Anssi Joutsiniemi
Taannoin, kutakuinkin niihin aikoihin kun tämän edessäsi olevan numeron olisi pitänyt ilmestyä, tuore sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty hämmästeli “Kuinka moni suomalainen löytää itsensä ryhmästä, joka tienaa alle 2 100 euroa tai 2 600 euroa?”. Vähättelevää lausuntoa ei tutkijoiden keskuudessa kuitenkaan liiemmin hämmästelty, vaikka tulorajat osuvatkin aika tarkasti yksiin tutkimusapulaisten ja uraansa aloittelevien projektitukijoiden palkkojen kanssa. Reagoimattomuus on jopa hieman hämmentävää, koska tämä akateeminen köyhälistö on juuri se, jonka projektirahoituksen saamiseksi hakemushuumassa kilpaillaan. On ilmeisesti vaikeaa puhua uskottavasti tutkimustyön palkkauksen ongelmista, kun samanaikaisesti koko projektitutkimuksen tavoitteena näyttäisi paradoksaalisesti olevan työvoiman löytäminen niiden tutkimustehtävien tekemiseen, joita ei hakemusvalmisteluiltaan ehdi itse tekemään.
Toisaalta optimistisempi tulkitsija voi ehkä ajatella palkkavääristymien korjaantuvan, kunhan tutkijan ajokortiksi yhä vahvemmin nouseva väitöskirja aikanaan nuorisolta valmistuu, mutta aivan totuuden mukainen ei tämäkään toive kyllä ole. TEKin työmarkkinatutkimuksia tarkemmin katsoessa tajuaa professorin palkan vastaavan melko tarkkaan suomalaisen diplomi-insinöörin keskipalkkaa, ja liiton palkkaneuvonnan tiedoista puolestaan selviää, että postdoc-tutkija voi taitavasti neuvotellen saada (maisteriksi valmistuneiden) alkupalkkasuosituksen verran hyvitystä työnteolleen. Kun vielä muistaa, että ala on tunnettu huomattavan suurista palkattomista ylitöistään (Sintonen 2006), voi vain ihmetellä, mistä löytyy julkisuudessa suitsutetun tietotaloutemme perusta. Tarkemmin ajatellen sitä ei ole kovin vaikeaa löytää. Riippumatta siitä, kuinka paljon julkisessa sanassa yhteiskunnan uudistumiskykyä, tutkimusta ja innovointia hehkutetaankin tulevaisuuden takaajana, on itsestään selvää, että suomalainen tutkimus rakentaa tukevasti vapaaehtoisuuden varaan. Se on tutkimuksessa se, mikä selän taakse piiloutuu ja mitä pöytäpuheissa vältellään.
Akateeminen vapaus, joka aikoinaan tarkoitti vapautta valita työpaikkansa, tarkoittaa enää melko vaatimattomasti opiskelijoiden oikeutta myöhästellä luennoilta tai professoreiden oikeutta (niin halutessaan) pysytellä kaikkien viestintävälineiden tavoittamattomissa. Se etu kuitenkin tälläkin perspuolella on, että sillä voi istua aika tukevasti. Säätiö-yliopistoilta odotetaan miljoonatuloksia, joilla voidaan taata pääoman tuotot ja toiminnan itsenäisyys. Mikäs sen parempaa, vaikkei se ehkä tulevaisuudessakaan tarkoittaisi muuta kuin samaiseen vapaaehtoistalouteen hirttäytymistä.
Tähän kaikkeen vapaaehtoistyöhön havahduin taas pitkästä aikaa uutta julkaisujärjestelmäämme käyttöön ottaessa. Tulipahan taas tehtyä työtä, josta eivät kiitelleet sen enempää esimies, vaimo kuin verottajakaan, mutta edistyksellehän ei tunnetusti voi hintalappua laittaa. Taustalla häämöttää väistämättä kaikkea akateemista toimintaa kuohuttanut periaate avoimesta julkaisemisesta ja tiedon vapaasta saatavuudesta, jotka molemmat sisältyvät englanninkielisen maailman valloittaneeseen Open Access -ideologiaan. Yliopistomaailmalle on käynyt karvaasti ilmi, että joku tällä hyväntahtoisella akateemisuudellamme kuitenkin ratsastaa. Viime kädessä kyse on ollut niistä miljoonista (ks. esim. Gowers 2014, Brook 2014), jotka akateemisesta vapaaehtoistyöstä valuvat suurten kansainvälisten kustannustalojen kassaan. Näkyvin ensireaktio lienee muutaman vuoden takainen, hollantilaista Elsevier-kustantamoa vastaan käynnistetty Cost of Knowledge -boikotti, jossa toistaiseksi noin 15000 tutkijaa on ilmaissut haluttomuutensa yhteistyöhön kustantamon kanssa. (http://thecostofknowledge.com/)
Lisäksi samanlaisia vastareaktioita löytyy kaikilta mittakaavatasoilta: pienen pieninä innovaatioina Open Access Button (https://www.openaccessbutton.org/) tai muutamaa kertaluokkaa suurempana koko EU-tason tutkimukseen hyväksytty avoimen julkaisemisen periaate, joka on jo sisällytetty Horizon 2020 hakuun. Myös Euroopan yhdyskuntasuunnittelijat taas kokoavat voimiaan Euroopan planning-koulujen kattojärjestön, AESOPin, rahoittaman ilmaisen inPlanning-julkaisufoorumin (http://www.inplanning.eu/) ympärille. Avoimesta julkaisusta hyötyvät joka tapauksessa sekä kirjoittajat että lukijat – vaikeinta on niillä epäilijöillä, jotka pääsääntöisesti löytyvät oletettujen häviäjien leiristä.
