Tarinoita takapihalta 2.0: Vuorovaikutus digitaalisen median aikakaudella

Kimmo Lapintie

Kommunikatiivisen suunnittelun suuri kertomus lupaa paljon: asiantuntijavetoisuudesta ollaan siirtymässä vuorovaikutukseen, jossa paikallinen tieto otetaan entistä enemmän huomioon, ja jossa osallisilla on enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elinympäristöönsä. Internet ja sosiaalinen media ovat myös mahdollistaneet entistä suuremman läpinäkyvyyden. Kun suunnittelua tutkitaan ’pienten kertomusten’ eli konkreettisten esimerkkien kautta, todellisuus vaikuttaa kuitenkin toisenlaiselta. Tässä artikkelissa suunnittelun dialogisuutta ja valtaa tutkitaan Helsingin uuteen yleiskaavaan liittyvän tapaustutkimuksen kautta. Vuorovaikutuksessa voidaan yhä nähdä rakenteellisia ongelmia, jotka ehkäisevät mielekkään dialogin syntymisen.

Johdanto

Suunnittelun vuorovaikutus on ollut 2000-luvun vaihteen molemmin puolin vilkkaan tutkimuksen kohteena niin kansainvälisesti kuin Suomessakin (esim. Healey 1997/2006, Malbert 1998, Forester 1999, van Eeten 1999, de Roo 2000, Bäcklund & Häkli & Schulman (toim. ) 2002, Staffans 2004, Puustinen 2006, Leino 2006). Vaikka tulokset ja näkökulmat ovat heterogeenisiä, niiden pohjalta tuntuu hahmottuvan eräänlainen kaupunkisuunnittelun suuri kertomus. Siinä suunnittelijan järkeen ja asiantuntemukseen perustuva rationaalisen suunnittelun perinne on saanut väistyä osallistavan ja moniäänisen vuorovaikutuksen tieltä, samalla kun asiantuntija on saanut uudenlaisen roolin välittäjänä ja neuvottelijana. Edustuksellinen demokratia on saanut rinnalleen suoran demokratian, jossa kaupunkilaiset pääsevät vaikuttamaan itselleen tärkeisiin kaupunkitilan muutoksiin. Suunnittelu ei enää hyödynnä vain tieteellisesti, hallinnollisesti tai teknisesti perusteltua objektiivista tietoa vaan myös asukkaiden elämänkokemukseen, arvoihin ja merkityksiin liittyvää intuitiivista ja hiljaista tietoa. Yhtenä virstanpylväänä on Suomessa pidetty vuonna 2000 voimaan tullutta Maankäyttö- ja rakennuslakia, jossa vuorovaikutus ja avoimuus on nostettu entistä keskeisempään rooliin.

Toisaalta kriittiset – ja ehkä myös kyyniset – tutkijat ovat perinteisesti suhtautuneet epäillen tällaisiin suuriin kertomuksiin. Tanskalainen suunnittelututkija Bent Flyvbjerg tuli vuonna 1998 tunnetuksi teoksellaan Rationality and Power: Democracy in Practice Aalborgin varhaisesta kaupunkikehityshankkeesta. Se toi vallan jälleen suunnittelututkimuksen keskiöön, ja suunnitteluasiantuntemuksen ja vallan ongelmallista suhdetta on sittemmin analysoitu myös useissa suomalaisissa tapaustutkimuksissa (esim. Laine & Peltonen 2003, Staffans 2004, Leino 2006). Vallan näkökulmasta kommunikatiivisen suunnittelun suuri kertomus herättääkin kysymyksen, sekoitetaanko siinä mahdollisesti suunnittelutodellisuuden kuvaus sen normatiiviseen kehittämiseen. Jos siirtymä asiantuntijavetoisuudesta avoimeen käytäntöön on tapahtunut, mikä poliittinen voima sen olisi saanut aikaan? Esimerkiksi paljon mainostettu Maankäyttö- ja rakennuslakikaan ei tuonut mukanaan valtasiirtymää edustuksellisesta demokratiasta suoraan vaikuttamiseen: poistaessaan kuntakaavojen alistusvelvollisuuden alueellisille ympäristökeskuksille se lähinnä vahvisti kunnallista kaavoitusmonopolia. Kansalaisilla tai heidän muodostamillaan järjestöillä ei luonnollisesti ole minkäänlaista päätös- tai veto-oikeutta, ja uutena työkaluna esitelty osallistumis– ja arviointisuunnitelmakin on lähinnä tiivis kuvaus hankkeesta, siihen liittyvästä hallinnollisesta kaavoitusprosessista ja lista sen osallisista sekä tarvittavista vaikutusarvioista. Suunnittelijoilla kaavoituksen valmistelijoina on yhä portinvartijan asema sen suhteen, minkälaista tietoa välittyy eteenpäin ja missä määrin mahdollisuus osallistua konkretisoituu todellisiksi muutoksiksi.

Suurten kertomusten sijasta suunnittelun vuorovaikutusta onkin ehkä hedelmällisempää tutkia pienten kertomusten kautta. Tämä artikkeli perustuu tapaustutkimukseen, jossa on analysoitu vuorovaikutusta mikrotasolla ja narratiivisesti kääntämällä tarkastelukulman suunnittelijasta ja tutkijasta osalliseen ja sitä kautta syntyvään pieneen tarinaan. Tutkimuksessa on seurattu yhtä suunnitteluprosessia visiointivaiheesta poliittisiin päätöksiin pitämällä keskiössä yhden asuinalueen asukkaiden näkökulmaa ja siihen liittyviä vuorovaikutuksen muotoja. Tätä tarinaa on käytetty eräänlaisina prismana, jonka kautta pohditaan suunnittelun yleisiä kysymyksiä kuten tietoa, kommunikaatiota ja valtaa.

