Kaisa Yli-Jama

Raine Mäntysalo ja Kaj Nyman havainnoivat vuonna 2001 tuolloin uuden maankäyttö- ja rakennuslain mukaiseen kaavoituskäytäntöön liittyviä suunnittelutoiminnan ristiriitaisuuksia. Suunnittelukulttuurin ongelmien ei todettu johtuvan itse laista vaan omaksutuista käytännöistä. Vuorovaikutuksen näennäisyys, kaavahierarkian epätarkoituksenmukaisuus sekä strategisen suunnittelun funktio lyhytjänteisen ja sattumanvaraisen kunnallispolitiikan legitimoinnin välineenä aiheuttavat kiusallisia ristiriitoja. Niitä yritetään peitellä, kunnes lopulta ei enää tunnisteta ongelmien olemassaoloa. Kohta 15 vuotta lakiuudistuksen jälkeen patologinen toiminta on edelleen maankäytön suunnittelun arkipäivää, mutta sen sijaan, että siitä opittaisiin eroon suunnittelukulttuuria analysoimalla ja uudistamalla, siihen sopeudutaan.

On syntynyt “selvitystalous”, jossa toimintakulttuuri ei kannusta suunnitteluun vaan arviointiin. Tästä seuraa luontainen oppimisprosessi, jossa oman toiminnan painopistettä muutetaan odotusten mukaiseksi. Suunnitteluratkaisujen ja niiden toteuttamista edellyttävien poliittisten valintojen sijaan fokuksessa on kaavoitusprosessi selvitysaineistoineen ja arviointeineen. Selvitystaloudessa ei ole kyse kehitystä edistävien ja MRL:n henkeä toteuttavien suunnittelukäytäntöjen luomisesta ja niitä tukevien oikeudellisten menettelytapojen muotoutumisesta vaan suunnitteluosaamisen korvaamisesta muilla osaamisaloilla, kuten lainsäädännön tuntemuksella. Selvitysten riittävyydestä vatvominen ja vaihtoehtojen puntaroiminen antaa myös niille, joita varsinainen suunnittelu ei edes kiinnosta, työkaluja osallistua maankäytönsuunnittelun prosesseihin ja valjastaa näin useamman toimihenkilön ja konsultin näennäisesti tarpeelliseen työhön.

Taito suunnitella hyvää kaupunkia unohtuu ja kulttuurinmuutoksessa saadaan tilalle hyllymetreittäin raportteja. Use it or lose it, totesi jo Jane Jacobs tästä kollektiivisesta muistinmenetyksestä. Selvitystalouteen siirtymistä vauhdittaa se, että maamme suunnittelukulttuuri ei alun perinkään ole ollut erityisen vankka ja varsinaista perinnettä kaupunkisuunnitteluopetukselle ei ole ehtinyt kehittyä yliopistomaailman myllerryksissä. Kun painotetaan tarpeeksi kauan, että yhdyskuntasuunnittelu on monitieteellinen ala, saatetaan unohtaa sen olevan ensisijaisesti kaupunkirakennustaidetta, jossa lähtökohtana ei todellakaan ole reunaehtojen tuottaminen vaan tilan luominen suuressa skaalassa.

Suunnittelun kannalta on myös huono uutinen, että maankäyttöä, asumista ja liikennettä koskevia yhteisiä poliittisia tavoitteita ei ole. On vain yksittäisten toimijoiden intressejä ja päättäjien toiveita tulla valituksi myös seuraavalle kaudelle, ja näistä tavoitteista kumpaakaan ei voi vaarantaa liian johdonmukaisella päätöksenteolla. Selvitystalous tarjoaa ympäripyöreää ja tulkinnanvaraista kuntastrategiaa vastaavan joustavan alustan tempoilevalle päätöksenteolle. Maankäytönsuunnittelulla olisi käytössään lukuisia keinoja muokata yhteiskuntaa toivottuun suuntaan. Kaupunkisuunnittelun keinoja voidaan käyttää yhtä hyvin tukemaan pienyrittäjyyttä, urbaania elämäntapaa, asuntorakentamista ja joukkoliikennettä kuin niillä voidaan tietoisesti lisätä kaupan keskittymistä, kuntien keskinäistä kilpailua, asuntojen hintaa, henkilöautoliikennettä ja keskusliikkeiden markkinaosuutta. Vallitsevassa tilanteessa näitä keinoja ei kuitenkaan käytetä johdonmukaisesti ohjaamaan yhteiskunnan kehitystä mihinkään tiettyyn suuntaan. Suunnitteluratkaisuista uskalletaan päättää vasta siinä vaiheessa, kun on aukottomasti todistettu, ettei ratkaisuilla ole merkittäviä vaikutuksia yhdyskuntarakenteeseen, liikenteeseen, sosiaaliseen tai kulttuuriseen ympäristöön, lintuihin, sammakoihin tai uposkuoriaisiin. Mikäli joitakin vaikutuksia arvioidaan olevan, ne kaunistellaan pelkästään myönteisiksi ja nykytilaan soveltuviksi. Kaavoituskäytäntöjen patologisuus on todellakin saavuttanut uuden tason.

Tempoileva politiikka ja selvitystalouden voimistuminen heijastuvat maankäytön suunnitteluun ja johtavat nopeaan tahtiin kaupunkisuunnitteluosaamisen häviämiseen. Suomella ei ole varaa menettää keinoja kehittää yhdyskuntarakennettaan pitkäjänteisesti eikä varsinkaan varaa ylläpitää selvitystaloutta loputtomiin. Julkinen talous tuskin palaa lähivuosina (jos koskaan) takaisin tilaan, jossa resursseja voidaan surutta käyttää hyödyttömään ja jopa talouskasvua estävään työhön. Nyt maankäyttö- ja rakennuslakia uudistetaan taas parhaillaan. Ehdotettu muutos, jonka mukaan kaavan tulisi perustua suunnitelman tehtävän, tarkoituksen ja laajuuden mukaisiin selvityksiin ja arvioinnit rajattaisiin vain merkittäviin vaikutuksiin, indikoi ainakin lainsäädännössä oikeaa suuntaa. Mutta kuten todettu, ongelma ei alun perinkään ollut laissa vaan sen tulkinnassa.

Taloudellisten realiteettien tullessa lopullisesti vastaan maankäytönsuunnittelun käytäntöjen muutoksessa saatetaan ottaa seuraava askel kohti hankekohtaista suunnittelua. Toimintakulttuurin patologioista päästään kertaheitolla eroon, kun annetaan rehellisesti markkinavoimien ohjata suunnittelua omilla ehdoillaan. Hankekohtaiseen suunnitteluun löytyy varmasti jatkossakin korkeatasoista osaamista ja tarvittavat resurssit, mutta tällöin hämärtyy helposti laajempi näkemys yhdyskuntarakenteeseen kehittämisestä ja riski koko yhteiskunnan fragmentoitumisesta kasvaa. Jotta Suomen ei tarvitsisi seurata muuta maailmaa perässä kasvavien tuloerojen ja alueellisen segregaation malliin, jossa suurehko osa ihmisistä ajautuu yhteiskunnan reuna-alueille, tulee suunnittelukulttuuri elvyttää pikaisesti omaksumalla eteenpäin vievät toimintatavat – ja pitää muistissa suunnittelun taito.

Kirjallisuus

Mäntysalo, Raine; Nyman, Kaj (2001). Kaavoitus – suunnittelua? Suunnittelun patologioita maankäyttö- ja rakennuslain sovelluksissa. Oulun yliopisto.