Yleisen edun moninaiset tulkinnat: Jäsennystä yhdyskuntasuunnittelijoiden käsitysten analysointiin

Sari Puustinen, Raine Mäntysalo, Karoliina Jarenko

Johdanto

1

Yleisen edun ideasta on käyty keskustelua aina länsimaisen demokratian syntyajoista lähtien. Eri aikoina käsitteelle on annettu erilaisia sisältöjä ja uusien tulkintakerrosten myötä yleisen edun käsitteellinen painolasti on kasvanut. Tänä päivänä yleisen edun käsite on ladattu moninaisilla diskursiivisilla kehyksillä. Käsitteestä on tullut epäselvä, ja sen retorinen tarkoituksenmukaisuus julkisen vallankäytön oikeuttamisessa on syystäkin asetettu kyseenalaiseksi.

Yleisen edun käsite on ongelmallinen, mutta sen hylkääminenkään ei ole helppoa. Kytkeytyen elimellisesti itse valtion olemassaolon oikeutukseen, yleiseen etuun vetoaminen on toiminut julkisen sektorin auktoriteetin ja vallankäytön, kuten yhdyskuntasuunnittelun, oikeutuksena. Yleisen edun käsitteen tehtävänä on myös ollut toimia normina yhdyskuntasuunnittelulle ja edelleen kriteerinä arvioitaessa yhdyskuntasuunnittelua ja sen tuottamia ympäristöjä (Puustinen 2006, 219,220; Alexander 2002, 227). Nämä yhdyskuntasuunnittelun velvoitteet (yhdyskuntasuunnittelun itsensä oikeuttaminen sekä edelleen sen tavoitteiden ja toiminnan arviointiperusteiden oikeuttaminen) eivät katoa minnekään, vaikka päättäisimmekin luopua yleisen edun käsitteestä sinänsä.  Richard E. Flathmanin sanoin ”voimme hylätä käsitteen, mutta jos teemme niin, joudumme vain painimaan näiden ongelmien kanssa jonkin muun otsikon alla” (Flathman 1966, 13; viitattu artikkeleissa Campbell & Marshall 2002a, 164; Maidment 2016, 367 ja Moroni 2004, 165). Vaivattomampaa lienee, jos hylkäämisen sijaan yritämme löytää yleisen edun käsitteelle oman aikamme vaatimuksiin paremmin vastaavia sisältöjä.

Yhdyskuntasuunnittelijoiden professionaalinen autonomia on kaventunut uuden julkisjohtamisen hallintamallin yleistyttyä suomalaisessa julkishallinnossa 1990-luvulta alkaen. Suunnittelijoiden toimivalta suunnittelun sisältökysymyksissä ja tavoitteenasettelussa on pienentynyt samalla, kun heidän verrattain vahva lainsäädännöllinen valtuutuksensa on säilynyt ja taloudellinen vastuunsa jopa kasvanut. Toisaalta yhdyskuntasuunnitteluun vaikuttavien toimijoiden kirjo suunnitteluprosesseissa on merkittävästi kasvanut. Yleisen edun määrittämisestä on näissä oloissa tullut komplisoidumpaa, ja kuitenkin yhdyskuntasuunnittelijoiden professiona odotetaan edelleen toimivan yleisen edun takaajina suunnittelussa. (Puustinen ym. 2013; Puustinen ym. 2017.)

Yleisen edun käsitettä on vuosien saatossa tarkasteltu erilaisista diskursiivisista kehyksistä käsin (Alexander 2002; Campbell & Marshall 2002a; Moroni 2004). Kukin kehys on omalla tavallaan korostanut ja kiteyttänyt käsitteen erilaisia piirteitä ja elementtejä. Meidän ajallemme ominaista on juuri erilaisten yleisen edun diskursiivisten kehysten rinnakkainelo. Nämä eri kehykset ovat tunnistettavissa vallitsevissa poliittisissa diskursseissa, mutta niiden juuret löytyvät ikiaikaisesta valtion ja julkisen vallan olemukseen ja velvollisuuksiin liittyvästä keskustelusta, kuten tässä artikkelissa pyritään osoittamaan.

Artikkelissa keskitytään erityisesti kahteen jännitteeseen, jotka tästä keskustelusta ovat tunnistettavissa: yksilön ja yhteisön välinen jännite sekä sääntelyn ja sääntelemättömyyden välinen jännite. Kun näitä jännitteitä tarkastellaan ristikkäisinä akseleina, saadaan nelikenttä, josta voidaan johtaa neljä erilaista yleisen edun tyyppiä. Artikkelin tavoitteena on muodostaa tästä yleisen edun nelikentästä analyysikehikko, jonka avulla voidaan jäsentää yhdyskuntasuunnittelijoiden tapoja tulkita ja käyttää yleisen edun käsitettä suunnittelutyössään. Testaamme analyysikehikkomme empiiristä käyttökelpoisuutta analysoimalla keräämäämme yhdyskuntasuunnittelijoiden haastatteluaineistoa. Aineisto on pienehkö, mutta yleisen edun käsitteellisen jäsennystyön empiirisen relevanssin testaamiseen se lienee riittävän suuntaa antava, kun artikkelin pääpaino on teoreettisessa työssä.

Yleisen edun eri painotuksia yhdyskuntasuunnittelun lähihistoriassa Suomessa

Suomessa julkisen vallan rooli maankäytössä on hyvin keskeinen ja jopa itsestään selvä. Maankäyttöä on ohjattu vuosisatojen ajan: maaseudulla on suoritettu isojakoa 1700-luvulta lähtien ja kaupungeissa valtio on ohjannut maankäyttöä suvereenisti 1930-luvulle saakka, mistä alkaen on korostunut kaupunkien valta, kun yksityisomistuksessa olevaa maata on ryhdytty liittämään kaupunkeihin (Virtanen 1999, 60). Suomalainen maankäyttöä koskeva lainsäädäntö myötäilee pohjoiseurooppalaista ajattelutapaa, jonka mukaisesti esimerkiksi Saksan perustuslakiin otettiin toisen maailmansodan jälkeen sosiaalisidonnaisen maanomistuksen periaate. Tämän ajattelutavan mukaan maata tulee ensisijaisesti käyttää yhteiskuntakokonaisuuden edun mukaisesti. Pekka V. Virtasen mukaan kyseessä on salus populi suprema lex -periaate, jonka mukaan yksityisen edun tulee väistyä yleisen edun tieltä. Periaate sisältää Virtasen mukaan ajatuksen, että muidenkin kuin maanomistajien on päästävä vaikuttamaan maankäyttöä koskeviin päätöksiin. (Virtanen 1999, 60.)

Yleisen edun käsitettä on eri aikakausien suomalaisessa suunnitteludiskurssissa tulkittu eri tavoin (Puustinen 2006). Sodanjälkeistä jälleenrakennusprojektia ja Kokemäenjokilaakson aluesuunnittelua tutkineen Terttu Nupposen mukaan arkkitehtiprofessio onnistui SAFAn johdolla vahvistamaan asemaansa tilansäätelyprojektissa ”yhteisen hyvän vaatimusten tuntijana ja tehokkaiden ratkaisujen kehittäjänä” (Nupponen 2000, 180). Nupposen mukaan jälleenrakennusajan yleistä etua kuvattiin kansallisen edun käsitteellä. Sillä viitattiin aatteellisella tasolla kansallisen identiteetin ja yhtenäisyyden parantamiseen, mutta esimerkiksi myös valtakunnallisen tilansäätelyjärjestelmän sekä teollisuuden toimintaedellytysten kehittämiseen. (Nupponen 2000, 183.)

