[php snippet=1] Abstrakti
Marja Mesimäki & Hanna Nieminen sekä Susanna Lehvävirta
Erilaiset ympäristöhaasteet asettavat paineita lisätä ja monipuolistaa kaupunkien viherrakennetta. Viherkatot ovat uudenlainen viherrakenteen muoto, jonka hyödyntäminen on Suomessa vielä alkutaipaleella. Tässä artikkelissa1tarkastelemme viherkattojen toteutumisen reunaehtoja monitoimijaisissa rakennushankkeissa kahden tapausesimerkin valossa. Tutkimuksemme perusteella kasvillisuuden käyttö osana rakennuksia haastaa vakiintuneet rakentamisalan käytännöt ja roolit. Viherkattojen kaltaisten ratkaisujen onnistunut toteuttaminen edellyttää monialaista ja integroivaa suunnitteluosaamista rakentamisen prosessissa.
Johdanto
Viherkatot kaupunkisuunnittelussa ja
-rakentamisessa – miksi?
Kaupunkisuunnittelun yksi keskeinen tehtävä on kehittää kaupunkeja ekologisesti kestävään suuntaan siten, että ne olisivat samalla myös laadukkaita paikkoja elää. Ilmastonmuutoksen torjuminen ja siihen sopeutuminen ohjaavat osaltaan kaupunkisuunnittelua sekä erilaisten ratkaisujen, kuten uudenlaisen vihreän infrastruktuurin hyödyntämistä ja kehittelyä. Perinteisten viheralueiden lisäksi kaupunkiluonnon tarjoamia hyötyjä voidaan tavoitella käyttämällä kasvipeitteitä osana rakennuksia.
Moninaiset luonnon elementit muodostavat yhdessä kaupungin viherrakenteen eli vihreän infrastruktuurin, joka on Suomen Ympäristökeskuksen SYKEn raportin (2013, 16–17) mukaan, EU-komission (2013) määritelmää mukaillen ”Strategisesti suunniteltu verkosto, johon kuuluu niin luonnollisia kuin ihmisen luomiakin viheralueita, pihojen kasvullisia osia, pienvesiä ja vesialueita ja muita fyysisiä luonnon elementtejä [–]”. SYKEn raportissa (2013, 17) todetaan, että Suomen kielessä luontevampaa olisi puhua viherrakenteesta, mutta sen mielletään usein kuvaavan vain rakennetta eikä siten toiminnallisesti ja strategisesti suunniteltua kokonaisuutta. Vihreän infrastruktuurin näkökulmasta kaupunkiluonnon suunnittelua, strategista kehittämistä, rakentamista ja hallintaa tarkastellaan toimintana, jonka tarkoituksena on aktiivisesti turvata erilaiset luonnosta saatavat hyödyt eli ekosysteemipalvelut (esim. Colding 2011; Tzoulas ym. 2007). Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan ”aineellisia ja aineettomia hyötyjä, joita ihminen saa ekosysteemien rakenteesta ja toiminnasta” (Suomen Ympäristökeskus 2013, 18–19).
Luonnon hahmottaminen infrastruktuurina nostaa esiin uudenlaisten viherratkaisujen tarkoituksellisen rakentamisen olemassa olevien luontoarvojen ja ekosysteemipalveluiden säilyttämisen ohella (Benedict & McMahon 2012). Erilaisia luonnon elementtejä, tyypillisesti kasvillisuutta ja vesiaiheita, sisältävät järjestelmät voidaan suunnitella vastaamaan moninaisiin tarkoituksiin (Ahern ym. 2014; Montalto ym. 2013), kuten viilentämään kaupunkirakennetta tai tarjoamaan virkistystä asukkaille. Nykyaikaiset viherkatot ovat tällainen niin sanotun monitoiminnallisen (multifunctional) viherrakenteen muoto (The Multifunctionality of Green Infrastructure 2012), jonka avulla voidaan luoda kokonaan uusia kasvillisuusalueita ja ottaa samalla rakennusten katot hyötykäyttöön.
Viherkatto on rakennuksen katto, johon alapuolisen kattorakenteen (ml. vedeneriste) päälle on asennettu kasveja, niiden edellyttämä kasvualusta sekä tarvittavat muut rakennekerrokset, kuten juurisuoja (Veuro ym. 2012). Suomessa käyttöön on vakiintunut termi viherkatto (green roof). Kansainvälisesti käytössä on muitakin, esimerkiksi kasvitettu katto (vegetated roof) ja elävä katto (living roof) (Dunnett & Kingsbury 2008, 8–9) tai Yhdysvalloissa yleinen ekokatto (ecoroof) (Ngan 2004). Tässä viherkatoilla tarkoitamme kaikenlaisia tarkoituksellisesti kasvitettuja kattopintoja.
Kasvillisuuden hyödyntäminen rakennusten pinnoilla arkkitehtonisena elementtinä, puutarhoina tai oleskelualueina ei ole sinänsä uutta (Oberndorfer ym. 2007). Modernit viherkatot on kuitenkin otettu entistä tavoitteellisemmin osaksi kaupunkisuunnittelun keinovalikoimaa eri puolilla maailmaa (Dunnett & Kingsbury 2008; Ngan 2004), jolloin niiden rakentamiseen kohdistetaan myös erilaisia pakottavia ja kannustavia ohjauskeinoja (Carter & Fowler 2008). Tämä johtuu siitä, että viherkattojen tiedetään tarjoavan monenlaisia hyötyjä. Viherkatot esimerkiksi pidättävät ja viivyttävät sadevettä ja voivat siten ehkäistä kaupunkitulvia (esim. Mentens ym. 2006). Ne voivat vaimentaa melua sekä sitoa pölyä ja muita ilman epäpuhtauksia (Oberndorfer ym. 2007), pidentää alapuolisten kattorakenteiden korjaussykliä (Getter & Rowe 2006; Liu & Baskaran 2003), viilentää rakennuksia sekä koko kaupunkirakennetta ja lievittää siten ns. lämpösaarekeilmiötä, jolla pelätään olevan haitallisia terveysvaikutuksia myös Suomessa (mm. Suomi 2014; Castleton ym. 2010; Näyhä 2007). Viherkatot tarjoavat mahdollisuuden muodostaa kaupunkiluonnon monimuotoisuutta edistäviä ja ylläpitäviä elinympäristöjä (Gabrych ym. 2016, Páll-Gergely ym. 2014, Madre ym. 2014, Brenneisen 2006). Viherkaton ominaisuudet, kuten kasvualusta ja kasvilajit sekä paikalliset olosuhteet vaikuttavat yllä mainittujen hyötyjen tuottamisen tehokkuuteen (esim. Ouldboukithine ym. 2014 ja 2012, Alexandri & Jones 2008).
Hulevesien aiheuttama hallitsematon tulviminen rakenteeltaan tiiviissä kaupunkiympäristössä ja ilmastonmuutokseen varautuminen edellyttävät toimenpiteitä Suomenkin olosuhteissa (Hulevesiopas 2012). Tämä on nostanut viherkatot keskusteluun osana hulevesien kokonaisvaltaisen hallinnan työkalupakkia (Laurila ym. 2014). Viherkatot eivät kuitenkaan vielä ole vakiintuneet osaksi kaupunkisuunnittelun ja -rakentamisen keinovalikoimaa; niihin on toisinaan suhtauduttu jopa lähinnä koerakentamisena (Kallio ym. 2014; Laurila ym. 2014). Viherkattojen mahdollisuudet on kuitenkin tunnistettu, ja esimerkkejä erilaisten ohjauskeinojen kehittämisestä ja käytöstä on jo olemassa. Helsingin kaupunki teki toukokuussa 2013 päätöksen viherkattostrategian laatimisesta (Helsingin kaupunki 2013). Vantaalla maankäytön suunnittelussa tavoitteeksi on asetettu, että kattokasvillisuutta käytetään kaikissa uusissa ja tiivistyvissä kaupunkikeskuksissa sekä kaikilla alueilla, joilla kasvullista maata ja vettä läpäisevää pintaa on vähän (Vantaan kaupunki 2014).
Yleisistä toiminnan ehdoista paikallisiin tulkintoihin
Strategia- ja kokeilutasolta on matkaa vakiintuneisiin käytäntöihin (esim. Ahern ym. 2014). Uusien ideoiden juurruttaminen osaksi rakennusalan käytäntöjä ei ole yksioikoista, sillä rakentamisen toimiala ei ole järin muutosaltis ja nopeasti reagoiva (esim. Blayse & Manley 2004). Suomen rakennetun ympäristön innovaatiomahdollisuuksia tutkineet Heikura ja Lindman (2011) esittävät, että rakennusalan uudet ratkaisut perustuvat pitkälti vanhoille ratkaisuille, jolloin teknologiat, tekniikat ja rakennustavat muuttuvat hitaasti. Toimiala noudattaa totuttuja käytänteitä, ja uusiin tai monimutkaisiin asioihin suhtaudutaan usein varauksella (emt.).
