Taina Rajanti
Jonkun työn tuntemiselle ei ole oleellista sen saama arvostus ja tulkinnat, sanoo Walter Benjamin tekstissään . Teoksen arvostus ja tulkinnat vain pyrkivät peittämään kumoukselliset hetket, luomaan valheellisen jatkumon. Benjamin toteaa, että käännös on aina tehtävä alkuperäisestä tekstistä. Vain siten voi käännöksen ja alkuperäisen välistä “tosi kieli” loistaa lävitse. Käännöksellä on elimellinen suhde alkuperäiseen; sen tehtävänä ei ole välittää sen tarkoitusta tai viestiä niille, jotka eivät ymmärrä alkuperäistä. Käännös ilmaantuu teoksen elinkaaressa, on sen osa – jos teoksessa on siihen aineksia. Käännös on kuin Benjaminin teesien konstellaatio: tiikerinhyppy menneisyyteen, joka on aina vaarassa kadota, jollei nykyhetki tunnista siinä itseään.
Tehtäväni on miettiä suhdettani David Harveyn klassikkoon ”Social Justice and the City”. Tartuin tehtävään siksi, että hyvistä aikeista huolimatta Harvey ei koskaan aikoinaan minua puhutellut – käännyin toisten ja toisenlaisten tilaa ajatelleiden teoreetikkojen ja tekstien puoleen. Halusin pohtia miksi. Mutta miksi sitten puhua ”käännöksestä” eikä kirjaan pohjautuvasta arviosta tai tulkinnasta? Ensinnäkin siksi, että aion tyystin sivuuttaa juuri Harveyn työn vuosien mittaan keräämän ”arvostuksen ja tulkinnat” ja pohtia suhdettani nimenomaan tekstiin itseensä. Ja toisekseen siksi, että lähtökohtaisesti toivon silti löytäväni tekstistä itsestään jonkun konstellaation nykyhetkeen. Ylipäätään toivon että pohdintani ei pyrkisi peittämään Harveyn kumouksellisia hetkiä, katkoksia, outouksia, vaan voisi saada Harveyn mittavan klassikon ja omien lyhyiden huomioiden välistä loistamaan jotain jollekin muulle lukijalle. Omat huomioni sitten tuovat konstellaatioihin mukaan ne muut ajattelijat – joista osa on Harveyn aikalaisia, osa myöhemmin tunnetuksi tulleita.
Mikä siis sitten olisi David Harveyn klassikon kumouksellinen hetki? Harveyn lähtökohta: tilallisen ja sosiaalisen jaettu rajapinta (interface), jonka tarkastelemiseksi tulee kehittää käsitteellinen välineistö? Harveyn eettinen käännös: maankäytön tarkasteleminen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, ei tehokkuuden? Harveyn väline vallankumouksellistaa maantiede: maankorko (kaupunki)tilaa ohjaavana mekanismina?
”There is undoubtedly a substantial portion of social process which operates independently of spatial form, and we need to know what portion of the activity is influenced by spatial form and which portion remains relatively independent.” Vaaditaan varmasti kolossaalinen ponnistus, todellinen Herkuleen urotyö, yhdistää lähtökohtaisesti erotetut, kerätä todisteita, aineistoa, jäljittää mekanismeja joilla sosiaalinen tai symbolinen säteilee tilalliseen järjestykseen, tai tilalliset järjestelyt ehdollistavat yksilöllisiä tai sosiaalisia tuntemuksia ja käytöstä. ” Rajapinta” on kuin lasia – se erottaa yhtä varmasti kuin yhdistää. Se yhdistää erillisinä sosiaalisen, joka siis itsessään ei ole tilallista, ja tilallisen, joka vastaavasti itsessään ei ole eikä välttämättä ole mitään sosiaalista.
”Sosiaalinen oikeudenmukaisuus” suojelee vähäosaisia uudelleenjakamalla tuloja, ja siis myös (kaupunki)tilaa. ”… These principles can be used to evaluate existing spatial distributions. They provide beginnings of a normative theory of spatial organization based on territorial distributive justice.” Hyvinvointivaltioargumentti: jos heikotkin voivat hyvin, voimme kaikki paremmin. Kiistämätön argumentti. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus liikuttaa ennen muuta parempiosaista, joka ryhtyy toimeen suojellakseen vähäosaista, joka on aina toinen, joku muu. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on toimiva käsite, kun yhteiskunta koostuu identifioitavista sosiaalisista luokista tai ryhmistä, joilla on ominaiset piirteensä. Se on yhteisen edun vartijoiden moraalinen lähtökohta ja identiteettiin perustuvan poliittisen liikehdinnän käsite. Mutta sitten tulee tuleva yhteisö ja ne 99 %, jonka viesti Tiananmenilta Taksimille on ”Ya basta!” – vailla ominaisuuksia. Entä mitä tehdään, kun marginaalissa on enemmistö?