1960- ja 1970-luvuilla yleistä etua määritettiin sosiaalipoliittisesti painottuneessa diskurssissa, joka tähtäsi hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen. Keskustelun merkittävimpiä käynnistäjiä oli Pekka Kuusen vuonna 1961 julkaistu “60-luvun sosiaalipolitiikka” (Hankonen 1994, 50–62). Yleinen etu sai sisällökseen ”oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisen hyvän kaikille”. Myös yhdyskuntasuunnittelun päämääräksi tuli sosiaalisen eriarvoisuuden vähentäminen. Yleistä etua pyrittiin selvittämään erityisesti kvantitatiivisen sosiaalitutkimuksen avulla. (Hankonen 1994, 57; Mäenpää et al. 2000, 26–41; vrt. Taylor 1998, 75–83.)

1980-luvun intressipohjaista suunnittelua tutkineen Pertti Vuorelan mukaan 1990-luvun alkuun mennessä yleisen edun käsite oli ”lähes unhoon jäänyt” ja tilalle oli tullut kansainvälinen kilpailukyky. Vuorelan mukaan sitä korostettiin erityisesti valtion tasolla käydyssä keskustelussa. Vuorela ennakoi kilpailun kiihtyvän entisestään, jos Suomi liittyisi Euroopan talousyhteisöön – kuten tapahtui. (Vuorela 1991, 139.)

1990- ja 2000-lukuja on nimitetty alueiden, erityisesti kaupunkiseutujen välisen kiristyneen kilpailun ajaksi. Tällöin yleisen edun kansallisvaltioon viittaava merkitys väheni ja tilalle tuli paikallisemmin ja seutujen ja metropolialueiden tasolla määrittyvä eduntavoittelu globaalissa kilpailussa. (Puustinen 2006, 167-170.)

Sari Puustinen havaitsi väitöskirjaansa varten vuonna 2002 tekemissään suurten kaupunkien kaavoittajien haastatteluissa (Puustinen 2004, 2006), että maankäyttö- ja rakennuslain voimaantulon jälkeen yleisen edun määrittelyissä painottui ainakin kaavoittajien puheissa kaksi näkökohtaa. Ensinnäkin yleisen edun nähtiin maankäytön suunnittelussa liittyvän kokonaisuuden hallintaan. Sen nähtiin pääsääntöisesti olevan nimenomaan kaavoittajien tehtävä ja velvollisuus. Toiseksi, yleisen edun nähtiin olevan paralleeli hyvälle ympäristölle, jonka tarkemmat määrittelyt löytyivät maankäyttö- ja rakennuslain eri kaavatasojen sisältövaatimuksista. Näitä tavattiinkin 2000-luvun alussa erityisen tarkkaan, lain ollessa vielä tuore ja testaamaton.

2010-luvulle tultaessa yleisen edun käsitteen mittakaava näyttää muuttuneen. Sitä on tutkijoiden mukaan määritetty entistä paikallisemmin. Kaupunkiseuduilla keskuskaupungin ja sitä ympäröivien kuntien välinen kilpailu sekä yrityksistä että hyvistä veronmaksajista on johtanut kuntien väliseen osaoptimointiin. Tällöin on esitetty, että kaupunkiseutukokonaisuuden yleinen etu häviää yksittäisten kuntien tavoittelemalle kuntakohtaiselle yleiselle edulle. Ongelmaa aiheuttavat muun muassa seututason hallinnan ja päätöksenteon puuttuvat tai huonosti toimivat instrumentit. (mm. Mäntysalo & Kosonen 2016, Vakkuri et al. 2016). Kuntien välinen kilpailu ja siihen sitoutuvat yleisen edun määrittelyt nousevat esille myös tässä artikkelissa käytetyssä aineistossa.

Yleisen edun monitahoinen käsitehistoria

Käsitehistoriallisessa katsannossa yleisellä edulla on pitkä ja kiistainen menneisyys. Eri aikakausina sillä on tarkoitettu eri asioita. Yksinkertaisimmillaan yleinen etu on yksityisen edun vastakohta. Silloin yleinen etu viittaa kaikkien etuun, yhteisön etuun tai enemmistön etuun. Yksityinen etu puolestaan tarkoittaa yksityisen osapuolen etua. Kuulostaa lähtökohtaisesti melko yksinkertaiselta. Haasteelliseksi kuitenkin muodostuu määritellä, mikä on tämä ‘kaikki’ ja mikä on ‘yhteisö’. Onko yhteisö yksinkertaisesti osiensa summa vai onko se oma entiteettinsä? Onko yhteisön etu jäsentensä yksittäisten etujen aggregaatio, vai onko yhteisöllä jokin oma etu? Näihin kysymyksiin on aikojen saatossa vastattu eri tavoin ja seurauksena on aina ollut uusi yleisen edun määritelmä.

Yleisen edun (common good) ja julkisen edun (public interest) käsitteitä käytetään toisinaan synonyymeina, mutta niillä on myös historiallisessa katsannossa viitattu eri asioihin. Yleinen etu on mielletty yhteiseksi eduksi, jakamattomaksi ja kaikkia hyödyttäväksi. Julkinen etu taas on useammin mielletty yksittäisten etujen summaksi.

Tuomas Akvinolainen (1225–1274) julisti yleisen edun ajamisen valtion olemassaolon tarkoitukseksi. Sen lisäksi Akvinolainen listasi joukon inhimillistä hyvinvointia edistäviä tekijöitä, joiden vaaliminen kuuluu yleisen edun piiriin. Näitä ovat mm. rauha, järjestys, vauraus ja oikeuden toteutuminen. Näille kaikille on yhteistä se, ettei niitä voi jakaa yksilöiden eduiksi, vaan ne ovat olemassa vain yhteisinä (yhdellä ei voi olla rauhaa, jos naapuri on sodassa). (Douglass 1980.) Tämän tyyppinen yleisen edun käsite on sittemmin ollut voimallinen käsikassara kommunitarismin puolustajille. Kommunitarismi asettaa yhteisön yksilön edelle moraalisessa mielessä ja suosii kiistatilanteissa yhteisön tahtoa, tapoja ja etua yksilön kustannuksella.

Tällaisen yleisen edun käsitteen ongelmaksi muodostuu yhteisön määrittely. Liberalistien mukaan on ontologisesti epäilyttävää puhua mistään yhteisöstä, joka olisi enemmän kuin yksilöidensä summa. Preferenssit kuuluvat aina yksilöille, joten yli-yksilöllisen edun maalaileminen on mieletöntä. (Ks. esim. Nozick 1974: 32-33). Poliittinen liberalismi kieltää myös kaikenkattavan yhteisen edun mahdollisuuden. Yksilöiden on saatava määritellä ja tavoitella oma hyväänsä, eikä kenelläkään ole oikeutta määritellä sitä heidän puolestaan. Valtion tärkein tehtävä on varmistaa tämä vapaus. “Hyvä elämä” on liberalistille yksityinen asia eikä kuulu julkiseen sfääriin ollenkaan. (Rawls 1993/1996.)

Tästä johtuen poliittisen liberalismin perinteessä on yleisen edun käsitteellä viitattu vain yksilöiden preferenssien summaan ja käytetty ennemmin muotoilua ‘julkinen etu’ (public interest). Bruce Douglassin mukaan (1980) julkisen edun käsite syntyi suojaamaan kansalaisten varallisuutta monarkeilta, jotka feodalismin kaatumisen jälkeen sotivat jatkuvasti keskenään ja keräsivät runsaasti veroja rahoittaakseen sotaretket. Veroja kerättiin nimenomaan ‘yleisen edun’ nimissä. Vastustajien mukaan yhteiskunnalle olisi ollut parempi, jos varallisuutta omaavat olisivat pystyneet käyttämään sitä yritystensä kasvattamiseen ja kaupankäyntinsä lisäämiseen sen sijaan, että joutuivat käytännössä luovuttamaan voittonsa kruunun sotia rahoittamaan. Sen sijaan, että olisivat lähteneet vääntämään kättä yleisestä edusta, he keksivät nimittää asiaansa julkiseksi eduksi (public interest).