Viherkattojen toteuttamisen esteiksi on aiemmin havaittu mm. muita katevaihtoehtoja korkeammat kustannukset ja huoli taloudellisista riskeistä (mm. Nurmi ym. 2013; Williams ym. 2010; Ngan 2004), viherkattojen poikkeavuus totutuista katevaihtoehdoista sekä tiedon puute ja erilaiset epäilykset sekä harhakäsitykset viherkattojen teknisestä toimivuudesta (Fernandez-Cañero ym. 2013; White & Gatersleben 2011; Hendricks & Calkins 2006). Viherkattojen hyödyt saattavat tuntua epäselviltä tai niitä ei arvosteta (Jungels ym. 2013; Kuper 2009). Lisäksi hyödyt ovat usein julkisia, mutta kustannukset lankeavat yksityiselle taholle (Nurmi ym. 2013). Kansainvälisesti viherkattojen rakentamista on pyritty edistämään eri tavoin niin paikallisella, alueellisella kuin valtakunnallisella tasolla, mutta ohjauskeinojen tehokkuus riippuu paikallisista olosuhteista, ja projektikohtaista aineistoa on ollut heikosti saatavilla (Carter & Fowler 2008).
Jos uudenlaisia rakennuksiin integroitavia viherrakenteen muotoja halutaan edistää osana kaupunkirakennetta esimerkiksi erilaisin ohjauskeinoin, on tunnistettava niiden omaksumiseen liittyvät haasteet ja mahdollisuudet. Käytännön kokemusten – kuten erilaisten (pilotti)projektien – tutkimusta pidetään tärkeänä uusien viherrakenteen muotojen kehittämisen kannalta (Pauleit ym. 2011, 284).
Rakennushankkeille luonteenomaista on prosessien ainutkertaisuus: rakennuskohde, mukana olevat toimijat ja hankkeen erityisvaatimukset ovat tapauskohtaisia (Malvalehto ym. 2011, 60; Blayse & Manley 2004), mikä voi myös mahdollistaa uudet avaukset (Koskela 2000). Rakennusalan innovaatiot ovat usein moniulotteisia (Slaughter 1998; ks. myös Heikura ja Lindman 2011) ja niihin liittyy monenlaisia toimijoita (Blayse & Manley 2004). Uusien ideoiden toteutumista voi keskeisesti helpottaa niiden muuntuvuus ja joustavuus. Huomiota on tällöin kiinnitettävä prosesseihin, joissa uusille ratkaisuille, esimerkiksi teknologioille, osoitetaan tarkoituksia ja tavoitteita, ja joissa niitä otetaan käyttöön ja käytetään. (Harty 2010.) Viherkattojen kaltaisten esimerkkitapausten avulla voidaan hahmottaa, miten ideat toteutuvat käytännössä, miten niitä sovitetaan osaksi suunnittelu- ja rakentamisprosessia, millaisia epävarmuuksia niihin liitetään ja millaista prosessien kehittämistä niiden yleistyminen voi vaatia. Mielenkiintoisen jännitteen rakennusten tiukan tekniseen ja aikataulutettuun suunnitteluympäristöön tuo kasvillisuuden dynaaminen luonne – viherkatto ei ole asennuksen jälkeen välittömästi lopullisessa muodossaan, vaan muuttuu koko olemassaolonsa ajan.
Tämän tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa viherkattojen toteutumista monitoimijaisissa rakennushankkeissa Suomessa. Kiinnostuksen kohteena ovat tekijät, jotka vaikuttavat viherkattojen toteutumiseen prosessin eri vaiheissa. Tutkimuksemme on tapaustutkimus, jossa 1) kuvataan miten viherkatot ovat toteutuneet kahdessa erilaisessa rakennushankkeessa ja 2) pureudutaan viherkattojen toteutumisen reunaehtoihin osana rakentamisen prosesseja. Tapaustutkimuksen avulla voimme kartoittaa viherkattojen toteutumiseen liittyviä merkityksiä ja toimijoiden välisiä suhteita sekä niiden vaihtelua ja dynamiikkaa.
Tapaukset ja analyysin välineet
Tapausten valinnan tavoitteena oli saada tutkimuksen kohteiksi kaksi riittävän suurta ja monitoimijaista, mutta toisistaan sijainnin, rakennusajankohdan, rakennuksen käyttötarkoituksen ja viherkaton toteutustavan perusteella poikkeavaa rakennushanketta, joiden oletimme tuovan esiin monentyyppisiä ja -tasoisia viherkattojen toteutumisen reunaehtoja. Valitsimme alkukartoituksen perusteella kymmenestä mahdollisesta kohteesta julkisen ja yksityisen rakennushankkeen, koska arvelimme niiden edustavan monipuolisesti viherkattojen toteutuksessa mukana olevia toimijatahoja. Tapauksemme ovat Tampereen Lapinniemessä Näsijärven rannalla sijaitsevan Koukkuniemen vanhainkotialueen ravinto- ja huoltokeskuksen (kuva 1) ja Espoon Derby Business Park -toimistokeskittymän (kuva 2) rakennushankkeet.
Vuonna 2008 valmistunut Koukkuniemen ravinto- ja huoltokeskus on Tampereen Tilakeskuksen liikelaitoksen rakennuttama ja omistama uudisrakennus, joka on toteutettu julkisena hankintana ja osana alueen parannus- ja kehittämissuunnitelmien ensimmäistä vaihetta. Koukkuniemen vanhainkotialue on rakennustaiteellisesti, kulttuurihistoriallisesti ja kaupunkikuvassa merkittävä kohde, jonka alkuperäisyysaste on suuri. Asemakaavassa määrätään, että alueen kaupunkikuvan kannalta merkittävää luonnetta ei saa muuttaa. (Tampereen tilakeskus 2012.) Koukkuniemen viherkatto toteutettiin paikan päällä kylvönä niittysiemenseoksella.
Derby Business Park on yksityisvetoinen hanke, jossa Espoon Perkkaalle rakennettiin vuosina 2011–2013 kolmesta toimistotalosta lähiympäristöineen muodostuva toimistokeskittymä eri asiakasyrityksille. Rakennushankkeessa saavutettiin LEED-ympäristösertifikaatin korkein Platina-luokitustaso rakennuksen runkoa käsittelevässä luokassa. Derbyssä toteutettiin kolme erillistä viherkattoa, joissa käytettiin valmiita maksaruohomattoja.
Aineisto koostuu rakennushankkeissa mukana olleiden viherkattojen toteutumisen kannalta keskeisimpien toimijoiden puolistrukturoiduista teemahaastatteluista (N = 10) ja tarkentavista sähköpostihaastatteluista (N = 7) sekä rakennushankkeita koskevista dokumenteista, kuten rakennus(tapa)selosteista, hanke- ja toteutussuunnitelmista, rakennuskuvista ja työpiirustuksista. Haastateltavat tunnistettiin alkukartoituksen lisäksi ns. lumipallomenetelmän avulla: uusia avainhenkilöitä nousi esiin haastatteluissa. Näitä toimijoita voidaan siten pitää viherkaton toteutumisen prosessin todistavina asiantuntijoina (ks. Alastalo ja Åkerman 2010, 373 – 374), joita haastattelemalla pyrimme prosessien hahmottamisen lisäksi saamaan esiin haastateltavien tulkintoja tapahtumista ja tutkittavasta ilmiöstä eli uudenlaisen vihreän infrastruktuurin toteutumisesta rakentamisen prosesseissa. Kirjallinen tutkimusaineisto taustoittaa ja täydentää haastatteluilla kerättyä aineistoa.
Aineiston käsittely perustuu teoriaohjaavaan sisällönanalyysiin, jossa teoria ja aikaisempi tieto toimivat apuna analyysin tekemisessä (ks. Tuomi & Sarajärvi 2009). Teimme tapauksista ensin tarkat prosessimaiset ja teemoittelevat kuvaukset, minkä jälkeen vertailimme ja tulkitsimme tapauksia rinnakkain. Näin voitiin huomioida sekä yhteisiä että erityisiä piirteitä, joiden avulla erittelimme tapauksista nousevia viherkattojen toteutumisen reunaehtoja.
Hyödynnämme viherkattojen mahdollistumiseen ja toteutumiseen vaikuttavien tekijöiden tarkastelussa energiaratkaisujen valintamahdollisuuksia tutkineen Taru Peltolan (2007) toiminnan liikkumavaran käsitettä, joka ilmentää tapauskohtaisissa vuorovaikutussuhteissa muodostuvia valinta- ja toimintamahdollisuuksia sekä niitä määrittäviä ehtoja. Liikkumavaran avulla voidaan kuvata miten ja missä rajoissa uusia toimintamahdollisuuksia muodostuu aiempien vakiintuneiden käytäntöjen rinnalle. Liikkumavaran ehdot voivat olla sekä toimintaa mahdollistavia että rajaavia tekijöitä. Eri toimijoilla saattaa olla erilaisia tulkintoja toiminnan mahdollisuuksista ja edellytyksistä sekä erilaisten ratkaisujen oikeellisuudesta, käyttökelpoisuudesta ja tarpeellisuudesta. (Emt.) Viherkattojen toteutumisen kannalta on tärkeää esimerkiksi selvittää, millaisia hyötyjä, ongelmia ja odotuksia eri toimijat niihin liittävät. Peltola (2007) on ammentanut liikkumavaran käsitteeseen inspiraatiota toimijaverkkoteoriasta, jonka mukaan yhteiskunnallisten ilmiöiden selittämisessä on kiinnitettävä huomiota sosiaalisten suhteiden lisäksi myös ilmiöiden materiaaliseen perustaan ja arkisiin käytäntöihin (ks. Latour 2004). Rakennushankkeissa mielenkiintoisiksi nousevat tällöin toiminnan organisointitavat sekä kattorakenteiden ja erityisesti kasvillisuuden ominaisuudet. Elävän ja muuntuvan kasvillisuuden käyttö osana rakenteita tuo rakentamisen prosessiin uuden ulottuvuuden, jonka voidaan olettaa herättävän ristiriitaisiakin tunteita (vrt. viherkaton toteuttamisen esteet johdannossa).
