Teknologiakehitystä ja suuria toimijoita

Missä on osallistumisen paikka?

Maarit Kahila, Anna Broberg & Marketta Kyttä

Yhdyskuntasuunnittelun vuorovaikutuksen järjestämisessä on otettu Suomessa isoja edistysaskelia. On kehitetty monenlaisia uusia työkaluja kuten kehittämisfoorumeita, osallistumissivustoja, pehmoGIS-kyselyitä, urban mediator -alustoja, ja onpa lisättyä todellisuuttakin käytetty. Kehitystä erilaisissa tutkimus- ja kehittämishankkeissa on rahoittanut vahvasti muiden muassa Tekes. Lisäksi valtio on ottanut tosissaan osallistumisen ja ryhtynyt rahoittamaan hankkeita, joiden tavoitteena on rakentaa uudenlaisia sähköisiä järjestelmiä ja osallistumista tukevia työkaluja – myös yhdyskuntasuunnittelun kentälle. On upeaa, että Suomesta on löytynyt näin aktiivisia toimijoita rakentamaan uuden aikakauden osallistumismenetelmiä. Innokkaan kehitystyön rinnalla tulisi kuitenkin pohtia, saadaanko uudet menetelmät juurrutettua asukasvuorovaikutuksen pysyväksi tueksi, ja auttaako näillä menetelmillä kerättävä tieto meitä parempaan lopputulokseen – laadukkaampaan elinympäristöön.

Juurtuvatko uudet osallistumismenetelmät yhdyskuntasuunnittelun pysyväksi tueksi?

Suomessa eletään teknologiauskon, sähköisen asioinnin ja järjestelmien kehittämisen kulta-aikaa. Palveluja viedään kunnissa vimmatusti sähköiseen muotoon. Tieto- ja informaatioteknologian lisääntymisen varjopuolena on usein kehittäjien ja teknologian hyödyntäjien välillä vallitseva ymmärtämättömyyden kuilu. Teknologian toteuttajat eivät ymmärrä tarvittavan palvelun sisältöä, ja tilaajat saavat lopputuotteen, joka ei helpota työtä eikä takaa laadukkaampaa lopputulosta. Kuilun kurominen edellyttää uudenlaisen asiantuntijuuden sitomista kehityshankkeeseen: asiantuntijuuden, joka toimii sillanrakentajana ja ymmärtää niin loppukäyttäjän tarpeet kuin teknologian mahdollisuudetkin. Nykyinen teknologiavetoinen toiminta- ja rahoitusmalli ei kuitenkaan tue tällaisen asiantuntijuuden hyödyntämistä hankkeiden osana.

Kun painopiste on teknologian rakentamisessa sen jalkauttamisen ja juurruttamisen sijaan, jää sivuseikaksi, kuinka nämä hankkeet aidosti onnistuvat muuttamaan olemassa olevia vuorovaikutusprosesseja, osallistumisen toimintamalleja ja käytäntöjä. Yksittäisten teknologiahankkeiden sijaan tulisi rakentaa pysyviä ratkaisumalleja, jotka juurtuvat monialaisen yhdyskuntasuunnittelukentän käytäntöjen tueksi.

Vaikuttavaa osallistumista vai osallistumista osallistumisen takia?

Nykyiseen lakiin nojaten voitaisiin suomalaista suunnittelukäytäntöä toteuttaa jo nyt kumppanuushengessä, jossa osalliset ovat laaja-alaisesti mukana prosessin alusta aina toteuttamisvaiheeseen asti. Lakimme näyttää kirjoitettuna hyvältä, mutta käytännössä tilanne on usein toinen. Kunnissa törmätään riittämättömään tahtotilaan, valta-asemien muodostamaan kitkaan, vääristyneisiin asiantuntijuuskäsityksiin, resurssipulaan ja aikataulun tuomiin ongelmiin. Usein toive laadukkaan osallistumisen järjestämisestä lepää yksittäisen virkamiehen harteilla ja ymmärrettävästi jää tällöin toteutumatta.

Monen mielestä asukkaiden osallistumismahdollisuudet ovatkin Suomessa hyvissä kantimissa. Kunnissa on osaava virkamieskunta, joka ymmärtää asukkaiden tarpeet ja osaa asettua näiden asemaan, sekä aktiiviset asukasryhmät ja kantaa ottavat järjestöt. Vaikka osallistumismahdollisuudet ovat parantuneet, ei suunnittelussa kuuluva asukkaiden ääni vielä edusta laaja-alaisesti eri asukasryhmien näkemystä. Nykyinen vuorovaikutus toteutuu myös liian usein liian myöhään. Asukkaiden mukaantulo vasta prosessin loppuvaiheessa synnyttää helposti erimielisyyttä asukkaiden ja suunnittelijoiden välillä. Suunnitelmat jäävät polkemaan vuodesta toiseen paikoillaan ja palautuvat suunnittelijan pöydälle asukasvastustuksen takia. Myöhäinen osallistuminen aiheuttaa epäluottamusta, josta on vaikea päästä yli. Sitoutuneempaan osallisuuteen, mahdollisesti kumppanuuteen, päästään kiinni ottamalla asukkaat mukaan aikaisessa vaiheessa ja kuljettamalla vuorovaikutusta läpi koko prosessin. Ajatus tuntuu työläältä, mutta kun suunnitelmat toteutuvat nopeammin, syntyy myös tuntuvia säästöjä.

Saavuttavatko uudet osallistumismenetelmät laadukkaan tiedon?