Tämän tyyppinen lähestymistapa julkiseen etuun on sittemmin ollut suosittu liberalismin kannattajien keskuudessa. Liberalismille politiikassa on nimenomaan kysymys niiden vapauksien ja resurssien jakamisesta, joita yksilöt tarvitsevat elääkseen vapaasti elämiään. ‘Yhteiset hyvät’ kuten rauha ja raitis ilma, ovat ajatustavan mukaan (teoreettisesti) redusoitavissa yksilöiden eduiksi. Jakamattomista yhteisistä eduista ei näin ollen tarvitse keskustella ollenkaan.

Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) tarjosi lisää käsitteellisiä työkaluja julkisen edun ja yhteisen hyvän eroavaisuuksien ymmärtämiseen. Teoksessan Du Contract Social (1762) (suom. Yhteiskuntasopimuksesta, 1918) hän erottelee kaikkien tahdon (volonté du tous) ja yleistahdon (volonté generale). Kaikkien tahto viittaa yksilöiden tahtojen aggregaatioon, ja se saattaa tähdätä myös joidenkin2 etuun (Rousseau 2003/1762, 72). Yleistahto puolestaan huomioi vain yhteisen hyvän (Rousseau 2003/1762, 17). Se viittaa valtion etua ajavien kansalaisten tahtoon. (Rousseau 2003/1762, 72). Tässä Rousseau siis tekee tärkeän erottelun valtion etua ajavien kansalaisten ja omia etujaan ajavien yksilöiden välille. Samanlainen ajatus on löydettävissä myöhemmin John Rawlsilta hänen kirjoittaessaan julkisesta järjestä (public reason) (1997). Hänen mukaansa kansalaiset noudattavat julkista järkeä ajatellessaan ’ikään kuin olisivat lainsäätäjiä’ (Rawls 1997, 769). Keskeistä näille ajatuksille on yksilön irrottautuminen omasta edustaan ja asioiden tarkasteleminen yhteisön näkökulmasta.

Näitä poliittisen filosofian piirissä kehiteltyjä ajatuksia on luonnollisesti pohdittu myös yhdyskuntasuunnittelun kontekstissa. Suunnittelijalle on annettu tässä keskeinen rooli. Suunnittelijan oikeutus julkiseen vallankäyttöön perustuu nimenomaan yleisen edun ajamiseen ja ylläpitämiseen.

Suunnittelijan ja yleisen edun käsitteen tiukasta kytkennästä huolimatta on aina ollut hieman hankalaa selittää, miten suunnittelija tietää, mikä missäkin tilanteessa on yleisen edun mukainen ratkaisu. Osittain tämä hoituu nk. menettelyllisen oikeutuksen kautta: yleisen edun mukaista on nimenomaan se, että suunnittelija (viranomainen) suunnittelee asioita. Viranomais-suunnittelijan odotetaan takaavan eri osapuolten oikeudenmukaisen ja yhdenvertaisen kohtelun. Tämä määritelmä jättää kuitenkin osittain vastaamatta kysymykseen: miten viranomainen tietää, mikä missäkin tilanteessa on oikea ratkaisu?

Viranomaisten valtaa on kyseenalaistettu yhä suuremmassa määrin viime vuosikymmeninä. Kyseenalaistaminen on noussut keskusteluun erityisesti yhteiskunnan monikulttuuristumisen ja -arvoistumisen myötä. Miten viranomais-suunnittelija voi ymmärtää sangen erilaisten ihmisten etuja ja niiden aggregaatioita? Onko enää edes olemassa mitään yhteistä etua? Johtaako suunnittelijoiden yleisen edun tavoittelu yhdenmukaistavaan vallankäyttöön, jolla etuoikeutettujen ryhmien edut raamitetaan kaikkien eduiksi (Sandercock 1998)?

Monoliittisen yhteisen hyvän käsitteen kyseenalaistaminen johti aluksi klassisen liberalismin mukaiseen käsitykseen suunnittelusta: yksilöiden etujen ajamista tukevien oikeuksien tulisi olla virkamiesten tärkein tehtävä. Lindblomin inkrementalistinen suunnitteluteoria edustaa tätä lähestymistapaa (Lindblom 1959; 1965). Lähestymistapa mieltää suunnittelun päämääräksi löytää win/win tilanteita ”omien arvojensa vahtikoirien” välille. Uusliberalistinen poliittinen ideologia on tuonut keskusteluun myös nk. kolmansiin osapuoliin kohdistuvien ulkoisvaikutusten näkökulman (ks. esim. Thornley 1991; Brueckner 2011).

Kommunikatiivinen suunnitteluteoria sen sijaan on halunnut etsiä ratkaisuja, jotka eivät poista yhteisen edun mahdollisuutta. Ajatuksena on, että yhteisiä etuja ja päämääriä olisi mahdollista löytää deliberatiivisella, laajasti eri osapuolia osallistavalla prosessilla (Bäcklund & Mäntysalo 2010; Mäntysalo & Jarenko 2014; Puustinen et al. 2017a). Suunnittelija-fasilitaattorin tehtävä on käyttää suunnitteluosaamistaan yhdessä fasilitoimisosaamisensa kanssa ohjatakseen keskusteluja ja ehkäistäkseen väärinymmärryksiä yhteisen prosessin aikana (Forester 1989; Puustinen et al. 2017a; 2017b). Deliberatiivisen prosessin katsotaan myös olevan ainoa järkevä tapa lähestyä suunnittelun kompleksisuutta: päätöksentekoprosessiin osallistuminen lisää sitoutumista sen lopputuloksiin, mikä parantaa tulevaisuuden ennakoimiskykyä merkittävästi ja lisää sitä kautta kykyämme ylipäätään hallita elämää yhdyskunnissa (mm. Innes & Booher 2010; Wallin 2013; Jarenko 2013).

Yleisen edun neljä tyyppiä

Yllä tehdyn yleisen edun käsitteen historiallisen katsauksen pohjalta voidaan tunnistaa kaksi akselia, joiden avulla yleisen edun eri käsityksiä voidaan jäsentää. Ensinnäkin yleisen edun eri käsitykset poikkeavat suhteessaan ’yhteisöön’. Onko yleistä etua lähestyttävä ei-yhteisöllisenä yksilöllisten etujen summana vai onko yhteisö miellettävä omaksi entiteetikseen, jolla on oma yhteisön etunsa? Liberalistiset ja yksilöllisyyttä korostavat käsitykset yleisestä edusta eivät hyväksy yhteisön näkemistä jonakin yli-yksilöllisenä entiteettinä, joka olisi enemmän kuin osiensa summa. Kollektivistiset käsitykset sen sijaan pyrkivät yhteisön hyvän määrittelyihin. Ne joko mieltävät yleisen edun viittaavan ”yhteiseen hyvään” tai olettavat yksilöiden olevan valmiita pyrkimään deliberaatioprosesseissa yhteisesti hyväksyttävään etuun. Jälkimmäisessä tapauksessa kollektivistinen käsitys ei edellytä oletusta yli-yksilöllisestä yhteisöstä, mutta se edellyttää yhteisen edun ajatuksen.

Toiseksi yleisen edun eri käsitykset eroavat suhteessaan sääntelyyn. Sallitaanko kansalaisten ja intressitahojen osallistua suoraan yleisen edun formulointiin jossakin suunnittelu- ja päätöksentekotilanteessa vai onko se osoitettu julkisten auktoriteettien tehtäväksi? Sääntelyyn nojaavat yleisen edun käsitykset tarjoavat yleisen edun määrittelyvallan julkisille auktoriteeteille. Sääntelyvapaat yleisen edun käsitykset puolestaan edellyttävät laajaa osallisuutta yleisen edun määrittelyyn. Se voidaan ymmärtää joko yksityisten etujen aggregointina tai deliberaation kautta muodostettavana yhteisenä etuna.