Tapaustutkimukset asiantuntijahaastatteluineen tuottivat monipuolisen aineiston, jonka avulla pystyimme muodostamaan kattavan kuvan viherkattojen toteutumisesta näissä kahdessa kohteessa sekä nostamaan keskusteluun viherkattojen toteutumisen liikkumavaraa määrittäviä ehtoja ja mahdollisuuksia niiden uudelleen määrittelyyn.
Viherkattojen toteutuminen kahdessa rakennushankkeessa
Tässä luvussa kuvaamme tiivistetysti, miten viherkatto muotoutui tutkituissa tapauksissa rakennusprosessin eri vaiheiden ja toimijoiden kautta ideasta suunnitelmaksi ja lopulta konkreettiseksi ratkaisuksi. Taulukossa 1. esitetään tarkasteltujen rakennushankkeiden keskeisimmät osa-alueet, toimijat, tehtävät ja nimikkeet.
Taulukko 1. Viherkaton toteutumisen kannalta keskeisimpien toimijoiden roolit ja tapauskuvausta vastaavat tehtävänimikkeet rakennushankkeissa (mukaillen Rakennustietosäätiö 1989). K = Koukkuniemi, D = Derby
Viherkatto arkkitehtonisena suunnitteluratkaisuna
Koukkuniemen hankkeessa ravinto- ja huoltokeskuksen viherkaton mahdollistajana toimi sijainti: kaupunkikuvallisten arvojen näkökulmasta muuta rakennettua ympäristöä matalammalla sijaitseva katto oli jotenkin maisemoitava, jolloin pääsuunnittelija esitti viherkattoa. Viherkaton päätarkoitukseksi muodostui toimia arkkitehtonisena suunnitteluratkaisuna, joka voisi parantaa alueen visuaalista ilmettä.
Siihen, koska se meidänkin silmään, ja ajatuksena se tuntu hyvältä. Nimenomaan siihen kaupunkikuvalliseen tilanteeseen, kun se on laakson pohjassa se katto. Kaikkien silmissä. Niin kyllähän se lähtökohtaisesti oli hyvä idea, että se on vihree, kasvava tommonen viherkatto kuin, että on bitumi-, singeli- tai sepelikatto, jossa sieltä täältä joku koivunverso sitten lähtee. (pääsuunnittelija)
Rakennuttajatahon edustajat (rakennuttamispäällikkö ja projekti-insinööri) toivat tämän lisäksi esiin omien intressiensä mukaisia perusteluja kuten rakentamisen trendien seuraaminen, edelläkävijyys eli uusien toimintatapojen kokeilu sekä viesti ympäristöystävällisyydestä ja niiden tuomat imagohyödyt.
Kateratkaisun valintaan vaikuttivat riskien ja taloudellisuuden arviointi rakennuttajalle kuuluvien vastuiden mukaisesti, jolloin viherkatto koettiin ”erityiskohtana suunnittelussa ja rakentamisessa” muun muassa vedenpitävyyden varmistamisen osalta. Pohdintaa aiheutti, onko viherkaton toteuttaminen rakennuttajan edun mukaista, saavutetaanko sillä hyötyjä ja/tai tuottaako se mahdollisesti taloudellista etua. Rakennuttamispäällikkö piti ongelmallisena erityisesti rakennukseen kohdistuvia riskejä, kuten viherkaton mahdollisesti aiheuttamia rakenteellisia haittoja ja niiden seurauksena syntyviä vesivuotoja. Projekti-insinöörin näkökulmasta aiemmasta poikkeavaa oli vaihtoehtoisen ratkaisun ”viherhomma”. Riskien hallinnan kannalta haasteeksi muodostui tiedon puute esimerkiksi viherkaton korjaus-, huolto- ja ylläpitokäytännöistä.
Suunnittelun lähtökohdiksi ja reunaehdoiksi muodostuivat keveyden vaatimus ja muut kattorakenteen tekniset vaatimukset, suunnittelun tarkoituksenmukaisuuden kriteerit sekä viherkaton helppohoitoisuus ja huoltovapaus. Nämä kiteytyivät viherkaton tyypittelyssä, kun pääsuunnittelija pyrki saattamaan idean viherkatosta tunnistettavaan muotoon, tässä RT 85–10709 ”Kansi- ja kattopuutarhat sekä viherkatot” (Rakennustietosäätiö 1999) -kortin VIH3-kattokasvillisuustyyppi2, joka toimi myös rakennetyypin3 perustana. Näin valinta helpottui ja yksinkertaistui sekä sai ”luotettavuuden ja toimivuuden” leiman.
[–] tässä on ihan selkeesti kuvattu arkkitehdin ja insinöörin näkökulmasta tämä ja annetaan rakenteisiin nämä ohjeet niin kyllähän tän mukaan tää oli helppo. Helppo tehdä sitten, kun on esimerkki. [–] Että kun se on niinku tutkittu ja kirjattu ja kun se on vielä präntätty niin ja onhan siinä valokuviakin. (pääsuunnittelija)
Toisaalta RT-kortin hyödyntäminen rajasi keskeisesti viherkaton toteuttamismahdollisuuksia, koska pääsuunnittelija näki kortin varsin suppean valikoiman ratkaisut ainoina mahdollisina vaihtoehtoina. VIH3-tyyppi vastasi keveyden ja helppohoitoisuuden vaatimuksiin ja näyttäytyi pääsuunnittelijalle ”luonnon nurmena”.
Viherkatto toi kattorakenteen suunnitteluun ja toteutukseen mukaan uuden vaiheen, toimijoita ja tehtäviä, erityisesti kasvillisuuden suunnittelun osana kattorakennetta ja viherurakoinnin. Huomionarvoista on, että vihersuunnittelua ei heti osattu mieltää osaksi kattorakentamisen prosessia. Esimerkiksi rakennuttamispäällikön mielestä vihersuunnittelijan tehtäviin ei kuulunut suunnitella viherkattoja. Rakennesuunnittelijan rooli sen sijaan korostui mahdollisten riskien estäjänä. Viherkaton kasvillisuuden tarkempi suunnittelu tuli mukaan vasta muun piha- ja vihersuunnittelun yhteydessä ja jäi vihersuunnittelijan vastuulle, kattorakenteen suunnittelusta erillisenä vaiheena.
Viherkatto sai uusia merkityksiä, kun se tuli osaksi viherurakoitsijan ja lopulta huoltohenkilökunnan toimintaa. Viherurakoitsijalle viherkatto oli ”niitty”, minkä perusteella esimerkiksi huolto-ohjeiksi määrittyi vuosittainen niitto – ”niinku niityssä yleensä”. Viherkatto tulkittiin tässä tutun kasvillisuuselementin kautta, jolloin siihen voitiin sovittaa tuttuja huoltokäytänteitä. Huollosta ja ylläpidosta vastaavat puolestaan suhtautuivat viherkattoon nurmialueena, joka on pidettävä siistinä ja tasaisena ”ettei siellä oo sellasia niin sanottuja puskia sitten”.
Viherkaton toteuttamiseen liittyvät vastuut ja käytännöt olivat prosessissa kaiken kaikkiaan epäselviä ja tiedonkulku eri vaiheiden ja toimijoiden välillä puutteellista, mikä tiivistyy huollosta vastaavan työnjohtajan kommenttiin:
[–] siinä ois vähän kannattanu selvittää sitten ennen hankintaa se, minkälainen hoito siinä on ja mitä sille on tarkoitus tehdä ja kuka, kenen on tarkoitus tehdä. Kenen piikkiin se kuuluu tavallaan. (huollosta vastaava työnjohtaja)
Kattorakentamisen yleiset normit, tutut ja yksinkertaiset ratkaisut sekä suunnittelutilanne ehdollistivat Koukkuniemen tapauksessa viherkaton suunnittelua. Tavoitteiden mukaisen vehreän ja elinvoimaisen viherkaton toteuttamiseen liittyviä edellytyksiä ei osattu tai pystytty ottamaan huomioon läpi rakentamisprosessin. Lopputuloksena oli katto, joka ei vastannut kaikkien toimijoiden käsityksiä ja odotuksia viherkatosta. Esimerkiksi pääsuunnittelija piti viherkaton toteutusta epäonnistuneena, koska siitä ei hänen mukaansa tullut visuaalisesti näyttävää. ”Maa-aineskatto” ei vastannut huollosta vastaavan työnjohtajan näkemystä viherkatosta.
[–] jos siihen ois laitettu joku siirtonurmikko tai joku vastaava, niin sitten se olis ollu enempi niinkö viherkaton näkönen. Tai ainakin sen, mitä mä ymmärrän viherkatolla. [–] Että meidän ois pitänyt tehdä jotakin sille, että me oltais saatu siitä se hyöty ulos niin sanotusti. (huollosta vastaava työnjohtaja)
Viherkatot LEED-pisteitä tuottamassa
Derby Business Parkin rakennushankkeessa kolmen eri viherkaton toteutumisen mahdollisti hankkeeseen sitoutuneen päävuokralaisen aloitteesta LEED4 Kulta -ympäristösertifikaatin tavoittelu. Valittu luokitusjärjestelmä ohjasi toteuttamaan kaikki kattoratkaisut LEED-kriteerien mukaisesti, mikä vaikutti hankkeen taloudellisuuden arviointiin. Suunnittelupäällikkö piti sertifikaattia taloudellisesti järkevänä ratkaisuna, sillä imagollisten hyötyjen lisäksi sertifikaattiin tarvittavat ratkaisut olivat kustannuksiltaan ”kohtuullisia”. Myös projekti-insinööri korosti viherkattojen olleen ”kohtuullinen lisäkustannus”.
