Jani Päivänen
Berglund, Eeva & Kohtala, Cindy (toim.) (2015). Uusi Helsinki? 11 näkökulmaa kaupungin mahdollisuuksiin. Kustannusosakeyhtiö Nemo, Helsinki. 365 s. ISBN 978-952-240-292-9.
* * *
Tässäpä kotikaupungistani kertova järkäle, jonka paksuus kohotti odotuksia ja paino samoin. Parhaan kahvipöytäkirjan tavoin se kertoo asiansa kolmella kielellä ja kymmenin hienoin valokuvin. Mutta mistä se oikein kertoo? Vielä nyt luettuani koko katalogin mietin, onko kyseessä vain kirjoituskokoelma vai teos, jolla jokin yhtenäinen teema? Käsite kaupungin mahdollisuudet, tai toisella kotimaisella, a city unfolding, joustaa siinä määrin joka suuntaan, että etsin jäntevämpää sidosta, jolla kirja yhdistyy samaksi niteeksi. Se taitaa löytyä toimijuudesta, vallasta jolla kaupunkia tehdään. Sundmanin ja Helanderin Kenen Helsinki: Raportti kantakaupungista -pamflettiin (1970) viitataankin johdannossa esikuvana.
Kritiikkiä kolmella kielellä
Paksuun niteeseen on mukava tarttua: suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset versiot artikkeleista ovat kukin kokonaisina ja omilla kuvituksillaan, jolloin jokainen kieliversio tuo hieman lisää selailijalle. Lisäksi artikkeleiden poskeen on sijoiteltu pikku tietolaatikoita. Käydäänpä käsiksi, ja laitetaan kursiivilla muistiin käsitteitä, jotka voi olla hyvä muistaa jatkossa kaupungin kehityksen ymmärtämiseksi.
Ensimmäinen osa on nimeltään ”Metropoliunelmia”. Se tuo pienen tarinan suureen kontekstiin. Kohtala ja Paterson kertovat Töölönlahden taannoisesta yhteisötila Happihuoneesta. Tarina väliaikaisesta tilasta vaihtoehtoisine elämäntapailijoineen alkaa Helsingin kulttuurikaupunkivuodesta 2000 ja päättyy designpääkaupunkivuoteen 2012. Töölönlahdelle syntyy elävä luovan ja määrittelemättömän yhteisötoiminnan alue, joka lopulta jää töykeän pääkonttoreiden rivistön alle, mutta tarinana enteilee tulevaa kaupunkiaktivismin nousua. Tuo tarina jatkuu Schulmanin ja Mäenpään kirjoituksessa Helsingin kuumista lähteistä: Dodo ry:n kaupunkiviljelykeskus Kääntöpöydästä, itseorganisoituneesta Maunulasta, Kallio-liikkeestä, mikroyrityksistä ja ruokapiireistä. Heidän näkemystään aktivismin voimasta kaupungin dynamiikassa voi pitää optimistisena – ylioptimistisenako, sen aika näyttää.
Arkkitehtuurikriitikko Jonathan Glancey sen sijaan suomii kansainvälisten brändien latistavaa vaikutusta Helsinkiin, nykyarkkitehtuurin esikaupunkimaisuutta ja tyhjänpäiväistä globalismia. Kursiivikäsitteeksi valittakoon Saarisen juustoburgeroitu rautatieasema. Tuon mielikuvan karkottaakseen Palace-hotellista iäksi karkotettu Glancey kiirehtii elämään mahdollisimman paljon autenttisia Helsinki-kokemuksia, alkaen Marskin snapseista ravintola Savoyssa. Tarja Nurmen artikkeli Etelärannan-Kanavarannan muutoksista ammentaa myös omista kokemuksista ja nostalgiasta. Alue on tunnetusti lukemattomien toteutumattomien suunnitelmien hämärä kohde. Entinen parkkialue kohotetaan strategioiden tasolla paraatipaikaksi. Kuitenkin arkkitehtuuri- ja design-museo, samoin viiden tähden hotelli, jäävät kerta kerran jälkeen toteutumatta ja alueelle sallitaan viimeksi Helsinki Allas -meriuimala, jossa ”kaikenmuotoiset suomalaiset saavat paljastaa napansa”. Paraatipaikka otetaan ”kaupalliseen viihdekäyttöön”. Jos artikkeli olisi kirjoitettu vuotta myöhemmin, se joutuisi ehkä toteamaan, että kaupunkilaiset todella viihtyvät uudessa meriuimalassaan eikä kympin lipuista ole kuulunut napinaa.