Yhä laajempi kirjo erilaisia menetelmiä osallistuvan suunnittelun työkalupakissa ei takaa, että kerättävä tieto on laadukasta ja suunnittelun hyödynnettävissä. Kun tavoitteena on laajan asukasryhmän kuuleminen, ei voida olettaa lopputuloksena syntyvän asiantuntevia rinnakkaissuunnitelmia tai asiantuntijatekstiä. Siksi kevyemmät ja vähemmän asiantuntemusta edellyttävät osallistumistavat ovat tärkeitä. Oikean menetelmän ja ajoituksen lisäksi on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, millaista tietoa asukkailta kerätään ja minkälaisin kysymyksin.

Asiantuntevasti suunniteltu vuorovaikutus tuottaa parhaimmillaan asukastietoa, joka on suoraan käytettävissä suunnittelun pohjatietona. Myös asukkaille tiedon tuottaminen proaktiivisesti, suunnitelmaa varten, on motivoivaa, ja useissa hankkeissamme suunnittelijat ovatkin yllättyneet positiivisen palautteen ja rakentavien kehitysehdotusten määrästä verrattuna reagoivaan osallistumiseen, jossa lähinnä valitetaan suunnitelmista.

Laadukkaan käyttäjätiedon keräämisen lisäksi haasteena on tiedon sisällyttäminen suunnitelman osaksi. Käyttäjien tuottamaan tietoon tukeutuminen vaatii suunnittelijalta uusia taitoja ja asennetta, jossa osallistumista ei nähdä välttämättömänä pahana vaan arvokkaana tietolähteenä. Asukkaiden näkemysten sisällyttäminen suunnitelmaan ei vähennä suunnittelijan ammattitaidon tärkeyttä, vaan haastaa suunnittelijan asiantuntemuksen ja tuo uuden arjen asiantuntemuksen osaksi suunnitteluprosessia.

Viisas osallistuminen on monen tekijän summa

Kyse on yksinkertaisista asioista: osallistumismahdollisuuksien aikaistamisesta ja sähköisten osallistumismenetelmien hyödyntämisestä. Toisaalta kyse on erittäin haastavasta ja monipuolisesta paletista, jossa monen asian ja asiantuntijuuden pitää kohdata, jotta lopputulos olisi laadukas.

Välillä vuorovaikutus kaipaa avittajaa. Aalto-yliopiston yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmässä vuorovaikutuksen tukea on kehitetty ja koeteltu vuodesta 2005. Kehittämäämme pehmoGIS-menetelmää on käytetty 20 suomalaisessa kunnassa ja kaupungissa. Hyvänä esimerkkinä onnistuneesta vuorovaikutuksen sujuvoittamisesta toimii yhteistyöhanke Vaasan kaupunkisuunnittelun kanssa, jossa monta palaa loksahti paikoilleen. Vaasan Palosaaressa haluttiin kokeilla uuden aikakauden osallistuvaa suunnittelua alueella, jonka suunnittelua voimakas asukasvastustus oli viimeiset 30 vuotta hidastanut. Palosaaren salmen ideakilpailussa lähdettiin liikkeelle keräämällä lähtöaineisto asukkaiden kokemuksista elinympäristöstään pehmoGIS-menetelmällä. Asukkaiden näkemyksiä kuljetettiin prosessin mukana aina kilpailuehdotuksiin asti. Lopputulokseksi valikoitui ehdotus, johon sekä asukkaat, virkamiehet että kilpailulautakunta olivat tyytyväisiä. Nyt alueen suunnittelu etenee virkamiesvetoisesti hyväksi arvioidusta kilpailuehdotuksesta kaavaluonnoksen laatimiseen. Kyselyn ja erityisesti paikkaan sidotun ja netissä toimivan kyselyn hyödyntäminen suunnitteluprosessin alkuvaiheessa sekä luonnoksen ja ehdotuksen kommentoinnissa osoittautui tehokkaaksi työkaluksi.

Totuttujen rakenteiden pönkittämisestä joustaviin ratkaisuihin Suomalaisessa yhdyskuntasuunnittelussa moninaisine menetelmineen ja toimintatapoineen olisi aineksia kehittyä kansainväliseksi vientituotteeksi. Esimerkiksi pehmoGIS-innovaatio on herättänyt runsaasti kansainvälistä kiinnostusta. Myös ympäristöministeriö on tunnistanut innovaation merkittävyyden. SADe-hankkeessa ministeriö on lähtenyt tukemaan miltei miljoonalla eurolla teknologiakehitystä, joka on jo kertaalleen tehty tutkimushankkeissa pääasiallisesti julkisin varoin. Suomalaisilla innovaatioilla on kuitenkin taipumus jäädä tyngäksi. Yhtenä syynä tähän on julkisten kilpailutusten järjestelmä, joka suosii uusia kehityshankkeita sen sijaan, että jo olemassa olevat ideat jalostettaisiin loppuun.

Yksinomaan uusien teknologioiden kehittäminen ei kuitenkaan tue osallistumisen juurtumista kuntien suunnittelukäytäntöihin. Mammuttihankkeiden sijaan kunnat kaipaisivat tukea tarttua omaan tilanteeseensa soveltuvan työkalupakin koostamiseen. Kunnankaan kannalta kokonaisratkaisun etsiminen ei ole nykypäivää. Sen sijaan kussakin tilanteessa tulisi löytää sopiva, joustavasti käyttöönotettava työkalu. Tulevaisuudessa työkalupakkiin voisi kuulua eri yritysten, järjestöjen ja tutkimusorganisaatioiden kehittämiä sähköisiä välineitä, jotka olisivat yhdisteltävissä avoimin rajapinnoin kunnan omiin järjestelmiin.

Maarit Kahila

FM, tohtorikoulutettava/kehitysjohtaja, Aalto yliopisto, Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutusryhmä / Mapita Oy