Väliaikainen kaupunki

Hilla Rudanko

“Katson ympärilleni ja yritän nähdä kylän sellaisen ihmisen silmin, joka näkee sen ensi kertaa. Se näyttää karulta. Käytännölliseltä kyllä, toimivalta, mutta kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Maisemaa leimaa jokseenkin täydellinen visuaalisuuden puute, totaalinen välinpitämättömyys esteettisistä arvoista. – – Tavallaan Jukolan kylä on kuin Suomi pienoiskoossa. Järkevä. Turvallinen. Toimiva. Ruma tai ainakin rumahko. Liikuttavan, raivostuttavan, selittämättömän haluton muuttumaan mihinkään suuntaan, vaikka maailma ympärillä muuttaisi asentoaan.”
Kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa Image-lehdessä 05/2015 Suomen suurimmasta väliaikaisesta kaupungista: suunnistajien Jukola-kylästä. Jukolan viesti on Suomen suurimpia urheilutapahtumia. Se kerää joka kesäkuun puolivälissä lähes neljäkymmentätuhatta kävijää kahdeksi päiväksi rakennettavaan leiriin, joka on kooltaan jo pieni kaupunki. Jukola-kylä rakennetaan kulloinkin saatavilla olevaan paikkaan, useimmiten mahdollisimman aukealle ja tasaiselle peltoalueelle, jolloin maasto ei rajoita alueen kaavoitusta. Itkosen sanoihin alueen hengestä on helppo yhtyä. Alue on matemaattisen selkeä ja yllätyksetön. Se tarjoaa toiminnallisuutta samassa paketissa vuodesta toiseen, jättäen armotta huomiotta paikan genius locin tai väliaikaisarkkitehtuurin uusimmat virtaukset.
Näkemänsä perustella Itkonen epäilee suunnistajien olevan vastuussa “Prismojen peltihalleista ja ABC-huoltoasemista”. Tämä saattaa olla totta. Suunnistus on suosittua arkkitehtien ja erityisesti kaupunkisuunnittelijoiden keskuudessa. Siksi hämmästelen Suomen suurimman väliaikaisen kaupungin mielikuvituksettomuutta. Onko väliaikaisten kaupunkien suunnittelua tunnistettu lainkaan suunnittelutehtäväksi, ja onko tehtävä merkityksellinen? Miksei väliaikaisen kaupungin suunnittelussa irrotella reippaasti?
Väliaikaiset kaupungit ovat minulle tuttuja. Olen tottunut asumaan väliaikaisissa kaupunkirakennelmissa paitsi suunnistajana, myös partiolaisena. Partiolaisten suurleirit ovat noin viikoksi rakennettavia kaupunkeja, joiden toiminnallisuus ja hierarkia on Jukolaa monipuolisempi. Partiolaisten kaupungeissa harrastetaan yhden urheilulajin sijaan lukuisia erilaisia liikunnallisia, älyllisiä tai hauskanpito-ohjelmanumeroita, joilla kullakin on omat tilantarpeensa. Suurleirien osallistujamäärät liikkuvat kymmenissätuhansissa. Seuraava suurleiri Roihu järjestetään Evolla heinäkuussa 2016 ja paikalle odotetaan 14 000 henkeä yhdeksäksi päiväksi. Suurleirit ovat siis kirjaimellisesti pieniä kaupunkeja, joissa kaikki asuvat äärimmäisen tiiviisti ja yhteisöllisesti kevyissä rakennelmissa.
Olen saanut olla viime kuukausina kaavoittamassa Evon leirialuetta ja suunnittelemassa sen väliaikaista arkkitehtuuria vuoden 2016 suurleiriä varten. Lähtiessäni tehtävään ajattelin, että tämä väliaikainen kaupunki voi toimia kokeilualustana kaupunkisuunnittelun tulevaisuuden ratkaisuille. Väliaikaisuus on tunnetusti paras tapa saada läpi yllättäviä ratkaisuja kaupunkitilassa. Kokonaista väliaikaista kaupunkia voitaisiin siis varmasti käyttää kaupunkirakenteellisten kokeilujen mallintamiseen!
Kokeiluhenkisenä tavoitteenamme on sijoittaa leirin asukkaat mahdollisimman pienelle alueelle ja tutkia erittäin tiivistä väliaikaisen kaupungin rakennetta. Näin säästetään ympäröivää luontoaluetta ja saadaan aikaa urbaania pöhinää, jota kaivataan pysyvissäkin suomalaisissa pikkukaupungeissa. Kaavoitustiimimme piirsi Niilo Ikosen ja Putte Huiman johdolla kokeilevan luonnoksen tiiviistä leirikaavasta. Työstövaiheessa oleva kaavaluonnos on isketty välittömästi tulevien käyttäjien nähtäville, ja keskustelu käy parhaillaan kuumana: Miksei alue ole samanlainen kuin ennen? Riittääkö tilaa minulle ja toiminnoilleni, kuinka kaavoittaja voi taata sen? Miksei tehtäisi samoin kuin patenttiratkaisussa vuodelta 1990? Toisaalta: Voisiko toimintojen törmääminen ja tilojen jakaminen luoda uudenlaisia paikkoja? Voisiko kahvila olla kelluva? Voitaisiinko julkiset rakennukset tehdä pahvista? Nyt ravistelemme tavoitteitamme ja valitsemme uusia kokeilukohteita käyttäjien ideoiden pohjalta. Emme voi taata, että kaikki kokeilut toimivat, mutta voimme taata, että ne kannattavat. Kokeilemalla syntyy uutta, yhteistä ja toimintaa vastaavaa kaupunkia, myös hyödyllisiä virheitä.
Väliaikaisten kokeilukaupunkien tulevaisuus on valoisa – kaikki kaupungit ovat nimittäin kokeilukaupunkeja. Väliaikaisuus on helppo ymmärtää viikon tai viikonlopun mittakaavassa, mutta pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna kaupungin tila on aina väliaikainen, ei pysyvä. Kaupunki ei ole koskaan valmis. Kaavoittajan olisi vapauttavaa myöntää, että jokainen uusi alue tai täydennysrakentamiskohde on kokeilu jollaista ei ole tehty aiemmin, eikä tuloskaan ole lopullinen. Virheiden tekeminen ei ole vaarallista, kunhan niistä opitaan. Jukolan viestin välikainen kaupunki tuntuu yllätyksettömältä, sillä siinä on pyritty vakioimaan toiminnallisuus ja muoto sekä välttämään virheet. Ihmisen toiminnallisuus ja elämänmuoto eivät kuitenkaan ole vakioita, vaan muuttuvat jatkuvasti ja ovat yksilöllisiä.
Kaupunkisuunnittelijana ja paatuneena suunnistajana tunnistan itsessäni tarpeen välttää virheet ja luoda patenttiratkaisuja. Ammattimaiset vakiot ovat houkuttelevia, mutta johtavat äärimmillään Itkosen kuvailemaan “järkevään, turvalliseen, toimivaan ja rumaan”. Olen hiljalleen luopunut ajatuksesta mallintaa partioleirin kaavoituksessa “tulevaisuuden kaupunkia” eli uusia patenttiratkaisuja. Jokainen kohde mallinnettakoon erikseen asukkaiden ja käyttäjien kanssa, keskustellen ja luoden vain jatkuvasti muuttuvaa kokeilukaupunkia.

Hilla Rudanko

Arkkitehti, SAFA, Osakas, Arkkitehdit Rudanko + Kankkunen Oy / Uusi Kaupunki Kollektiivi Oy