Sääntelylähtöiset käsitykset perustuvat näkemykseen, jonka mukaan on yleisen edun mukaista antaa sen määrittely julkisille auktoriteeteille. Käänteisesti sääntelyvapaat yleisen edun käsitykset nojaavat siihen, että on yleisen edun mukaista olla jättämättä sen määrittelyä vain yhdelle taholle (vrt. Purcell 2016).

Näiden kahden akselin – suhde yhteisöön ja suhde sääntelyyn – ristiintarkastelun kautta saadaan neljä yleisen edun tyyppiä idealisoituina yhdistelminä akseleiden eri polarisaatioita: yksilö-/kollektiivilähtöinen ja sääntelylähtöinen/sääntelyvapaa (Taulukko 1):

  1. Yksilölähtöinen ja sääntelyvapaa yleinen etu. Taulukon 1 oikeanpuoleiseen ylänurkkaan sijoittuvat käsitykset yleisestä edusta ottavat lähtökohdakseen yksityisten etujen aggregoinnin. Yhteistä yleisen edun määrittelyä ei tavoitella, vaan yleinen etu saadaan yksityisintressejä yhteensovittamalla tai suurimman kannatuksen saaneen intressin tunnistamalla jossakin suunnittelu- ja päätöksentekotilanteessa. Äärimmilleen vietynä tämä näkökulma korreloi markkinarationaliteettiin nojaamisen kanssa: oletetusti vapaiden urbaanien markkinoiden ”näkymätön käsi” määrittäisi yleisen edun kuluttajien ja asiakkaiden suosituimmiksi nousevien markkinavalintojen kautta. Lievemmässä muodossa tällaista käsitystä yleisestä edusta edustaa edellä mainittu Lindblomin inkrementalismi.
  1. Yksilö- ja sääntelylähtöinen yleinen etu. Taulukon 1 vasemmanpuoleisesta ylänurkasta löytyvät yleisen edun käsitykset fokusoituvat yksityisten etujen tavoittelun sääntelyyn negatiivisten ulkoisvaikutusten välttämiseksi. Nämä käsitykset toteuttavat poliittisen liberalismin perusperiaatetta: annetaan kullekin oikeus tavoitella vapaasti omaa ”hyvää elämäänsä”, kunhan tällä tavoittelulla ei estetä jotakuta toista toteuttamasta samaa oikeuttaan. Tarvitaan sääntelyä ehkäisemään tai minimoimaan hyvän elämän pyrkimysten aiheuttamia negatiivisia ulkoisvaikutuksia toisten pyrkimyksille. Yksityisten etujen optimointi voi varsinkin kumuloituessaan tuottaa kaikille kielteisiä vaikutuksia, jollei julkinen sektori sitä sääntele: liikenneväylät ruuhkautuvat, kiinteistömarkkinat ylikuumenevat, viher- ja virkistysalueet nakertuvat olemattomiin, ilma ja vesi saastuvat.
  1. Kollektiivi- ja sääntelylähtöinen yleinen etu. Taulukon 1 vasemmanpuoleisen alanurkan käsitykset yleisestä edusta nojaavat yhteisen hyvän ajatukseen ja julkisiin auktoriteetteihin tämän edun määrittelyssä ja tavoittelussa. Puistot ja tekninen infrastruktuuri ovat esimerkkejä yhteisestä hyvästä, ja niiden suunnittelusta, rakentamisesta ja ylläpidosta myös useimmiten vastaavat julkiset auktoriteetit. Yhteisö, tai yhdyskunta, jolle suunnitellaan, mielletään yli-yksilölliseksi entiteetiksi. Kollektiivilähtöinen yleinen etu on tässäkin tyypissä periaatteessa käännettävissä yksityisiksi eduiksi, kuten liberalistit ajattelevat. On esimerkiksi vesijohtoveden käyttäjän yksityisen edun mukaista saada puhdasta vettä kotihanasta. Yleinen etu ei kuitenkaan redusoidu yksityisiksi eduiksi, sillä siitä hyödytään kollektiivisesti eikä sitä tarjota vain yksittäisille käyttäjille vaan kollektiivista käyttöä varten. Tämän tyypin näkökulma yleiseen etuun korreloi modernistisen reguloivan yhdyskuntasuunnittelun kanssa.
  1. Kollektiivilähtöinen ja sääntelyvapaa yleinen etu. Taulukon 1 viimeisestä, oikeanpuoleisesta alanurkasta löytyvässä yleisen edun tyypissä yleinen etu muodostuu kollektiivisessa deliberaatioprosessissa ilman ulkoista ohjailua. Tämäkin kategoria on yli-yksilöllisen yhteisöentiteetin ajatuksen inspiroima, mutta se ei välttämättä edellytä tällaisen entiteetin postulointia. Rousseau edellytti, että deliberaation osapuolet toimivat kansalaisen asemasta käsin pitäen siten mielessään valtion edun. Varhaiset deliberatiivisen demokratian teoreetikot edustivat periaatteessa samaa näkökulmaa (Rawls 1993/1996; Habermas 1996; Cohen 1998). Myöhemmissä deliberatiivisen demokratian ajatussuunnissa on kuitenkin nähty mahdollisena myös yksityisten etujen edistäminen sikäli kuin sitä toteutetaan toisia osapuolia kunnioittaen ja pyrkien kaikkia tyydyttäviin ratkaisuihin (Gutman & Thompson 1996, 2004; Bohman 1998; Hendriks 2006). Deliberoitavat (punnittavat) asiat ovat julkisen sfäärin kollektiivisia asioita eivätkä yksityissfäärin asioita. Tämä ’kollektiivisten asioiden’ käsite antaa tilaa useampien asioiden ottamiselle yhteisen keskustelun piiriin, kuin jos yhteisen hyvän kysymykset miellettäisiin vain kollektiiviseen käyttöön kytkeytyneinä edellisen tyypin (3) tapaan. Tämän tyypin näkökulma yleiseen etuun korreloi kommunikatiivisen suunnittelun ideaalien kanssa (Mattila 2016).

Taulukko 1 Neljä yleisen edun tyyppiä3.

Sääntelylähtöinen Sääntelyvapaa
Yksilölähtöinen Yksityisten etujen ulkoisvaikutusten sääntely Yksityisten etujen aggregointi ja yhteensovittaminen
Kollektiivilähtöinen Yhteinen hyvä julkisen auktoriteetin määrittämänä Yhteinen hyvä tai yhteisesti hyväksytty ratkaisu julkisen sfäärin deliberaatioprosessin tuotoksena

Seuraavassa luvussa käytämme tätä neljän yleisen edun tyypin taulukkoa käsitteellisenä analyysikehikkona. Sen avulla tulkitsemme haastattelemiemme yhdyskuntasuunnittelijoiden vastauksia yleistä etua koskeviin kysymyksiimme liittyen heidän työhönsä suunnittelun ja viranomaisohjauksen eri kaavatasoilla.

Maankäytön suunnittelijoiden näkemykset yleisestä edusta

Tässä artikkelissa hyödynnämme empiiristä haastatteluaineistoa, joka kerättiin marras-joulukuussa 2012 niin sanotun Voimavarat-tutkimushankkeen yhteydessä. Voimavarat-hanke (Puustinen et al. 2013) oli osa vuosina 2012-2013 tehtyä maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisarviointia. Siinä selvitettiin kuntien, maakuntien liittojen ja ELY-keskusten viranomaisresurssien riittävyyttä suhteessa voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain määrittelemiin viranomaistehtäviin (Puustinen et al. 2013).