”Land and the improvements thereon are, in the contemporary capitalist economy, commodities. But land and improvements are not ordinary commodities.” ”Maankorko” on järeän marxilaisesti määritelty väline tarkastella (kaupunki)tilaa osana kapitalistista arvontuotantoprosessia. Kaupunkitilan rakenteelliset ratkaisut saavat selityksensä. Ei voitto vaan voittamisen lakkaamaton liike, ja uuden tuotantotavan tekijät valmistuvat vanhan uumenissa, joka lopulta törmää omiin antagonistisiin ristiriitoihinsa. ”But we cannot ever afford to forget that there cannot be more than one land parcel in exactly the same location. This means that all spatial problems have an inherent monopolistic quality to them.” Mutta missä on tilan alkuperäinen kasautuminen
– joka ei ole taakse jäänyt historiallinen tapahtuma, vaan väkivaltainen prosessi, joka toistuvasti takaa sen että kapitalistisella (arvon)tuotantoprosessilla on tarvittavat tekijänsä? ”We therefore arrive at the fundamental conclusion that the rich can command space whereas the poor are trapped in it.” Joku katkoo paon viivoja, tuotannon tekijät eivät asetu kuoppiinsa vapaaehtoisesti. Marx ei ollut marxilainen.
“Urbanism becomes a force in production, rather like science.” Kaupunki tuotantolaitoksena? ”Fundamental to this form of urbanism was the reorganization of the forces of production to take advantage of mechanization, technological change and economies of scale in production. Urbanism becomes as important to the organization of the forces of production as it had previously been with respect to the social relations of production.” Kiinnostavaa – nykyhetki naksahtaa, konstellaatio häämöttää. ”Metropoli on nykyiselle tietotyöläiselle se mitä tehdas oli fordistiselle työläiselle”, sanoo Toni Negri . Niin sanotussa tietokykykapitalismissa taloudellisen kasvun keskeinen lähde on ”ihmisen tuottaminen ihmisen avulla” toteaa Robert Boyer . Oleellista on yhteiskunnallisten suhteiden tuottaminen ja keskeistä työvoiman itsensä oleminen potentiaalina, ihmisen yleiset inhimilliset kyvyt kuten kyky kommunikoida, tuntea, muodostaa suhteita, toimia toisten ihmisten kanssa. Työvoimaa ja tuotantoprosessia ei voida paikantaa erityiseen tilaan, vaan metropolin tilasta ihmisen elämän tilana tulee sellaisena ja itsessään tuotannollinen tila. Näitä hajamielisesti miettii Eetu Viren .
Mutta tarkemmalla lukemisella se olikin Lefebvre, joka esittää kaupungin tuotantolaitoksena, ja jonka spekulaatiot Harvey tyrmää kiinnostavina mutta epärealistisina. Eli ”urbanism becomes a force in production” on Lefevbren näkemys tämän teoksessa ”La Révolution Urbaine” (Lefevbre 1970, 25, cit. , ja se on Lefevbre joka ”asserts that urbanism now dominates the industrial society” . Harveyn mukaan tästä ei ole riittävää (empiiristä) näyttöä. Harveyn mukaan Lefevbrellä ja hänellä on paljolti yhteiset näkemykset, ja se miten Lefebvre rinnastaa kaupunkimaisuuden, kaupungistumisen (urbanismi) tieteelliseen tietoon (siis tuotteisiin elävän työn jähmettämänä yleisenä tietona) on Harveystä kiinnostavaa. Mutta vertausta ei voi Harveyn mukaan venyttää liikaa – globaali mittakaava kyseenalaistaa kaupungistumisen paradigmaattisuuden, mutta, ennen kaikkea, lisäarvon kierto määrittelee yhteiskunnan mekanismit ja suhteet, eikä lisäarvon kierrosta ole tarpeeksi ymmärrystä tai aineistoa. Ehkä joskus tulevaisuudessa, uumoilee Harvey. Voisi tietysti sanoa, että Harveyn uumoilema tulevaisuus on juuri nyt – mutta kyllä ne, jotka tästä tulevaisuudesta ovat puhuneet ja nyt puhuvat, näkevät sen lähtökohdan sijoittuvan juuri tuohon ajankohtaan, johon Harvey keskittää huomionsa: esimerkiksi juuri Negrin teesit metropolista, jotka liittyvät hänen näkemykseensä tietokykykapitalismista ja mainitun yleisen älyn uudenlaisesta merkityksestä hyödykkeiden tuotannossa ja (lisä)arvontuotannossa.
Ongelmani lienee se, että David Harvey ei ole minulle se alkuperäinen, joka voisi löytää konstellaationsa nykyhetkessä – en saa aikaiseksi todellista ”käännöstä”. Ongelma ei siis ole se, että Harvey olisi ”väärässä” – jokaisella minkään arvoisella teoreetikolla on ne mustat aukkonsa ja katkoksensa. Joka on syvästi vaikuttuneena lukenut Harveyn aikoinaan, löytää varmasti tämän ajatuksille resonanssin ja konstellaation nykyhetkessäkin. Käännöksen voi tehdä vain alkuperäisestä.
KIRJALLISUUS: