Anne Tervo & Johanna Lilius
Kaupungistumiseen, taloudelliseen hyvinvointiin ja elämäntapamuutoksiin liittyvä yksinasumisen yleistyminen muuttaa länsimaista yhteiskuntaa. Yleisyydestään huolimatta yksinasuminen on kuitenkin yksi aikamme vähiten keskusteltu ja ymmärretty ilmiö (Klinenberg 2012, 6). Tässä artikkelissa tarkastelemme urbaanien yksinasujien asuintilatarpeita asuinympäristöjen suunnittelun kontekstissa kysymällä, mihin kaupungissa yksin asuvat tarvitsevat tilaa, missä tämä tila sijaitsee ja mikä selittää näitä asuintilatarpeita. Tavoitteenamme on tunnistaa asuintilatarpeiden taustalla olevia perusteluja ja merkityksiä, jotka ovat kaupunkimaisten asuinympäristöjen suunnittelun polttoainetta. Kaupunkiympäristö tarkoittaa asuintilatarpeiden luontevaa tarkastelua asuntoa laajemmassa kokonaisuudessa, johon viittaamme asuinympäristön käsitteellä.
Asuinympäristöjen suunnittelun näkökulmasta yksinasumista tiedetään melko vähän. Asukasryhmänä yksinasujat ovat edustettuina muutamissa asumispreferenssitutkimuksissa, joiden vastaajajoukko sisältää kaikenkokoisia asuntokuntia. Kolme kertaa toteutetussa asukasbarometrissä (Strandell 2010; 2004; 1998) kootaan yhteen yli 10 000 asukkaan taajamissa asuvien alle 65-vuotiaiden vastaukset, jolloin tarkastelun ulkopuolelle jää asumisvalintojen kannalta merkittäviä tekijöitä, kuten asuinaluekohtaiset erityispiirteet tai elämäntilanne. Astetta tarkempaa tietoa yksinasujien asumistoiveista esitetään pääkaupunkiseudun kerrostaloissa asuvien asuntokuntien (n=625) asumistyytyväisyyttä käsittelevässä kyselytutkimuksessa: Yksinasujien kohdalla asunnon koon ja asuintilan riittävän määrän välisen riippuvuussuhteen todetaan olevan heikko. Kuitenkin asuntonsa kokoon tyytymättömät yksinasujat asuivat keskimäärin 35 neliön yksiöissä, ja keskimäärin 55 neliötä nimettiin asunnon riittäväksi pinta-alaksi. (Silvennoinen & Hirvonen 2002.) Ensimmäisessä suomalaisten yksinasujien asumispreferenssitutkimuksessa tarkastellaan 25–74-vuotiaiden helsinkiläisten asumistoiveita (n=1088). Maantieteen pro gradu -tutkielmassa asumistoiveita käsitellään suhteessa asuinaluetyyppiin, talotyyppiin, asunnon kokoon ja hallintaperusteeseen. Kyselytutkimukseen vastanneet yksinasujat pitivät itselleen sopivimpana 40–59 neliön asuntoa. Kuitenkin lähes 30 prosenttia toivoi kolmiota vastaavaa 60–79 neliön asuntoa. Elämäntilanteiden ja -tyylien todetaan vaikuttavan asumispreferensseihin. (Backman 2015.)
Pääkaupunkiseutua koskevassa asuntopoliittisessa keskustelussa yksinasumisen yleistyminen kiinnittyy pienien ja kohtuuhintaisten asuntojen tuotantotarpeisiin (Borg 2015; Kauppinen ym. 2014). Valtiovarainministeriön (2011) julkaisemassa raportissa Julkisesti tuetun asuntokannan tarkoituksenmukainen käyttö esitetään, että asuntojen uudistuotannon tulisi keskittyä yksiöihin, kunnes kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Keskustelun avaimena ovat ylikuumentuneet markkinat ja korkeat asumiskustannukset, jotka rokottavat kovimmin skaalaetujen ulkopuolelle jääviä pienituloisia yksinasujia (Kauppinen ym. 2014, 16). Junton mukaan yksiöiden kysyntää selittää taantuma, vaikka monet kokevat yksiön liian ahtaaksi (Juntto 2010, 29, 36). Kansainvälisten osaajien asumistoiveita käsittelevässä tutkimuksessa kohdataan suomalaisen asumisväljyyden rajat: asuntojen pieni koko ja yksiöiden suhteellisen suuri määrä (Eskelä 2011).
Yksinasujien erilaisten elämäntilanteiden ja asuintilatarpeiden välistä yhtälöä avaa puolestaan australialaisten kotitalouksien asumistilavuutta käsittelevä tutkimus, jonka mukaan yksinasujien asumistarpeet voivat erilaisissa elämäntilanteissa erota oleellisilta osilta toisistaan, vaikka asumispreferenssit vaikuttaisivat samanlaisilta: siinä missä ikääntynyt yksinasuja voi asua tarpeitaan suuremmassa asunnossa kotiin ja naapurustoon liittyvistä tunnesyistä, voi keski-ikäinen eronnut yksinasuja valita useamman huoneen asunnon ajoittain kotona asuvien lasten takia tai uuden kumppanin toiveesta. (Wulff ym. 2004.) Vakituisessa parisuhteessa olevat yksinasujat lisäävät yksinasujien elämäntilanteiden kirjoa. Suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa erillissuhteeksi (ks. esim. Borg & Keskinen 2016) nimettyä parisuhteenmuotoa kuvaamaan on kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa vakiintunut termi living apart together (LAT) sillä tarkennuksella, että suhteen osapuolet voivat jakaa asunnon edellisestä liitosta syntyneiden lasten kanssa (Levin & Trost 1999).
Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisema kokoelmateos ”Yksin kaupungissa” (Väliniemi-Laurson ym. 2016) kertoo yksinasumisen erilaisista ilmenemismuodoista. Yksin eläminen elämäntapana tunnistetaan kaupunkilaiseksi ilmiöksi (Väliniemi-Laurson 2016). Yksinasujien asumisvalintoja tarkastellaan ikäluokittain suhteessa Helsingin asuinalueisiin (Alsuhail 2016). Kansainvälisen tutkimuksen pohjalta esitetään näkemyksiä yksinasujien asumisvalintoihin vaikuttavista tekijöistä (Backman 2016a). Vaikka yksinasujat tunnistetaan asumispreferensseiltään urbaaneiksi, kaivataan lisätutkimusta asuntokannan ja asuntomarkkinoiden roolista kaupunkiympäristöissä asuvien yksinasujien asumisvalintojen muodostumisessa (Backman 2016b). Helsinkiläisten yksinasujien hyvinvointia käsittelevässä kyselytutkimuksessa harrastus- ja kulttuuritoiminnan sekä tarkemmin määrittelemättömän kaupunkimaisen elämäntavan on tunnistettu olevan yksinasujille muita asuntokuntia tärkeämpää. Samalla todetaan, ettei yksiasujien ikäryhmien välillä ole eroa urbaanin elämän viehätyksen suhteen. (Borg 2015, 36.)
Tutkimusmenetelmät ja aineisto
Tutkimme urbaanien yksinasujien asuintilatoiveita haastattelemalla asuinkerrostalossa asuvia työikäisiä helsinkiläisiä yksinasujia (n=68). Haastattelupyynnöt lähetettiin Väestörekisterikeskuksesta hankittujen osoitetietojen perusteella kahdella postinumeroiden rajaamalla alueella asuville 30–64-vuotiaille yhden hengen kotitalouksille. Lisäksi neljä haastateltavaa löytyi haastattelualueiden kirjastoista ovensuukyselyllä. Ensimmäinen alue kattaa suurimman osan Haagan peruspiiriä ja rajoittuu suurien liikenneväylien – Hämeenlinnanväylän, Vihdintien, Kaupintien ja Kehä 1:n – sisäpuolelle. Toinen haastattelualue sijoittuu Itäiseen kantakaupunkiin ja kattaa Kallion kaupunginosan lisäksi Sturenkadun ja Teollisuuskadun eteläpuolelle sijoittuvan Harjun sekä Sörnäisten rantatien länsipuolelle jäävän osan Sörnäisistä. Alueet hahmottuvat toiminnallisiksi kokonaisuuksiksi lähipalvelujen ja joukkoliikenteen suhteen. Ilmaisun yksinkertaistamiseksi alueita kutsutaan jatkossa Haagaksi ja Kallioksi.
Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja, joita toteutettiin sekä ryhmä- että yksilöhaastatteluina. Koska yksinasumista on tutkittu vähän erityisesti asumisen ja asuinympäristöjen näkökulmasta, aloitettiin aineistonkeruu entuudestaan vähän tuttujen aiheiden käsittelyyn soveltuvilla ryhmähaastatteluilla (Eskola & Suoranta 2008, 95). Ryhmähaastattelut toteutettiin ensin Haagassa. Haagassa toteutetuissa haastatteluissa on yksi yksilöhaastattelu aikataulujen yhteensovittamisen hankaluuksista johtuen. Yksilöhaastattelujen mahdollisuus lisättiin Kalliossa asuvien haastattelukutsuun tavoitteena tasapainottaa nais- ja miesinformanttien välistä suhdetta. Samalla haluttiin myös tarjota osallistumismahdollisuus niille, jotka ilman tätä vaihtoehtoa jättäisivät osallistumatta esimerkiksi haastattelutilanteeseen liittyvän sosiaalisen paineen takia. Lopulta miehiä oli kuitenkin naisia vähemmän sekä ryhmä- että yksilöhaastatteluissa. Miehet myös peruivat osallistumisensa naisia useammin, joten naiset (n=44) ovat aineistossa yliedustettuina. Helsingin yksinasuvissa naisia on 59 prosenttia (SVT 2015). Naiset ovat yliedustettuina myös tätä artikkelia edeltävässä yksinasujien asumispreferenssitutkimuksessa (Backman 2015, 26–27).
Ryhmähaastatteluja toteutettiin 15 kappaletta (n=51): seitsemän Haagassa ja kahdeksan Kalliossa. Haastattelukutsuun vastanneista muodostettiin 5–7 hengen ryhmiä. Viime hetken peruutusten vuoksi joukossa oli myös kaksi kahden hengen ryhmää. Ryhmät muodostettiin mahdollisimman homogeenisiksi (ks. Eskola & Suoranta 2008, 96) jakamalla haastateltavat asuinalueen ja sukupuolen suhteen lisäksi kahteen ikäryhmään (30–45- ja 46–64-vuotiaat). Ryhmähaastattelut kestivät pääsääntöisesti 2–2,5 tuntia. Yksilöhaastattelut (n=17) olivat kestoltaan 1–2 tuntia. Yksilöhaastatteluihin osallistuneet saivat valita haastattelupaikakseen joko lähikirjaston tai oman asunnon. Kahta yksilöhaastattelua lukuun ottamatta haastattelut toteutettiin lähikirjastoissa. Laadullisen tutkimuksen tradition mukaisesti käsittelemme 68 haastateltavan aineistoamme harkinnanvaraisena näytteenä (ks. Eskola & Suoranta 2008, 18; Hirsijärvi & Hurme 2008, 59–60.) Tavoitteenamme on haastatteluaineiston avulla täsmentää ja syventää kysely- ja tilastoaineistojen avulla saatuja tuloksia yksinasujien asumistoiveista sekä etsiä uusia, asuinympäristöjen suunnittelun kannalta merkityksellisiä näkökulmia yksinasujien asuintilatarpeisiin.
Sekä ryhmä- että yksilöhaastatteluissa käytettiin samaa puolistrukturoitua haastattelurunkoa, joka jäsentyi kolmen pääteeman varaan: (1) Asunnon ja asuinalueen valinta, (2) Koti ja yksinasuminen ja (3) Yksityisyys ja yhteisöllisyys. Aineisto kerättiin syksyn 2012 ja alkuvuoden 2013 välillä. Teemat valittiin siten, että ne muodostivat selkeitä kokonaisuuksia suhteessa asumispreferenssitutkimusten yleisiin aihepiireihin1. Tarkemmin teemat jäsennettiin seuraavasti: Asunnon ja asuinalueen valinta käsitteli tarkentavin kysymyksin senhetkistä asuntoa ja asuinaluetta, asunnon valintakriteereitä, asunnon kokoa ja huonejakaumaa, asunnon omistusmuotoa, ihanteellista asumismuotoa ja talotyyppiä sekä sitä, mitä kotona tehdään. Lopuksi kysyttiin tämän artikkelin kannalta keskeinen kysymys: Miten käyttäisit kymmenen lisäneliötä nykyisessä asunnossasi?2 Tarjottu lisäneliöiden määrä perustui asuntojen uudistuotannon minimimitoitukseen, jonka mukaan pienin mahdollinen huone on seitsemän neliötä (G1 Asuntosuunnittelu: Määräykset ja ohjeet 2005). Neliöitä esitettiin tätä enemmän, jotta vastaukset eivät lukkiutuisi yhteen erilliseen huoneeseen. Kymmenen lisäneliön sijoittamisen myötä esittelemme tutkimusasetelman, jonka tavoitteena on asumistoiveiden käsitteleminen riittävän yksityiskohtaisella tasolla suhteessa tuttuihin huoneistotyyppeihin – yksiöihin, kaksioihin ja kolmioihin. Metodologiset valinnat tarkoittivat myös sitä, että esimerkiksi 24 neliön yksiössä asuva haastateltava ei kymmenen lisäneliön myötä voinut muuttaa asuntoaan kolmioksi siitä huolimatta, että useamman kuin kahden huoneen asunto olisi edustanut hänen toiveasuntoa (vrt. Backman 2015; Silvennoinen & Hirvonen 2002). Teeman Koti ja yksinasuminen valintaan vaikutti yksineläjyyttä elämäntilanteena muun muassa yksinäisyyden, syrjäytymisen, psyykkisten ongelmien, marginalisoitumisen, pienituloisuuden sekä sukupuolen näkökulmista käsitelleet tutkimukset (Pulkki-Råback ym. 2012; Kärkkäinen 2010; Saari 2009; Mäkinen 2008; Ojala & Kontula 2002; Ritamies 1998) sekä kodin vakiintuneet perhekeskeiset määritelmät (esim. Mallet 2004; Dubuis & Thorns 1998; Somerville 1997). Kolmas teema Yksityisyys ja yhteisöllisyys asumisessa yhdisti yksityisessä hallinnassa olevan asuintilan asumisen jaettuihin tiloihin ja urbaanin asuinympäristön sosiaalisuuteen.
Ryhmähaastatteluissa oli sukupuoleen liittyvä ero. Naisryhmien ominaispiirteenä oli se, että haastatteluun osallistuneet olivat valmiita ottamaan aktiivisesti kantaa sekä esitettyihin teemoihin ja kysymyksiin että muiden läsnäolijoiden kommentteihin, mutta samalla myös ”rupatteluun” eksyviä. Miesten ryhmähaastatteluissa keskustelun käynnistyminen oli harvinaisempaa, mutta ei kuitenkaan tavatonta (ks. Sulkunen 1990, 266). Käytännössä kuitenkin kaksi kolmesta nuorten miesten haastatteluryhmästä oli suhteellisen niukkasanaisia: teemat ja kysymykset, jotka muiden vastaajaryhmien kohdalla herättivät vilkasta vuoropuhelua, eivät vaikuttaneet kiinnostavan heitä. Vain muutamassa tapauksessa ryhmän jäsenelle oli osoitettava vastauksen ilmaisemiseen oma vuoro. Enemmän haasteita aiheuttivat ryhmähaastatteluja pitkillä monologimaisilla puheenvuoroilla dominoivat haastateltavat, jotka toistuvasti keskeyttivät muiden puheen ja joiden käyttäytymiseen haastattelija ei useista yrityksistä huolimatta saanut muutosta. Eniten ryhmien välistä hajontaa vastaamisen aktiivisuudessa oli teeman Koti ja yksinasuminen kohdalla, jossa liikuttiin osin hyvin henkilökohtaisten aiheiden äärellä. Yksilö- ja ryhmähaastattelujen välillä ei kuitenkaan voi tunnistaa haastattelutyyppiin liittyvää yleistettävää eroa siinä, miten henkilökohtaiselle tasolle vastaukset ulottuivat (vrt. Mäenpää 2005, 58). Haastattelun alussa haastateltavia pyydettiin kuvaamaan senhetkistä asumista, jolloin valtaosa ilmaisi olevansa asumiseensa tyytyväisiä. Kuitenkin kymmenen lisäneliön kysymys paljasti asuintilatarpeita ja toteutumattomia asumistoiveita, joiden tunnistaminen vaikutti olevan vaivatonta useimmille haastatteluun osallistuneille yksinasujille. Näin ollen emme havainneet aineistosta asumispreferenssitutkimuksissa tunnistettua onnellisuusmuuria (ks. Roos 1987). Tarjotut lisäneliöt osoittautuivat sekä havainnolliseksi että riittävän konkreettiseksi keinoksi käsitellä asuintilatarpeita suhteessa sekä asumisvalintoihin että -toiveisiin. Asumistarpeiden tunnistamisen on todettu olevan ominaista yksinasujille. Valintatilanteissa asumisen ominaisuuksien huolellinen tutkiminen, arvottaminen ja vertailu voi olla mahdollista juuri siksi, ettei valintoja tarvitse suhteuttaa muiden ihmisten tarpeisiin. (Hasu 2010, 77.)
Aineiston analyysi ja tulkinta
Aineistolähtöisyyttä painottavan, mutta teoreettisesti informoidun sisällön analyysi (ks. Mäenpää 2005, 62) perustuu haastatteluaineiston luokitteluun, joka toteutettiin seuraavasti: Ensimmäisessä vaiheessa litteraatit jäsennettiin haastattelurunkoon perustuvilla koodeilla tekstitiedostoissa. Koodauksen edessä aineisto jäsentyi siten, että koodeja oli tarve tarkentaa lisäämällä niiden perään yksi tai kaksi koodia. Esimerkiksi koodilla ”sosiaalinen ulottuvuus + muut tärkeät ihmissuhteet” merkittiin aineiston kohdat, jotka kertovat, miten asuintilatarpeisiin vaikuttavat muualla vakituisesti asuvat perheenjäsenet tai heihin rinnastuvat tärkeät ihmiset. Ensimmäisen koodauskierroksen jälkeen litteraatit käytiin kertaalleen läpi koodien yhdenmukaistamiseksi. Tätä artikkelia varten asuintilatarpeita ja -toiveita käsittelevät litteraattien osat poimittiin koodien avulla Excel-taulukoihin, joissa jokainen koodi ja sitä vastaava aineisto merkittiin omalle rivilleen sarakkeiden indikoidessa haastateltavia tai haastatteluryhmiä. Ryhmähaastattelujen kohdalla taulukon soluista erotettiin kunkin osallistujan vastaukset. Taulukkomuoto mahdollisti aineiston sisäisen vertaamisen sekä säännönmukaisuuksien ja poikkeavuuksien tunnistamisen varsinaisessa analyysivaiheessa, jossa aineistokoosteita tarkasteltiin suhteessa asuinympäristöjen suunnittelun kannalta merkityksellisiin tekijöihin sekä aiempaan yksinasumisen tutkimukseen. Analyysi edetessä taulukon koodeista muodostettiin säännönmukaisia kokonaisuuksia kuten ”sosiaalinen ulottuvuus + parisuhteet + yksinasuminen elämäntilanteena”. Muita asumisen sosiaalisen ulottuvuuden sisälle muodostettuja asuintilatarpeen kanssa resonoivia kokonaisuuksia olivat edellä mainitun ”muut tärkeät ihmissuhteet” lisäksi ”suvereniteetti”, joka osin liittyy tarkentavaan koodiin ”parisuhteet + yksinasuminen elämäntilanteena” sekä ”kotona ja kodin ulkopuolella”, jonka sisältö kertoo missä ja miten erilaisten sosiaalisten suhteiden ylläpito tapahtuu. Laadullisen tutkimuksen idean mukaisesti olemme etsineet aineistosta asuintilatarpeiden merkitysten tasolle tulevaa uutta ja ennen havaitsematonta (Ruusuvuori 2010, 16).
