Kaavoituksen piirissä käytävien kansalais- ja asiantuntijakeskusteluiden tavoitteena on hyvien elinympäristöjen synnyttäminen. Asukkaat toivovat puheenvuoroissaan alueiden omaleimaisuuden säilyttämistä, ja maasta tuskin löytää kaavoittajaa, jolle genius loci -käsite ei olisi tuttu. Johtoajatuksena tuntuisi olevan jonkinasteinen tarve ainutkertaisten ja omaleimaisten alueiden synnyttämiseen. Lainsäädännössä tarve näyttää kuitenkin olevan toisenlaista – täynnä vääränlaista kiihkoa. Puhuttaessa yhteiskunnan tarpeesta kaikki sen pohjalta tehdyt toimet vaikuttavat vääjäämättömiltä onnellisuuden tai elossapysymisen edellytyksiltä. Ymmärrän toki hyvin, että pakolaisista tai työttömistä puhuttaessa tarpeeseen kytketty retoriikka on luontevaa, mutta kaavoituksen yhteydessä kyse on enemmänkin jonkinasteisesta halusta tai ryhmäintohimosta. Useimmiten nämä osoittautuvat taloudellisiksi.
Jonkinlaisena osoituksena yksilöllisten ja yhteisöllisten tarpeiden erilaisesta luonteesta käy esimerkiksi se, että muussa lainsäädännössä esiintyvä tarveharkinnan käsite liittyy korostetusti vain taloudellisiin vaikeuksiin joutuneiden tukiin ja avustuksiin. Maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) viime vuosien muutokset, myös tarpeen osalta, näyttävät kohdistuvan kahteen pääsektoriin, joita ovat asuntotuotannon tarve ja elinkeinoelämän kilpailun edistäminen. Koska minulla ei juuri nyt ole mikään erityinen asuntotuotannon ”tarve” (enkä usko että suomalaisella yhteiskunnallakaan on) eivätkä kyseiset lisäykset millään muotoa myöskään edistä elinkeinoelämän kilpailua, lähden tässä kirjoituksessa siitä, että lakiin ripotellut tarkennukset ovat omiaan ainoastaan sekoittamaan MRL:n perusajatusta.
Asuntotuotannon tarve saa, olipa se todellinen tai kuviteltu, lakiin kirjoitettuna kuitenkin aikaan muunlaisia itseisarvoisia toimintamalleja, joissa vallitsevat kehityksen suuntaviivat tulkitaan vaivatta yhteiskunnan tyydyttymättömiksi tarpeiksi. Tällaisina voidaan tunnistaa ainakin yhdyskuntarakenteen tiivistämisen tarve, purkavan saneerauksen tarve tai kiinteistöjen arvonnousun tarve. Tällaiset ulottuvuudet tunnistaa helposti asemanseutujen kehittämistä koskevista puheenvuoroista tai ajatuksesta hoitaa lähiökerrostalojen linjasaneeraukset lisärakentamisen turvin. Nähdäkseni kyse on pikemminkin oligopolistisen markkinatilanteen kautta oikeutetusta taloudellisesta kikkailusta kuin kummastakaan maankäyttöä ohjaavan lainsäädännön yleisestä tavoitteesta. Jos kyse näissä olisi jonkinlaisesta syvemmästä kaavoituksen tarpeesta, olisi paljon reilumpaa, että 51§ 2 momenttiin lisätyn kaavoituksen käynnistämisen tarkennetun kriteerin voisi lakia asuntojen korjaus-, energia- ja terveyshaitta-avustuksista 5 § 2 momenttia mukaillen kirjoittaa muotoon:
51a § Sosiaalinen ja taloudellinen tarveharkinta asemakaavoituksen edellytyksenä
Myönnettäessä asemakaavassa rakennusoikeutta rakennushankkeeseen ryhtyvän tulee olla joutunut suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Tilannetta arvioidaan rakennusliikkeen tai asunto-osakeyhtiön varallisuuden, tulojen ja menojen sekä muiden olosuhteisiin vaikuttavien seikkojen perusteella.
Koska maankäyttö- ja rakennuslakimme pitää kaavoitusta ainutkertaisten ongelmien ratkaisun välineenä, monta keskeistä yhteiskuntakehityksen näkökulmaa jää huomiotta. Asemakaavoituksen näennäinen tarvelähtöisyys on kuitenkin jo alkuperäisessä muodossaan yksi suurimpia maankäyttöön liittyvän palvelutuotannon esteitä. Koko asemakaavoitusprosessin hämärimmän osan muodostaa kyseinen 51§, jolla koko kaavoitushanke oikeutetaan. Kunta, joka ei joudu tai halua eksplisiittisesti määrittää asukkaidensa tarvetta, pidättää itsellään oikeuden aloittaa minkälainen hanke tahansa olipa kyseessä norjalaissijoittajan design-hotelli tai isäntämiesten ideoima lomakylä.
