Verraton tarina

Christer Bengs

Thomas More (1516). Utopia (Libellus vere aureus, nec minus salutaris quam festivus, de optimo rei publicae statu deque nova insula Utopia).

More, Thomas (1978 [1965]). Utopia. Penguin Classics. Translation: Paul Turner.

*   *   *

Thomas Moren (1478–1535) suosio on vankkumaton: 500 vuoden menestystä ei ole jokaiselle klassikolle suotu! Kirjan nimi viittaa nykyään kokonaiseen genreen, jonka selventämiseksi on syytä tehdä historiallinen ekskursio. Noin 70 000 vuotta sitten esi-isämme lähtivät aikaisempaa laajemmalla joukolla Afrikasta, minkä seurauksena kymmenet tai ehkä sadat muut ihmislajit Afrikan ulkopuolella joutuivat väistymään ja aikanaan kuolivat sukupuuttoon. Miksi Sapiens oli niin menestyksellinen? Syyksi on tarjottu kognitiivistä vallankumousta, jonka seurauksena nykyihmiselle kehittyi taito puhua olemattomista asioita eli niin sanotusti iskeä tarinaa! Tähän minkään muun lajin ei uskota pystyvän, vaikka kaikki eläinlajit kommunikoivat ja moni niistä osaa huijatakin. Tarinoinnin myötä Sapiens on toisaalta pystynyt mobilisoimaan ja organisoimaan lajitovereiden yhä laajenevaa joukkoa, toisaalta tarinoita vaihtamalla muuttamaan lajitovereiden käyttäytymistä (Harari 2014, 22–44). Siinä missä geneettiset muutokset ovat olleet vähäisiä, ihmiskunnan kulttuuriset muutokset ovat olleet valtavia (Lieberman 2014).

Bengs_Moore_kuva1
Kuva 1. Thomas More toimi kuningas Henry VIII:n lähimpänä avustajana ja lordikanslerina (Lord Chancellor) vuosina 1529–1532. Hänet mestattiin vuonna 1535 hänen vastustaessaan kuninkaan valtapolitiikkaa.

 

Suurimman osan ajasta ihmiskunta on elänyt kirjaimellisesti kädestä suuhun, vailla tulevaisuuden suunnitelmia. Juoruiluksi kutsutulla tarinatyypillä pystyy hallitsemaan noin 150 yksilön piiriä, mikä keräilijä- ja metsästäjäyhteisöjen kokoon nähden oli riittävää. Näiden ihmisten maailmankäsitys oli animistinen, mikä nykyaikaisista uskonnoista poiketen koskee vain sukulaisiin ja muihin paikallisiin henkilöihin ja olioihin liitettyjä uskomuksia ja käytäntöjä. Sosiaalisten hierarkioiden puute heijastui henkimaailmaan: henki liitettiin kaikkiin asioihin ja esineisiin. Siinä maailmassa ei ehkä tehty suurta eroa tämän ja tuonpuoleisen tai näkyvän ja näkymättömän välillä. Vaihtoehtoisten elämänmuotojen puuttuessa myös ihanteet puuttuivat.

Nykyisin uskonnoiksi mielletyt laajemmat tarinat syntyivät maatalouden ilmaantuessa runsas 10 000 vuotta sitten. Voimakas väestökasvu ja urbaani elämä edellyttivät yhä suurempaa joukkoa yhdistäviä tarinoita. Tätä on kutsuttu ”kuvitelluksi järjestykseksi”, siis eräänlaiseksi kollektiiviseksi (harha)luuloksi, joka ei perustu henkilökohtaisiin kokemuksiin vaan yhteisiin myytteihin (Harari 2014, 115). On haettu uskottavuutta ihmiskuntaa laajemman järjestyksen olemassaolosta, omine lainalaisuuksineen ja velvollisuuksineen. Kristinuskon mukaan jokainen saa loppujen lopuksi ansioittensa mukaan, ei välttämättä tässä maailmassa, mutta kuoleman jälkeisessä olotilassa. Ihanne sijoittuu siis tuonpuoleiseen.

Thomas Moren aikaan hierarkkinen, muuttumaton ja alueellisesti rajattu maailma oli korvautumassa suuremmalla fyysisellä ja sosiaalisella liikkuvuudella.  Vaihtoehtojen kirjo laajeni.  Ihannepaikka saattoi sijoittua tuntemattomaan eli ei-olemassa-olevaan paikkaan, utopiaan. Vasta yli sata vuotta Moren jälkeen ihannemaailma vaihtoi taas paikkaa, nyt tulevaisuuteen. 1500-luvulla uskottiin kyllä tekniseen edistykseen, tai ainakin siihen, että antiikin ylivertaisiin saavutuksiin saatettaisiin jälleen yltää. Yhteiskunnalliseen edistykseen ryhdyttiin uskomaan vasta 1600-luvulla tilanteessa, jossa yhteiskunnan muuttuminen yhden sukupolven aikana oli todennettavissa (Heller 1981, 170–196). Henkilökohtaiseen harkintaan perustuviin edistysaskeliin ei vielä uskottu. Näin suljettiin estetiikka ja etiikka kaikenlaisen kehityksen ulkopuolelle (Lowenthal 1995, 94). Vasta 1700-luvun valistusajalla kehittyi myytti, jonka mukaan edistys on kaikkivoipaa (Liedman 1997).