Tutkimusasetelma, aineistot ja menetelmät

Tutkimuksen suunnittelukontekstina on Helsingin uusi, vuosina 2012–2016 valmisteltu ja vuonna 2016 kaupunginvaltuustossa hyväksytty yleiskaava. Suunnitteluun liittyvää vuorovaikutusta ja sen kytkeytymistä valmisteluun ja poliittiseen prosessiin on seurattu yhdestä ’pisteestä’, Munkkivuoren asuinalueesta käsin. Alue valittiin siten, että yhdellä tutkijalla[1] oli edes jonkinlainen osallisuus alueella, tässä tapauksessa alueelta vuokrattu työasunto. Näin varmistettiin osallisen näkökulman uskottavuus. Toisena kriteerinä oli alueella ja sen ympäristössä suunnitellut muutokset, jotka edustivat valmistellun yleiskaavan keskeisiä elementtejä: bulevardisointia, raideliikenteeseen tukeutuvaa verkostokaupunkia ja täydennysrakentamista olemassa olevia alueita tiivistäen ja nykyisille viheralueille rakentaen. (Helsingin yleiskaava, selostus 2016).

 

Vuorovaikutusprosessia tämän alueen osalta seurattiin vuodesta 2014 vuoden 2016 loppuun, jona aikana suunnittelu eteni visiosta kaavaluonnoksen ja kaavaehdotuksen kautta kaupunginvaltuuston päätökseen yleiskaavan hyväksymisestä. Keskeiset vaiheet tässä tapaustutkimuksessa ajoittuivat vuoden 2014 joulukuusta (jolloin kaavaluonnos hyväksyttiin kaupunkisuunnittelulautakunnassa) marraskuuhun 2015, jolloin kaupunkisuunnittelulautakunta hyväksyi viimeisen merkittävän aluetta koskevan muutoksen ja kaupunkisuunnitteluvirasto teki sitä vastaavat tarkistukset.

Tutkimuksessa rakennettiin koeasetelma, jossa prosessin etenemistä seurattiin avoimesti, ja jossa havaintoja ja pohdintoja julkaistiin säännöllisesti tutkijan kirjoittamassa blogissa (http://mahdollisetkaupungit.blogspot.fi), jota jaettiin myös sosiaalisen median (Facebook, Twitter) kautta. Se mahdollisti vuorovaikutuksen eri aiheista jo tutkimuksen kestäessä ja rakensi tilanteesta ”aidon”: etukäteen ei voinut tietää, kuinka tarinassa lopulta kävisi, mutta kirjoitukset dokumentoivat sen eri vaiheita. Kirjoituksia julkaistiin yhteensä 23 kappaletta ajalla 24.11.2014–23.10.2016, ja niissä käsiteltiin yleisiä aiheita käynnissä olevaan yleiskaavaprosessiin ja tutkimuskohteeseen peilaten.[2]

Luonnollisesti tämän asetelman voidaan myös olettaa vaikuttaneen jossain määrin suunnitteluun ja poliittiseen päätöksentekoon, edustihan tutkija samanaikaisesti ”äänekästä” osallista ja kaupunkisuunnittelun asiantuntijaa. Odotusarvoisesti tällaisen tilanteen voidaan kuitenkin olettaa korkeintaan terävöittävän argumentaatiota, joten prosessissa ilmenneet ongelmat ovat ilmeisesti luonteeltaan yksittäistä tapausta yleisempiä. Poliittisesti tutkijan osallistuminen saattoi toki vaikuttaa keskusteluihin ja päätöksiin, mutta sen luotettava selvittäminen olisi haastavaa, eikä se ole ollut tämän tutkimuksen tavoitteena.

Käytetty aineisto valittiin valitusta ”pisteestä” käsin. Suunnittelun ja osallisuuden näkökulmat ovat lähtökohtaisesti erilaiset.  Kaupunkisuunnittelu liittyy yleensä johonkin kaavatasoon ja tarkastelee valittua aluetta tietyssä aikaikkunassa ja tietyllä maantieteellisesti valitulla alueella, jolla sillä on toimivalta (kaavoitusmonopoli). Käyttäjän näkökulmasta taas tila hahmottuu verkostomaisesti tärkeistä pisteistä kuten asuin- työ- tai harrastuspaikasta käsin: mitä lähempänä tai helpommin saavutettavia esimerkiksi palvelut tai virkistysalueet ovat, sitä enemmän niissä tapahtuvat muutokset vaikuttavat osallisten asumiseen, työhön tai muuhun elämään. Tämä näkökulmaero on huomioitu myös Maankäyttö- ja rakennuslaissa, jonka mukaan osallisia ovat alueen maanomistajat ja ne, ”joiden asumiseen, työntekoon tai muihin oloihin kaava saattaa huomattavasti vaikuttaa”. Viranomaisten ja yhteisöjen osallisuus taas määräytyy sen mukaan, käsitelläänkö kaavassa niiden toimialaa. (MRL 62 §.)

Käytettyjä suunnitteludokumentteja olivat erityisesti yleiskaavan visio (2013), yleiskaavaluonnos (2014), yleiskaavaehdotus (2015), tarkistettu ehdotus (2016), edellä mainittujen selostukset, yleiskaavan teemakartat (2016), raportti Helsingin keskeisimmistä muutosalueista (2016), vuorovaikutusraportit I-IV (2013-2016), yleiskaavan vaikutusarviointiraportit (2014-2015), Kaupunkibulevardien ilmanlaatuselvitys (2014), Helsingin luoteisosan liito-oravakartoitus (2014), osallistumis- ja arviointisuunnitelma (2012), Helsinki suunnittelee –profiilin Facebook- ja Twitter-päivitykset, Lisää kaupunkia Helsinkiin –ryhmän Facebook-päivitykset, kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenten blogikirjoitukset, Helsingin kaupungin yleiskaava.fi-sivusto, Munkkivuori-ryhmän Facebook-päivitykset, Munkkiniemi-ryhmän Facebook-päivitykset, yleiskaavasta järjestetty Hetki kriitikkona –tilaisuus ja Munkkivuoren alueella jaetut ”Pelastetaan lähimetsä”-lentolehtiset. Erilaisista dokumenteista ja viestinnästä valittiin ne osat, jotka olivat relevantteja kyseisen asuinalueen ja sen lähiympäristön muutosten suhteen.