Tulokset
Neljään alalukuun jäsennetyt tulokset esitellään sekä suhteessa johdannossa esitettyyn aiempaan yksinasumisen tutkimukseen että suhteessa asuinympäristöjen suunnittelun käytäntöihin ja näitä koskevaan kirjallisuuteen. Useamman huoneen tarve perustuu pääosin kymmenen lisäneliön sijoittamista käsittelevään kysymykseen. Oma tila yksinasumisen ytimessä käsittelee toisen haastatteluteeman Koti ja yksinasuminen mukaisesti sitä, mitä yksinasuminen elämäntilanteena tarkoittaa asuintilantarpeen ja sen määritelmän näkökulmasta. Käsittelemme tässä alaluvussa myös haastatteluteeman Yksityisyys ja yhteisöllisyys asumisessa aineistoa siltä osin kuin se liittyy oman tilan hallinnan kysymyksiin. Kaupunkiasumisen signaalit vie yksinasujien asuintilatarpeen kaupunkikontekstiin. Tässä yhteydessä käymme myös keskustelua siitä, mitä olemassa oleva kaupunkiympäristö tarkoittaa aineistomme näkökulmasta. Tulosten yhteenveto kokoaa yhteen hyvin erilaiset asuintilatarpeita käsittelevät tulokset.
Useamman huoneen tarve
Asunnon pohjaratkaisu kertoo tilahierarkiasta eli siitä, miten tietynkokoiset huoneet ja tilat liittyvät toisiinsa. Pohjaratkaisujen toimivuutta ja tilojen käytettävyyttä testataan suunnitteluvaiheessa kalustamalla tilat standardimitoitukseen perustuvilla objekteilla, joiden sijoittamista osaltaan ohjaavat valaistusolosuhteet. Pohjaratkaisun toimivuutta koettelevat sekä asuntokuntaan kuuluvien asukkaiden yhteiset että henkilökohtaiset tilankäyttötavat ja -tarpeet. Yksiön sopivuutta yksinasujalle voidaan ajatella perusteltavan sillä, että asuintilalla ei ole useita samanaikaisia käyttäjiä. Siksi onkin kiinnostavaa, että yksiössä asuvista haastateltavista (n=24) kolme neljäsosaa muuttaisi lisäneliöiden avulla asuntonsa kaksioksi tilavan yksiön sijaan. Tältä osin tulokset vahvistavat tutkimustuloksia, joiden mukaan yksiöt ovat harvemmin yksinasujien toiveissa (Backman 2015; Juntto 2010; Silvennoinen & Hirvonen 2002).
Uutta tietoa edustavat tulokset, jotka purkavat tutut asuinhuoneistotyypit, erityisesti yksiöt ja kaksiot, niiden suunnittelun kannalta merkityksellisiin tekijöihin. Yksittäisten huonetilojen näkökulmasta suhtautuminen keittiöön ja ruokailutilaan osoittautui yksinasujien asuintilatarpeita ohjaavaksi tekijäksi haastateltavan senhetkisestä asuinhuoneiston neliömäärästä ja huoneluvusta riippumatta. Yksiössä haastatteluhetkellä asuvien näkemykset olivat erityisen hedelmällisiä, koska keittiön ja ruokailutilan osuus voi pienessä asunnossa olla suhteellisen suuri. Vaikka keittokomeroilla ja -syvennyksillä oli muutama kannattaja, toivoivat haastateltavat sekä suurempaa ja laadukkaampaa keittiötä että tilaa useamman hengen ympärilleen kokoavalle ruokapöydälle. Ruokailu ystävien, perheenjäsenien ja perheenjäseniksi rinnastuvien läheisten ihmisten kanssa on osa monen yksinasujan arkea.
Ruuanlaittoon ja ruokailuun liittyvät tilatarpeet kertovat myös eroista heterogeenisen asukasryhmän elämäntilanteissa. Haastateltaviemme joukossa oli esimerkiksi sekä useita työikäisiä isovanhempia että kaksi yhteishuoltajaa, joille ruokailu perheen keskeinen oli asuintilatarvetta määrittävä tekijä. Kahden yhteishuoltajan tilatarpeista ei voi tehdä yleistyksiä. Yksinasumisen erilaisten ilmenemismuotojen kannalta voi kuitenkin olla tarpeellista muistuttaa yhden hengen asuntokuntiin lukeutuvista yhteishuoltajista, joiden asuintilatarpeet eivät palaudu asuntokunnan kokoon. Yksinasumisen tutkimuksen kannalta onkin keskeistä ymmärtää, etteivät käytössä olevat kategoriat tavoita kaikkien yksinasujien todellisuutta (Ogden & Hall 2004, 89; ks. myös Régnier-Loilier ym. 2009, 104).
Keittiötoiveiden tarkempi käsittely avaa kaksioiden anatomiaa. Erilliskeittiötä esiintyy uudessa asuntotuotannossa harvemmin (Kytösaho 2010, 193). Aineistossa esiintyy kuitenkin toiveita sekä erilliskeittiöstä että avokeittiöstä. Erilliskeittiöllä tarkoitetaan keittiötä, jossa on tilaa ruokapöydälle. Keittiökalusteet sijoitetaan oleskelutilaan avokeittiössä, jota myös tupakeittiöksi kutsutaan (Kahri 2011, 20). Avokeittiötä pidetään yleensä tilankäytön kannalta erilliskeittiötä tehokkaampana ratkaisuna. Tämä pätee kuitenkin vain silloin, jos erilliskeittiö tarkoittaa erillisen olohuoneen tarvetta. Erilliskeittiötä esiintyy sitä harvemmin, mitä pienemmästä huoneistotyypistä on kyse. Siksi tarjottujen lisäneliöiden avulla yksiönsä kaksioksi muuttavilla esiintyvä toive erilliskeittiöstä on kiinnostava tieto. ”Huone ja keittiö” kaksion pohjaratkaisuna tulisikin tulostemme perusteella myös kuulua uuden asuntotuotannon valikoimaan. Asuintilan käytön kannalta on huomionarvoista, että ruuanvalmistuksen, ruokailun ja muun oleskelun yhteen tilaan kokoavan avokeittiön soveltuvuutta perusteltiin lähes yksinomaan keittiöön ja ruokailuun liittyvillä näkökulmilla. Oleskelutilan saama vähäinen huomio voi selittyä muutoksilla siihen perinteisesti liitetyissä toiminnoissa. Kaikille keittiöllä ei luonnollisesti ollut merkitystä. Tämän vähemmistön anti yksinasujien asuintilatarpeiden ymmärrykselle on siinä, ettei keittiön tarpeettomaksi kokeminen tarkoita automaattisesti sitä, että asunnon kokoa tulisi kauttaaltaan pienentää:
Mulla on 33,5 neliöö se kämppä ja kyllä mä haluaisin makuuhuoneen erikseen, ja parvekkeen. Keittiöllä ei nii väliä, mikro on. Mutta oon kyllä isommasta haaveillu kyllä, ja parvekkeesta. (Mies, 30–45-v., yksiö 33,5 m²)
Modernismin määrittämän historian valossa voimme tulostemme pohjalta todeta keittiön säilyttäneen asemansa funktionalistisen asuntosuunnittelun keskeisenä kysymyksenä (vrt. Saarikangas 2002, 261). Samalla yksinasujien keittiöön ja ruokailutilaan kohdistetut asuintilatarpeet antavat selvän viestin asuinympäristöjen erilaistumiskehitystä käsittelevään keskusteluun. Lisäksi ne kertovat, etteivät asuinneliöt ole keskenään kovin helposti vertailukelpoisia edes samankokoisissa ja samaa huoneistotyyppiä edustavassa asunnossa. Asuinympäristöjen suunnittelun näkökulmasta asuinhuoneistotyypit eivät siis ole aivan niin yksiselitteisiä käsitteitä kuin yksinasujien asumispreferenssitutkimukset antavat ymmärtää (vrt. Backman 2015; Silvennoinen & Hirvonen 2002).
Keittiöön ja ruokailutilaan kohdistuvat toiveet ovat rinnastettavissa vapaa-aikaan ja harrastuksiin silloin, kun ruokailuun liitetään toiveita yhdessäolosta. Vaikka kotona ”harrastettiin” muutakin, ei lukemisen, television katselun tai päätelaitteiden käytön kaltaisiin ajanviettotapoihin liity erityisiä tilatarpeita. Jos tilatarve yhdistyi harrastuksiin, oli kyse esimerkiksi käsitöistä ja toiveesta, ettei projektia tarvitsisi korjata pois silmistä inspiraatiopiikkien välillä. Niin ikään aineisto kertoo vain vähän kotona tehtävällä ansiotyöllä selittyvästä tilatarpeesta, vaikka useampi haastateltava toi kotielämän kuvauksissa esille vähintäänkin töiden jatkamisen kotona työpäivän päätyttyä. Taustalla on odotettavasti tietotyöläisten työnkuvan ominaispiirre: tilatarpeen näkökulmasta työn voi suorittaa ruokapöydän kulmalla tai vaikkapa sohvalla tai sängyllä makoillen, kuten eräs yksiössä asuva toteaa. Yhteyden puuttuminen keskittymistä edellyttävän toiminnan ja asuintilatarpeiden välillä voi kertoa myös siitä, että yksinasujan koti on lähtökohtaisesti vapaa useamman kuin yhden asukkaan persoonakohtaisiin tilankäyttötapoihin liittyvistä ristiriidoista.
