Kun vapaaehtoinen yhteistyö Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kesken alkoi vuonna 1970, kuntien maankäytön suunnittelun koordinoiminen katsottiin erääksi keskeiseksi tehtäväksi. Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV) hyväksyi vuosina 1978-1990 neljä ns. YTO-ohjelmaa, joihin kiteytyi tässä työssä saavutetut tulokset.
Vastasin kolmen ensimmäisen ohjelman laatimisesta. Oli 3-4 avustajaa, lähinnä tutkijoita. Hyvänä apuna valmistelutyössä oli kuntien johtavista virkamiehistä koottu tukiryhmä. Vastapainona oli valtava luottamushenkilöiden joukko, välittömimmin johtavista kunnallispoliitikoista koostuva sijainninsuunnittelulautakunta. Tehtiin mm. vuosittain seudun asuntotuotannon runko-ohjelma (asuntotuotanto-ohjelma oli kunnissa pakollinen). Otin julkisesti kantaa Helsingin seudun kasvun rajoittamisen puolesta – oli aktiivisen aluepolitiikan aikaa. Siitä kaikki eivät pitäneet.
Kesti vuosia ennen kuin päästiin kiinni maankäyttöön. Se edellytti sisäasiainministeriön väliintuloa (myös myöhemmissä vaiheissa) liittyen uuteen vuoden 1977 kunnallislakiin, jossa kuntasuunnitelma tuli pakolliseksi. Vuonna 1977 valtuuskunta vihdoin päätti seuraavasti: ”Seudullisen keskusverkon kehittämiseksi sekä asuntojen, työpaikkojen ja palvelujen sijoittamiseksi sovitaan kuntien tavoitteiden yhteensovittamisesta laatimalla kuntien suunnitelmien pohjalta yhteinen toteuttamisohjelma, jota kunnat sitten käyttävät yksityiskohtaisten toteuttamisohjelmiensa sekä kaavoitustoimintansa perustana.” – Tämän mukaan yhteinen ohjelma (YTO) olisi keskeinen strateginen työkalu pääkaupunkiseudun maankäytön kehittämisessä.
Nykyään YTV:tä ei enää ole, ja yhä puhutaan samasta yhteisen suunnittelun tarpeesta (MRL:ssa ”yhteinen yleiskaava”).

YTO 1980-84:aa leimasi heikot yleiset kasvunäkymät. Seudun rakenteen muuttamisen suuntaa ei esitetty muuten kuin rakentamisen ohjaamista joukkoliikenteen vaikutuspiiriin. Ohjelmassa analysoitiin kaikki seudun sekä asunto- että työpaikkarakentamiskohteet arvioiden niitä seudulliselta kannalta. Valtuuskunnan päätöksissä (1978) käsiteltiin melko yleisluonteisin sanakääntein 11 asuinrakennuskohdetta ja 4 toimitilarakennuskohdetta (esim. Nimismiehenmäki Espoossa: ”Alueen kaavoitusta olisi tarkistettava, jotta varmistuttaisiin siitä, että keskustapalveluja ei siirry alueelle.”) – Ote oli siis strateginen, mutta löysä. Kunnat olivat lausunnoissaan melko myötämieliset.

YTO 1982-86 oli hyvin erilainen. Nimi muuttui ”yhteisestä toteuttamisohjelmasta” ”yhteiseksi toimintojen sijoittamisen ohjelmaksi”. Kehittelin ”ongelmakeskeisen lähestymistavan”, joka osoittautui toimivaksi. Laatimista helpotti se että määrällisistä puitteista ei ollut riitaa. Päästiin kiinni maankäyttöön. Valtuuskunnan päätösten (1980) pääosan muodosti seudun rakennetta kuvaava kaaviomainen kartta merkintöjen selityksineen nimeltään ”Toimintojen sijoittamisen periaatteet 1980-luvulla” – ohjelmasta oli tullut kymmenvuotinen, jotta se sisältäisi muutakin kuin jo kiinnilyötyjä hankkeita. Strategisiksi luokiteltaviksi pyrkimyksiksi muodostui ongelmaratakisujen pohjalta mm. (strategia-sanaa ei toki käytetty):
– asuntorakentamisen edistäminen kantakaupungissa
– kansainvälisesti ja kansallisesti tärkeiden toimintojen keskittäminen Kampille ja Töölönlahden alueelle
– tiiviin asuntorakentamisen keskittämien raideliikenteen asemien seuduille ja Merituulentien vaikutusalueelle
– toimistorakentamisen keskittäminen tuleviin aluekeskuksiin Pasila, Itäkeskus, Leppävaara, Malmi, Myyrmäki ja Tikkurila (Tapiola katsottiin valmiiksi rakennetuksi)
– kaupan suuryksiköiden ja pientoimistojen keskittäminen Itäkeskukseen, Leppävaaraan, Malmille, Myyrmäkeen ja Tikkurilaan
– alemman luokan keskusverkon tukeminen
– vähemmän tiivistä asuntorakentamista ja toimitiloja paljon tilaa vaativia työpaikkoja varten nykyisten taajamien yhteyteen
– vahvistetun seutukaavan mukaiset viheralueet (pientä ristiriitaa).