Metodologisesti tutkimus yhdisti argumentaatioteoriaa (van Eemeren et. al. 1996; Lapintie 1998; 2001; Kakkuri-Knuuttila 1998) kriittiseen diskurssianalyysiin (Fairclough 2013, Gee & Handford 2012). Menetelmät toimivat komplementaarisesti siten, että argumentaatioteorian avulla voidaan arvioida normatiivisesti esitettyjen argumenttien pätevyyttä ja kriittisen keskustelun laatua, ja kriittisen diskurssianalyysin avulla puolestaan voidaan purkaa kielenkäyttöön liittyviä valtarakenteita. Molemmat käytetyt menetelmät ovat varsin yksityiskohtaisia ja vaativat tekstin ja muun vuorovaikutuksen lähilukua. Menetelmät kuuluvat laadullisiin tutkimusmenetelmiin, ja niitä ei luonnollisestikaan voida käyttää yleistettyihin johtopäätöksiin helsinkiläisestä tai suomalaisesta kaupunkisuunnittelusta tai vuorovaikutuskulttuurista. Laadullisilla menetelmillä saadaan sen sijaan kuva suunnitteluprosessien käytännön jäsentymisestä konkreettisissa vuorovaikutustilanteissa ja niiden synnyttämistä kokemuksista. Niiden kautta voidaan löytää myös vuorovaikutuksen kipupisteitä, joita on syytä pohtia niin käytäntöjä kuin lainsäädäntöäkin uudistettaessa.

Seuraavassa luvussa ”Hiljainen ja äänekäs tieto suunnittelussa” kuvataan lyhyesti suunnittelun vuorovaikutukseen ja suunnittelutietoon liittyvää teoreettista ongelmakokonaisuutta. Luvussa ”Tarina ja sen opetus” kuvataan lyhyesti tapaustutkimuksen pieni tarina ja sen esille nostamat kysymykset. Luvussa ”Robotti kaupunkisuunnittelijana” esitetään esimerkki argumentaatioteorian ja kriittisen diskurssianalyysin soveltamisesta suunnitteluviestinnän lähiluvussa. Kyse on vain yhdestä vuorovaikutustilanteesta laajassa aineistossa, mutta se havainnollistaa tässä sovelletun lähiluvun käyttöä. Luvussa ”Loppu hyvin, kaikki hyvin?” esitetään yleisempiä johtopäätöksiä ja jatkokysymyksiä tapaustutkimuksen pohjalta.

Hiljainen ja äänekäs tieto suunnittelussa

Mihin ylipäätään perustuu ajatus siitä, että asukkaat ja muut osalliset tulisi ottaa mukaan kaupunkisuunnitteluun? Eikö suunnittelu toteudu objektiivisemmin ja tehokkaammin, mikäli eri alojen asiantuntijat tuottavat siihen tarvittavan tiedon, suunnittelija esittää sen pohjalta ratkaisun ja poliittiset päätöksentekijät hyväksyvät sen? Perinteisen rationaalisen suunnittelun teorian mukaisesti suunnittelija harkitsee mielessään erilaisia vaihtoehtoja ja niiden aiottuja ja ei-aiottuja vaikutuksia ja tekee tämän harkinnan pohjalta ratkaisun, joka optimoi seuraukset asetettujen tavoitteiden suhteen (Myerson & Banfield 1955). Rationaalisen suunnittelun teoriassa vain edustuksellisella demokratialla on ylipäänsä jokin rooli.

Vaikka rationaalisen suunnittelun teoria on ollut suunnittelututkimuksessa voimakkaan kritiikin kohteena viime vuosikymmeninä, käytännön suunnittelussa se on pitänyt yllättävänkin sitkeästi pintansa. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavoituksesta vastaava virkamies esitti uuden yleiskaavan bulevardivisiota käsittelevässä seminaarissa (Helsingin yliopisto, Svenska social- och kommunalhögskolan 4.5.2016), että kaupungin suunnittelu perustuu rationaaliseen, ei kommunikatiiviseen tai argumentatiiviseen suunnitteluun: suunnittelijat etsivät keinot poliittisesti asetettuihin tavoitteisiin. Se on sikäli ymmärrettävää, että rationaalisessa suunnitteluteoriassa asiantuntijalla on keskeinen rooli, eikä sen roolin heikentäminen ole välttämättä kiinnostavaa suunnittelijan näkökulmasta (vrt. Bäcklund & Mäntysalo 2010). Toisaalta vuorovaikutusta osallisten kanssa pidetään nykyään itsestään selvänä osana suunnitteluprosessia, ja sitä edellytetään myös lainsäädännössä. Onko tässä nähtävissä ristiriita? Epäilemättä vuorovaikutusta sinänsä voidaan pitää lähinnä ajanhukkana, jos sen ei ole tarkoituskaan vaikuttaa suunnitteluun tai päätöksentekoon.

Argumentit kommunikatiivisen suunnittelun puolesta voidaan periaatteessa jakaa kahteen ulottuvuuteen, joista toinen liittyy suunnittelun epistemologiaan eli tietoperustaan, toinen taas suunnittelun poliittiseen rooliin. Nämä samat ulottuvuudet kääntyvät luonnollisesti myös rationaalisen suunnittelun kritiikiksi. Ensinnäkin voidaan kyseenalaistaa se, että suunnittelun kannalta relevantti tieto syntyisi vain tiettyjen asiantuntijajärjestelmien sisällä. Voidaan kysyä, missä määrin suunnittelua hallitsevat professiot ovat päässeet tähän asemaansa historiallisesti, poliittisen prosessin tuloksena. Onko olemassa tietoa, joka olisi hyvinkin relevanttia, mutta joka on onnistuttu marginalisoimaan suunnitteluprosessista?