Voimavarat-tutkimusta varten haastateltiin 16 maankäytönsuunnittelun ammattilaista. Näistä viisi oli suurten kaupunkien kaavoituspäälliköitä, viisi maakuntien liittojen maakuntakaavoituspäälliköitä sekä kuusi ELY-keskusten alueidenkäytön tai maankäytön suunnittelun yksikköjen johtavia viranomaisia. Haastatteluja tehtiin viidessä maakunnan keskuskaupungissa, jotka olivat Lahti, Oulu, Seinäjoki, Tampere ja Turku. Haastatellut olivat johtavassa asemassa ja heillä on pitkä kokemus maankäytön suunnittelusta ja ohjauksesta. Maakuntaliittojen ja ELY-keskusten haastateltavat valittiin siten, että tutkimuskohteena olevat kaupungit kuuluivat kyseisiin liittoihin ja ELY-keskusten piiriin (esim. Oulun kaupunki, Pohjois-Pohjanmaan liitto, Pohjois-Pohjanmaan ELY-keskus). Haastatellut  viranomaiset tunsivat toisensa ja tekivät paljon yhteistyötä (ks. Puustinen et al. 2013).

Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, jotka nauhoitettiin ja litteroitiin. Yleiseen etuun liittyen kultakin haastateltavalta kysyttiin näkemyksiä siitä, onko yleistä etua olemassa, mitä yleisellä edulla tarkoitetaan, onko maankäytön suunnittelun tarkoituksena edistää yleistä etua, kuka yleisen edun määrittelee suunnitteluprosessissa / mistä se muodostuu, kenen ja millaisessa prosessissa yleistä etua pitäisi määritellä sekä ovatko käsitykset yleisestä edusta muuttuneet haastateltujen uran aikana.

Haastatteluissa keskusteltiin yleisestä edusta siis melko laajasti, mutta tässä artikkelissa keskitytään siihen osaan aineistosta, jota voitaan hyödyntää analyysikehikon testaamisessa.

Kaikki haastatellut olivat sitä mieltä, että suunnittelussa ollaan tekemisissä yleisen edun kanssa ja että suunnittelun tehtävänä on edistää yleistä etua. Yksi haastateltava (joka oli yksi iältään nuorimmista haastatelluista) suhtautui yleisen edun olemassaoloon skeptisesti. Tosin hän totesi, että ”suunnittelussa tehdään usein kompromisseja, joihin kaikki ovat yhtä tyytymättömiä. Jos se on yleistä etua, niin sitten se on olemassa”. Haastatellut myös katsoivat olevansa yleisen edun edustajia ja puolestapuhujia kaavaprosessissa. Tämä viittaa yleiseen etuun sääntelyn (regulaation) käsitteenä.

Yleisen edun sisällöllinen määrittely oli haastatelluille vaikeampaa. Vastauksia oli monenlaisia, mutta kiinnostavia yhtäläisyyksiäkin löytyi. Olemme käyttäneet edellä esiteltyä analyysikehikkoa haastateltujen näkemysten jäsentelyyn (Taulukko 2).

Taulukko 2 Esimerkkejä siitä, miten haastatellut kuvasivat yleistä etua.

Sääntelylähtöinen Sääntelyvapaa
Yksilölähtöinen ”Yleisen edun vastakohta on oman voiton tavoittelu koko muun yhteiskunnan kustannuksella. Jos ei muuten saada toteutettua viheralueita tai kevyen liikenteen juttuja, yleisen edun on joskus käveltävä yksityisen edun yli.” (ELYn edustaja)

 

”Asukkailla pitää olla tasapuolinen mahdollisuus hyvään asuinympäristöön.” (maakunnan liiton edustaja)

 

”Yleisen edun rooli on hämärtynyt, koska on ideaparkkeja ynnä muita. Kunnat salailee asioita toisiltaankin, koska on kilpailua ja se on kovaa.” (ELYn edustaja)

 

”Tässä taloustilanteessa esim. yritysten saaminen on enemmän yleisen edun mukaista kuin ympäristöarvojen säästäminen, mutta ympäristöstäkin pitäisi huolehtia.” (maakunnan liiton edustaja)

 

Kollektiivilähtöinen ”Jonkun on tehtävä lähtökohdat, jonkun on katsottava kokonaisuus.” (kaupungin edustaja)

 

”Yleinen etu on keskeinen tavoite kaavoituksessa. Sitä taas suunnittelujärjestelmä, joka toisaalta kyllä on jäykkä, niin myös tukee. On selvät keskeiset ajatukset, jotka lähtee karkeista kehitysperiaatteista ja ohjaa alemman tason suunnittelua.” (kaupungin edustaja)

 

”Kuka sen sanoo, mikä on yleinen etu. Näen yleiseksi eduksi sitä, että yritetään yhteen sovittaa intressejä, jutella ja tehdä kompromisseja… Yleistä etua on se, että keskustellaan arvoista laajasti. Isoja hankkeita viedään läpi, mutta sitä ei tehdä arvovapaasti… Pitää miettiä mikä yleinen etu on, keskustella ja vuorovaikuttaa.” (maakunnan liiton edustaja)

 

Analyysissä tarkasteltiin myös sitä, mitä eri merkityksiä/ulottuvuuksia yksittäisten haastateltavien vastauksista nousi esille. Kutakin haastateltavaa käsiteltiin siis myös itsenäisenä tapauksena. Näitä oli yhteensä 15, sillä yhteen haastatteluun osallistui kaksi haastateltavaa – kollegat – joiden kommentit yhdistettiin. Analyysissä haastateltavan näkemykset yleisen edun sisällöstä ja määrittelyprosessista pyrittiin sijoittamaan edellä esiteltyyn nelikenttään. Havaintoyksikkönä olivat tilanteesta riippuen yksittäiset lauseet, muutama lause tai lyhyet kuvailevat esimerkkitarinat. Kuvan 1 kaavio on laatueroasteikko, joka kuvaa eroja sekä toimijoiden välillä sekä yksittäisen yksilön ajattelussa.

Kuva 1 Haastateltujen näkemykset yleisen edun sisällöstä.
Kuva 1 Haastateltujen näkemykset yleisen edun sisällöstä.

Kuvassa 1 jokaisen haastatellun näkemykset yleisestä edusta on sijoitettu matriisiin (vaakatasossa säännelty – ei-säännelty, pystysuunnassa yksityinen – kollektiivinen). Kaupunki, sekä sitä vastaava maakunnan liitto ja ELY-keskus asettuvat kuvassa allekkain.

Plusmerkki (+) tarkoittaa sitä, että haastateltava mainitsee esimerkkinä juuri tämän yleisen edun ulottuvuuden (esim. ”yksilöllinen säännelty yleinen etu” nelikentän vasemmassa ylälaidassa)

Kaksi plusmerkkiä (++) tarkoittaa, että haastateltava identifioituu vahvasti tähän ulottuvuuteen.

Miinusmerkki (-) tarkoittaa, että haastateltava mainitsee tämän yleisen edun ulottuvuuden, mutta pitää sitä ei-toivottuna asiantilana.

Kaksi miinusmerkkiä (–) tarkoittaa, että haastateltava mainitsee tämän yleisen edun ulottuvuuden, mutta hänellä on siitä vahvasti negatiivinen mielipide.

Vastausten luokittelu osoittaa, että jokainen haastateltava näki yleisessä edussa useita erilaisia ja toisilleen jopa vastakkaisia ulottuvuuksia ja sisällöllisiä painotuksia. Niistä voitiin tunnistaa viittauksia erilaisiin keskusteluihin ja ideologioihin. Vastaukset eivät siis olleet mitenkään yksiulotteisia.

Normatiivisia lausahduksia esiintyi runsaasti. Esimerkiksi yksityisten intressien todettiin kuntien kaavoituksessa saavan nykyisin liikaa painoarvoa yleisen edun kustannuksella.