On tavallista, että asemakaava nähdään ainutkertaisen suunnitelman pohjalta tehtynä peitepiirroksena, jolla paikanhenki pakotetaan pulloon toiveita täyttämään. Asemakaavan ajatellaan tällöin toimivan kehityskulkua jäsentävänä ja kokoavana kommunikoinnin välineenä. Kaavahankkeiden ainutlaatuisuuden varjopuolena syntyvä ad hoc -luonne estää tehokkaasti minkäänlaisten palvelujen (so. aineeton hyödyke) syntymisen. Jokainen projekti on tuskallisen neuvottelun ja epävarman odottelun tulos, eikä tälle kentälle ole mahdollista päästä nuorena ja notkeana. Kaavoitus toimii paitsi julkishallinnon ansaintalogiikan osana ja kiinteistömarkkinoiden kontrolloinnin välineenä myös valitettavasti erittäin tehokkaana markkinoille pääsyn estäjänä, joten yksittäistä elinkeinoelämän kilpailua uudistamista ei voi tehdä yksittäisillä sattumanvaraisilla laintäydennyksillä. Kuvaavaa tässä nykyisessä kehitysvaiheessa on, että kaavoitusorganisaatioissa tavoitellaan yhä edelleen yhden luukun periaatetta, vaikka aikakausi ei juuri luukkuja kaipaisi.
Toki tarkastelukulmaa voi muuttaa. Mikäli kaavoitusta ajateltaisiin yhteiskunnallisen informaation virtana tai laajempaa muutosprosessia jäsentävänä instrumenttina, tästä vallitsevasta projektikaavoituksen ajattelumallista nousisivat esiin ainoastaan loputtomat pullonkaulat. Asemakaavoituksen vakiintunut projektiluonne on tehokkain tapa hävittää kaikki suunnitteluprosessin aikana kumuloitunut tietämys ja kiteyttää oletettu tarve yhteen kaavakartan muotoiseen dokumenttiin. Juhlapuheisiin nostetun elinkeinoelämän kilpailukyvyn kannalta olisi kuitenkin kaavoituksella todella konkreettista annettavaa kaavaprosessia vain kevyesti uudelleen ajattelemalla. Eriasteisten kaavoitustoimien kautta prosessoidaan ja syntetisoidaan jo nyt valtava määrä yhteiskunnallista informaatiota, joka parhaimmassakin tapauksessa jää ainoastaan vähenevän virkakunnan tietoon, ja jokainen kaavoituskierros joudutaan aloittamaan samanlaisesta epäsymmetrisestä, epäreilusta ja useimmiten varsin epä-älyllisestä aloituskokouksesta. Kaavoitus on luonteeltaan kiinteistölainsäädännön jatke, ja sen vuoksi myös tehokkaimmat kehittämistavat löytyvät siltä suunnalta.
Hyvän esimerkin kaavoituksen tarvittavista kehityslinjoista tarjoaa reilun kymmenen vuoden takainen Laki kiinteistötietojärjestelmästä ja siitä tuotettavasta tietopalvelusta (31.5.2002/453), jonka tarkoituksena oli luoda automaattisen tietojenkäsittelyn avulla tapahtuva valtakunnallinen tietopalvelu. Seuraava tarvittava muutos olisi kunnallisen tason ja paikallisen päätöksen teon taustana olevien tietojen laajempi saatavuus. Laajimmillaan se koskee paitsi staattista kartografista tai muuta paikkatietoina kuvattavissa olevaa dataa, myös erilaisia julkishallinnon päätöksenteossa käyttämiä malleja.
Kysymys tässä oletetussa muutoksessa on ennen kaikkea informaation hankintakustannusten radikaalista pienentämisestä. Maankäytön suunnitteluumme tämä ei vielä aivan luontevasti istu. Avoimesta datasta on jo puhuttu hyvä tovi, mutta edelleenkään ei ole tavatonta, että avoimen datan käytön kliimaksi on kuvaruudulla kutsuvasti vilahtava DOS-ikkuna ja ASCII-muotoinen siirtotiedosto. Kehityksen verkkauden syynä on tietysti se, että tiedon omistamisella voi vielä Nyky-Suomessa tehdä suuremman tilin kuin tiedon innovatiivisilla johdannaisilla. Mitä helpommin tieto on saatavilla, sitä vaikeampi siitä on enää kuitenkaan ansiotonta kilpailuetua saada.