Toiseksi voidaan kyseenalaistaa rationaalisen suunnittelun ja edustuksellisen demokratian rooli ainoina suunnitteluratkaisuihin vaikuttavina tahoina.   Mahdollisuus vaikuttaa omassa ympäristössä tapahtuviin muutoksiin tuntuu luontevalta osalta laajempaa paikallista osallisuutta, jossa asukas ja kaupunkilainen nähdään kuluttajaa ja äänestäjää laajemmin kansalaisen roolissa. Jo klassisessa artikkelissaan ”osallistumisen portaista” Sherry Arnstein kuvasi osallisuuden ja osallistumisen kasvua manipulaation ja terapian alkuaskelmilta informoinnin ja konsultoinnin kautta aina kumppanuuteen ja kansalaiskontrolliin asti (Arnstein 1969). Jos osallistuminen jää korkeintaan informoinnin tasolle, varsinaisesta vuorovaikutuksesta voidaan tuskin puhua, ja epäilemättä siemenet suunnittelukonflikteille on kylvetty.

Molempiin näistä ulottuvuuksista liittyy sekä teoreettisia että käytännön ongelmia. Esimerkiksi tiedon kohdalla asetetaan usein vastakkain asukkaan kokemusperäinen ja paikallinen tieto ja toisaalta asiantuntijan tekninen ja prosessoitu tieto.  Toinen paljon käytetty dikotomia on hiljaisen ja eksplisiittisen tiedon erottaminen, joista ensimmäisen on nimensä mukaisesti vaikea saada ääntään kuuluviin suunnitteluprosessissa.  Tällaiset yksinkertaistavat erottelut ovat kuitenkin ongelmallisia, sillä myös asiantuntijan tieto perustuu pitkälti kokemukseen, ja myös hänen tiedossaan on välttämätön hiljainen dimensio (Polanyi 2009). Toisaalta asukkaan tieto ei ole välttämättä (eikä edes enimmäkseen) paikallista, ja myös se on useimmiten prosessoitua erilaisten tulkinnallisten kehysten kautta.

Toisaalta kommunikatiiviseen suunnitteluun kuuluva pyrkimys murtaa asiantuntijavaltaa ja lisätä tiedon moninaisuutta kohtaa helposti tiedon oikeuttamisen ongelman. Klassisessa merkityksessään tiedossa erotetaan yleensä kolme käsitteellisesti välttämätöntä ehtoa: subjektiivinen usko, objektiivinen totuus ja intersubjektiivinen oikeuttaminen tai perusteltavuus (justification, warrant). Vaikka nämä kolme välttämätöntä ehtoa eivät sinällään riitä määrittelemään tietoa (Gettier 1963), erityisesti oikeuttamisehto on tässä yhteydessä kiinnostava. Jos asiantuntijavaltaan liittyvät tieteelliset menetelmät tai tieteellinen argumentaatio eivät enää olekaan tietoa erotteleva kriteeri, millä tieto sen jälkeen oikeutetaan?

Suunnittelukirjallisuudesta löytää tässä suhteessa varsin pitkälle vietyjä näkemyksiä. Esimerkiksi Patsy Healeyn mukaan paikallisella tiedolla on oma päättelyprosessinsa, jossa kyllä tehdään johtopäätöksiä premisseistä, mutta jossa päättelyä ei voi ilmaista eksplisiittisesti, ja jossa yhden ryhmän premissit voivat poiketa toisen ryhmän vastaavista. ”Ei ole etuoikeutettua, oikeata ’rationaalisuutta’” (Healey 2006, 264). Leonie Sandercock vie tämän sallivuuden tai ”erilaisuuden juhlinnan” vielä pitemmälle nimittämällä tiedoksi koko kulttuurisen viestinnän kirjoa puheesta tarinankerrontaan, bluesista räppiin ja sarjakuvista seinämaalauksiin ja tilkkutäkkeihin. (Sandercock 2000). Mutta jos “kaikki käy”, kuten Paul Feyerabend epistemologisen anarkisminsa tiivisti (Feyerabend 1982, 23), miten eri tiedonmuodostuksen tulokset enää erotellaan? Feyerabendin argumentti oli kyllä oivaltava, ja se lienee myös Healeyn ja Sandercockin ajattelun takana: jos määrittelemme etukäteen oikeat tiedon hankinnan ja perustelun tavat, poliittisesti ja kulttuurisesti vakiintuneet tavat sementoidaan eikä edistystä tapahdu. Konservatiivinen voittaa aina edistyksellisen.

Toisaalta Feyerabendkin oli kiinnostunut tieteellisen edistyksen mahdollisuudesta, ei tieteen muuttumisesta dogmeiksi tai mielivaltaiseksi tekstin (tai kuvien) tuotannoksi. Samalla tavoin suunnitteluprosessi on epäilemättä täynnä poliittista retoriikkaa, paikallisia ennakkoluuloja, median luomia vääristymiä ja taloudellisten intressien ajamiseksi rakennettua harhaanjohtamista. Objektiivisuuden ja kriittisyyden vaatimukset tieteessä ja professionaalinen etiikka asiantuntijatyössä on suunnattu pikemminkin tällaisia vääristymiä vastaan, ei bluesin tai tilkkutäkkien sulkemiseksi pois keskustelusta. Jotta tieto voisi vaatia itselleen paikkaa suunnitteluvaihtoehtojen hakemisessa ja vertailussa, jollakin tavoin sen olisi oikeutettava itsensä. Johdonmukainen relativismi johtaa nimittäin helposti siihen mistä pyrittiin irti: portinvartijana toimivan suunnittelijan, poliittisen päätöksentekokoneiston tai hallinto-oikeuksien mielivaltaisiin ratkaisuihin siitä, mikä ”tieto” otetaan huomioon ja mikä ei.