Tilan konkreettisten käyttötapojen rinnalla haastatteluaineisto muistuttaa asuintilatarpeiden taustalla olevista kokemuksellisista tekijöistä. Kahden yksiössä asuvan, usein omasta asunnosta käsin töitä tekevän tilatarpeet avaavat näitä yksilökohtaisia eroja: 24 neliön yksiössä asuva ei kokenut työstä tai muusta asuintilan käytöstä johtuvaa tilanpuutetta. Asuntoon oli myös sopinut majoittamaan pitkäaikaisia vieraita ja kutsumaan usein ystäviä kylään. Toinen taas koki 29 neliönyksiön liian pieneksi, mutta vain osin työstä johtuen:
Mutta yksi huone lisää, tarvii saada liikkua. Toki mä pääsen ulos (nauraa). Mä tykkäsin, tää nyt on tällanen henkilökohtainen juttu, mutta tykkäisin liikkua huoneesta toiseen, erilaisia tiloja mielelle. (Nainen, 46–64-v., yksiö 29 m²)
Kaksiossa asuvat haastateltavat käyttäisivät kuitenkin kymmenen lisäneliötä asuntopohjasta riippuen keittokomeroiden ja -syvennysten laajentamisen rinnalla kolmanteen, erilaisiin käyttötarkoituksiin soveltuvaan huoneeseen (vrt. Wulff 2004). Keittiön ja ruokailutilan lisäksi yksinasumisen sosiaalinen ulottuvuus on läsnä muusta asuintilasta erillisen makuutilan tai -huoneen perusteluissa. Asunnon yksityisemmäksi alueeksi määrittyvän tilan toivottiin usein rajautuvan sekä fyysisesti että visuaalisesti muusta asuintilasta. Osalle olisi riittänyt pienen makuuhuoneen mittasuhteita lähenevä alkovi. Poikkeus vahvistaa säännön:
Mä en oikeestaan erillistä makuuhuonetta kaipaa ollenkaan. Että musta olisi ihan kiva nukkua siinä samassa tilassa, missä tehdään kaikkea muutakin. … Musta on vähän ikävä mennä tonne makuuhuoneeseen nukkumaan. Musta olisi paljon kivempaa nukahtaa tähän sohvalle (nauraa). (Nainen, 46–64-v., kolmio 74 m²)
Makuuhuonetoive selittyy myös tarpeella majoittaa ystäviä ja sukulaisia. Useimmiten monitoimitilaksi määrittyvä ”ylimääräinen” huone purkaa tilan toiminnallisen eriyttämisen logiikkaa, joka funktionalistisen asuntosuunnittelun myötä loi edellytykset huonekokojen pienenemiselle ja edelleen minimiasunnon ihanteelle (ks. esim. Saarikangas 2002). Huoneistotyyppien ja asumistilavuuden kehityksen näkökulmasta tilojen joustavan käytön on todettu asettavan paineita huonekoon kasvattamiselle. Tavoitteisiin pääseminen edellyttää kuitenkin yhteiskunnan ohjausta, sillä asuntomarkkinoiden toteutettavaksi jäävät tavoitteet toteutuvat satunnaisesti. (Krokfors 2006, 152; ks. myös Silvennoinen & Hirvonen 2002, 202.)
Odotetusti yksiössä asuvilla erillisten huoneiden puute oli voimakkaampaa kuin useamman huoneen asunnossa asuvilla. Kuitenkin kuuden 30–45-vuotiaiden haastatteluryhmään kuuluvan huoneistotyyppi säilyisi yksiönä kuvitteellisten lisäeliöiden sijoittamisen jälkeenkin. Kolme näistä vastaajista käyttäisi neliöt tilavaan parvekkeeseen. Tuloksia ei kuitenkaan voi tulkita yksikantaan siten, että yksiö olisi ollut näille vastaajille toiveasunto, sillä parveketoive, ei siis yhdestä asuintilasta muodostuva asunto sinänsä, selittää lisäneliöiden sijoittamista. Mikäli parvekkeet olisivat kuuluneet näiden vastaajien asuntoihin, olisivat neliöt käydyn keskustelun perusteella menneet todennäköisesti keittiöön ja keittiössä tai sen yhteydessä olevaan ruokapöydän edellyttämään tilaan. Parvekkeita toivoivat kaikissa huoneistotyypeissä asuvat yksinasujat. Parveketoiveiden kannalta on huomionarvoista, että parveke kuuluu uudessa asuntotuotannossa yleensä myös yksiöihin. Toisekseen parvekkeeseen ei liittynyt yksinasumisen erityispiirteitä, vaan kyse oli asunnon jatkeeksi mielletystä yksityisestä oleskelutilasta, joka soveltuisi myös vaatehuoltoon. Kolmen muun haastatteluhetkellä yksiössä asuvan ja samaisessa huoneistotyypissä myös jatkavan lisäneliöt jakaantuivat eri painotuksin olemassa olevien tilojen laajentamiseen. Maininnan arvoista on, että kahden yksiössä asuvan ja lisäneliöt parvekkeeseen käyttävän asumistyytyväisyyttä selitti sekä yksiöiden koko, lähes 40 neliötä, että 1900-luvun alkupuolen arkkitehtuuri. Tunnelma selitti usein myös asunnon valintapäätöstä, ja voi näin olla kiinnostavalla tavalla asuintilan määrää kompensoiva tekijä:
Mulla on yksiö ja se on ihanan avara. Ja vaikka se onkin tokassa kerroksessa, niin sinne tulee valoa. Vaikka siinä onkin vaan yksi ikkuna, moni oli, että miks täällä on vaan yks ikkuna. Se on jotenki se fiilis, mikä on tärkee. … Tärkein valintakriteeri oli, että siinä on sellanen pyöree seinä, joka mukailee rappukäytävää. Rehellisesti sanottuna, että se talo oli vihree ulkoseinältä ja siinä oli se pyöree seinä (nauraa). (Nainen, 30–35-v., yksiö 39,5 m²)
Oma tila yksinasumisen ytimessä
Yksinasumisen hyviksi puoliksi tunnistettiin haastateltavien keskuudessa mahdollisuus elää vapaata ja itsenäistä, itsensä näköistä elämää. Kielen ja sanavaraston kehitys kertoo yksinasumisen positiivisten kuvausten yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta muutoksesta. Esimerkiksi Ruotsissa on yleistynyt tapa sanoa asuvansa itse (bo själv) sen sijaan, että sanoisi asuvan yksin (bo ensam) (Grünbaum 2004). Englanninkielisen sanan solitude (ks. Long & Averill 2003, 22) suomenkielisen käännöksen tarpeellisuutta vahvistavat haastateltavien esittämät positiiviset yksin olemisen ja asumisen kuvaukset.
Erillissuhteet toimivat väylänä monen yksinasujan kodin ja asuintilatarpeiden ytimessä olevaan tilan hallintaan, jota haastatteluissa kuvattiin muun muassa reviirin, turvapaikan ja oman tilan käsitteiden avulla. Siinä missä tarve säädellä kotiympäristön balanssia on yhdistetty yksilöllisiin eroihin (Long & Averill 2003, 31) ja persoonallisuustyyppeihin (Israel 2003, 59–60), arvelivat useat haastateltavat, että tyytyväisissä yksinasujissa on enemmän sellaisia, jotka tarvitsevat omaa tilaa. Erillissuhteita on aiemmin pidetty strategiana, jolla vältetään uudet kipeät erot (Levin 2004, 233). Aineistomme perusteella erillissuhteissa on kuitenkin kyse myös tarpeesta irrottautua jaettuun kotiin liittyvistä, usein oman kontrollin ulottumattomissa olevista valtasuhteista (ks. Tuedio 2009, 288–9; Somerville 1997, 236). Osa oli asunut aina yksin, eikä kodin jakaminen ollut heille välttämättä vaihtoehto. Yksinasumiseen liittyi myös eksplisiittistä yksin olemisen tarvetta, jota kuvaa hyvin erillissuhteessa olevan kommentti:
”… mä ainakin tykkään olla hirveen paljo itsekseni. Mua esimerkiksi häiritsee viikonloppuna, jos mun puhelin hirveesti soi, mä yritän aina laittaa sitä äänettömälle. Että tarve hiljasuuteen ja ihan yksinolemiseen (painottaa) on niin suuri, että mua välillä tossa mun miehessäkin se, että sanon aina välillä, ettei tarvii puhua koko ajan. Ja se tuntuu ehkä hassulta, mutta mä oon aina eläny yksin. Ja mä oon korkeintaan asunu opiskelijakimppakämppiä, ja se on ollu aina mulle jotenkin sellanen, että mä en jaksa sitä hälinää, mitä syntyy esimerkiksi perheestä ja liioista ystävistä, mä uuvun niistä. Sen takia se yksinoleminen on niin tärkeä asia.” (Nainen, 46–64-v., kaksio 44,5 m²)
Asuintilatarpeen näkökulmasta erillissuhteissa elävillä tai niihin positiivisesti suhtautuvilla yksinasujilla oman tilan tarve merkitsi oman asunnon hallintaa. Omaa tilaa ei siis voinut korvata yhteisessä asunnossa olevalla tilalla tai huoneella. Nostamme esimerkiksi erään nelihenkisen ryhmähaastattelun kolme erillissuhteessa olevaa miestä asumisvalintoineen. Oma asunto ei määritellyt asuintilaa siinä, että heistä jokainen vietti paljon aikaa elämänkumppaninsa kodissa. Merkille pantavaa on, etteivät tilaviksi kuvatut, yksin olemiselle potentiaalisesti tilaa tarjoavat pientalot olleet vastaus hyvin selkeästi tunnistettuihin oman tilan tarpeisiin:
Se on just se, että kun mä laitan oven kiinni, meen sisälle. Se on mulle turvapaikka ja se, missä mä saan olla just niinku mä ite haluun. (Mies, 46–64-v., yksiö 30 m²)
Asuinympäristöjen suunnittelun kannalta oman tilan hallinta on kiinnostava, koska se liittyy siihen, miten asuintilaa määritetään ja jäsennetään sekä kodeissa että niitä koskevissa akateemisissa keskusteluissa. Tilan ja paikan luonnetta klassikoksi nousseessa teoksessa Space and Place käsitellyt Tuan (1977, 59) esittää vaikeasti määriteltävän ahtauden kokemuksen syntyvän ensisijaisesti muista ihmisistä. Näin tulkittuna ahtaus tarkoittaisi yksinasujan asuintilatarpeen irtautumista käytettävissä olevien asuinneliöiden ja huoneiden määrästä edellä kuvatun haastatteluryhmän esimerkin mukaisesti. King (2009, 96) on kuvannut oven kiinni laittamista osuvaksi kuvaukseksi omaan asuntoon liittyvästä mahdollisuudesta jättää häiriötekijät yksityisen elämän ulkopuolelle. Prosessia kuvataan sosiaaliseksi juuri siitä syystä, että olemme erillisinäkin suhteessa siihen, josta pyrimme eroon. Ehdottomuus, jolla moni haastateltava suhtautui yksinasumiseen itselleen parhaiten sopivana asumistapana, saa ilmaisuvoimaa suvereniteetin käsitteestä. Lapintien (2008, 37) mukaan suvereniteetti, henkistä ja fyysistä tilaa koskeva itsemääräämisoikeus, on kodin keskeinen ominaisuus. Suvereniteetin tulkinta kaupunkilaiseksi ilmiöksi täydentää sen määritelmää (Mäenpää 2011, 55–56).