Kuva 1 paljastaa sekä eroja että yhtäläisyyksiä haastateltavien painotuksissa. Sääntelylähtöinen yleinen etu korostui enemmän ja esiintyi positiivisemmassa valossa kuin sääntelyvapaa yleinen etu. Tämä siis tarkoittaa sitä, että haastateltavat kokivat yleisen edun määrittelyn olevan viranomaistehtävä ja että yleinen etu toteutuu suunnittelujärjestelmän toiminnan seurauksena. ELY-keskusten edustajat painottivat tätä näkemystä vielä enemmän kuin kuntien ja maakuntien liittojen edustajat. Tämä ei liene yllätys, kun ottaa huomioon ELY-keskuksilla vielä vuonna 2012 (haastattelujen ajankohta) olleen roolin sekä kunnallisen että maakunnallisen alueidenkäytön suunnittelun ohjaajana ja valvojana.

”Kaavahankkeet lähtee nykypäivänä lähes aina epätasapainosta liikkeelle, ne lähtee yksityisestä intressistä. Että ne ei ole sellaista yleissuunnittelua, että suunnitellaan jotain hyvää jonnekin… niin silloin julkisella puolella on tärkeä tehtävä. Että missään ei tule niin tärkeästi esille se, että ei me (ELY) olla siellä arvioimassa, että tämä on nyt yhdeksän tai       kympin arvoista suunnittelua, vaan pidetään lantin toinen puoli myös esillä… Kun tullaan        valtion puolelle, niin yleisen edun näkemys… laajenee. Se ei niin paljon ole siinä hankkeessa sidottuna, vaan se on kauempana siitä yksityisestä intressistä. Että kyllä siinä joku ero on.    Ainakin käytännössä. Vaikka sitä ei lainsäädännössä ole… Otetaan vaikka VATit ja          ilmastotavoitteet, liikennekysymykset, turvallisuus, ne on kuitenkin painavammin esillä ELYssä, vaikka niiden samojen asioiden pitäisi olla myös kunnissa. Mutta ne jää sinne… Itsekin olen tietysti kuntalainen…” (ELY-keskuksen edustaja)

Voidaan myös tulkita, että kuntien ja maakuntien liittojen edustajat olivat hieman halukkaampia tulkitsemaan yleistä etua yksityisten intressien näkökulmasta. Tämä taas luultavasti on heijastumaa kuntien tiukasta taloustilanteesta ja kuntien välisestä kilpailusta investoinneista.

”Mutta oisko se perinteinen ajattelutapa (yleisestä edusta) muuttunut? Kilpailukyky on     noussut mantraksi. On meilläkin keissejä, joissa tietyt isot toimijat… kohdellaan vähän eri  tavalla… voi jotain perää olla… mut en oikein osa vastata.” (kaupungin edustaja)

”Yksityiset kiinteistönjalostajat ovat valmiita panostamaan hyvinkin paljon laadukkaaseen suunnitteluun, että saavat omaa asiaansa eteenpäin. Tämä on myös kaupungin etu, että panostusta tulee myös muilta… Ovat valmiita käyttämään parhaita mahdollisia suunnittelijoita. Kaupunki voittaa siinä myös. Siihen tulee rinnalle se kiusallinen asia, että miten kaupunki pystyy huolehtimaan yleisestä edusta… Voi johtaa siihen, että joiltain osin suunnitelma tukee enimmäkseen yksityistä etua. Ohjaavuus yksityiseen panostukseen tulee pieneksi kaupungin puolelta. Jolloin yleinen etu ei tule määrääväksi. Mutta on myös päinvastaisia esimerkkejä… että on täysin sopusoinnussa tehty kaikki ja lopputulos taatusti palvelee yleistä etua.  Että molempia on, mutta se on vaikeesti etukäteen nähtävissä.”  (kaupungin edustaja)

Huomionarvoista on, ettei ”kollektiivisesti määriteltävä ja sääntelyvapaa” yleinen etu noussut haastatteluissa paljon esille. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kommunikatiivinen suunnitteluprosessi osallistumisineen ollut yleisen edun määrittelyn keskiössä. Kaksi haastateltua oli sitä mieltä, että yleistä etua tulisi etsiä tapauskohtaisesti julkisen keskustelun avulla. Yksi haastateltava taas totesi asukasosallistumisen olevan vastoin yleistä etua, koska siinä annetaan liikaa huomiota yksityisille intresseille, äänekkäille tyypeille ja NIMBY-ilmiölle (vrt. Eranti 2014).

Osallistumisnäkökulman vähäinen huomiointi yleisestä edusta puhuttaessa ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö osallistumista olisi pidetty tärkeänä osana suunnitteluprosessia sinänsä. Pikemminkin nähtiin, että yleinen etu on koko suunnitteluprosessin lopputuote, ja muodostuvasta kokonaisuudesta ovat viime kädessä vastuussa nimenomaan suunnitteluviranomaiset.

Voidaan aiheellisesti kysyä, onko aika jo ajanut yllä esitetyn, vuonna 2012 kerätyn haastatteluaineiston ohi. Aiheemme on kuitenkin sellainen, että siihen liittyvä empiria tuskin vanhenee nopeasti. Analyysimme saa myös vahvistusta hiljattain tehdystä diplomityötutkimuksesta, jossa esitettiin hyvin samankaltaisia tuloksia (Silvo 2016). Anton Silvo selvitti haastattelututkimuksen ja dokumenttianalyysin keinoin Helsingin yleiskaavoittajien käsityksiä yleisestä edusta liittyen uuden yleiskaavan laadintaan (Silvo 2016). Kaikille haastatelluille yleinen etu oli olennainen yleiskaavoituksen eettinen normi samalla, kun yleinen etu ymmärrettiin kollektivistisesti ja yleisen edun määrittelyvallan nähtiin olevan pitkälti suunnittelijoilla itsellään. Siten haastateltujen vastauksissa painottui näkemys yleisestä edusta kollektiivi- ja sääntelylähtöisenä.

Johtopäätökset

Yleisen edun käsitettä on tasaisin väliajoin ja eri näkökulmista sekä analysoitu että kritisoitu. Kritiikistä huolimatta teoreettinen kiinnostus käsitettä kohtaan ei ole kadonnut (mm. Campbell & Marshall 2002a; Moroni 2004; Alexander 2002; Puustinen 2006; Sager 2013; Mäntysalo & Jarenko 2014; Eranti 2014; Mattila 2016; Purcell 2016; Maidment 2016; Puustinen et al. 2017a; 2017b). Kontribuutiomme tähän keskusteluun on tässä artikkelissa esittelemämme käsitteellinen kehikko oman aikakautemme moninaisten yleisen edun merkitysten ja tulkintojen analysointiin.

Analyysikehikkomme komponentit on tunnistettu jo aiemmassa teoreettisessa keskustelussa (ks. loppuviite 2), mutta niiden yhdistäminen samaan nelikenttään esittelemällämme tavalla on uutta. Teoreettisen tarkastelun ja empiirisen aineiston analyysin perusteella voimme yhteenvetona todeta, että yleisen edun käsitteestä on yhtä aikaa olemassa hyvin moninaisia ja erisisältöisiä tulkintoja. Lisäksi toteamme, että esittelemämme yleisen edun neljä erilaista tulkintaa (käsitettä) eivät suinkaan ole uusia: ne juontavat juurensa ikiaikaisiin filosofian ja politiikan tutkimuksen pyrkimyksiin määritellä hyvää elämää ja hyvää yhteiskuntaa – sekä lisäksi näkemyksiin siitä, mikä on valtion ja ylipäätään julkisen sektorin rooli näiden pyrkimysten edistämisessä. Analyysikehikkomme ja sen taustalla olevan käsitehistoriallisen tarkastelumme avulla toivomme pystyneemme osoittamaan myös nämä historialliset kytkökset.

