS 13.9.2014). Hän siis viittasi muotoseikkoihin peräänkuuluttaessaan uutta sisältöä arkkitehtuuriin. Sisältö ei kuitenkaan muodosta välitä. Uskonkin että kilpailun voittaa juuri “valkoinen laatikko”, koska sellainen muoto ja väri häiritsevät vähiten sekä nykyarkkitehtuurin että nykytaiteen sisältöä.
Nykyarkkitehtuurissa muodolla ei ole merkitystä, eikä muotoseikat määritä arkkitehtuurin ajankuvaa. Ylitsepursuavan viestinnän aikakautena arkkitehtuurissa muotoa tärkeämpää on ylevä ja kirkas konsepti, eli kutkuttavasti viestitty tarina, joka toimii kuin brändi. Sekä Guggenheim Helsinki että Next Helsinki -kilpailut etsivät molemmat arkkitehtuurin wau-konsepteja, joilla rakentaa tarinaa. Ensimmäinen haluaa yhdistää tarinassa taidemuseon Helsinkiin ja jälkimmäinen ei.
Konseptit ja tarinat liittyvät kuitenkin aina hetkeen, josta aika ajaa ohi. Loistavasta konseptiarkkitehtuurista jää lopulta jäljelle vain fyysiset kuoret edellyttäen, että jotain onnistuttiin konseptoinnin sivussa myös rakentamaan. Sanotaan, että arkkitehtuuri vastaa kysymyksiin, joita ei ole kysytty. Olisiko nykyarkkitehtuurin kysymätön kysymys juuri rakennuksen muoto? Muoto, joka jää jäljelle ja muodostaa kaupungin historiaa seuraaville sukupolville, kun maailma muuttuu. Identiteettikriisin ympyrä sulkeutuu. Arkkitehtuuri on ehkä vieläkin rakennustaidetta.