Aineistomme perusteella erillissuhteet ovat myös esimerkki siitä, miten vaikeaa yleistysten tekeminen asumistarpeisiin ja -toiveisiin heijastuvista elämäntavoista ja -tyyleistä on (ks. Backman 2015, 36). Oman tilan tarpeen tunnistamisen rinnalla aineisto kertoo kuitenkin siitä, miten erillissuhteen alkuajankohtana vallitsevat asumistilanteet ja niiden taustalla olevat elämäntilanteet johtavat erilaisiin asuintilan käyttötapoihin ja ‑määritelmiin. Asumisväljyyden kannalta on kiinnostavaa, että erillissuhteen seurauksena asuintilan määrä voi yksilön näkökulmasta lisääntyä tavalla, joka ei välity asumisväljyyttä kuvaaviin tilastoihin. Toisaalta erillissuhteiden yleistymisen voi olettaa merkitsevän sekä yleisen asumisväljyyden että yksinasujien asumisväljyyden kasvua, mikäli erillissuhteet ovat vaihtoehto yhteen muuttamiselle eli avoliitolle.
Vanhemmalla vastaajaryhmällä oli enemmän sekä positiivisia näkemyksiä että kokemuksia erillissuhteista. Kaikissa vastaajaryhmissä erillissuhdetta perusteltiin oman tilan tarpeen lisäksi hyvin erilaisilla tekijöillä, kuten puolison kotona asuvilla alaikäisillä lapsilla, töiden sijainnilla, osapuolten erilaisilla siisteyskäsityksillä ja esteettisillä näkemyksillä tai työelämän sosiaalisella kuormittavuudella, jota yksinasumisen tunnistettiin tasapainottavan3. Osalla erillissuhde tarkoitti mahdollisuutta jakaa vapaa-aika ja lomat siinä, missä työn rytmittämässä arjessa puolison läsnäoloa kaivattiin vähemmän. Muutamat vanhemmat naishaastateltavat muistuttivat erillissuhteen liittyvän valinnanmahdollisuuksiin, joiden taustalta löytyy taloudellista ja henkistä hyvinvointia. Asumispreferenssitutkimusten kontekstissa aineisto antaa myös aihetta pohtia, vertautuuko taakse jääneiden ihmissuhteiden tuoma ymmärrys yksinasumisesta itselle elämäntapana asumispreferenssien muodostumista ohjaavaan asumishistoriaan, jolla tarkoitetaan yleensä henkilön kokemuksia muun muassa erilaisista asuinalueista ja asuinrakennustyypeistä (ks. Hasu 2010, 63, 89).
Oman tilan hallinnan teema esiintyy myös haastateltavien näkemyksissä asumisen jaettuja tiloja kohtaan. Tätä selvitettiin kysymällä, oliko haastateltavilla kokemusta asumisen tilojen jakamisesta ja kokivatko he joidenkin tiettyjen tilojen jakamisen mahdolliseksi. Eri tavoin jaettuja asumisen tiloja sisältävien mallien puute ilmeni vastauksissa, joissa kodin tilojen jakaminen yhdistettiin joko opiskeluajan epämiellyttäviin kokemuksiin soluasunnoista ja kommuuneita, tai yhteisöasumiseen, joka asumismuotona nostatti huolta sekä yksityisyyden menettämisestä että pakollisesta osallistumisesta yhteisön arkeen. Vastaukset kertovat myös elämäntilanteeseensa tyytyväisistä yksinasujista: monelle yksinasumisessa on parasta juuri se, että asuu yksin. Eniten kiinnostusta yhteisiä tiloja sisältäviä asumismuotoja kohtaan löytyi vanhemmilta yksinasujanaisilta, joista moni kuvasi itseään harvoin yksinäisyyttä kokevaksi ”sosiaaliseksi introvertiksi”. Heistä osa oli pohtinut tai vähintäänkin leikitellyt ajatuksella ystävien kanssa asumisesta, jolloin yhteisö tarjoaisi luontevan sosiaalisen piirin sekä lisäisi turvallisuuden tunnetta ja mahdollisuutta saada apua esimerkiksi sairastuessa. Vastavoimana toimivat huolet tilojen hallinnoinnista sekä mahdolliset jaetut taloudelliset vastuut. Koska vain harvalla haastateltavalla oli kokemusperäistä tietoa siitä, mitä jaetut tilat voivat tarkoittaa, eivät tulokset voi kertoa niistä mahdollisuuksien avaruuksista, joihin aiheeseen perehtyneet tutkijat ja suunnittelijat ovat vihkiytyneet. Asumisen jaettujen tilojen herättämää vähäistä kiinnostusta ei mielestämme tulisikaan yksikantaan tulkita siten, että toteutuessaan näitä tiloja sisältävät uudet kaupunkiasumisen muodot eivät kiinnostaisi yksinasujia. Jaettuja tiloja sisältävien kohteiden suunnitteluratkaisuissa tulee kuitenkin kiinnittää erityistä huomiota asukkaiden mahdollisuuksiin toteuttaa heille sopivaa tasapainoa yksityisen ja yhteisen välillä. Kokonaan uudenlaisen näkökulman tarjoaa itseään ”pinttyneeksi yksinasujaksi” kuvaava haastateltava, jonka mukaan asukkaiden kesken sovittavat rajat tekevät kommuunista tai vastaavasta asumisjärjestelystä mahdollisen siinä, missä avoparit jakavat yleensä kaikki asunnon tilat.
Kaupunkiasumisen signaalit
Kahden haastattelualueen valinnan taustalla oli tavoite tunnistaa erilaisten asuinalueiden merkitys osana kaupunkiasumisen tilankäyttötapoja ja edelleen kodin määritelmiä (ks. Tervo 2011). Lapintien (2010, 25) mukaan pienien kotitalouksien yleistymisen myötä asumisen toimintojen privatisoituminen voi kääntyä julkiseen tilaan. Myös yksinasujien kulutustottumukset ja vapaa-ajanviettotavat (Mustonen & Lindholm 2016, 134; Peura-Kapanen 2016, 177; Borg 2015, 36) antavat viitteitä siitä, että asuntoa laajempi kokonaisuus on yksinasujien asuintilatarpeiden tutkimuksen kannalta perusteltua. Vaikka Haagassa asuvat toivat toistuvasti esille vaivattoman ja nopean julkisen yhteyden Helsingin keskustaan, kertoivat tiheän ja monipuolisen palvelurakenteen Kalliossa asuvat useammin sekä sosiaalisen piirin että muun elämän ulottumisesta kodin ulkopuolelle. Tyytyväisyys molempiin asuinalueisiin näkyy siinä, että vain muutama Kalliossa asuva koki kotiosoitteensa lähiympäristön liian levottomaksi.
Aineistossa esiintyy, vaikkakin harvakseltaan, kaupunkiasumisen tapa, jossa asuintilatarpeet, asunnon pieni koko mukaan lukien, olisivat yksiselitteisesti vuorovaikutteisessa suhteessa asunnon ulkopuolisiin vetotekijöihin. Ilmosta (2005) mukaillen nämä elämänlaatuasujat kokoavat yksilöllisen, omaa persoonaa vastaavan asumisen tavan kaupungin tarjoamista palveluista:
… mä käyn arkena pääasiassa nukkumassa tuolla kämpällä, ja jossakinhan mä oon siinä välissä. Mulla on myöskin työhuone Töölössä kavereitteni kanssa, se on yks paikka. Mutta koko ajan tulee liikuttua näiden paikkojen välillä, ja sitten on kaupat, kapakat ja muut harrastukset, ja ne sijoittuvat kyllä kaikki tänne Helsingin niemelle. (Mies, 30–45-v., yksiö 15 m²)
Yksittäisten haastateltavien kaupunkiasumisen kuvaukset puoltavat paikkaansa tässä artikkelissa siinä, että ne johtavat etsimään syitä tarkastelun kohteena olevan ilmiön vähäiselle esiintymiselle aineistossa. Yksi merkittävä tekijä on kaupunkirakenteen fyysinen olomuoto. Panerai ym. (2004) ovat osoittaneet, miten kaupungin olemassa oleva rakenne, urbaani kudelma (urban tissue), asettaa lähtökohdan asunnon ulkopuolelle laajenevalle elämälle. Keskustelua käydään siitä, miten moderni kaupunkisuunnittelu on typistänyt kaupunkia koskevan ajattelun toimintoihin kytkeytyviin kategorioihin, jotka eivät vastaa tämän päivän kaupunkielämän todellisuutta. Kaupunkirakenteen muuntautumiskyky kytketään korttelirakenteen tilahierarkioihin, jotka mahdollistavat yksityisyydeltään erilaisten toimintojen toteutumisen vastakohtana modernismin tuomalle rajankäynnille julkisen katutilan ja yksityisen asuinrakennuksen välille. Tarkastelumme kontekstissa kyse vaikuttaa olevan siitä, miten kaupunkirakenne onnistuu uusiutumaan ja asuttamaan kaupunkilaisten muuttuvat tarpeet.