Täydentämällä ja suojelemalla
Tristan Hughesin ja Eeva Berglundin artikkeli Vuosaaren Meri-Rastilan tiivistämisen vaihtoehdoista on mielestäni kirjan arvokkainta antia. Se korostaa lähimetsien merkitystä kaupungissa, mutta kertomus kuvaa käänteistä NIMBYä: analyysin mukaan kaupunki suosii helppoa makrotason täydennysrakentamista, jossa täytetään väylien väliin jääneitä isoja viheralueita. Paikalliset aktivistit ja arkkitehdit suosittelivat tilalle mikrotason täydennysrakentamista, joka täydentää korttelitasolla, oikeasti hyödyntäen jo olevia putkia, katuja ja palveluita. Monialainen OURCity -ryhmä valmisteli yhteistyöllä asukkaiden ja virkamiesten kanssa vaihtoehtokaavan, joka tukisi sosiaalisia tavoitteita, täydentäisi välejä korttelikohtaisilla paikkauksilla ja säästäisi Rastilan metsän. Valtuusto kuitenkin hylkäsi tämän vaihtoehdon ja samalla läpikäydyn osallistavan suunnitteluprosessin hyödyntämisen. Kirjoittajien tulkinnan mukaan päättäjille helpointa on seurata ja toteuttaa kaavahierarkiaa, asemalta lähtenyttä suunnittelujunaa, mikä uhkaa jatkossakin suunnata rakentamisen lähimetsiin.
Mukana on laadukas sarja rakennussuojelua ja -kierrätystä koskevia kirjoituksia Hietsun paviljongista (Ville Ylönen), Oranssin Kokostehtaasta (Vesa Peipinen) ja Lasipalatsista (Pia Ilonen). Ilahdun paitsi Lasipalatsi-Rexin kulttuurisen hengen kuvauksesta (”pieni iloinen basaari hienoine auloineen”), myös siitä, että palatsin perustuksien myllertämistä uuden tuntemattoman alamaailman luomiseksi ei etukäteen paheksuta. Hella Hernberg pohtii Pitäjänmäkeä koskevassa artikkelissaan niitä mahdollisuuksia, joita piilee toimistorakennusten kierrättämisessä asumiseen ja pienyritystoimintaan. Toteutustavoiksi hän ehdottaa ryhmärakennuttamista ja yhteisörahoitusta – näissä on varmasti itua. Vielä lopuksi Juha Ilonen, kerroksellisen arkkitehtuurin tutkija ja toteuttaja, puolustaa sattuma-arkkitehtuuria ja vahinkoja ja kritisoi raikkaasti persoonallisuuden kontrollointia.
Moniäänisyys?
Toimittajien mukaan teokseen kutsuttuja kirjoittajia yhdistää rakkaus Helsinkiin, asiantuntemus ja kansainvälinen konteksti. Tekijät kirjoittavatkin ansiokkaasti asioista, joihin ovat itse olleet osallisina, helsinkiläisinä ja kansainvälisinä toimijoina. Kokemuksen rikastama teksti toimii ilman passiivimuotoja tai abstrakteja pyörittelyjä. Tämä lienee myös etevän toimittajaparin ansiota. Toisaalta kirjoittajien aktivistiagenda vaivasi ainakin tätä lukijaa ajoittain. Vaikkapa rakennusliikkeille osoitetaan heittoja, joita ei välitetä perustella: nekö nimenomaan haluavat rakentaa luksusta, asuntosaunoja tai autopaikkoja? Entä kysyntä tai kaavanormit? Intohimo kävelee joskus analyysin yli: ”merinäköalojen varaaminen maksukykyisille on jo haurastuttanut poliittista luottamusta”. Päinvastaistakin olen kuullut.
Keiden ääni siis kirjassa kuuluu ja keiden ei? Kirjoittajalista – aktivisti-tutkijat, kaupunkitutkijat, arkkitehtuurikriitikko, arkkitehti-arkkitehtuurikriitikko jne. – toistaa itseään. Ketkä puuttuvat? Ainakin kaavoittaja ja rakennuttaja, nuo kaupunkirakentamisen leipäpapit, joiden pitäisi saada aikaan asunnot kasvavan kaupungin tarpeisiin. Heillä on valtaa, mutta ehkä he tekevät vaikeita valintoja ja ehkä heidänkin tarinansa olisi kertomisen arvoinen? Mehukkaimmat tarinat löytynevät vasta heidän muistelmistaan.