Tiedon määrittely oikeutettuna totena uskomuksena koskee kuitenkin lähinnä vain niin sanottua propositionaalista tietoa eli tietoa, joka voidaan ilmaista eksplisiittisinä väitelauseina, ja jolle vastaavasti voidaan esittää eksplisiittinen perustelu. Epäilemättä tiedolla on myös toisenlainen luonne, joka perustuu kokemukseen ja osaamiseen, ja joka ei ole purettavissa sen enempää lauseiksi, kuviksi kuin laskelmiksikaan. Tämä ajatus tiedon ”hiljaisesta dimensiosta” on kotoisin Michael Polanyin teoksista Personal Knowledge (1998, alkup. 1958) ja The Tacit Dimension (2009, alkup. 1966), joskin organisaatiotutkijat Ikujiro Nonaka ja Hirotaka Takeuchi popularisoivat sen myöhemmin ”hiljaisen tiedon” käsitteeksi (Nonaka & Takeuchi 1995). Alkuperäisessä merkityksessään tiedon hiljainen dimensio ei ole erillinen tiedon laji, eikä se siksi ole myöskään konvertoitavissa eksplisiittiseksi, kuten Nonaka ja Takeuchi ajattelevat (Nonaka-kritiikistä ks. esim. Ray 2009; Ray & Clegg 2007). Näin ollen ei ole myöskään syytä yhdistää sitä vain paikalliseen, kokemusperäiseen tietoon, sillä myös tieteellinen tieto sisältää tällaisen ulottuvuuden. Lääkärin on tiedettävä paljon, mutta hänen on myös osattava lukea röntgenkuvia ja kyettävä tekemään oikeita diagnooseja. Tutkijan on luettava paljon julkaisuja, mutta hänen on myös ymmärrettävä ne ja osattava argumentoida. Kaupunkisuunnittelijan on tiedettävä taloudesta, tekniikasta ja estetiikasta, mutta lopulta hänen on myös osattava laatia suunnitelma. ”Knowing that” ja ”knowing how” kytkeytyvät saumattomasti asiantuntijatyön kokonaisuuteen. Ongelmaksi jää sen vakuuttaminen, että tällaiseen osaamiseen kannattaa luottaa.

Epäilemättä myös paikallisen tiedon kohdalla tällainen hiljainen dimensio on läsnä voimakkaasti.  Paikalliseen käyttäjän ja asujan kokemukseen liittyy merkitysten syntymistä, joka on osaltaan subjektiivista, mutta joka myös rakentuu yhteisen elämismaailman ympärille. Tällainen tiedon hiljainen dimensio on luonnollisesti huomattavasti monipuolisempi ja yksityiskohtaisempi kuin väkisinkin abstraktille tasolle jäävä asiantuntijatieto, joten sen voisi periaatteessa kuvitella olevan suunnittelussa tärkeä resurssi. Erilaisten tietojen kohtaaminen kommunikaatiossa on kuitenkin haastavaa, ja vaikeusasteita lisää vielä tiedon monialaisuus sekä sen kytkeytyminen edellä kuvatulla tavalla suunnittelun valtarakenteisiin.  Tämän kommunikaation ymmärtämiseksi on siten välttämätöntä analysoida empiirisesti erilaisia vuorovaikutustilanteita.

Lisävaikeutena on osallisten tiedon kytkeytyminen heidän intresseihinsä. Nimby (not in my backyard) on yksi suunnittelukeskustelun runsaimmin käytettyjä  käsitteitä. Siinä kiteytyy kuitenkin myös suunnitteluajattelun keskeinen ristiriita: käsite mahdollistaa ajatuksen, että omaa intressiä edistävät näkemykset voidaan jättää huomiotta – tai ne jopa tulee jättää huomiotta – sillä ne edustavat itsekkyyttä ja ovat siten ”yleisen edun” vastaisia, suorastaan moraalittomia. Suomen poliittisessa keskustelussa nimby on käsitteenä laskeutunut hedelmälliseen maaperään, sillä kulttuurillemme on vierasta ajatella poliittisia päätöksiä erilaisten intressien yhteensovittamisena. Yksityiset intressit ja niiden puolustaminen ovat meillä lähtökohtaisesti ”vääriä”, joten myöskään niiden tukeminen ei istu suunnittelijan professionaaliseen identiteettiin (Puustinen 2006).  Tämän seurauksena myös osallistumisen kautta saatava tieto muuttuu epäilyttäväksi. Päättely yksityisestä intressistä tiedon luotettavuuteen ei tietysti ole millään tavalla looginen, ja juuri se tekee tämän käsitteen ongelmalliseksi.

Tarina ja sen opetus

Pääpiirteittäin Munkkivuoren tarina kulki seuraavasti. 10.10.2014 päivätyssä havainnekuvassa (KSV/Yleissuunnitteluosasto/Rauramo) Munkkivuoren pohjoisosa ja sen ja Talinrannan välinen alue esitettiin rakennettavaksi tiiviiksi korttelikaupungiksi, minkä lisäksi Turunväylä muutettaisiin bulevardiksi Laajalahteen saakka (Kuva 1). Tätä kuvaa käytettiin laajasti yleiskaavamuutosten esittelyssä, eikä sitä missään vaiheessa päivitetty. Yleiskaavaluonnos (16.12.2014) noudatti tätä havainnekuvaa varsin tarkkaan, vaikka yleispiirteinen ”pikseliesitys” ei sisältänytkään tarkkoja aluerajauksia.