Elikkä tää viherkatto tuli puhtaasti siitä lähtökohdasta, että me haluttiin tää ympäristöluokitusjärjestelmän mukasesti saada kaikki pisteet kotiin. Täällähän on katolla myös aurinkopaneeleita ja muuta tällasta pikku tilpehööriä. [–] Noo, kyllä, me ei hirveen paljon mietitty silleen, et koska se tavallaan se tää ympäristöluokitusjärjestelmä toi sen niin selkeesti esille sen, että meiän pitäis viherkattoja tehdä. (suunnittelupäällikkö)
Vaikka sertifikaatissa katevaihtoehtojen päätarkoitukseksi oli määritelty lämpösaarekeilmiön vähentäminen, eivät rakennuttajatahon edustajat nostaneet sitä keskusteluun. Esimerkiksi suunnittelupäällikkö ja projekti-insinööri perustelivat viherkattojen valintaa omien tavoitteidensa kautta ympäristövastuullisuudesta viestivillä imagohyödyillä, ja arkkitehti esteettisillä ja maisemallisilla viihtyvyysnäkökohdilla. Suunnittelupäällikön näkökulmasta kolme pienehköä viherkattoa toimivat myös kokemusten hankkimisena.
Kuten Koukkuniemessä, myös Derbyssä kasvillisuuteen liitetyt riskit, epävarmuus sekä tiedon ja kokemuksen puute ohjasivat valitsemaan turvalliseksi koettuja ja testattuja ratkaisuja. Suunnittelupäällikön mukaan nimenomaan viherkattojen kasvillisuus voi olla ”riskin paikka”, mikä sai viherkatot näyttämään kattorakenteena kannattamattomilta ratkaisuilta. Ongelmat kiteytyivät kasvavaan kasvillisuuteen, joka aiemmin opittuihin käytäntöihin perustuen koettiin rakenteellisena haittana ja uhkana esimerkiksi veden- ja lämmöneristeille.
Se sitten, että miten paljon siihen sisältyy riskejä, niin se on sellainen joka tietysti mietityttää. [–] Et se on sit toinen vaakakuppi nää riskit ja sitten toinen on nää viher… asiat. Kummat sitten painaa niin siinä sitten riittää pohtimista. [–] Ei me taloihin yleensä, siis jos ajatellaan ihan normaaleja rakennuksia, niin, pyritään siihen ettei niihin kerääntyis mitään kasvillisuutta. [–]Sitä pidetään tavallaan riskinä et se alkaa vuotaa. [–] Eli tämmöstä vihertävää kattoa pidetään vähän niinkun, ei se nyt virhe ole, mutta se on ajan saatossa tullut asia, mitä ei välttämättä rakennuksiin haluta. (suunnittelupäällikkö)
Tässä tapauksessa riskikynnyksen ylittämisen ja tunnistettavaan muotoon saattamisen keinona toimi kaupallinen viherkattotuote, valmis maksaruohomatto – yksinkertaiseksi ja helppohoitoiseksi mielletty ”perusmalli”, joka koettiin toimivana, luotettavana, hallittavana ja edullisena ratkaisuna.
Että kyllä me sitten niiden urakoitsijoiden kautta haettiin sitten. [–] Että varmasti tehdään sellaisilla ratkaisuilla, että toimii ja että urakoitsija uskaltaa antaa takuun. Ja sanoo, että ne on edullisia. Niin semmosia me käytetään. Ja joka hankinnassa, ja myös viherkatoissa, mietittiin sit ihan semmosia. (projekti-insinööri)
Riskejä pyrittiin hallitsemaan perinteisten rakentamisen tehtävien ja roolien kautta, jolloin esimerkiksi rakennesuunnittelijan rooli kattorakenteen teknisen toimivuuden takaajana korostui. Viherkattoratkaisun tarkempi suunnittelu osoitettiin kuitenkin vihersuunnittelijan tehtäväksi erillisenä vaiheena vastaavasti, kuten Koukkuniemessäkin. Viherkaton suunnittelu yksinkertaistui lopulta valmiin tuotteen valinnaksi. Tämän tuotteen viherurakoitsija sitten hankki ja asensi. Maksaruohomatot ja yritysten jakama tieto toimivat tässä tapauksessa ”standardina” – ohjeena ja mallina viherkaton toteutukseen – joka sisälsi lupauksia toimivuudesta. Lopputulos haastoi kuitenkin toimijoiden mielikuvat viherkatosta elinvoimaisena kasvillisuuselementtinä: kastelemisesta huolimatta viherkatot olivat arkkitehdin, vihersuunnittelijan, viherurakoitsijan ja huoltoyhtiön edustajan mielestä kasvultaan hitaita ja ”kituvia”, ja kasvillisuuden kuivuminen koettiin ongelmaksi.
LEED-sertifikaatissa viherkaton kasvillisuudelle ei aseteta erityisvaatimuksia, vaan mikä tahansa ratkaisu oikeuttaa pisteisiin. Tämä ei kannustanut rakennusprosessin toimijoita pohtimaan erityyppisiä vaihtoehtoja myöskään suhteessa muihin tavoitteisiin, kuten maisemallisiin hyötyihin. Valitun viherkattoratkaisun toimivuuden pohtiminen eri näkökulmista jäi keskustelun ulkopuolelle, koska valmiin tuotteen ajateltiin ilman muuta vastaavaan tavoitteisiin.
Viherkattojen toteutumisen mahdollisuudet ja ehdot – liikkumavara avautuu ja rajautuu
Tarkastelemme seuraavassa niitä viherkattojen toteutumisen ulottuvuuksia, joissa liikkumavaran muodostumisen mekanismit ja ehdot tulevat näkyviin (vrt. Peltola 2007, 16). Ensimmäisessä osassa käymme läpi liikkumavaran avautumiseen eli viherkaton mahdollistumiseen vaikuttaneita seikkoja. Seuraavaksi erittelemme, mitkä tekijät rajasivat ja ohjasivat viherkaton toteuttamismahdollisuuksia rakennusprosessin edetessä ja tarkastelemme eri toimijatahojen rooleja. Kolmanneksi esitämme tunnistamamme liikkumavaran määräytymisen avainkohdat.
Viherkatto mahdollistuu: kattorakenteen uudet tavoitteet ja viherkattojen tulkinnalliset hyödyt
Tapauksissamme viherkattojen mahdollistuminen pohjautui projektikohtaisiin tarpeisiin ja rakennushankkeen erityisvaatimuksiin sekä näistä johtuvaan tavanomaisesta poikkeavien tavoitteiden määrittelyyn kattorakenteille. Tavoitteiden uudelleenmäärittely (tapauksissamme kaupunkikuvallinen maisemointi ja LEED-pisteiden kerääminen) tarjoaa perusteluita vakiintuneista ratkaisuista poikkeamiselle, mikä voi avata mahdollisuuksia toimia toisin (vrt. Peltola 2007, 13; Harty 2010). Peltola viittaa tähän liikkumavaran avautumisena, jolloin erilaiset tekijät luovat mahdollisuuksia tietyille toimintatavoille.
Viherkattoihin liitetyt hyödyt näyttävät aiemman tutkimuksen (ks. johdanto) valossa olevan viherkattojen mahdollistumisen kannalta keskeisiä. Esimerkiksi päättävän tahon viherkattojen tuottamiin hyötyihin kohdistama arvostus on tärkeää viherkattojen toteutumisen näkökulmasta (Francis & Lorimer 2011). Tapaustemme perusteella hyödyt ovat kuitenkin tulkinnallisia: eri toimijat tunnistivat ja määrittelivät hyötyjä eri tavoin prosessin eri vaiheissa. Näin viherkaton monitoiminnallisuus eli kyky tarjota samanaikaisesti monia hyötyjä rakentuu tilanteisesti, mikä sinänsä voi edistää viherkaton toteutumista ja vakuuttaa esimerkiksi rakennuttajan investoinnin hyväksyttävyydestä (vrt. Pauleit ym. 2011, 273).
Viherkattojen hyödyt määrittyivät tapauksissamme viherkattojen konkreettisen ja symbolisen vihreyden kautta. Mell (2013) esittää, että ”vihreä infrastruktuuri” termin osa ”vihreä” hahmotetaan eri yhteyksissä viittaavan joko vihreään kasvillisuuteen tai viestivän ekologisesta kestävyydestä. Tapauksissamme viherkaton visuaalinen erilaisuus tavanomaisesta herätti positiivisia odotuksia. Viherkatot liitettiin myös ympäristöystävällisyyteen, minkä arveltiin tuottavan imagohyötyjä. Viherkatto viestinä ympäristövastuullisuudesta perustuu kuitenkin paljolti mielikuviin, sillä esimerkiksi viherkattojen elinkaarenaikaisista vaikutuksista on vain vähän tutkimustietoa. Jos viherkaton avulla tavoitellaan ympäristövastuullisuutta, mutta viherkatot rakennetaan käyttäen materiaaleja, joilla on raskas ympäristöjalanjälki, on kyseenalaista toteutuuko vastuullisuus toivotulla tavalla (Bozorg-Chenani ym. 2014).