Varsinkin teollistumisen läpimurron jälkeen aikakäsityksemme on muuttunut maatalouden kehämäisestä käsityksestä teollistumista ja jatkuvaa kasvua vastaavaan lineaariseen aikakäsitykseen. Modernismin myytin turvin kuvittelemme, että edistyksellä on suunta, mikä biologisessa mielessä sotii Darwinin ajatuksia vastaan: Luonnonvalinta tapahtuu aina konkreettisissa oloissa. Ihmiskunta dominoi nyt muuta luomakuntaa, mutta tuskin ikuisesti. Biologisena lajina olimme yli 10 000 vuotta sitten kenties vahvempia ja aivokapasiteetiltamme parempia kuin nykyisin (Lieberman 2014). Ihmiskunnan valtava kasvu perustuu ennen kaikkea kulttuurisiin saavutuksiin eikä fysiologiseen kehitykseen. Silti ajatus historian suunnasta on yhtä lailla edistysmyyttiin liittyvä ja kovin kyseenalainen. Ei todellakaan ole varmuutta siitä, että kulttuuriset valinnat suosisivat ihmiskunnan hyvinvointia. Epäily vahvistuu objektiivisen mittarin puuttuessa. Biologinen kehitys ja siihen liittyvä lajien kamppailu eivät ole missään tekemisissä yksilöiden lisääntyvän hyvinvoinnin kanssa, ja tuskin historiakaan toimii yksilöiden hyvinvoinnin hyväksi (Harari 2014, 269–271). Historialla ei näytä olevan suuntaa. Käsitykset paremman elämän tyyssijasta tuonpuoleisessa tai tulevaisuudessa ovat yhtä lailla auttamattomasti kokemuspiirimme ulkopuolella ja siksi ainakin kriittisen tutkijan mielestä epäuskottavia. Mutta ehkä ihannemaailma löytyy jostain toistaiseksi tuntemattomasta paikasta? Jos näin on, niin ihannemaailman olemassaolo voidaan periaatteessa todentaa!

Thomas More on usein aiheettomasti yhdistetty modernismin edistysmyyttiin. Penguin Classics -sarjan Utopia-laitoksen takakannessa todetaan mm.: ”…Utopia, which still remains a book of the future”. More ei kuitenkaan kirjassaan puhu tulevaisuudesta yhtään mitään. Saattaakin olla vaikeata ymmärtää, mitä More todella ajoi takaa, koska aikalaisviittaukset jäävät meille melko hämäriksi eikä moni enää jaa Moren klassista yleissivistystä.

Kirja jäsentyy kolmeen osaan. Ensin More rakentaa ikään kuin uskottavan kuvan Utopian olemassaolosta julkaisemalla kirjeensä kustantaja Peter Gillesille sekä tämän kirjoittaman kirjeen korkea-arvoiselle Jerome Busleidenille. Sitten seuraa kirja numero yksi, joka esittelee kirjan kertojan, mainion Raphaelin. More ehdottaa useaan otteeseen, että viisas ja kokenut Raphael ryhtyisi hovin neuvonantajaksi. Raphael torjuu tämän, koska ahneuteen ja turhamaisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa hallitsija ei ymmärrä olevansa vailla järkeviä neuvoja tukeutuessaan neuvonantajiin, jotka hallitsijan lailla ovat ahneita ja turhamaisia. Tekstiä lukiessa mieleen tulevat eduskuntamme budjettikeskustelut. Dialogia käyvät herrat ovat nimittäin panneet merkille Kristuksen oppien ja kristillisen Englannin elämänmenon välisen juovan. Koska kristikunta ei näytä pystyvän muuttumaan Kristuksen oppien mukaiseksi, jää ainoaksi mahdollisuudeksi Kristuksen oppien muuttaminen.