Kuva 1 Havainnekuva Munkkivuoren ympäristöön suunnitelluista muutoksista
Kuva 1 Havainnekuva Munkkivuoren ympäristöön suunnitelluista muutoksista

 

Yleiskaavaluonnoksesta esitettiin lukuisia mielipiteitä, joissa erityisesti liikunta- ja liito-oravapuiston rakentamista Munkkivuoren pohjoispuolella vastustettiin laajasti. Perusteena vastustukselle oli toisaalta puiston merkitys asukkaiden lähiliikuntapuistona, toisaalta sen merkitys liito-oravan pesinnän ydinalueena. Yleiskaavaehdotuksessa (6.10.2015) suunnitelma oli kuitenkin säilynyt pääosin ennallaan, joskin Munkkivuoren ja Talinrannan väliin oli piirretty viheryhteys. Ratkaisua ei perusteltu, vaikka edellä mainitut argumentit olivat tiedossa. Hyväksyessään yleiskaavaehdotuksen 10.11.2015 kaupunkisuunnittelulautakunta teki siihen kuitenkin pienempiä muutoksia, ja siinä vaiheessa liito-oravapuiston päältä poistettiin kuusi rakentamiseen suunniteltua ruutua. Jäljelle jäi vielä kaksi ”sarvea”, jotka kaupunkisuunnitteluviraston viimeisessä tarkistetussa versiossa poistettiin.

Vaikka suunnittelu ei siis juurikaan reagoinut saamaansa tietoon, poliittiset päätöksentekijät olivat huomanneet tämän yksityiskohdan. Tapaustutkimuksen analysointi herättää yleisemmänkin kysymyksen: onko suunnittelu institutionaaliselta rakenteeltaan sellainen, että substanssikeskustelua on vaikea käydä? Onko mahdollisesti jopa niin, että vuorovaikutus kontaktin luomisen sijaan muodostaakin esteen osallisten ja suunnittelijoiden väliin: suunnittelija voi vetäytyä perustelemasta kantaansa, ja toisaalta vuorovaikutuksen ammattilaisella ei ole edellytyksiä substanssikeskusteluun?

Toinen mahdollinen tulkinta liittyy suunnittelun epistemologiaan. Suomessa arkkitehtien keskeinen asema kaupunkisuunnittelussa korostaa design-lähestymistapaa, suunnitelman ”piirtämistä” melko varhaisessa vaiheessa, jo ennen kuin kaikki sen arviointiin vaikuttava tieto on käytettävissä.  Myös yleiskaavan yhteydessä urban design oli alusta asti vahvasti mukana: jo visio ”kaupunkibulevardeista” myytiin perspektiivikuvilla, joilla pyrittiin kuvaamaan tavoiteltua urbaania tunnelmaa kahviloineen, kivijalkakauppoineen ja jalankulkijoineen. Myös eri osa-alueiden rakentamista oli luonnosteltu melko yksityiskohtaisin havainnekuvin, vaikka toistuvasti korostettiinkin, että ne oli laadittu vain ”mitoitustarkasteluun”. Kun siis kyse ei ollut varsinaisesta suunnitelman havainnollistamisesta, kuvat saattoivat kulkea muuttumattomina prosessin vaiheesta toiseen, vaikka itse kaavaa tarkistettiinkin joiltain osin. Ne olivat myös olennainen osa yleiskaavan medianäkyvyyttä.

Kuva 2 Havainnekuva moottoritiet korvaavien bulevardien luonteesta (KSV)
Kuva 2 Havainnekuva moottoritiet korvaavien bulevardien luonteesta (KSV)

 

Robotti kaupunkisuunnittelijana

Vuorovaikutuksessa havaittuja ongelmia voidaan analysoida tarkemmin edellä kuvatun vuorovaikutuksen argumentaatioanalyysin ja diskurssianalyysin keinoin, josta seuraavassa esitetään yksi esimerkki. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston innovaationa vuoden 2014 lopulla oli Facebookissa avattu “joulukalenteri”, jossa jokaisena päivänä ennen joulua avattiin yhtä tai muutamaa uudessa yleiskaavassa suunniteltavaa aluetta tarkemmin. Ensimmäisen luukun alta paljastui juuri Munkkivuoren, Munkkiniemen, Haagan ja Pitäjänmäen aluekokonaisuus. Facebookin kaltaisen sosiaalisen median alustan vahvuus on siinä, että se mahdollistaa lähes reaaliaikaisen keskustelun, jossa eri näkemykset ja myös tiedot voivat tulla esille. Suurin osa keskustelijoista esiintyy myös omalla nimellään ja kasvoillaan, joskin myös organisaatioiden profiileja löytyy, kuten nimimerkki ”Helsinki suunnittelee”. Näin ollen anonyymissa internetissä tavallinen ”puskista huutelu” on vähäisempää.

Suunnitelmia havainnollistavien kuvien lisäksi ”Helsinki suunnittelee” kertoi alueiden tulevaisuudesta seuraavasti: “Munkkiniemi, Munkkivuori, Niemenmäki ja Pitäjänmäki nivoutuvat yhtenäisemmäksi kaupunginosakokonaisuudeksi. Alue on tiivistä urbaania kaupunkia, jota ympäröivät korkeatasoiset ja monipuoliset viher- ja virkistysalueet.” Sekä lisäksi: “Uudet kaupunkikorttelit reunustavat myös Ulvilantien ulkoreunaa ulottuen Talin urheilupuistoon saakka.”

Kielenkäyttö on siis toteavaa: alueet ”nivoutuvat”, alue ”on tiivistä urbaania kaupunkia”, jota ”ympäröivät” viher- ja virkistysalueet, ja korttelit ”reunustavat” Ulvilantien ulkoreunaa. Lauseiden subjekteina ovat alueet, korttelit ja viher- ja virkistysalueet. Kaupunkisuunnitteluvirasto tai joku sen suunnittelijoista ei ole esimerkiksi suunnitellut tai päätynyt ratkaisuun, puhumattakaan että esittäisi sen yhtenä vaihtoehtona, josta vielä voitaisiin keskustella. Kaupunki on jo valmis, se tapahtuu. Tällaisella kielellisellä strategialla ehkäistään argumentatiivisen tilanteen syntyä: vaikka voisimmekin vaatia suunnittelijaa perustelemaan ratkaisunsa, emme voi vaatia korttelia perustelemaan reunustamistaan.