Lisäksi määriteltiin kuntien keinot sijoittamisperiaatteiden toteuttamiseksi kaavoituksessa, maapolitiikassa, asuntopolitiikassa, liikennepolitiikassa sekä keskenään neuvotellen mm. vuokra-asuntotuotannossa ja lyötiin kiinni YTO:n asema seudullisessa suunnittelujärjestelmässä kuntasuunnitelmien eräänä keskeisenä lähtökohtana. – Helsinki antoi myönteisen lausunnon, Vantaa samoin kuntasuunnitelmansa yhteydessä, Espoolta ei lausuntoa tullut. Paikalliset kauppakamarit ottivat ohjelman vakavasti, seutukaavaliitto oli kilpailijana kielteinen. Kun vertailtiin kuntasuunnitelmien maankäyttöosia YTO:oon voitiin todeta, että asuntorakentaminen hyvin vastasi YTO:ssa esitettyä, toimitilarakentaminenkin melko hyvin (15 % poikkeus, lähinnä Kehä III:n varrella).

Viimeinen ”minun” YTO:ni tehtiin vuosille 1984-93. Siinä vaiheessa (1981–) olin jo aloittanut jatko-opintoni, joihin osa ajastani ja tarmostani tietysti suuntautui.
Uutena elementtinä tuli mukaan pitkän aikavälin visio jota sanottiin ”tavoitteelliseksi kehityskuvaksi”. Tekstissä, joka perustui kirjallisuuteen, uumoiltiin seudun säilyvän seuraavina vuosikymmeninä peruspiirteiltään samana, mutta työllisyysongelmia ja sosiaalista eriarvoistumista epäiltiin olevan edessä. Uudenlaisen kaupunkikulttuurin syntymistä pidettiin mahdollisena.
Lautakunta piti pitkän aikavälin toivotun kaupunkirakenteen kuvaamista tärkeänä. Kehityskuva koostuu ”keskeisestä suurkaupunkialueesta”, viidestä yhdyskuntayksiköstä tämän ulkopuolella, niitä keskeiseen suurkaupunkialueeseen sormimaisesti yhdistävistä ratavyöhykkeistä, joille sijoittuu seudulliset työalueet ja aluekeskukset, sekä ”luonnon suurista elementeistä”, jotka erottavat yhdyskuntayksiköt toisistaan. Etelä-Espooseen on piirretty metro.
Kehittelin edelleen metodiikkaa, nyt yhdistäen ongelmien tunnistaminen tavoitteiden määrittelyyn (olen lähettänyt siitä kaavion 14.3.). Lainaan: ”Ongelmissa [on] pyritty saamaan esille sitä laadullisuutta, mitä YTO:ssa ajetaan takaa. Se on laadullisuutta, joka ilmentää ihmisten arkitodellisuudessa vaikuttavia yleisiä arvoja. Tavoitteiden avulla, jotka taas ilmentävät operationaalisia arvoja, on pyritty löytämään linkki ongelmien ja suunnittelusta tuttujen käsitteiden välille […] Tavoite ilmaisee, mistä suunnasta ratkaisuja voi olla löydettävissä.” Tämän jaottelun mukaisesti tehtiin iso taulukko, jonka kahden sarakkeen otsikot ovat ”Miten toiminnat olisi sijoitettava, jotta…” ja ”Toiminnat on sijoitettava ja rakentaminen ajoitettava siten, että…”.
Tilastotietoihin, kirjallisuuteen ja omiin selvityksiin perustuen pyrittiin selvittämään, onko mahdollista kääntää ongelmallista kehitystä toivottuun suuntaan. Tehtiin myös trenditarkastelu vuoteen 1995. Huolenaiheena oli Helsingin työpaikkamäärän hajoaminen ympäristökuntiin, mikä heikentää joukkoliikennettä. Kehittelin graafisia apuvälineitä asuntokannan kehityksen ja asuntokuntien kehityksen vastaavuuden arvioimiseksi. Selvitettiin kaavalliset resurssit.