Tarina Utopiasta täyttää toisen kirjan, joka muodostaa kirjan kolmannen osan. Siinä kertoja Raphael kuvaa yhteiskuntaa, jossa on pyritty tekemään sekä ahneus että turhamaisuus mahdottomiksi. Ahneus on pantu kuriin eliminoimalla yksityinen omaisuus, ja turhamaisuus on saatu kahlittua yhteneväisellä asumisella ja pukeutumisella sekä elämänmenon kollektiivisuudella. Siviilioikeutta ei tästä syystä juuri tarvita, koska riidanaiheet ovat vähissä. Rikosoikeus tähtää rikosten ennaltaehkäisyyn, sovintoihin ja kasvatukseen. Yhteiskunnan tuotanto perustuu jokaisen työkykyisen työvelvollisuuteen. Työvoima on siksi hyvin suuri ja yhteiskunta elää yltäkylläisyydessä kuuden tunnin panoksella henkeä ja päivää kohti. Ympäristöä hallitaan selkeillä ja standardisoiduilla rakennusmääräyksillä ja suunnittelunormeilla. Hallinto toimii yhteisen edun mukaisesti ja itsevaltaiset johtajat voidaan panna viralta. Väestökehitystä hallitaan mahdollisilla väestösiirroilla ja siirtokuntia perustamalla. Piirtyy siis kuva yhteiskunnasta, joka on organisoitu tukemaan ihmiskunnan jaloimpia piirteitä ja tukahduttamaan alhaisimpia. Tällöin tarjoutuu eettinen pohja rationaalisuuden määrittämiseksi. Avarakatseisuus, kuten uskonnonvapaus, hyväksytään asioissa, jotka eivät vaaranna yhteiskunnan perustaa.

Morelle itselleen kävi köpelösti. Hän menetti päänsä mestauksen seurauksena vuonna 1535. Havitellessaan kirkon rikkauksia ja paavista irtautumista Henrik VIII nimittäin julisti kirkon kansalliseksi ja itsensä sen johtajaksi. Lisäksi kuningas omaksui absolutismin käsityksen Kuninkaan Pyhästä Oikeudesta. Missä määrin Moren kirja oli osasyynä hänen mestaukseensa, on mahdotonta arvioida, mutta kirjassa esitetyt käsitykset hyvän elämän perustasta poikkeavat ratkaisevasti Englannin silloisista oloista ja Henrik VIII:n politiikasta. More toimi hyvänä katolisena omatuntoaan noudattaen ja varmasti tietoisena siihen liittyvistä riskeistä. Uskonpuhdistuksen seurauksena syntyneet kansalliset kirkot, kuten Ruotsin kirkko, vastasivat täysin nykyisen fundamentalismin määritelmää ja olivat katastrofaalisia ainakin kulttuuriperintöä ja miksei myös sosiaalisia traditioita ajatellen. Uskonpuhdistus oli myös kuolinisku luostarilaitokselle, johon Utopiassa kuvattua elämää on toisinaan verrattu.

Moren aikaansaamaa utopiagenreä yhdistää näkemys utopiasta rationaalisesti organisoituneena yhteiskuntana. Tässä mielessä utopiat ovat monasti tylsiä siinä missä rationaaliseksi koettu elämäkin. Moren suuri oivallus oli mielestäni siinä, että rationaaliseksi itseään määrittelevä politiikka edellyttää näkemystä siitä, millaisiin periaatteisiin yhteiskunnan tulee perustua. Hokema ”moniarvoisesta yhteiskunnasta” on tämän täydellinen vastakohta. Meidän nykyinen, tulevaisuuteen sijoitettu ihanteemme perustuu ajatukseen jatkuvasta talouskasvusta, joka Adam Smithistä lähtien, viimeisten 200 vuoden ajan, on yhdistetty nimenomaan Moren halveksimiin ahneuteen ja turhamaisuuteen. Moren Utopiassa kasvua pidetään ongelmana silloin, kun se sataa vain hallitsijan laariin. Tämä ikuiseksi mielletty ristiriita – tulisiko yhteiskunnan perustua alhaisimpiin vai jaloimpiin aatteisiin – ei ehkä olekaan ikuinen? Onko olemassa jatkuvaa talouskasvua ilman globaalia väestökasvua? Väestötieteilijöiden mukaan väestökasvu taittuu vuoden 2050 mennessä. Ehkä Moren Utopia saa silloin uutta ajankohtaisuutta?

Kirjallisuus

Harari, Y.N. (2014). Sapiens. A Brief History of Humankind. Vintage Books, London.

Heller, A. (1978). Renaissance Man. Routledge & Kegan Paul.

Lieberman, D. (2014). The Story of the Human Body. Penguin Books.

Liedman, S.-E. (1997). I skuggan av framtiden: Modernitetens idéhistoria. Bonnier Alba.

Lowenthal, D. (1995). The Past is a Foreign Country. Cambridge University Press.

Christer Bengs

TkT, johtava tutkija, Aalto yliopisto, professori emeritus