Yhdyskuntasuunnittelijoiden haastatteluissa kaikki neljä erilaista käsitystä yleisen edun sisällöstä nousivat esille. Usein suunnittelijat myös mainitsivat enemmän kuin yhden ulottuvuuden. Vaikka haastatteluaineistomme ei ole kovin laaja, se on käsittääksemme riittävä osoittamaan sekä yleisen edun käsitteen monimuotoisuuden suomalaisen suunnittelijakunnan parissa että analyysikehikkomme käyttökelpoisuuden tätä monimuotoisuutta tarkasteltaessa.

Mielenkiintoinen – joskaan ei kovin yllättävä – analyysikehikon tuottama havainto oli se, että ne suunnittelijat, jotka näkivät yleisen edun sääntely- ja kollektiivilähtöisenä, olivat taipuvaisia pitämään yksilölähtöistä ja sääntelyvapaata yleistä etua epätoivottavana, ja päinvastoin.

Tutkimuksemme korostaa sitä Christopher Maidmentinkin (2016, 282) esiin tuomaa näkemystä, että yleistä etua ei pidä lähestyä yksitulkintaisena ja monoliittisena käsitteenä, vaan suunnittelussa joudutaan käsittelemään monia eri tulokulmia yleiseen etuun. Erilaisten yleisen edun tulkintojen yhtäaikainen mutta huonosti tiedostettu rinnakkaiselo voi tehdä käsitteestä jopa kyseenalaisen retorisen välineen suunnittelun käytännöissä. Toisin sanoen käsitteen käyttö ilman sen diskursiivisen kontekstin avaamista tekee siitä merkitysyhteydestään irrallisen abstraktion. Jos siis halutaan oikeuttaa suunnittelupäätöksiä vetoamalla yleiseen etuun, tulisi myös tarkentaa, mitä sillä milloinkin tarkoitetaan. Muutoin uhkana on käsitteen epäjohdonmukainen käyttö normatiivisiin ja poliittisiin tarkoituksiin ilman, että edes itse tiedostetaan käsitteeseen liitettyjä ristiriitaisia ja jopa toisilleen vastakkaisia tarkoitusperiä.

Politiikanteossa käsitteen abstraktisuudesta voi toki olla hyötyä silloin, kun halutaan oikeuttaa tiettyjä poliittisia päätöksiä vain ylimalkaisesti yleiseen etuun viitaten tai kun pidetään yllä vapautta (uudelleen)määrittää yleisen edun diskursiivinen konteksti kulloisiinkin poliittisiin tarkoitusperiin sopivasti (vrt. Möttönen 1997). Mikäli suunnittelija haluaa vaikuttaa tällaiseen politiikantekoon, on hänen itse oltava perillä yleisen edun erilaisista diskursiivisista kehyksistä ja käsitteen monitulkintaisuuden tarjoamista vapauksista poliittiselle retoriikalle. Toivottavasti artikkelimme on avuksi tässä.

Yleisen edun käsite on toden totta vaikea ja latautunut sekä yhdyskuntasuunnittelun legitimaatioperustana että yksittäisiä suunnittelun valintoja tehtäessä – ja siitä huolimatta olemme ikään kuin ”sidottuja” käyttämään sitä. Kun tunnistetaan, että käsitteellä on erilaisia ja vieläpä rinnakkain esiintyviä tulkintoja, nousee ongelma ikään kuin uudelle tasolle. Kysymys ei ole enää siitä, kuinka oikeuttaa suunnittelua yleiseen etuun viitaten, vaan myös siitä, mitä – millaista politiikkaa, mitä arvoja ja valintoja – käsitteen käytöllä milloinkin oikeutetaan.

Empiiristä jatkotutkimusta ajatellen olisi mielenkiintoista seurata, miten meneillään olevassa maakuntahallinnon uudistamisessa kaavailtu ELY-keskusten lakkauttaminen ja niiden voimavarojen (osittainen) siirto uusiin itsehallinnollisiin maakuntiin tulisi toteutuessaan vaikuttamaan yleisen edun tulkintoihin. Tulisivatko uudistuneessa väliportaan hallinnossa säilymään sääntely- ja kollektiivilähtöiset yleisen edun motiivit, joiden keskeisyyden tunnistimme ELY-keskusten viranomaistyössä, jos ja kun itsehallinnolliset maakunnat tulevat yksin vastaamaan yleisen edun edistämisestä tällä yhdyskuntasuunnittelun tasolla? Tässä nousee esiin myös yleisempi teoreettinen kysymys yleisen edun mittakaavatasosta sekä jännitteistä paikallisesti ja ylipaikallisesti määriteltyjen yleisten etujen välillä (vrt. Mattila 2016; Maidment 2016). Tunnistimme näitä jännitteitä haastatteluaineistostamme, mutta jätimme tämän problematiikan käsittelyn mahdollisen jatkotutkimuksen aiheeksi.

Kirjallisuus

Alexander, Ernest R. (2002). The public interest in planning: From legitimation to substantive plan evaluation. Planning Theory 1:3, 226-249.

Bohman, James (1998). Survey article: The coming of age of deliberative democracy. The Journal of Political Philosophy 6:4, 400-425.

Brueckner, Jan K. (2011). Lectures on urban economics. Cambridge, MA: The MIT Press.

Bäcklund, Pia & Mäntysalo, Raine (2010). Agonism and institutional ambiguity. Ideas on democracy and the role of participation in the development of planning theory and practice – the case of Finland. Planning Theory 9:4, 333–350.

Campbell, Heather & Marshall, Robert (2002a). Utilitarianism’s bad breath? A re-evaluation of the public interest justification for planning. Planning Theory 1:2, 163-187.

Campbell, Heather & Marshall, Robert (2002b). Values and professional identities in planning practice. Teoksessa: Allmendinger, Philip & Tewdwr-Jones, Mark (toim.) Planning Futures: New directions for planning theory. London: Routledge, 93-109.

Cohen, Joshua (1998). Democracy and liberty. Teoksessa: Elster, Jon (toim.) (1998). Deliberative democracy. Cambridge: Cambridge University Press, 185-231.

Douglass, Bruce (1980). The common good and the public interest. Political Theory 8, 103–17.

Eranti, Veikko (2014). Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta. Sosiologia 1, 21-38.

Flathman, Richard E. (1966). The Public Interest: An Essay Concerning the Normative Discourse of Politics. New York: Wiley.

Forester, John (1989). Planning in the face of power. Berkeley, LA: University of California Press.

Gutman, Amy & Thompson, Dennis (1996). Democracy and disagreement. Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press.

Gutman, Amy & Thompson, Dennis (2004). Why deliberative democracy? Princeton, NJ: Princeton University Press.

Habermas, Jürgen (1996). Between facts and norms, Contributions to a discourse theory of law and democracy. Cambridge, MA: The MIT Press.

Hankonen, Johanna (1994). Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta. Suunnittelujärjestelmän läpimurto suomalaisten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla. Väitöskirjatyö. Tampereen teknillinen korkeakoulu, arkkitehtuurin osasto 551, Gaudeamus kirja ja Otatieto Oy, Tampere.

Havelock, Eric A. (1957). The liberal temper in Greek politics. New Haven, CT: Yale University Press.

Hendriks, Carolyn M. (2006). Integrated deliberation: reconciling civil society’s dual role in deliberative democracy. Political Studies 54, 486-508.

Hytönen, Jonne (2016). The Problematic Relationship of Communicative Planning Theory and Nordic Legal Culture. Planning Theory 15:3, 223-238.

Innes, Judith E. & Booher, David E. (2010). Planning with complexity: An introduction to collaborative rationality for public policy. Oxford: Routledge.