Pääkarttaa sanottiin nyt ”toimintojen sijoittamisen periaatteeksi vuosina 1984-93”. Korostettiin että se kuvaa rakentamispolitiikkaa, ei aluevarauksia. Maankäyttöperiaatetta voidaan sanoa olevan raideliikenteeseen tukeutuvan tavoitteellisen kehityskuvan projektio seuraavalle kymmenvuotiskaudelle. Toteuttamisen edellytykset kuvattiin laajasti. Määriteltiin tarvittavat toimenpiteen yleiskaavoituksen, asemakaavoituksen, keskusten rakentamisen, liikenneinvestointien (ml. Helsingin keskustan bussiterminaalit), vuokra-asuntotuotannon, energia- ja jätehuollon sekä venesatamien osalta. Alueelliset toimenpiteet osoitettiin myös kartalla (esim. ”23. Koivukylää ympäröivä viherrengas. Tarpeelliset maanhankinnan suoritettava”).
[Muistuttaa yllättävästi miten Albrecht & Balducci (2013, 13-14) kuvaavat strategista suunnittelua, vrt. myös Healey (2013, 27, alaviite): ”…referring to efforts to think about future directions, which involves both developing understanding and identifying goals and directions of significance to the relevant political community”. Ei muistuta Foresterin amerikkalaisen prosessikeskeistä ”creation of spaces of deliberative opportunities” (ibid., 22).]
Tähänastinen ohjelmatyö (YTO 1984-93, luonnos) lähetettiin (1983) sisäasiainministeriön määräyksen mukaisesti kunnille lausunnolle. Helsingin kaupunginhallitus antoi myönteisen lausunnon ehdottaen seutukaavoituksen siirtämistä YTV:n tehtäväksi. Espoon kaupunginvaltuustonlausunto oli kriittisempi, korostettiin mm. kehämäisyyttä sormimaisuuden sijasta. Vantaan kaupunginvaltuusto oli suoranaisesti kielteinen ottaen kantaa seutukaavoituksen puolesta (kaupunginjohtaja oli seutukaavaliiton hallituksen puheenjohtaja) ja esittäen paluuta lyhyen aikavälin toteuttamisohjelmointiin.
Ohjelmaa arvosteltiin, oikeutetusti, pikemmin keskustelupuheenvuoroksi kuin sellaiseksi suunnitelmaksi, jota kehittämispolitiikassa olisi tarvittu.

Aloittaessaan Helsingin ylipormestarina ja YTV:n hallituksen puheenjohtajana (1979) Raimo Ilaskivi oli ottanut kantaa sijainninsuunnitteluyhteistyötä vastaan. Kaavoitusta tunteva yhteistyöjohtaja Virkkunen sai potkut (1984), seuraaja Sipilä ei tiennyt suunnittelusta mitään.
Jatkoin YTO 1986-93:n valmistelua, uskomatta enää asiaan. Ohjelma koostui edellisen ohjelman tapaan pitkän aikavälin visiosta ja lyhyen aikavälin rakentamisstrategian kuvauksesta.
Valtuuskunnan päätöksessä tavoitteellinen kehityskuva – jonka johdonmukaiseen kaaviomaisuuteen yhä olen tyytyväinen – kuvataan seuraavasti:
”– Pääkaupunkiseudun nykyinen maankäyttö on kelvollinen, ja sen edelleen kehittäminen on useimmissa tapauksissa paikallinen kysymys. Helsingin keskustan asema pääkaupunkiseudun yhdyskuntarakenteessa ei vaadi keventämistä, muttei myöskään vahvistamista.
– Tehokas asunto- ja toimitilarakentaminen on seudullinen kysymys. Tällainen rakentaminen on sijoitettava siten, että välittömästi voidaan käyttää hyväksi olemassa olevaa raideliikenneverkkoa. Toissijaisesti voidaan tehokasta rakentamista sijoittaa liityntäliikenteen varassa oleville alueille sekä sellaisille alueille, jotka aiotaan liittää seudulliseen raideliikenteeseen. Tiiviisti rakennettavat seudun osat on muodostettava monipuoliseksi, sekoittuneeksi, kaupunkirakenteeksi, joka sisältää mahdollisimman paljon työpaikkoja.
– Nykyiset keskeisen suurkaupunkialueen ulkopuolella hajallaan sijaitsevat maankäyttöyksiköt muodostetaan viideksi sektorikokonaisuudeksi: itämetron varsi, pohjoinen radanvarsi, Martinlaakson radan varsi, rantaradan varsi ja Etelä-Espoo. Tämä saadaan aikaan yksiköiden sisäistä joukkoliikennettä kehittämällä, työpaikkoja lisäämällä sekä parantamalla yksiköiden omien keskusten palvelutasoa ja omaleimaisuutta.”
[Vrt. ”cultivation of a strategic imagination” (Healey 2013, 30.]