Liikkumavara rajautuu: uusi ratkaisu kohtaa rakentamisen perinteet, rutiinit ja käytännöt
Keskeistä vaihtoehtoisten ideoiden sovittamisessa osaksi toimintaa on uuden arviointi suhteessa aiempaan (Peltola 2007, 14). Viherkattojen siirtämiseen ideasta käytännön suunnitteluun ja päätöksentekoon liittyi monenlaisia ristiriitoja suhteessa rakennusprosessien vakiintuneisiin periaatteisiin, kriteereihin, rutiineihin ja tapoihin. Tässä vaiheessa viherkattojen toteuttaminen ei enää näyttänytkään täysin perustellulta kaikille toimijoille.
Tutkimissamme tapauksissa viherkattojen toteuttaminen vaati eri toimijoiden näkökulmasta eri tekijöiden huomioimista. Rakennuttajalle oleellista oli viherkaton toteuttaminen siten, että se olisi kannattava investointi. Tämä johti viherkaton tarjoamien hyötyjen pohdintaan kustannuksia ja riskejä vasten. Tulkintamme mukaan taloudellisuuden arviointi on kuitenkin suhteellista hankkeen kokonaisuudessa: kustannuskysymykset eivät nousseet kummassakaan tapauksessamme toteutusta estäviksi tekijöiksi, vaan ne olivat osa rakennusprojektin totunnaista taloudellisuuden arviointia, jossa valinnat on pystyttävä perustelemaan taloudellisesti kannattavina. Tapauksissa viherkattojen riskit kytkeytyivät mielikuviin ja tulkintoihin kasvillisuudesta osana rakennuksia: aiemmin omaksuttuun perustuen kasvillisuuden koettiin viestivän rakentamisen virheistä ja aiheuttavan niitä. Valinnan reunaehdoiksi muodostuivat tällöin rakennusalalla tyypilliset edullisuuden, taloudellisuuden ja luotettavuuden kriteerit sekä myös viherkaton toteutuksen yksinkertaisuus ja vaivattomuus. Viherkatot pyrittiin toteuttamaan mahdollisimman vähällä vaivalla, perustoimintoja häiritsemättä. Nämä heijastuivat viherkaton käytännön toteuttamiseen ja lopputuloksen onnistuneisuuteen. Keskeisimmät haasteet liittyivät viherkaton tekniseen toimivuuteen, rakenteeseen ja huoltoon.
Heikuran ja Lindmanin (2011) mukaan riskinhallinta on rakennusyhtiöille äärimmäisen tärkeää, eivätkä uudet tekniikat ja materiaalit ole houkuttelevia vaihtoehtoja takuu- ja vastuuaikojen takia. Tapauksissamme viherkaton miellettiin uhkaavan kattorakenteen ensisijaista tarkoitusta5, minkä on huomattu olevan rakennuttajien keskeinen huolenaihe viherkattojen toteuttamisessa (Hendricks & Calkins 2006). Tästä syystä myös rakennesuunnittelijan rooli6. korostui viherkaton suunnittelussa, mikä osaltaan määritti toteutumisen liikkumavaraa. Molemmissa tapauksissa rakennuttajat kokivat viherkaton huollon rasitteena, jolloin liikkumavara kaventui siltä osin helppohoitoisiin ja yksinkertaisiin ratkaisuihin. Näin rakennusprosessin toimijoiden puhe- ja toimivallan (ks. Peltola 2007, 16) määrittyminen voi osaltaan ohjata valintoja.
Rakennusalan käytännöt muodostavat toimintaa ehdollistavia järjestyksiä, joiden tarkoitus on tehdä toiminnasta ennustettavampaa, yhdenmukaisempaa ja sikäli helpompaa (vrt. Barry 2001). Viherkattojen toteuttaminen perustui tapauksissamme rakennusalan rutiinien mukaisesti tehtäviin jaettujen, erillisten osavaiheiden läpiviemiseen. Tämän nähdään yleisesti mahdollistavan monimutkaisten prosessien toteuttamisen (ks. esim. Harty 2010; Barlow 2000). Tapauksissamme viherkatot eivät kuitenkaan ongelmitta solahtaneet vakiintuneisiin osavaiheisiin, vaan viherkatot kulkivat rakennushankkeissa mukana olevien toimijoiden kesken tehtävärajojen mukaan, eikä toteuttaminen ollut kokonaisuutena kenenkään vastuulla. Eri toimijat sovittivat viherkattoa osaksi omia käytäntöjään eivätkä toimijat välttämättä olleet tietoisia toistensa tavoitteista, viherkatolle asettamista merkityksistä tai kokemista ongelmista. Toimijoilla oli erilaisia käsityksiä viherkattojen toteutumisen kannalta keskeisistä toimijoista, tehtävistä ja vaiheista. Esimerkiksi rakenne- ja vihersuunnittelijan välisen tehtävänjaon mukaisesti viherkaton kantavuuksien mitoittaminen on osa rakennesuunnittelijan tehtäviä, vaikka kantavuudet liittyvät myös viherkaton kasvillisuuden suunnitteluun. Etenkin vihersuunnittelijan rooli oli tapauksissa epäselvä, koska tämä ei tavallisesti osallistu kattorakenteiden suunnitteluun, ja kuitenkin vihersuunnittelu muodosti uuden lenkin kattorakentamisen ketjuun. Havaintomme on, että tapauksissa viherkatto ”liimattiin päälle” eri toimijoiden tehtäviin.
Rutiinien lisäksi rakentamisen prosesseja pyritään hallitsemaan muun muassa erilaisten yleisten lainsäädännöllisten ja yhteisesti sovittujen standardien avulla (Malvalehto ym. 2011), jotka yksinkertaistavat valintatilanteita, tekevät valinnoista perusteltuja ja varmistavat valintojen luotettavuutta (Heikura ja Lindman 2011; Peltola 2007, 35). Vaihtelevien toteutusmahdollisuuksien takia viherkatoille voi yhtäältä olla hankala määrittää yleispiirteisiä standardeja (Henry & Frascaria-Lacoste 2012; Carter & Fowler 2008), mutta toisaalta erilaisten standardien ja myös pakotteiden ja kannustimien puutteen on havaittu hidastaneen viherkattojen toteutumista (Williams ym. 2010; Ngan 2004). Tapauksissamme kattorakentamisen yleiset suunnittelun normit, standardit ja tyypittelyn keinot muodostuivat viherkattoratkaisujen suunnittelun lähtökohdiksi ja rajasivat huomattavasti viherkattojen toteutumisen liikkumavaraa. Keveys kattorakentamisen yleisenä periaatteena tuli mukaan itsestään selvänä, jolloin painavammat viherkattoratkaisut koettiin ongelmallisina. Esimerkiksi Koukkuniemessä pääsuunnittelija perusteli keveyden vaatimusta kattorakenteen teknisillä rajoitteilla, kuten alapuolisten kattorakenteiden pitkillä jänneväleillä ja lisäpainoa aiheuttavalla lumikuormalla.
Tapauksissamme viherkatoista pyrittiin tekemään hallittavia ja helpommin ymmärrettäviä vakauttamalla uusi idea eri keinoin tunnistettavaan muotoon. Toimijaverkkoteoreettisesta näkökulmasta toiminnan hallittavuus ja vakauttaminen perustuvat siihen, että jotkin asiat voidaan ottaa itsestäänselvyyksinä (Åkerman 2009) eikä niitä siten tarvitse kyseenalaistaa. Molemmissa tapauksissamme keskiöön nousivat erilaiset suunnitteluohjeet, kuten RT-kortin viherkattotyypit ja malliratkaisut, ja Derbyssä myös valmis viherkattotuote, joiden avulla pyrittiin saamaan vahvistus ja takuu toteutukselle. Kattorakentamisen yleisiä reunaehtoja noudattelevassa RT-kortissa esitettyyn tietoon suhtauduttiin aukottomana faktatietona ja virallisena standardina.
Tapausten toimijoiden arviot lopputuloksen onnistuneisuudesta ilmentävät niitä haasteita, joita uuden idean, tässä rakennuksiin integroitavan kasvillisuuden, sovittaminen vakiintuneisiin käytäntöihin tuottaa monitoimijaisissa rakennushankkeissa. Viherkattoihin liitettiin mielikuvia vihreästä ja elinvoimaisesta luonnosta, mutta sen tuottamista ei kuitenkaan kyetty onnistuneesti niveltämään rakennusprosessin eri vaiheisiin. Vaikka viherkaton suunnittelusta, toteutuksesta ja huollosta vastaavat toimijat pohtivat viherkaton toimivuutta ja sen edellytyksiä kasvillisuuselementtinä, perinteiset kriteerit ja periaatteet kuten kattorakenteen tekninen toimivuus ja keveyden vaatimus hallitsivat kuitenkin rakentamisen prosessia ja määrittivät viherkaton toteutumista. Viherkatosta ei lopulta tullutkaan odotusten mukaista, visuaalisesti näyttävää elementtiä. Taustalla voi olla jo viherkatto-termi, joka saattaa herättää epärealistisia odotuksia katon ulkonäöstä (ks. Sadler ym. 2011, 296). Ongelmallisen ja toimimattoman kasvillisuuden piirteinä nousivat tapauksissa esiin muun muassa ruskea väritys, kasvillisuuden epätasaisuus ja kitukasvuisuus. Ongelmalliseksi miellettiin myös kasvillisuuden ”epäluotettavuus”: viherkatto saattoi lähteä hitaasti kasvuun ja kuivua.