Voidaksemme siis löytää aineistostamme esimerkiksi vastaavan ilmiön kuin Tokiossa, jossa kompakteissa yksiössä asuu kuluttajaryhmä, jolle asuntokohtaiset keittiöt, ruokailutila ja olohuoneet ovat vähemmän merkityksellisiä kaupungin tarjotessa näihin tiloihin liitetyille toiminnoille vastineen (ks. Suzuki 2001), tulisi sekä kaupungin rakenteen että palveluverkoston olla toisenlainen. Toisekseen jos asunnon ulkopuoliset vetotekijät ovat maksullisia, menettävät ne merkitystä pienituloisten yksinasujien kaupunkiasumisen rikastuttajina. Vaikka molempien haastattelualueiden kaupunkiympäristöä pidettiin riittävän vaihtelevana ja molemmissa oli sekä kirjaston kaltaisia maksuttomia palveluja että ulkoilumahdollisuuksia, kertoivat haastattelut myös siitä, mitä on elää kaupungissa vailla sanottavia kulutusmahdollisuuksia, jolloin kukkarolle sopiva kahvikuppi ei välttämättä löydy kaupunkia elävöittävistä kivijalkakahviloista ja kaupunkiolohuoneista. Kaupunkiasumisen uudistamiseen tulisikin sisällyttää ostovoiman ja palvelujen hintatason tarkastelu. Muuten voidaan sotkeutua todellisuutta pakeneviin idealisointeihin.
Mäenpään (2010, 60–62) mukaan kaupunkielämän kehityksestä voidaan keskustella kokonaisvaltaisemmin, kun asumisen konteksti käsitteellistetään julkiseksi tilaksi. Tähän viitataan käsitellään ”ulkoinen käytettävyys”. Jos asunnolta haetaan ensisijaisesti käyttömahdollisuuksia, voi ehdotuksella olla asumisväljyyden kasvupaineita suitsiva vaikutus. Yksiön avaaminen suunnittelutehtävänä onkin perusteltua juuri kaupunkiasumisen kontekstissa, jolla sijaintiin liittyvien palveluiden ja hyvien joukkoliikenneyhteyksien lisäksi tarkoitamme kokonaisvaltaista, kaupungin fyysiseen rakenteeseen ulottuvaa kaupunkiasumisen kulttuurista muutosta. Vaikka yksiö ei välttämättä tarkoita neliömäärältään pientä, ja siten potentiaalisesti ympäristöystävällistä asumista, voidaan sen avulla tavoittaa myös yksinasujissa ympäristöpolitiikan kannalta piilevä potentiaali (ks. Jamieson & Simpson 2013, 142). Toistaiseksi kaupunkiasumisen malleista kuitenkin puuttuu vastine ympäristöarvot läpäisevälle elämäntyylille, joka voisi kiinnostaa esimerkiksi yrittäjää, jolla asunto toimii myös vakituisena ”kotitoimistona”.
Mulle riittää 28 neliöö ihan kivasti. … Tossa tulee hyvin toimeen, ja se on musta jotenkin mukavan kompakti ja ekologinen ratkaisu. (Mies, 46–64-v., yksiö 28 m²)
Tulosten yhteenveto
Yksinasujat tarvitsevat tilaa hyvin samanlaisiin asumisen primääritoimintoihin kuin muutkin asukasryhmät, eikä asuintilatarve pienene samassa suhteessa kuin asuntokunnan koko. Mihin yksinasujat sitten tarvitsevat tilaa, ja missä tämä tila sijaitsee? Yksiössä ja kaksiossa asuvien yksinasujien lisätilantarve sijaitsee useimmiten puuttuvassa huoneessa. Mitä pienemmästä asuinhuoneistotyypistä on kyse, sitä todennäköisemmin toivotaan lisähuonetta. Selvimmin yksinasujien tilantarvetta jäsentää suhtautuminen keittiöön ja keittiön yhteydessä olevaan ruokailutilaan. Näihin tiloihin kohdistuvien tilatarpeet merkitsevät asuinympäristöjen suunnittelun näkökulmasta suunnitteluratkaisujen perusteltua erilaistamista samaa huoneistotyyppiä edustavissa asunnoissa. Kaksiotoiveiden taakse kätkeytyy siis hyvin erilaisia pohjaratkaisuja. Näin tulokset johtavat myös pohtimaan, mitä esimerkiksi kyselytutkimusten asuinhuoneistotyyppiin liittyvät toiveet lopulta kertovat asumistoiveista.
Erilaiset keittiöön ja ruokailutilaan kohdistuvat tilatarpeet tarkoittavat kaksioiden suunnitteluratkaisujen monipuolistamisen lisäksi perusteita uusien kaupunkimaisten asumismuotojen suunnittelulle. Kaupunkimaisten asumismuotojen kohdalla asuintilatarpeiden käsittelyyn sisältyy luontevasti yksityisessä hallinnassa olevaa asuntoa laajempi kokonaisuus, kaupunkiympäristö, jossa ruokailuun liittyvillä palveluilla on jo valmiiksi oma asema. Uusien asumismuotojen kohdalla on kuitenkin ymmärrettävä, että suunnitteluratkaisut ovat joko–tai-kysymyksiä ainoastaan yksittäisessä suunnittelukohteessa.
Asumisen toiminnot yhteen tilaan kokoavan yksiön puutteet näkyvät yksiössä asuvien toiveissa käyttää kuvitteelliset asuinneliöt ruuanlaiton ja ruokailun tilojen rinnalla makuualkoviin tai -huoneeseen. Kaksiossa asuvien kuvitteelliset neliöt menisivät niin ikään keittiön ja ruokailutilan rinnalla kolmanteen, monitoimihuoneeksi määrittyvään tilaan. Asumisen sosiaalinen ulottuvuus selittää sekä keittiöön ja ruokailutilaan että ylimääräiseen huoneeseen kohdistuvia tilatarpeita eri tavoin. Siinä missä yhdessä ruokailu merkitsi tilavamman keittiön ja ruokailutilan tarvetta, oli erillisen makuuhuoneen tarpeen perusteluissa enemmän variaatiota: Toisaalta tilaa tarvittiin ystävien ja perheenjäsenten sekä perheenjäseniksi rinnastuvien läheisten ihmisten majoittamiseen. Toisaalta erillisen makuuhuoneen tarvetta perusteltiin tarpeella rajata kodin yksityisemmäksi mielletty alue muusta asuintilasta kotona käyvien vieraiden takia.
Yksinasumisen sosiaalisen ulottuvuuden kannalta on keskeistä ymmärtää, että yksinasujien kodeissa eletään sekä yksin että yhdessä. Tilastoissa yksinasujiksi määrittyvien asuintilatarpeiden syntymekanismit ja perustelut voivat siis olla samankaltaisia kuin pariskunnilla ja perheillä, joihin kuuluvien yksilöiden asumistoiveiden ja ‑tarpeiden muodostumiseen vaikuttaa useampi ihminen (ks. Levy & Lee 2004). Tämä tulisi mielestämme huomioida sekä yksinasumisen yleistymistä käsittelevässä asuntopoliittisessa keskustelussa että yksinasujille suunnattujen asuinympäristöjen suunnittelussa siitä huolimatta, että sosiaalinen ulottuvuus on vaikeasti hallittava tekijä. Tulokset kertovat myös ahtauden kokemuksesta, joka ei selity sillä, miten hyvin tai huonosti asuintilassa on mahdollista toteuttaa asumisen toiminnot.
Yksinasujat ovat heterogeeninen asukasryhmä, jonka asuintilojen luonnetta yhdistää vain se, että tila on yhden asukkaan hallinnassa. Tilallistoiminnallisesti monipuolisessa kaupunkiympäristössä erityisesti elämäntilanteeseensa tyytyväisten yksinasujien on vaikea luopua omasta tilasta. Suvereniteetin käsitteen siivittämänä yksinasujan asuintilatarve määrittyy asumisen sosiaalisen ulottuvuuden kautta siinä, että yksinasumisessa voi olla parasta juuri se, että asuu yksin vakiintuneesta parisuhteesta huolimatta tai juuri sen ansioista. Asuintilan hallinnan ja yksityisyyden kysymykset ilmenevät myös yhteistiloihin ja yhteisöllisempiin asumismuotoihin liitetyissä näkemyksissä: suurimpana esteenä asumisen tilojen jakamiselle on oman tilan menettämisen pelko sekä oletukset yhteisön edellyttämästä osallistumisesta yhteiseen arkeen.
Johtopäätökset ja pohdinnat
Olemme tarkastelleet työikäisten helsinkiläisten yksinasujien asuintilatoiveiden rakentumista haastatteluaineiston valossa. Tarkasteluamme on ohjannut aiemmin toteutetuista yksinasumisen tutkimuksista puuttunut asuinympäristöjen suunnittelun näkökulma, joka tarkoittaa sekä asuintilatarpeiden tunnistamista että niiden taustalla olevien merkitysten ja perustelujen etsimistä. Asuinympäristöjen suunnittelun näkökulma tarkoittaa myös sitä, että tavoitteenamme on ollut tunnistaa, miten olemassa oleva asuntokanta kohtaa yksinasujien asuintilatarpeet.