Jarenko, Karoliina (2013). The local co-governance approach in the Herttoniemi neighbourhood as a deliberative system. Teoksessa: Horelli, Liisa (toim.) New approaches to urban planning. Insights from participatory communities. Helsinki: Aalto University, 45-64.

Laurian, Lucie (2009). Trust in Planning: Theoretical and Practical Considerations for Participatory and Deliberative Planning. Planning Theory & Practice 10:3, 369-391.

Leino, Helena (2006). Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka. Väitöskirja. Tampere, Universitatis Tamperensis; 1134, University of Tampere.

Lindblom, Charles E. (1959). The science of muddling through. Public Administration Review 19(2), 79-88.

Lindblom, Charles E. (1965). The intelligence of democracy. New York, NY: The Free Press.

Maidment, Christopher (2016). In the public interest? Planning in the Peak District National Park. Planning Theory 15:4, 366-385.

Mansbridge, Jane (1998). On the contested nature of the public good. In Powell WW & Clemens ES (eds.) Private Action and the Public Good. 3-19. New Haven, CT: Yale University Press, 3-19.

Mattila, Hanna (2016). Can collaborative planning go beyond locally focused notion of the “public interest”? The potential of Habermas’ concept of “generalizable interest” in pluralist and trans-scalar planning discourses. Planning Theory 15:4, 344-365.

Moroni, Stefano (2004). Towards a reconstruction of the public interest criterion. Planning Theory 3(2), 151–171.

Mäenpää, Pasi & Aniluoto, Arto & Manninen, Richard & Villanen, Sampo (2000). Sanat kivettyvät kaupungiksi. Tutkimus Helsingin kaupunkisuunnittelun prosesseista ja ihanteista. Teknillinen korkeakoulu, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 83, Espoo.

Mäntysalo, Raine & Kosonen, Kati-Jasmin (2016): MAL-aiesopimusmenettely ja sen kehittäminen. Teoksessa Puustinen, Sari & Mäntysalo, Raine & Karppi, Ilari (toim.) (2016): Strateginen eheyttäminen kaupunkiseuduilla. Näkökulmia kestävän maankäytön ja julkisen talouden kysymyksiin. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 4/2016.  ISSN PDF 2342-6799, ISBN 978-952-287-209-8, 31-44.

Mäntysalo, Raine & Jarenko, Karoliina (2014). Communicative Planning Theory Following Deliberative Democracy Theory: Critical Pragmatism and the Trading Zone Concept. International journal of e-planning research 3:1, 38-50.

Möttönen, Sakari (1997). Tulosjohtaminen ja valta poliittisten päätöksentekijöiden ja viranhaltijoiden välisissä suhteissa. Helsinki: Suomen kuntaliitto.

Nozick, Robert (1974). Anarchy, state and utopia. New York, NY: Basic Books.

Nupponen, Terttu (2000). Arkkitehdit, sota ja yhdyskuntasuhteiden hallinta. Alvar Aallon Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelma tilansääntelyprojektina. Väitöskirja. Bibliotheca Historica 52. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Patterson, Orlando (1999). Liberty Against the Democratic State: on the Historical and Contemporary Sources of American Distrust. In: Warren, M.E. (ed.), Democracy and Trust (Cambridge, Cambridge University Press), 151-207.

Purcell, Mark (2016). For democracy: Planning and publics without the state. Planning Theory 15:4, 386-401.

Puustinen, Sari (2004). Yhdyskuntasuunnittelu ammattina. Suomalaiset kaavoittajat ja 2000-luvun haasteet. Tutkimusraportti (102 s.). Suomen ympäristö 715. Ympäristöministeriö, alueiden käytön osasto.

Puustinen, Sari (2006). Suomalainen kaavoittajaprofessio ja suunnittelun kommunikatiivinen käänne. Vuorovaikutuksen liittyvät ongelmat ja mahdollisuudet suurten kaupunkien kaavoittajien näkökulmasta. Väitöskirja. Espoo, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja A 34. Teknillinen korkeakoulu.

Puustinen, Sari & Hirvonen, Jukka & Niemi, Petteri & Mäntysalo, Raine (2013). Selvitys alueidenkäytön suunnittelun ja ohjauksen voimavaroista. Helsinki, Ympäristöministeriön raportteja 22.

Puustinen, Sari & Mäntysalo Raine & Hytönen, Jonne & Jarenko, Karoliina (2017a). The “deliberative bureaucrat”: deliberative democracy and institutional trust in the jurisdiction of the Finnish planner. Planning Theory & Practice 18:1, 71-88.

Puustinen, Sari & Mäntysalo, Raine & Jarenko, Karoliina (2017b): The Varying Interpretations of Public Interest: Making Sense of Finnish Urban Planners’ Conceptions. Current Urban Studies 5:1, 82-96.   DOI: 10.4236/cus.2017.51006

Rawls, John (1993/1996). Political liberalism. New York, NY: Columbia University Press.

Rawls, John (1997). The idea of public reason revisited. The University of Chicago Law Review 64:3, 765-805.

Rousseau, Jean-Jacques (2003/1762). On the social contract. Mineola, NY: Dover Publications.

Sager, Tore (2013). Reviving critical planning theory. Dealing with pressure, neo-liberalism, and responsibility in communicative planning. London: Routledge.

Sandercock, Leonie (1998). Towards Cosmopolis. Chichester: John Wiley & Sons.

Silvo, Anton (2016). Suunnittelun rationaliteetit ja yleinen etu Helsingin yleiskaavassa. Diplomityö, Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulu. Saatavana: https://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/24448

Staffans, Aija (2004). Vaikuttavat asukkaat. Vuorovaikutus ja paikallinen tieto kaupunkisuunnittelun haasteina. Väitöskirja. Espoo, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja A 29. Teknillinen korkeakoulu.

Stenius, Henrik (2012). The Finnish Grand Duchy and the Paradoxes of the Finnish Political Culture. Teoksessa: Páll Árnason, Jóhann & Wittrock, Björn (toim.). Nordic Paths to Modernity (New York NY, Berghahn Books), 207-228.

Tait, Malcolm (2011). Trust and the Public Interest in the Micropolitics of Planning Practice. Journal of Planning Education and Research 31:2, 157–171.

Taylor, Nick (1998). Urban Planning Theory Since 1945. London, Sage.

Thornley, Andy (1991). Urban planning under Thatcherism. London, Routledge.

Vakkuri, Jarmo & Karppi, Ilari & Sankala, Iina (2016). Päätöksenteon sudenkuopat – Julkisen talouden tuloksellisuus ja yhdyskuntarakenteen kestävyys. Teoksessa Puustinen, Sari & Mäntysalo, Raine & Karppi, Ilari (toim.) (2016): Strateginen eheyttäminen kaupunkiseuduilla. Näkökulmia kestävän maankäytön ja julkisen talouden kysymyksiin. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 4/2016.  ISSN PDF 2342-6799, ISBN 978-952-287-209-8, 45-61,

Virtanen, Pekka V. (1999). Maankäyttöpelin osapuolet. Teoksessa Knuuti, Liisa (toim.) (1999): Kaupunki vuorovaikutuksessa. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja 1999 C 52. Teknillinen korkeakoulu, Espoo, 59 – 88.

Vuorela, Pertti (1991). Rakennetun ympäristön suunnittelun johtavista periaatteista Suomessa toisen maailmansodan jälkeen. Teoksessa: von Bonsdorff, Pauline et al. (1991): Rakennetun ympäristön kauneus ja laatu. Esteettisesti ja laadullisesti korkeatasoinen fyysinen ympäristö ja uudet suunnittelutekniikat. Osa I. VTT:n tiedotteita 1234, Espoo, 92 – 153.

Wallin, Sirkku (2013). Urban complexity challenging urban planning. Teoksessa: Horelli, Liisa (toim.) New approaches to urban planning. Insights from participatory communities. Helsinki: Aalto University.