Jollain tavalla tämä tulee vaikuttamaan myös Yhdyskuntasuunnittelu-lehden tulevaisuuteen. Tässä vahvuutemme on kuitenkin jo tuo yllä huonoon valoon saatettu akateeminen vapaaehtoistyö. Lehteämme tehdään jo nyt niin pienellä budjetilla ja kaikki työvaiheet kattavalla harrastuneisuudella, että kyse on lähinnä lukija- ja kirjoittajakunnalle sopivien toimintatapojen löytämisessä. Nykyisellään lehden paino- ja postituskulut vievät yli 60 % lehden tekemiseen käytettävästä budjetista. Se, minkälaisin ehdoin paperiton lehden versio on lukijoillemme tulevaisuudessa tarjolla, on kaikille vielä pitkälle mysteeri. Yritämme kuitenkin saada seuraaviin kehitysvaiheisiin alustavia vastauksia Yhdyskuntasuunnittelun seuran sivuille avatussa kyselyssä. Suurin tutkijan epävarmuus on kuitenkin hitaasti odotettavissa oleva muutos itse yliopiston ja tutkimuksen arvomaailmassa, jossa meritoitumisen kriteeristö on huomaamatta rakentunut samoille julkaisuille, joihin tiedon julkisuutta koskeva kritiikki tällä hetkellä kohdistuu.
***
Tämän lehden numeron tieteellisenä antina on Arttu Saarisen ja kumppaneiden kirjoitus onnellisuuden alueellisesta jakautumisesta Turussa. Karskia ja kyynistä päätoimittajan mieltä lämmitti tekstiin sisäänleivottu regressioanalyysin ja lähimmäisenrakkauden synteesi. Vähemmän mieltä puolestaan lämmitti laaja taulukkoaineisto, joka on sekä taittotyön, että lukemisen kannalta haasteellista. Nyt kokeilussa oleva elektroninen julkaiseminen kuitenkin antaa yllättäviä mahdollisuuksia myös tähän, vaikka teknisiä haasteita varmasti myös jatkoon riittää. Katsaus-tekstissään Pirkko Metsäranta puolestaan kiertää Senaatintoria niin kulttuurisesti, hallinnollisesti kuin hallintokulttuurisestikin. Loppu osa lehdestä on kirjaa ja vakiopalstaa – tuoreita tietysti kaikki. Kiitos siitä ei kuitenkaan ole toimituksen vaan yhdyskuntasuunnittelun myötäsyntyisten ominaispiirteiden.
Tämä lehden numero ilmestyy sähköisesti luettavaksi hiihtoloman kynnyksellä. Heti hiihtolomien jälkeen julkaisemme seuran nettisivuilla kyselyn uudesta julkaisu formaatista ja avoimen julkaisemisen aikaansaamista ensireaktioista. Tämän numeron tavoin myöhässä oleva numero 52:4 ilmestyy internet-sivuille maaliskuun vaihteessa. Vaikka tämä numero onkin jo taiton ja painon työntäyteisellä polulla, on todennäköistä että postiluukku kolisee vasta seuraavan numeron ilmestymistä elektronisessa asussaan. Kysely pidetään verkossa auki niin kauan, että kaikki lukijakunnan tunteet on sinne varmuudella vuodatettu.
Lähteet:
Sintonen, Kirsti (2006). Yliopisto-opettajien vuosittainen työaika lähes 2000 tuntia. Acatiimi 1/2006. <http://www.acatiimi.fi/2006/1_2006/01_06_9.htm>
Brook, Michelle (2014). The cost of academic publishing. Open Access Working Group. <http://access.okfn.org/2014/04/24/the-cost-of-academic-publishing/>
Gowers, Tim (2014). Elsevier journals — some facts. Blogi-kirjoitus. <https://gowers.wordpress.com/2014/04/24/elsevier-journals-some-facts/>