Sosiaaliselle medialle on kuitenkin luonteenomaista interaktiivisuus, joten se antaa mahdollisuuden käydä keskustelua tekstin toteavuudesta huolimatta. Suunnittelijoiden Facebook-päivityksen kommenttiosiossa suunnitelmasta oltiin montaa mieltä: Antti Ruonalan mielestä se oli “upeaa visiointia”, kun taas Mikko Kukkasen mielestä “painajainen”. Eija Pimiä esitti kuitenkin kolme argumenttia: (1) Rakentamisen alle jäävä liikuntapuisto on alueen keskeinen virkistysalue, jota harvojen herkuksi jäävä golfkenttä ei mitenkään korvaa, (2) Kyseinen metsikkö on tuoreen, kaupungin itsensä teettämän selvityksen mukaan liito-oravan ydinaluetta, ja (3) on vaarana, että yleiskaavan toteuttaminen aloitetaan helpoimmasta päästä eli näiltä puistoalueilta, jonka jälkeen ehkä huomataan, ettei bulevardisointia tarvitakaan. Bulevardisointi olisi siis kuin Troijan hevonen, jolla salakuljetetaan kaupunkiin perinteistä täydennysrakentamista.

Kahden (teiden nimiä pyytävän) puheenvuoron sekä Haagan liikenneympyrää kehuvan kommentin jälkeen ”Helsinki suunnittelee” vastasi seuraavasti:

”Kiitos kommenteista, hienoa huomata että upean kaupunkimme tulevaisuus kiinnostaa laajoja joukkoja! Yleiskaavan keskeisin tavoite on mahdollistaa esiin nostettujen alueiden asemakaavoitus ja rakentaminen, mutta tie yleiskaavasta muuttovalmiisiin asuntoihin on pitkä. Aluerajaukset muuttuvat usein suuntaan tai toiseen tarkemmassa suunnittelussa tai päätöksenteossa, nämä havainnekuvat on tehty yleiskaavan pohjaksi mitoitustarkasteluun. Joulukalenterissa esitetyt maankäyttöratkaisut pohjautuvat kaupunkisuunnittelulautakunnan syksyllä 2013 hyväksymän VISIO 2050 -raportin suuntaan, yleiskaavan luonnosta käsitellään lautakunnassa tänään toista kertaa.”

Ensimmäinen vaikutelma tekstistä on, että ”Helsinki suunnittelee” ei ole ihminen vaan jonkinlainen robotti, tai että teksti oli kopioitu suoraan jostain toisesta yhteydestä. Näin ilmeisesti olikin, sillä osa tekstistä löytyy sanasta sanaan yhdestä Yleiskaavan oheisraportista, ”Helsingin keskeisimmät maankäytön muutosalueet”, joka on päivätty vuosina 2015 ja 2016, mutta jonka teksti on epäilemättä kirjoitettu aikaisemmin. Kyseessä on irrelevanssiargumentiksi kutsuttu harha-argumentti (fallacy), joka siis ei mitenkään liity esitettyihin argumentteihin.

Ensinnäkin: miksi vastauksessa puhuttiin “laajoista joukoista”? Facebook-seinällä ei näkynyt tässä vaiheessa kuin seitsemän kommenttia. Mutta mikä vielä olennaisempaa, suunnitteluargumentaatiossa ei ole lainkaan kyse joukkojen määrästä: Yhdenkin ihmisen esittämä pätevä argumentti on pätevä, satojen ihmisten jakama epäpätevä argumentti on yhtä kaikki epäpätevä. Kommenteissa esitettiin kolmen mielipiteen lisäksi kolme argumenttia: alueelle esitetty rakentaminen tuhoaisi asukkaiden kannalta tärkeän lähiliikuntapuiston, ja tämä kaupunkimetsä on myös liito-oravan ydinaluetta (joita ei EU:n luontodirektiivin ja Suomen luonnonsuojelulain mukaan saa hävittää tai vaarantaa). Kolmanneksi suunnitelma saattaa osittain toteutuessaan tuottaa vain negatiivisia vaikutuksia alueelle (bulevardin muodostama melusuojaus ja uudet palvelut eivät toteudu, mutta liikuntapuisto menetetään).

Seuraava lause vastauksessa antoi ymmärtää, että keskustelijat eivät tunne kaupunkisuunnittelun peruskäsitteitä: “Yleiskaavan keskeisin tavoite on mahdollistaa esiin nostettujen alueiden asemakaavoitus ja rakentaminen, mutta tie yleiskaavasta muuttovalmiisiin asuntoihin on pitkä.” Tämä pitää paikkansa yleiskaavan aikajänteen suhteen, mutta kukaan keskustelijoista ei ollut esittänytkään pelkoa, että pian ryhdyttäisiin rakentamaan, tai toivetta, että pian pääsisi muuttamaan. Keskustelu koski sitä, olivatko nyt esiin nostetut alueet soveltuvia rakentamiseen, mikä on juuri yleiskaavoitukseen liittyvä kysymys. Lainvoimainen yleiskaava ohjaa myöhempää asemakaavoitusta ja tekee merkittävät muutokset (kuten liikuntapuiston säilyttämisen) vaikeammiksi –puhumattakaan siitä vaiheesta, kun metsurit tai muuttoautot saapuvat paikalle. Tarkkaan ottaen lause ei kuitenkaan pidä paikkaansa: yleiskaavan keskeisin tavoite ei ole ”esiin nostettujen” alueiden asemakaavoitus ja rakentaminen; yleiskaavoituksessa on kyse juuri siitä, kuinka suunnittelun tavoitteet (kuten kasautumisedut ja julkisen liikenteen verkostoon tukeutuminen) toteutetaan aluetasolla: mihin rakennetaan ja mihin ei. Näin tulkittuna vastaus siis jatkoi esittelytekstin toteavaa ilmaisua: rakennettavat alueet on jo valittu. Toisaalta pyrkimys selostaa suunnittelun perusasioita oli tyypillinen tapa rakentaa asiantuntijapositiota ja vastaavasti yleisön maallikkopositiota.