Keittiöön ja ruokailutilaan kohdistuvat asuintilatarpeet avaavat yksinasujien asumistoiveiden erilaistumista. Asuintilatarpeiden pohjalta toteutettavissa olevat suunnitteluratkaisut voivat olla hyvin erilaisia samassa asuntotyypissä, ja siksi tuloksemme antavat myös aihetta pohtia laajemmin, mitä loppujen lopuksi voimme ymmärtää asumispreferenssitutkimuksista, joiden tulosten luokitteluvälineenä toimivat tutut huoneistotyypit. Tuloksemme kertovat myös yksinasujien asuintilatarpeen taustalla olevasta sosiaalisesta ulottuvuudesta, jonka merkityksiä ei ole aiemmin käsitelty asuinympäristöjen suunnittelun näkökulmasta. Tilasidonnaiset yksin ja yhdessä olemisen tarpeet eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Hyvin henkilökohtaisena, persoonaan ja elämänvaiheeseen liittyvänä ”sosiaalinen” on vaikea suunnittelun komponentti, koska olemme tottuneen perustelemaan asuintilatarvetta käytettävyydellä ja eksaktisti mitattavilla tekijöillä. Yksinasujien asuintilatarpeiden myötä asumisen sosiaalinen ulottuvuus puoltaa kuitenkin paikkaansa asukaslähtöisten asuinympäristöjen suunnittelussa. Asumisen sosiaalisen ulottuvuuden myötä vahvistuu myös ymmärrys asumisen tutkimuksen ihmistieteisestä perustasta.
Yksinasujien asuintilatarpeiden tutkimus kertoo myös siitä, ettei riittävää asuintilan määrää voi johtaa asuntokunnan koosta. Asumisväljyystilastoja on kritisoitu siitä, etteivät ne kerro asuintilatoiveita ja -tarpeita ohjaavasta subjektiivisesta ahtauden kokemuksesta. Toisekseen jos asuntokunnan ja asunnon koon välinen suhde mielletään tilan hyötykäytön mittariksi, tehdään kyseenalainen yritys muuttaa asumisen laadulliset ominaisuudet mitattaviksi. (Batten 1999.) Vaikka asumisväljyystilastoihin ei nojattaisi asuntopoliittisissa päätöksentekoprosesseissa, koemme yksinasumisen ymmärtämisen kannalta oireelliseksi, ettei yksinasuja voi millään ehdoilla tulla luetuksi ahtaasti asuvien joukkoon4. Ahtauden määritelmien avaaminen on tärkeää myös siksi, että asuintilan määrän ja asuntokunnan koon välille muodostettu riippuvuussuhde ylläpitää funktionalismin määrittämää yksipuolista ymmärrystä asumisesta (ks. Lapintie 2014). Toisekseen tilastoaineistojen merkitys voi korostua yksinasujalle sopivan asuintilan määritelmässä, koska yksinasujien asuintilatoiveita ei ole tutkittu samassa määrin kuin esimerkiksi perheellisten (ks. Lilius 2014).
Yksinasujien heterogeenisyyteen perustuen haastattelututkimukseen osallistuvat rajattiin aiemmin toteutettuja yksinasumisen tutkimuksia tarkemmin asuinalueen ja elämäntilannetta ennakoivan iän perusteella. Jatkotutkimuksessa tarkastelun rajaaminen yksiössä tai kaksiossa asuviin yksinasujiin voisi olla perusteltua erityisesti silloin, kun tarkoituksena on ymmärtää asuintilatarpeita suhteessa senhetkiseen asumiseen. Asuntokannan erityispiirteiden huomioiminen on merkittävää myös siksi, että tutkimustulosten jalkauttaminen asuinympäristöjen suunnitteluun tarkoittaa usein jo olemassa olevan kaupunkiympäristön käsittelyä.
Asuntokannan rakennusaikaan liittyvät ominaispiirteet ovat jääneet vähälle huomiolle myös asuinalueiden vetovoimaisuuden tarkasteluissa. Monet Kallion 1900-luvun alun kerrostaloissa asuva haastateltavat arvostivat asuntonsa tunnelmaa, jonka tekijöiksi tunnistettiin tilantuntua lisäävät korkea huoneet ja syvät ikkunapenkit. Vastaavasti Etelä-Haagan 1950-luvun pienimittakaavainen asuntoarkkitehtuuri ja kaupunkitilan vehreys tulivat usein mainituiksi osana asumisvalintoja. Asuntoarkkitehtuurin parissa työskenteleville, nykyarkkitehtuurin riisuttuun ja tasapäistävään muotokieleen kyllästyneille asuintilan luonteeseen kytkeytyvät huomiot tarjoavat mieluisan haasteen: miten toteuttaa kustannustehokkaasti tulkintoja 1900-luvun alkupuolen tavoitelluista asuinympäristöistä sortumatta kulissinomaisiin ratkaisuihin? Jos tilan arkkitehtonisen luonteen uskotaan vaikuttavan asumiskokemukseen, miten tätä ymmärrystä voidaan hyödyntää erityisesti pienien, potentiaalisesti ahtaaksi koettujen asuntojen suunnittelussa?
Lopuksi palaamme artikkelin alussa esitettyihin erilaisiin yksinasumisen tutkimussuuntiin ja käsittelytapoihin toteamalla, että asuintilatarpeet määrittyvät erilaisissa diskursseissa hyvin eri tavoin. Jos asumiseen käytettävissä olevien vaatimattomien resurssien ei uskota paranevan lähitulevaisuudessa, vahvistaa yksiössä asuvan haastateltavan kommentti ”mulle riittää toi pikkuinen” pienien ja kohtuuhintaisten asuntojen tuotantotarpeita. Jos taas yksinasumisen yleistyminen ymmärretään moni-ilmeiseksi, kaupunkielämää kokonaisvaltaisesti muuttavaksi ilmiöksi, nousee asumista käsittelevän keskustelun ytimeen erilaiset tavat elää yksin ja yhdessä kaupungin taivaan alla. Lapintien (1997, 239) sanoin ”kaupunki rakennetaan ensin sanoilla, ja puhuminen asumisesta ja asumisen laadusta on olennainen osa tätä rakentamista”. Tämän artikkelin myötä olemme halunneet tuoda yksinasumisen tutkimukseen asuinympäristöjen suunnittelun näkökulman ja edelleen nostaa yksinasumisen kaupunkiasumisen kehitystä käsittelevän diskurssin ytimeen.
Kirjallisuus
Alsuhail, Faris (2016). Yksin asumisen maantiedettä. Teoksessa Väliniemi-Laurson, Jenni & Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (toim.): Yksin kaupungissa. Helsingin kaupungin tietokeskus. 40–54.
Backman, Katri (2015). Yksinasuvien helsinkiläisten asumispreferenssit. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. Geotieteiden ja maantieteen laitos. Kaupunkimaantiede.
Backman, Katri (2016a). Yksinelävien asumisen valinnat – havaintoja maailmalta. Teoksessa Väliniemi-Laurson, Jenni & Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (toim.): Yksin kaupungissa. Helsingin kaupungin tietokeskus. 28–39.
Backman Katri (2016b). Yksinasuvien asumistoiveet Helsingissä. Teoksessa Väliniemi-Laurson, Jenni & Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (toim.): Yksin kaupungissa. Helsingin kaupungin tietokeskus. 55–70.
Batten, David C. (1999). The Mismatch Argument: The Construction of a Housing Orthodoxy in Australia. Urban Studies, Vol. 36, No. 1, 137–151.
Borg, Pekka (2015). Yksinasuvien helsinkiläisten kokema hyvinvointi. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2015:3.
Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (2016). Yksin, yksilö, yksinelävä? Teoksessa Väliniemi-Laurson, Jenni & Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (toim.): Yksin kaupungissa. Helsingin kaupungin tietokeskus. 12–25.
Dupuis, Ann & Thorns, David C. (1998). Home, home ownership and the search for ontological security. The Sociological Review 46:1, 24–47.
Eskela, Elina (2011). Kansainvälisten osaajien asumistyytyväisyys pääkaupunkiseudulla. Yhdyskuntasuunnittelu 49:3. 8–23.
Eskola, Jari & Suoranta, Juha (2008). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. 8. painos. Gummerus, Jyväskylä.
G1 Asuntosuunnittelu. Määräykset ja ohjeet (2005). Ympäristöministeriö, asunto- ja rakennusosasto. Suomen rakentamismääräyskokoelma.
Grünbaum, Catharina (2004). Bo själv positivare än bo ensam. Dagens Nyheter 19.2.2004.
Hasu, Eija (2010). Asumisen päätöksiä – järjellä vai tunteella. Teoksessa Juntto, Anneli (toim.): Asumisen unelmat ja arki. Suomalainen asuminen muutoksessa. Gaudeamus, Helsinki. 59–90.
Hirsijärvi, Sirkka & Hurme, Helena (2008). Tutkimushaastattelu: teemahaastattelun teoria ja käytäntö. Gaudeamus, Helsinki.
Ilmonen, Mervi (2005). Urbaani ihanne ja asumisurat. Teoksessa: Knuuti, Liisa (toim.). Asumisen monet kasvot. Teknillinen korkeakoulu. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus. Otamedia Oy, Espoo.
Israel, Toby (2003). Some Place Like Home: Using Design Psychology to Create Ideal Places. Wiley-Academy, West Sussex.
Jamieson, Lynn & Simpson, Roona (2013). Living alone: Globalization, identity and belonging. Palgrave MacMillan, Basingstoke.
Julkisesti tuetun asuntokannan tarkoituksenmukainen käyttö (2011). Valtiovarainministeriön julkaisuja 30/2011.
Juntto, Anneli (2010). Asumisen historiallinen muutos Suomessa ja polkuriippuvuus. Asumisen monet kulttuurit. Teoksessa Anneli Juntto (toim.): Asumisen unelmat ja arki. Suomalainen asuminen muutoksessa. Gaudeamus, Helsinki. 17–47.