Suomessa avoimen datan kehityksessä näyttävimmin tässä on ollut esillä kiinteistötietojärjestelmästäkin vastuussa oleva Maanmittauslaitos, jonka tarjoama aineisto on laajuudessaan kansainvälistä kärkeä ja kattaa jo nykyisellään hyvin seudullisen ja yleispiirteisen suunnittelun perustarpeen. Yhdyskuntasuunnittelun tietojärjestelmää varten sen sijaan dataa tarjotaan 250*250 metrin ruutuihin huononnettuna. Saatiinpa meille yliopistoihin käyttömaksuihinkin vielä tuntuva korotus, jolla rahoitettaneen Suomen ympäristökeskuksen ja Tilastokeskuksen luotsaamaa datamuseohanketta. Kuntatasolla tietoa useimmiten jo löytyy suurimpien kaupunkien omista palveluportaaleista, joskin kaavoitustietojen osalta kiireet tuntuvat olevan toisaalla. Edes innovatiivisesta yleiskaavoituksen otteestaan kiitetty ja kiistelty Helsinki ei ole avannut paikkatietoina kohdennettua palautettaan laajempaan arviointiin. Jos muutoksia kaavoitukseen toivotaan, ehkä seuraavaa lainmuutosta pitäisikin perustella tiedon saatavuuden ja hyödynnettävyyden perusteella. Esimerkiksi seuraava muotoilu kävisi:
40 § Yleiskaavan esitystapa
Yleiskaava esitetään tietokantakuvauksena. Kaavaan kuuluvat myös tilalliset objektit ja määräykset.
Yleiskaavaan liittyy kartta, jossa esitetään kaavan objekteista ja määräyksistä seuraavaan suunnitteluvaiheeseen siirtymisen kannalta tarpeelliset tiedot siten kuin asetuksella tarkemmin säädetään.
Samassa yhteydessä myös koko joukon maakuntakaavoituksen ja yleiskaavoituksen päällekkäisiä tai kuolleita kirjaimia ja käytäntöjä saisi asetettua uuteen arvioon.
On paradoksaalista, että tilallisen suunnittelumme ihanteessa yhdistyvät yksittäisten paikkojen omaleimaisuuden esiin kaivaminen, kaavoituksen mahdollisuus tapauskohtaisten erityispiirteiden huomioimiseen sekä laajaa harkintavaltaa mahdollistavat hallintokäytännöt, mutta silti lopputulosta on kovin vaikea ihannoida. Jonkinlaista harkintaa on harrastettava, jos kaavoituksen tarpeisiin hyvinä tarjoiltavien ratkaisumallien lopputuloksena on vain anonyymiyden ja keskinkertaisuuden kyllästämää välikaupunkia. Enää pitäisi kai kysyä: kuka on tarpeensa näille nykyisille lain pykälille tehnyt?
***
Tämän lehden numeron tarjonta on taas vahvasti kytköksissä suunnittelulainsäädännön kiemuroihin. Johanna Tuomisaaren artikkelissa tarkastellaan mitä strategisella maankäytön suunnittelulla viranhaltijoiden näkökulmasta tarkoitetaan ja mitä uutta se yleiskaavaprosessiin mahdollisesti voisi tuoda.
Mia Vepsaläinen kumppaneineen käsittelee artikkelissaan päivä päivältä ajankohtaisemmaksi tulevaa vapaa-ajan asumisen haastetta. Kirjoitus haastaa miettimään siitä kuinka arkipolitiikassa yksilöllisten vapaa-ajan asumisen ”tarpeet” ja tiivistävän, kestävän kehityksen mukaiset ”tarpeet” ovat jo lainsäädäntömme käyttötarkoituksiin perustuvien aluevarausmerkintöjen kautta törmäyskurssilla. On omalla tavallaan hauskaa havaita, että vaikka nykyisestä liikkuvasta ja monipaikkaisesta elämäntavasta on lähes mahdotonta erottaa mitään vapaa-ajanasumiseksi kutsuttua segmenttia, ei Suomen317:lla kunnalla ei näytä olevan mitään ongelmaa siihen perustuvan rakentamisen oikeuttamisessa.
Jonne Hytönen ja Kaisa Schmidt-Thomé luovat katsauksen parin kuukauden takaiseen useampien lehtien palstoihin päätyneeseen debattiin tiiviin kaupunkirakenteen oletetuista ympäristövaikutuksista sekä Seppo Junnilan työryhmineen aiheesta kirjoittamiin tutkimusjulkaisuihin.