Liikkumavaran määräytymisen avainkohdat: joustavat etapit
Tutkimiemme tapausten perusteella viherkattojen toteutumismahdollisuuksia määrittävät ehdot reunustavat monitasoisen ja -vaiheisen polun, jonka kautta viherkatto muotoutuu ideasta konkreettiseksi ratkaisuksi. Toteutumista ehdollistavat tekijät eivät ole yksiselitteisesti joko estäviä tai edistäviä, vaan niitä tulkitaan tilannekohtaisesti (vrt. Peltola 2007). Kuviossa 1 esitämme tapausten perusteella keskeisiä viherkattojen toteutumisen liikkumavaran ehtoja rakentamisen prosessissa.
Kuvio 1. Tapausesimerkeissämme esiin nousseita viherkattojen toteutumisen liikkumavaraa määrittäviä ehtoja rakentamisen prosesseissa (jaottelu Peltolaa 2007 mukaillen). Nuolet kuvaavat liikkumavaran tapauskohtaista luonnetta: eri reunaehdot voivat joko kaventaa tai kasvattaa toiminnan liikkumavaraa.
Onnistumiseen vaikuttavat tekijät rakentamisen prosessin näkökulmasta
Tapaustutkimuksemme perusteella esitämme, että rakennusprosessien perinteiset tavoitteet ja valintojen arviointikriteerit voivat joustaa ja määrittyä uudelleen, ja vakiintumattomatkin ratkaisut saada sitä kautta mahdollisuuden toteutua (vrt. Peltola 2007, 45). Nykyisiä rakennusprosessien toimintatapoja, periaatteita ja rooleja pitäisi kuitenkin viherkattojen onnistuneen toteuttamisen näkökulmasta tarkastella kriittisesti. Viherkattojen toteuttaminen vaatii uudenlaista monialaista ja integroivaa suunnitteluosaamista. Esimerkiksi ymmärrys hankkeen alusta lähtien siitä, mitkä tekijät vaikuttavat viherkattojen kasvillisuuden elinvoimaisuuteen, on oleellista, jotta voidaan suunnitella tarkoituksenmukaiset rakenteelliset ratkaisut, muun muassa riittävä kantavuus ja muut tekniset ratkaisut (vrt. esim. Kallio ym. 2014).
Toiminnan pilkkominen osiin on rakentamisen prosessien organisoinnin perusta eikä näin ollen helposti muutettavissa. Viherkattojen toteuttaminen osoittaa kuitenkin aiemmat yhteistyösuhteet ja -menetelmät riittämättömiksi ja vaatii toimijajoukon yhteistyötä tehtävärajojen yli (ks. myös Ozorhon 2014). Toimijoiden välistä yhteistyötä on pidetty merkittävänä viherkattojen onnistumisen näkökulmasta (ks. esim. Hendricks & Calkins 2006). Snodgrass ja Snodgrass (2006, 33–34) esittävät, että ainakin kiinteistön käyttäjän, rakennuttajan, arkkitehdin, rakennesuunnittelijoiden, kaavoittajien, maisema-arkkitehtien ja kasvillisuuden asiantuntijoiden olisi syytä toimia yhteistyössä tavoitteiden mukaisen viherkaton toteuttamiseksi. Tapaustemme perusteella listaan tulisi lisätä myös viherurakoitsija ja viherkaton ylläpidosta ja huollosta vastaava taho.
Tiedon ja asiantuntijuuden rakentumista erilaisissa organisaatioissa tutkinut Parviainen (2006, 165–166) esittää, että rutiinit ja eri toimijoiden välinen vakiintunut työnjako mahdollistavat eri alojen ammattilaisten toimimisen yhdessä, mutta muutos toiminnassa voi osoittaa aiemmat rutiinit riittämättömiksi, ja vaatia vanhojen toimintatapojen ja tietojen muokkaamista uuteen tilanteeseen sopiviksi. Eri tehtävät leikkaavien uudenlaisten ratkaisujen kuten viherkattojen toteuttaminen voi muodostaa tällaisen muutostilanteen. Esimerkiksi opitut mielikuvat rakennusten pinnoille spontaanisti asettuvien kasvien mahdollisuudesta vaurioittaa rakenteita saattavat tarpeettomasti rajata viherkattojen toteutumisen liikkumavaraa, sillä nykyaikaiset viherkattoratkaisut erottavat juurisuojausten avulla kasvien juuret rakenteista.
Eri vaiheisiin ja toimijoiden käytäntöihin sitoutunutta tietoa jakamalla ja uusia yhteistyösuhteita määrittämällä voitaisiin lisätä ymmärrystä eri toimijoiden tavoitteista, odotuksista ja näkemyksistä sekä selvittää ongelmakohtia. Yhteistyön kehittämisen näkökulmasta ”pehmeiden” aiheiden tunnistaminen on tärkeää teknisten kysymysten ohella (Shelbourn ym. 2007).
Tämän tutkimuksen perusteella yhteensopivuus totuttuihin käytäntöihin voi edesauttaa vakiintumattoman ratkaisun toteutumista. Esimerkiksi rakentamisen prosesseissa pyritään toiminnan hallittavuuteen ja vakauteen, jolloin erilaisina tyypittelyn keinoina toimivat malliratkaisut ja ohjeet yhtäältä tekevät viherkattojen toteutumisen mahdolliseksi ja toisaalta rajaavat toteutumisen liikkumavaraa. Monipuoliset standardit ja ohjeistukset voisivat auttaa poikkeamaan perinteisten normien mukaisesta toiminnasta, räätälöimään viherkattoratkaisut tilanteen mukaan, huomioimaan eri toimijoiden tavoitteet ja sovittamaan ne yhteen. Standardien luomisessa on kuitenkin huomioitava, ettei kaikkea ole syytä standardisoida, vaan on pystyttävä joustamaan myös tilanteen ja kohteen mukaan (Koskela 2000). Toisinaan uudenlaisten, aiempiin kriteereihin ja periaatteisiin sopeutuvien ratkaisujen, kuten erilaisten kevytrakenteisten vaihtoehtojen lisääminen voisi olla avain viherkattojen toteutumisen liikkumavaran laajentamiseen. Tällaiset ratkaisut voisivat luoda uusia kattorakentamisen mahdollisuuksia olematta liian radikaaleja.
Viherkattojen toteuttaminen näyttäytyi molemmissa tapauksissamme uuden idean testaamisena, jolloin kokemusten kerääminen toimi yhtenä perusteluna valinnan järkevyydelle. Myönteiset kokemukset uusista ratkaisuista saattavat sysätä kyseenalaistamaan vakiintuneita toiminnan normeja. Tässä on kyse myös ”tekemällä oppimisesta” (Ahern. ym. 2014), jossa luodaan uusia yhteyksiä ja lisätään ymmärrystä luonnon tarjoamista hyödyistä ja viherkattojen rakentamisesta. Heikura ja Lindman (2011) kuitenkin toteavat, että rakennusalan kehitys Suomessa pohjautuu pitkälti muuttuvaan säätelyyn eikä alan omaehtoiseen tutkimus- ja kehitystoimintaan.
On huomattava, että viherkatto on osa rakentamisen prosessia, yhtenä ratkaisuna muiden joukossa (vrt. Koebel ym. 2015), ja suunnittelun prosessit on rakentamisessa usein hiottu tehokkaiksi (Zwikael, 2009). Jos prosessit koetaan toimiviksi, ei toimijoilla välttämättä ole motivaatiota muuttaa tai kehittää omaa toimintaansa ainakaan kovin radikaalisti pelkästään viherkattojen toteutumisen ehdoilla.
Lopuksi – tasapainoilua kaupunkirakenteen ja -luonnon rajapinnoilla
Viherkattojen toteutumisen haasteet ja mahdollisuudet kiteytyvät niiden rooliin sekä kattorakenteina että kaupunkiluonnon elementteinä ja tasapainoiluun näiden kahden ulottuvuuden välillä. Viherkaton kasvillisuus sekä mahdollistaa että etenkin koettujen epävarmuuksien kautta rajoittaa toteutumisen liikkumavaraa. Viherkatto ei suostu sopeutumaan sille asetettuun stabiilin ja ennustettavan katevaihtoehdon rooliin, vaan on elävä ja siten muuntuva elementti. Nämä seikat liittyvät tapauksissamme esiin nousseeseen vakauttamisen tarpeeseen ja yleisemmin kaupunkiluonnon hahmottamiseen hallittavana, ennustettavana ja kustannustehokkaana infrastruktuurina (esim. Montalto ym. 2013). Asikainen ja Jokinen (2008) esittävät, että erilaiset luokittelujärjestelmät vakauttavat luonnon hallinnan kohteeksi ja vaikuttavat siihen, millaista kaupunkiluontoa tuotetaan. Tämä ”luonnonhallinnan kulttuurinen perusta” saattaa synnyttää vaihtoehdottomilta näyttäviä luonnonhallinnan käytäntöjä. Kaupunkiluonto on kuitenkin dynaamista: se saa merkityksiä ja järjestyy jatkuvasti uudelleen kaupungistumisen prosessin mukana. (Emt.) Rakennuksiin integroitava kasvillisuus on tästä näkökulmasta erityisen mielenkiintoista. Yhtäältä saatetaan tavoitella kasvavaa ja elinvoimaista luontoelementtiä, toisaalta luonnon kasvuvoimaa pidetään uhkana rakenteille. Tämä johtaa tarpeeseen välttää riskejä ja siten hallita luontoa tehokkaasti – jopa niin tehokkaasti, että edellytykset kasvillisuuden menestymiselle menetetään. Samalla viherkatot myös pakottavat uudelleenarvioimaan kasvillisuuden roolia osana rakentamista, mikä voi tuottaa uusia tulkintoja kaupunkiluonnon muodoista ja hyväksyttävyydestä. Kattojen ”joutomaille” voi rakentua omanlaistaan symboliikkaa, joka ei perustu pelkästään perinteisiin kokemuksiin kaupunkiluonnosta ja erilaisista kasvillisuuselementeistä (Loder 2014).
