Vaihtoehtoja vai vuorovaikutusta

Teemu Jama

Varjokaavoitus on yleistynyt sosiaalista mediaa käyttävän kaupunkisuunnitteluaktivismin myötä. Kaupunkilaisten itse tai järjestöinä tekemät kaupunkisuunnitelmat eivät ole ilmiönä uusi, mutta sosiaalisen median keinoin niiden näkyvyys voi muodostua virallista kaavaa suuremmaksi. Urban Helsinki -kollektiivi on saanut näkyvyyttä myös valtamediassa. He profiloivat itsensä kapinallisiksi Helsingin varjokaavoittajaksi ja ovat tuottaneet vaihtoehtosuunnitelmia jo usean virallisen kaavahankkeen rinnalle. Nostan hattua heidän toiminnalleen ja missiolle tavoitella keskustelevampaa kaupunkisuunnittelua vaihtoehtosuunnitelmien kautta. Mutta lisäävätkö vaihtoehdot kaavoituksen vuorovaikutusta?

Vaihtoehtojen tuottaminen on yleinen käytäntö suurissa kaupungeissa suunnittelun alkuvaiheessa. Vaikutustenarvioinnit perustuvat usein vaihtoehtojen vertailuun. Nämä vaihtoehdot eivät juuri koskaan päädy vaihtoehdoiksi kansalaisvuorovaikutukseen. Tämä johtuu siitä, että kaavoitusjärjestelmämme nojaa asiantuntijavaltaan. Asiantuntijaksi itsensä profiloivat virkamiehet tuottavat tai tilaavat saman alan asiantuntijoilta vaihtoehtoja ja käyvät näitä läpi vaikutuksia arvioivien asiantuntijoiden kanssa. Lopuksi virkamiehet esittävät asiantuntijajohtopäätöksen, eli valinnan, kuntapäättäjille, jotka nähdään edustavan koko kaupunkia tai kuntaa. Varjokaavat nähdään tässä toimintakulttuurissa usein niin sanottuna sivustahuuteluna ja edustuksellisen demokratian häiriöinä. Samaan aikaan edustuksellinen demokratia elää historiansa suurinta kriisiä. Kansalaisten usko demokraattiseen koneistoon on monissa maissa matalalla.

Toki on myös useita kaavahankkeita, joissa kansalaisten nähtäville tuodaan vaihtoehtoisia kaavaluonnoksia merkintöineen. Ongelma niissä on usein se, että vaihtoehdot on tuottanut sama suunnittelijaryhmä samoja tavoitteita vasten. Tällöin suunnittelijoilla on usein vahva käsitys parhaasta vaihtoehdosta ja muut on laadittu rinnalle enemmän tai vähemmän teennäisinä vertailukohtina vain vuorovaikutusta varten. Kokenut suunnittelija laatii vaihtoehdot myös selkeästi heikommiksi ajaessaan parasta suunnitelmaa eteenpäin. Varjokaavat ovat aidompia vaihtoehtoja, koska ne on usein laadittu täysin erilaisia tavoitteita vasten. Julkisella sektorilla on vaikea tuottaa aitoja vaihtoehtoja, koska suunnittelun tavoitteita määrittävät enemmän normit kuin suunnittelijat.

Sekä virkakoneiston että aktivistien laatimissa vaihtoehtosuunnitelmissa on molemmissa heikkoutena se, että ne esittävät vain lopputulosta. Toisaalta juuri siksi ne voivat olla viestiltään voimakkaita, jos pyrkivät esittämään konkreettisen ja tarkan lopputuloksen. Olen nähnyt useita niin sanottuja strategisia prosesseja, joissa maankäyttöä on pyritty ohjaamaan sanoin. Toteutuksen määrää kuitenkin aina lopulta viivat. Jos viivat eivät syystä tai toisesta toteuta strategisia kaunopuheita, niin ei toteuta rakennettu ympäristökään. Suomen sotien jälkeinen yhdyskuntarakenne on tästä hyvä esimerkki; täysin julkilausuttujen tavoitteiden vastainen.

Kompromissi voisi olla yhdistelmäprosessi, jossa teoreettinen osallistumis- ja arviointisuunnitelma (OAS) ja ylhäältä alas tuotu kaavaluonnoskäytäntö korvattaisiin vaihtoehtosuunnittelulla. Vaihtoehtosuunnittelu pukisi tavoitekeskustelun kansalaisille havainnolliseen muotoon. Vaihtoehtosuunnittelu alkaisi, kun kunta hanketoimijan kanssa ”avaisivat pelin” julkaisemalla aiotun hankkeen ja sen suunnitelmaluonnoksen keskittyen tavoitteisiin ja niiden toteutumisen perustelemiseen esimerkiksi vaikutusten arvioinnin kautta. Tämä olisi rakentavampaa vuorovaikutusta, kuin jo päätettyjen tavoitteiden ja normien kautta hankkeiden vyöryttäminen eteenpäin. Pelin avauksen jälkeen kunta ottaisi vastaan ”varjokaavoja”, eli palautetta tavoitteista tai niiden toteuttamistavasta. Kunta ja hanketoimija voisivat myös itse laatia vaihtoehtoja lisää osallisten tai vaikka varjokaavoittajien kanssa. Vaihtoehtojen kautta voi tuoda hankkeeseen uusia tavoitteita tai vaikka lisää kerrosalaa. Kaikki esiintuodut vaihtoehdot ja varjokaavat sekä niiden erilaiset tavoitteet olisivat tällöin samassa prosessissa yhtä virallisia. Mitä merkittävämpi hanke sitä pidempi aika käytettäisiin vaihtoehtosuunnitteluun. Pienissä kaavamuutoksissa aika vaihtoehtojen tuottamiseen voisi olla lyhytkin, esimerkiksi OAS:n nähtävillä olon mittainen. Palautteen jälkeen kunta tai hanketoimija laatisi vaihtoehdoista suunnitelman ja sen tavoitteita ohjaavan kaavaehdotuksen viranomaiskäsittelyyn. Laajoissa kaavahankkeissa lopputulos voi ajastaan rakentuessa olla erinäköinenkin, mutta toteuttaisi tavoitteita, jos kaavamerkinnöissä pysytään. Poikkeamiset kaavasta tulisi asettaa nähtäville, jos poikkeama tuo poikkeaman myös tavoitteisiin. Kaavapoikkeamat rakennusvaiheessa ovat yleisiä, jolloin poikkeamien merkittävyys on rakentuvan lähiympäristön kannalta kaavaa suurempi. Hyvä ja laajan hyväksynnän saanut kaava voi poikkeamisten kautta menettää kaavaprosessissa luvatut tavoitteet. Suunnitelmavaihtoehtojen ja tavoitteiden yhtäaikainen vuorovaikutus siirtäisi kaavoituksen painotusta prosessimuodollisuuksista suunnittelukysymyksiin ja tavoitteisiin samalla kun rakennusvalvonnan rooli kaupunkisuunnittelukysymyksissä kasvaisi.

Teemu Jama

Teemu Jama

Arkkitehti, yksikön päällikkö, WSP Oy