Kahri, Esko (2011). Muuttuva kaupunkiasuminen. Teoksessa Esko Kahri (toim.): Asukasnäkökulma kaupunkiasumiseen. Rakennustieto Oy, Helsinki. 5–22.
Kauppinen, Timo M. & Martelin, Tuija & Hannikainen-Ingman, Katri & Virtala, Esa (2014). Yksin asuvien hyvinvointi. Mitä tällä hetkellä tiedetään? Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Työpaperi 27/2014.
King, Peter (2008). In Dwelling: Implacability, Exclusion and Acceptance. Ashgate Publishing Limited, Hampshire.
Klinenberg, Eric (2012). Going solo. The extraordinary rise and surprising appeal of living alone. Penguin Press, New York.
Krokfors, Karin (2006). Aika asuntoarkkitehtuurissa. Typologinen joustavuus pientalosuunnittelun uudistamisen välineenä. Teknillisen korkeakoulun Arkkitehtiosaston julkaisuja, 2006/26. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.
Kyttä, Marketta & Pahkasalo, Katariina & Vaattovaara, Mari (2010). Asuminen – Eletty unelma. Teoksessa Juntto, Anneli (toim.): Asumisen unelmat ja arki. Suomalainen asuminen muutoksessa. Gaudeamus, Helsinki. 91–120.
Kytösaho, Ifa (2010). Mikä kehittäisi kerrostalorakentamista? Teoksessa Markku Norvasuo (toim.): Asutaan urbaanisti! Laadukkaaseen kaupunkiasumiseen yhteisellä kehittelyllä. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 9p. Teknillinen korkeakoulu, Espoo. 389–408.
Kärkkäinen, Sirkka-Liisa (2010). Yksin asuminen Suomessa. Teoksessa Hänninen, Sakari & Palola, Elina & Kaivonurmi, Maija (toim.): Mikä meitä jakaa? Sosiaalipolitiikka kilpailuvaltiossa. Yliopistopaino, Helsinki.
Lapintie, Kimmo (1997). Kaupunkisuunnittelu hyvän asuinympäristön määrittelijänä. Teoksessa Taipale, Kaarin & Schulman, Harry (toim.): Koti Helsingissä. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki. 229–254.
Lapintie, Kimmo (2008). Ilmaston muutos ja elämän virta. Kestävä kehitys vastaan asumispreferenssit. Yhdyskuntasuunnittelu 26:1. 24–39.
Lapintie, Kimmo (2010). Suunnittelun ja markkinoiden taistelupari. Teoksessa Juntto, Anneli (toim.): Asumisen unelmat ja arki. Suomalainen asuminen muutoksessa. Gaudeamus, Helsinki. 48–55.
Lapintie, Kimmo (2014). Miksi monikulttuurisuus ei mahdu suunnittelijan suuhun – eikä päähän? Yhdyskuntasuunnittelu 52:3, 37–44.
Levin, Irene (2004). Living Apart Together: A New Family Form. Current Sociology, Vol. 52(2), 223–240.
Levin, Irene & Trost, Jan (1999). Living Apart Together. Community, Work and Family, 2(3), 279–293.
Lilius, Johanna (2014). Is There Room for Families in the Inner City? Life-Stage Blenders Challenging Planning. Housing Studies Vol. 29, No. 6, 843–861.
Long, Christopher R. & Averill, James R. (2003). Solitude: An Exploration of Benefits of Being Alone. Journal for the Theory of Social Behaviour 33:1, 21–44.
Mallet, Shelley (2004). Understanding home: a critical review of the literature. The Sociological Review 52:11, 62–89.
Mustonen, Pekka & Lindholm, Taru (2016). Yksinasuvien aikuisten elämäntyylit ja vapaa-ajanviettotavat Helsingissä. Teoksessa Väliniemi-Laurson, Jenni & Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (toim.): Yksin kaupungissa. Helsingin kaupungin tietokeskus. 131–142.
Mäenpää, Pasi (2005). Narkissos kaupungissa. Tutkimus kuluttaja-kaupunkilaisesta ja julkisesta tilasta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
Mäenpää, Pasi (2011). Moninaistamisesta monimuotoistumiseen. Arkkitehti 2011: 4, 15–21.
Mäenpää, Pasi (2010). Asuminen ja julkinen tila: ideakilpailun visioita ja muunnelmia. Artikkeli teoksessa Lehtonen, Hilkka & Ilmonen, Mervi (toim.): Kaupunkimaisuuden lunastamaton lupaus. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 102. Aalto-yliopisto, Espoo. 57–89.
Mäkinen, Arja (2008). Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Tampere: Tampereen Yliopistopaino Oy.
Ogden, Philip H. & Hall, Ray (2004). The second demographic transition, new household forms and the urban population of France during the 1990s. Transactions of the Institute of British Geographers, Volume 29, Issue 1, 88–105.
Ojala, Eija-Maarit & Kontula, Osmo (2002). Tarvitseeko minua kukaan? Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 40/2002, Helsinki: Väestöntutkimuslaitos.
Panerai, Philippe & Castex, Jean & Depaule, Jean Charles & Samuels, Ivor (2004). Urban forms: The death and life of the urban block. Architectural Press, Woburn, MA.
Peura-Kapanen, Liisa (2016). Yksinasuvien kulutus. Teoksessa Väliniemi-Laurson, Jenni & Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (toim.): Yksin kaupungissa. Helsingin kaupungin tietokeskus. 173–182.
Pulkki-Råback, Laura & Kivimäki, Mika & Ahola, Kirsi & Joutsiniemi, Kaisla & Elovainio, Marko & Rossi, Helena & Puttonen, Sampsa & Koskinen, Seppo & Isometsä, Erkki & Lönnqvist, Jouko & Virtanen, Marianna (2012). Living alone and antidepressant medication use: a prospective study in a working-age population. BMC Public Health, 12:236, 1–8. Viitattu 11.1.2016. DOI: 10.1186/1471-2458-12-236.
Régnier-Loilier, Arnaud & Beaujouan, Éva & Villeneuve-Gokalp, Catherine (2009). Neither single, nor in a couple: A study of living apart together in France. Demographic Research, Volume 21, Article 4, 75–108.
Ritamies, Marketta (1998). Yksin olevat: ei naimisissa olevien ja yksin asuvien tarkastelua. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D, nro 23. Helsinki: Väestöntutkimuslaitos.
Roos, J.P. (1987). Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämäkerroista. Hämeenlinna: SKS.
Ruusuvuori, Johanna & Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti (2010). Haastattelun analyysin vaiheet. Artikkeli teoksessa Ruusuvuori, Johanna & Nikander, Pirjo & Hyvärinen, Matti (toim.): Haastattelun analyysi. Tampere: Vastapaino.
Saari, Juho (2009). Yksinäisten yhteiskunta. Helsinki: WSOYPro Oy.
Saarikangas, Kirsi (2002). Asunnon muodonmuutos: Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.
Silvennoinen, Heli & Hirvonen, Jukka (2002). Koti kerrostalossa – Asukkaiden arjen kokemuksia asumisestaan. Suomen ympäristö 575. Ympäristöministeriö, Helsinki.
Somerville, Peter (1997). The social construction of home. Journal of Architectural and Planning Research, 14:3, 226–245.
Strandell, Anna (1999). Asukasbarometri 1998. Asukaskysely suomalaisista asuinympäristöistä. Suomen Ympäristö 343. Sinari Oy, Vantaa.
Strandell, Anna (2005). Asukasbarometri 2004. Asukaskysely suomalaisista asuinympäristöistä. Suomen ympäristö 746. Sinari Oy, Vantaa.
Strandell, Anna (2011). Asukasbarometri 2010. Asukaskysely suomalaisista asuinympäristöistä. Suomen ympäristö 31/2011. Edita Prima Oy, Helsinki.
Sulkunen, Pekka (1990). Ryhmähaastattelujen analyysi. Teoksessa Mäkelä, Klaus (toim.). Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Helsinki, Gaudeamus. 266–285.
Suomen virallinen tilasto: Käsitteet. [Viitattu 21.1.2017] http://www.stat.fi/meta/kas/ahda_asu.html
Suzuki, Akira (2001). Do Adroid Crows Fly Over the Skies of an Electronic Tokyo? The Interactive Urban Landscape of Japan. London: AA Publications.
SVT (2015). Suomen virallinen tilasto. Asuntokunnat koon, vanhimman iän ja sukupuolen sekä talotyypin mukaan 2005-2015. [Viitattu 23.1.2017] http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__asu__asas/030_asas_tau_103.px/table/tableViewLayout1/?rxid=e9db4675-197e-46b2-a2e1-20c8896c37fe
Tervo, Anne (2011). Solo living extending towards the urban fabric. Teoksessa Herneoja, Aulikki & Hirviniemi, Helena & Hirvonen-Kantola, Sari & Joutsiniemi, Anssi & Luusua, Anna, Mäntysalo, Rainer & Niskanen, Aino & Niskasaari, Kari & Pihlajaniemi, Henrika & Rönkkö, Emilia & Soikkeli, Anu & Soudunsaari, Leena & Suikari Risto & Tolonen, Kai (toim.): Arkkitehtuuritutkimuksen päivät 2011. Tutkimus ja käytäntö. Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston julkaisuja A58. 196–207.
Tuan, Yi-Fu (1977). Space and Place. The University of Minnesota Press, Minnesota, Minneapolis.
Tuedio, James (2009). Ambiguities in the Locus of Home: Exilic Life and the Space of Belonging. Teoksessa Johansson, Hanna & Saarikangas, Kirsi (toim.): Homes in Transformation: Dwelling, Moving, Belonging. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. 284–310.
Väliniemi-Laurson, Jenni & Borg, Pekka & Keskinen, Vesa (2015) (toim.). Yksin kaupungissa. Tampere: Kirjapaino Hermes Oy.
Wulff, Maryann & Healy, Ernest & Reynolds, Margaret (2004). Why don’t small households live in small dwellings? – Disentangling planning dilemma. People and Place, 12:1, 57–70.