Tämä tutkimus auttaa hahmottamaan paitsi viherkattojen, mahdollisesti myös muun uuden vihreän infrastruktuurin7 toteutumista. Viherkatot edustavat ajatusta uudenlaisesta kaupungin viherrakenteesta ja kaupunkiluonnon strategisesta kehittämisestä8. Viherkatto antaa merkityksen tilalle, jota ei ole ennen otettu huomioon osana kaupunkirakentamista ja -suunnittelua tai yksittäisiä rakennushankkeita. Viherkattojen voidaan näin ajatella määrittävän kaupunkien viherrakentamisen mahdollisuuksia uudelleen, vastaavasti kuin Peltola (2007) esittää puuenergian luovan liikkumavaraa metsä- ja energiasektorille.
Uudenlaisten viherratkaisujen kehittämistä on myös aiheellista tarkastella osana laajempaa kaupunkitilojen suunnittelua ja rakentamista koskevaa keskustelua esimerkiksi kaupungin koko viherverkoston näkökulmasta: miten uusia elementtejä luodaan, kytketään viherverkostoon ja nivotaan kaupunkisuunnittelun ja -rakentamisen prosesseihin siten, että niiden tarjoamat potentiaaliset hyödyt voidaan ”ulosmitata” (Kallio ym. 2014, Laurila ym. 2014). Jatkotutkimuksen mielenkiinnon kohteeksi tällöin nousee, mitkä ovat viherkattojen toteutumisen liikkumavaraa määrittävät reunaehdot kaupunkisuunnittelussa – esimerkiksi kaavoitusprosessin yhteydessä – ja miten ne suhteutuvat rakennusprosesseissa tunnistettuihin reunaehtoihin. Olisi tärkeää selvittää, miten viherkaton toteuttamisessa mukana olevat toimijat suhtautuvat eri reunaehtoihin, ja voitaisiinko viherkattojen toteutumisen liikkumavaraa laajentaa toimintamahdollisuuksien yhteiskehittelyn (co-creation) avulla (vrt. Nygren 2013, 27). Yhteiskehittelyssä käytännön toimijoiden näkemykset ja kokemukset ovat oleellisia: millaisia muutosmahdollisuuksia ja kehityskohteita esimerkiksi kaupunkisuunnittelijat, vihersuunnittelijat tai rakennuttajat prosessissa näkevät.
Kirjallisuus
Ahern, Jack & Cilliers, Sarel & Niemelä, Jari (2014). The concept of ecosystem services in adaptive urban planning and design: A framework for supporting innovation. Landscape and Urban Planning 125, 254–259.
Alastalo, Marja & Åkerman Maria (2010). Asiantuntijahaastattelun analyysi: faktojen jäljillä. Teoksessa Ruusuvuori, J., Nikander, P. & Hyvärinen, M. (toim.) Haastattelun analyysi. Osuuskunta Vastapaino, Tampere, 372–392.
Alexandri, Eleftheria & Jones, Phil (2008). Temperature decreases in an urban canyon due to green walls and green roofs in diverse climates. Building and Environment 43:4, 480–493.
Asikainen, Eveliina & Jokinen, Ari (2008). Kaupunkiluonnon hallinnan utopia. Alue ja ympäristö 37:2, 49–62.
Barlow, James (2000). Innovation and learning in complex offshore construction projects. Research Policy 29:7–8, 973–989.
Barry, Andrew (2001). Political machines: governing a technological society. Athlone, New York.
Benedict, Mark A. & McMahon, Edward D. (2012). Green Infrastructure: Linking landscapes and communities. The Conservation Fund. Island Press.
Betonirakenteiset pientalot, rakennetyypit (2010). [viitattu 12.5.2015] www.betoni.com/Download/22478/Betonirakenteiset_pientalot.pdf
Blayse, Aretha M. & Manley, Karen (2004). Key influences on construction innovation. Construction Innovation 4:3, 143–154.
Bozorg Chenani Sanaz & Lehvävirta Susanna & Häkkinen Tarja (2015): Life cycle assessment of layers of green roofs. Journal of Cleaner Production 90, 153–162
Brenneisen, Stephan (2006): Space for Urban Wildlife: Designing Green Roofs as Habitats in Switzerland. Urban Habitats 4:1, 27–36.
Carter, Timothy & Fowler, Laurie (2008). Establishing Green Roof Infrastructure Through Environmental Policy Instruments. Environmental Management 42:1, 151–64.
Castleton, Holly F. & Stovin, Virginia & Beck, Stephen B.M. & Davison, J. Buick (2010): Green roofs; building energy savings and the potential for retrofit. Energy and Buildings 42:10, 1582–1591.
Colding, Johan (2011). The Role of ecosystem services in contemporary urban planning. Teoksessa Niemelä, J. (toim.): Urban ecology. Patterns, processes, and applications, 228–237. Oxford University Press, New York.
Dunnett, Nigel & Kingsbury, Noël (2008). Planting green roofs and living walls. Timber Press, Portland.
EU-komissio (2013). Green Infrastructure (GI) – Enhancing Europe’s Natural Capital. Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of Regions. Bryssel 6.5.2013, COM(2013) 249 final. [viitattu 12.5.2015] http:// eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=COM:2013:0249:FIN:EN:PDF
Fernandez-Cañero, Rafael & Emilsson, Tobias & Fernandez-Barba, Carolina & Machuca, Miguel S. H. (2013). Green roof systems: A study of public attitudes and preferences in southern Spain. Journal of Environmental Management 128, 106–115.
Francis, Robert. A. & Lorimer, Jamie (2011). Urban reconciliation ecology. The potential of living roofs and walls. Journal of Environmental Management 92:6, 1429–1437.
Gabrych Malgorzata, Kotze, Johan & Lehvävirta, Susanna (2016). Substrate depth and roof age strongly affect plant abundances on sedum-moss and meadow green roofs in Helsinki, Finland. Ecological Engineering 86, 95–104.
Getter, Kristin L. & Rowe, Bradley (2006). The role of extensive green roofs in sustainable development. HortScience 41:5, 1276–1285.
Harty, Chris (2010). Implementing innovation: designers, users and actor-networks. Technology Analysis & Strategic Management 22:3, 297–315.
Heikura, Tuija & Lindman, Juho (2011). Rakennettu ympäristö systeemisen innovaation haasteena. Teoksessa Valovirta, V., Nieminen, M., Pelkonen, A., Heikura, T., Lindman, J., Inkinen, S., Kaivo-oja, J.: Systeemisen muutoksen haasteet ja innovaatiotoiminnan mahdollisuudet –Tapaustutkimuksia ja politiikkanäkökulmia, 26–31. Tekesin katsaus 286/2011. Tekes, Helsinki.
Helsingin kaupunki (2013). Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirja 9/2013. § 154 Ryj / Valtuutettu Anni Sinnemäen aloite viherkattojen rakentamisesta 15.5.2013.
Hendricks, Jennifer S. & Calkins, Meg (2006). The adoption of an innovation: barriers to use of green roofs experienced by Midwest architects and building owners. Journal of Green Building 3:1, 1–21.
Henry, Alexandre & Frascaria-Lacoste, Nathalie (2012). The green roof dilemma. Discussion of Francis and Lorimer (2011). Journal of Environmental Management 104, 91–92.
Hulevesiopas (2012). Suomen Kuntaliitto, Helsinki.
Jungels, Jeremy & Rakow, Donald A. & Allred, Shorna B. & Skelly, Sonja M. (2013). Attitudes and aesthetic reactions toward green roofs in the Northeastern United States. Landscape and Urban Planning 117, 13–21.
Kallio, Pasi & Mesimäki, Marja & Lehvävirta, Susanna (2014). Monitoiminnalliset viherkatot ja maankäyttö- ja rakennuslaki. Ympäristöjuridiikka 2, 98–138. Suomen ympäristöoikeustieteen seura.
Kattoliitto (2013). Toimivat katot. Vammalan Kirjapaino Oy, Sastamala.
Koebel, Theodore C. & McCoy, Andrew & Sanderford, Andrew R. & Franck, Christopher T. & Keefe, Matthew J. (2015). Diffusion of green building technologies in new housing construction. Energy and Buildings 97, 175–185.
Koskela, Lauri (2000). An exploration towards a production theory and its application to construction. Technical Research Centre of Finland. VTT Publications 408. Otamedia Oy, Espoo.
Kuper, Rob (2009). What’s up? Examining the awareness of green roofs in suburbia. Journal of Water and Soil Conservation 64:5, 145A–149A.
Latour, Bruno (2004). Politics of Nature. How to Bring the Sciences into Democracy. Mass. Harvard University Press, Cambridge Massachusetts, USA.
Laurila, Sari & Jyrkänkallio-Mikkola, Jenni & Mesimäki, Marja & Kallio, Pasi & Kuoppamäki, Kirsi & Nieminen, Hanna & Lehvävirta, Susanna (2014). Normeja viherkatoille – perusteita kehittämiseen. Projektiraportti. Helsingin yliopisto. Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia.
Liu, Karen & Baskaran, Bas (2003). Thermal performance of green roofs through field evaluation. Report No. NRCC 46412 National Research Council Canada. Ottawa.