Pääkartan sanotaan muodostavan ”kaupunkiseudun maankäytön muutosten puitteet. Jotta työllisyys turvattaisiin, asumisen puutteet voitaisiin poistaa ja yleistä viihtyisyyttä lisätä pääkaupunkiseudulla, on seutua rakennettava yhteisen suunnitelman mukaan.” Toimintojen sijoittamisen periaate määräytyy ennen kaikkea taloudellisten ja liikenteellisten näkökohtien mukaan. Toimintakyky edellyttää, että rakenteen hajautuminen estetään ja toimintojen sijoittaminen sovitetaan yhteen raideliikenteen kehittämisen kanssa. Toteutumisen edellytyksenä mainitaan mm. riittävä määrä vuokra-asuntoja.
Keskeisellä suurkaupunkialueella olisi monipuolisen asumisen tarjontaa pidettävä ensisijaisena, mikä tarkoittaa pyrkimystä työpaikkamäärän rajoittamiseen. Helsingin keskustaan tulisi keskittää kansainvälisesti ja kansallisesti tärkeät toiminnat mutta muutoin tulisi siellä suhtautua pidättyvästi työpaikkojen lisäämiseen. Pasila on seudun pääkeskuksen laajenemisalue.
Tiiviisti rakennetavat asuntoalueet tulisi keskittää suhteellisen kapeille (runsas kilometri) ratavyöhykkeille. Osa näistä vyöhykkeistä on toimistorakentamiseen osoitettua seudullista työaluetta. Vanhan rakennuskannan elvyttäminen on toteutumisen keskeinen edellytys.
Aluekeskukset – Itäkeskus, Malmi, Tikkurila, Myyrmäki, Leppävaara, Tapiola – sijaitsevat ratavyöhykkeillä, monipuolisen asumis- ja työtoiminnan keskellä. Niihin tulisi keskittää (erityisesti pien-) toimistoja, palvelujen suuryksiköitä sekä tiivistä keskusta-asumista. Poikittaisliikenne suositellaan kehitettäväksi aluekeskuksia yhdistämään.
Muut rakentamisalueet ovat pienen tehokkuuden rakentamista varten, pääosin pientaloja, teollisuutta ja varastoja.
Seudullisiin virkistysalueisiin sisällytettiin uutena suunnitteluperiaatteena meri. Piirrettiin rakennettavaksi tarkoitettu seudullisten ulkoilureittien verkosto.
Tein taas kauniin kirjan, toimin nyt myös piirtäjänä. Ohjelma hyväksyttiin valtuuskunnassa läpihuutojuttuna loppuvuonna 1984. Runsas vuosi myöhemmin sanoin itseni irti, ennen sitä olin apurahan turvin ollut puoli vuotta virkavapaana (tein lisurin ja Helsingin keskustakilpailun).

Minun jälkeeni tehtiin vielä yksi YTO (1990). Sitä edelsi ns. Ilaskiven paperi (1989), jossa ”tonttipulan ratkaisemiseksi” esitettiin kaikki liikenevä rakennusmaaksi. Aikajänne pidennettiin 20 vuoteen, jolloin kaikki kuntien haluamat hankkeet mahtuivat mukaan. Merkittävä osa seudusta osoitettiin tiiviin rakentamisen vyöhykkeeksi (mm. Viikki, lentokentän eteläpuolinen alue ja Kivistö Pohjois-Vantaalla). Sormimallista luovuttiin. Aluekeskusverkostoon lisättiin Espoon keskus, Matinkylä ja Espoonlahti. Ohjelma muuttui laadullisesta määrälliseksi. ”Rakentamistarpeen” tyydyttämiseksi esitettiin kaikki kuntien esittämät rakennuskohteet toteutettaviksi vuoteen 2010 mennessä. – Tiedettiin ehkä jo, että kuntalainsäädännöstä tultaisiin poistamaan kuntasuunnittelun vaatimus, jolloin YTO:n ja kuntien suunnittelun yhdysside katkeaisi.
Helsingin johdonmukaisen joukkoliikennepolitiikan ansiosta (väylätarjonnan rajoittaminen, paikallisjunille omat raiteet, metron jatkaminen, bussiterminaalit – loistavaa strategiaa) pääkaupunkiseutu olisi kaikesta huolimatta rakentunut suurin piirtein ”tavoitteellisen kehityskuvan” mukaisesti, jos Helsingin maalaiskunnan kahden selväpiirteisen kasvusormen välin umpeenrakentaminen olisi voitu välttää (esim. Jumbo). Nyt tätä onnetonta kehitystä nopeuttaa vielä Marja-radan toteutuminen. Työmatkat suuntautuvat yhä voimakkaasti kantakaupunkiin, mutta seutua kehitetään verkkomaiseksi, koska se sopii paremmin kuntien väliseen kilpailuasetelmaan.