Loder, Angela (2014). There’s a meadow outside my workplace’: A phenomenological exploration of aesthetics and green roofs in Chicago and Toronto. Landscape and urban planning 126, 94–106.
Madre, Frédéric & Vergnes, Alan & Machon Nathalie & Clergeau Philippe (2014). Green roofs as habitats for wild plant species in urban landscapes: First insights from a large-scale sampling. Landscape and Urban Planning 122, 100–107.
Malvalehto, Jukke & Siponen, Tuomas & Herrala, Maila & Haapasalo, Harri (2011). Infrastruktuurin arvoketjuanalyysi. Tuotantotalouden osaston tutkimusraportteja, 2/2011, Oulun Yliopisto. [viitattu 15.5.2015] http://herkules.oulu.fi/isbn9789514293740/isbn9789514293740.pdf.
Mell, Ian C. (2013) Can you tell a green field from a cold steel rail? Examining the “green” of Green Infrastructure development, Local Environment: The International Journal of Justice and Sustainability 18:2, 152–166.
Mentens, Jeroen & Raes, Dirk & Hermy, Martin (2006). Green roofs as a tool for solving the rainwater runoff problem in the urbanized 21st century? Landscape and Urban Planning 77, 217–236.
Montalto, Franco A. & Bartrand, Timothy A. & Waldman, Alexander M. & Travaline, Katharine A. & Loomis Charles H. & McAfee, Chariss & Geldi, Juliet M. & Riggall, Gavin J. & Boles, Laureen M. (2013). Decentralized green infrastructure: the importance of stakeholder behavior in determining spatial and temporal outcomes. Structure and Infrastructure Engineering: Maintenance, Management, Life-Cycle Design and Performance 9:12, 1187–1205.
The Multifunctionality of Green Infrastructure (2012). Science for Environment Policy. In-depth Reports. European Commission’s Directorate-General Environment, edited by the Science Communication Unit. The University of the West of England (UWE), Bristol. [viitattu 27.4.2015] http://ec.europa.eu/environment/nature/ecosystems/docs/Green_Infrastructure.pdf
Ngan, Goya (2004). Green roof policies: Tools for encouraging sustainable design. [viitattu 23.4.2015] http://www.gnla.ca/assets/Policy%20report.pdf.
Nieminen, Hanna (2015). Viherkattojen toteutumisen liikkumavara osana rakentamisen prosesseja – tasapainoilua kaupunkirakenteen ja -luonnon rajapinnoilla. Pro gradu, Ympäristöpolitiikan ja aluetieteen koulutusohjelma, Tampereen yliopisto.
Nurmi, Väinö & Votsis, Athanasios & Perrels, Adriaan & Lehvävirta, Susanna (2013). Cost-benefit analysis of green roofs in urban areas: case study in Helsinki. Ilmatieteen laitoksen raportteja 2/2013.
Nygren, Nina V. (2013). Liito-oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla. Tampereen yliopisto. Johtamiskorkeakoulu. Ympäristöpolitiikka. Acta Universitatis Tamperensis 1859.
Näyhä, Simo (2007). Heat mortality in Finland in the 2000s. International Journal of Circumpolar Health 66:5, 418–424.
Oberndorfer, Erica & Lundholm, Jeremy & Bass, Brad & Coffman, Reid R & Doshi, Hitesh & (…) & Rowe, Bradley (2007). Green Roofs as Urban Ecosystems: Ecological Structures, Functions and Services. BioScience 57:10, 823–833.
Ouldboukhitinea, Salah-Eddine & Belarbi, Rafik & Djedjig, Rabah (2012). Characterization of green roof components: Measurements of thermal and hydrological properties. Building and Environment 56, 78–85.
Ouldboukhitinea, Salah-Eddine & Spolekb, Graig & Belarbi, Rafik (2014). Impact of plants transpiration, grey and clean water irrigation on the thermal resistance of green roofs. Ecological Engineering 67, 60–66.
Ozorhon, Beliz & Abbott, Carl & Aouad, Ghassan (2014). Integration and leadership as enablers of innovation in construction: Case study. Journal of Management in Engineering 30:2, 256–263.
Páll-Gergely, Barna & Kyrö, Kukka & Lehvävirta, Susanna & Vilisics, Ferenc (2014): Green roofs provide habitat for the rare snail (Mollusca, Gastropoda) species Pseudotrichia rubiginosa and Succinella oblonga in Finland. Memoranda Soc. Fauna Flora Fennica 90: 13–15.
Parviainen, Jaana (2006). Kollektiivinen tiedonrakentaminen asiantuntijatyössä. Teoksessa Parviainen, J. (toim.) Kollektiivinen asiantuntijuus. 155–187. [Viitattu 3.3.2015] http://uta32-kk.lib.helsinki.fi/bitstream/handle/10024/65372/kollektiivinen_asiantuntijuus_2006.pdf?sequence=1.
Pauleit, Stephan & Liu, Li & Ahern, Jack & Kaźmierczak, Aleksandra (2011). Multifunctional green infrastructure planning to promote ecological services in the city. Teoksessa Niemelä, J. (toim.) Urban ecology. Patterns, processes, and applications, 272–285. Oxford University Press, New York.
Peltola, Taru (2007). Paikallisen energiahuollon ympäristöpoliittinen liikkumavara. Vaihtoehtoiset teknologiat, poliittiset käytännöt ja toimijuus. Tampereen yliopisto. Kauppa- ja hallintotieteiden tiedekunta. Yhdyskuntatieteiden laitos. Ympäristöpolitiikka. Acta Universitatis Tamperensis 1203.
Rakennustietosäätiö (1999). Kansi- ja kattopuutarhat sekä viherkatot. RT 85–10709.
Rakennustietosäätiö (1989). Talonrakennushankkeen kulku. RT 10–10387 (1989).
Sadler, Jon & Bates, Adam & Donovan, Rossa & Bodnar, Stefan (2011). Building for biodiversity: accommodating people and wildlife in cities. Teoksessa Niemelä, J. (toim.) Urban ecology. Patterns, processes, and applications, 286–297. Oxford University Press, New York.
Shelbourn, Mark & Bouchlaghem, N.M. & Anumba, Chimay & Carrillo, Patricia (2007). Planning and implementation of effective collaboration in construction projects. Construction Innovation 7:4, 357–377.
Slaughter, Sarah E. (1998). Models of construction innovation. Journal of Construction Engineering and Management 124:3, 226–32.
Suomen Ympäristökeskus (2013). Kaupunkiseutujen vihreän infrastruktuurin käsitteitä. Suomen ympäristökeskuksen raportteja 39. ViherKARA-verkosto, Helsinki. [viitattu 8.1.2015] https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/42483/SYKEra_39_2013.pdf?sequence=1.
Suomi, Juuso (2014). Characteristics of urban heat island (UHI) in a high latitude coastal city – a case study of Turku, SW Finland. [viitattu 22.5.2015] http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-5912-9
Tampereen tilakeskus, kiinteistökehitys (2012). Koukkuniemen Jukola ja Impivaara. Perusparannus ja uudisrakennus. Toteutussuunnitelma. Tampereen kaupunki. [viitattu 4.11.2015] http://www.satalaatta.fi/wp/wp-content/uploads/2013/01/Koukku_toteutussuunnitelma.pdf
Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli (2009). Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Tammi, Helsinki.
Tzoulas, Konstantinos & Korpela, Kalevi & Venn, Stephen & Yli-Pelkonen, Vesa & Kaźmierczak, Aleksandra & Niemelä Jari & James, P. (2007). Promoting ecosystem and human health in urban areas using Green Infrastructure: A literature review. Landscape and Urban Planning 81, 167–178.
U.S. Green Building Council. 2009. LEED 2009 for new construction and major renovations. [viitattu 3.11.2015] http://www.usgbc.org/Docs/Archive/General/Docs5546.pdf.
Vantaan kaupunki (2014). Rakennettavien alueiden hulevedet ja kattokasvillisuus. Maankäytön, rakentamisen ja ympäristön toimiala. [viitattu 7.1.2015] http://www.vantaa.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/vantaa/embeds/vantaawwwstructure/96193_hulevesi_20012014.pdf.
Veuro, Sini & Lehvävirta, Susanna & Mesimäki, Marja (2012). Viherkattojen elinkaarianalyysi ja kestävät rakenneratkaisut. Esiselvitys. Helsingin yliopisto. [viitattu 23.4.2015] http://www.luomus.fi/sites/default/files/files/esiselvitys_viherkattojen_lcapieni.pdf
White, Emma V. & Gatersleben, Birgitta (2011). Greenery on residential buildings: Does it affect preferences and perceptions of beauty? Journal of Environmental Psychology 31:1, 89–98.
Williams, Nicholas S. G. & Lundholm, Jeremy & Scott MacIvor, J. (2014). Do green roofs help urban biodiversity conservation? Journal of Applied Ecology 51:6, 1643–1649.
Williams, Nicholas S. G. & Rayner, John P. & Raynor, Kirsten J. (2010). Green roofs for a wide brown land: Opportunities and barriers for rooftop greening in Australia. Urban Forestry and Urban Greening 9:3, 245–251.
Zwikael, Ofer (2009). Critical planning processes in construction projects. Construction Innovation 9:4, 372–387.
Åkerman, Maria 2009. Hybridit ja ympäristön politiikka. Teoksessa Massa, I. (toim.) Vihreä teoria. Ympäristö yhteiskuntateorioissa. Gaudeamus, Tampere, 238–261.