Seuraavakin lause tukee tätä tulkintaa: “Aluerajaukset muuttuvat usein suuntaan tai toiseen tarkemmassa suunnittelussa tai päätöksenteossa, nämä havainnekuvat on tehty yleiskaavan pohjaksi mitoitustarkasteluun.” Rajaukset siis ”muuttuvat”, ja subjektina ovat nyt ”rajaukset”, eivät taaskaan suunnittelijat tai päätöksentekijät. Yleiskaavoituksessa on kuitenkin kyse juuri sen pohtimisesta, miten nuo rajaukset on perusteltua tehdä, jotta luodaan hyvää kaupunkiympäristöä eikä heikennetä kenenkään elinympäristöä tarpeettomasti. Yleensä pidetään ongelmallisena sitä, että ihmiset heräävät vaikuttamaan oman alueensa suunnitteluun liian myöhään, mutta tässä tapauksessa siihen suorastaan kehotettiin. Sosiaalinen media toimi siis vuorovaikutteisuudestaan huolimatta lähinnä informaatiokanavana: vaikka osallisten kommentteihin vastattiin, vastauksella ei ollut lainkaan kiinnekohtaa käynnistyneeseen keskusteluun, vaan se oli luonteeltaan ”opettavainen”.

Tämä ohipuhuminen ei muuttunut edes siinä tilanteessa, jossa ”Helsinki suunnittelee” tunnisti esitetyn kritiikin ja katsoi tarpeelliseksi vastata siihen: ”Yksittäiset illustraatiot ovat mitoitustarkasteluja, jotka eivät suinkaan ole kaikilta osin realistisia tai sellaisenaan toteutettavissa. On tietysti harmillista, että kuvat antavat tällaisen vaikutelman. Tältä osin varmaan meillä viestinnässäkin on tarkentamisen paikka ettei pääse syntymään vääriä mielikuvia.” Oletus vääristä mielikuvista (että havainnekuvat toteutuisivat sellaisenaan) oli kuitenkin täysin perusteeton, sillä esitetyt argumentit koskivat kuuden hehtaarin aluetta, joka sekä kaavaluonnoksessa että havainnekuvissa oli esitetty rakennettavaksi. Vastauksen voi tehdä ymmärrettäväksi vain subjektipositio, jossa rakennetaan asiantuntijuutta ”maallikkoutta” vastaan. Näin kritiikki kääntyy ymmärtämättömyydeksi – ja opettamiseksi – vaikka mitään väärää mielikuvaa ei ollutkaan syntynyt.

Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Tämän tutkimushankkeen tavoitteena on ollut ymmärtää, miten vuorovaikutus suomalaisessa kaavoitusjärjestelmässä todella toimii erotuksena siitä retoriikasta, jolla siitä puhutaan. Syntyykö osallisten, suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden välille dialogia, ja vaikuttavatko he vuoroin toisiinsa? Entä mikä on suunnittelussa hyväksi käytettävän tiedon rooli tässä prosessissa: kuka sitä tuottaa, missä vaiheessa, ja kuinka sitä hyödynnetään? Tieto ja vuorovaikutus liittyvät elimellisesti toisiinsa: suunnittelun tulisi perustua tietoon, ja ratkaisuja tulisi perustella eli esittää niille argumentteja. Toisaalta suunnittelussa on myös tunnistettava niin asiantuntijatiedon kuin kaupungin käyttäjienkin tiedon hiljainen dimensio. Toisin kuin pinnallisessa nimby-kritiikissä usein esitetään, vaatimus vuorovaikutuksesta ei tarkoita kaikkien mielihalujen tyydyttämistä, mutta se ei myöskään tarkoita näennäispuuhastelua erilaisissa työpajoissa tai höyryjen päästämistä yleisötilaisuuksissa. Kaupunkilaiset haluavat osallistua kaupunkinsa suunnitteluun, eivät vain saada “ääntänsä kuuluviin”. Tässä tapauksessa osallisten pyrkimykset estää rakentaminen lähivirkistysalueen päältä, mutta se toteutui poliittisen prosessin, ei suunnitteludialogin kautta.

Minkälaista dialogi siis oli? Sitä ei ollut. Tämä oli ensimmäinen hämmentävä havainto. Ohi puhuminen oli niin systemaattista, että se selvästi kertoi jotain suunnittelukulttuuriin liittyvästä rakenteellisesta ongelmasta. Se oli jollain tavalla niin suomalaista: ”vastaa kun ei kysytä, ei vastaa kun kysytään”, kuten Jorma Etto sen runossaan osuvasti ilmaisi (Etto 1964). Kun osalliset kysyivät perusteluja tehdyille ratkaisuille, he eivät saaneet vastausta. Toisaalta kun osallisilla ei ollut mitään tarvetta kysyä mikä yleiskaava on, mitä kaavamääräyksissä lukee tai mitä Maankäyttö- ja rakennuslaissa määrätään, näitä asioita opetettiin varsin auliisti. Kun tehtyjä ratkaisuja kritisoitiin, niitä ei perusteltu paremmin, vaan selitettiin yhä uudelleen mitä merkinnöillä on tarkoitettu – ikään kuin kritiikissä olisi aina kyse ymmärtämättömyydestä. Argumentaation sijasta siis informointia ja opettamista täysin siitä riippumatta kuka milloinkin oli yleisönä.

Miten suunnittelun nykytila sijoittuu siis Arnsteinin tikkaille, jos sitä tarkastellaan tämän tapaustutkimuksen muodostaman prisman läpi? Kahta alinta askelmaa käytetään yhä paljon: suunnittelu on luonteeltaan hyvin retorista, sanoin ja kuvin, ja se voidaan nähdä osana manipulaatiota. Terapiaa taas edustavat usein erilaiset vuorovaikutustyöpajat ja post-it-sessiot, joiden kautta kansalaiset pääsevät kyllä keskustelemaan ja tuomaan näkemyksensä esille, mutta joiden vaikutus suunnitteluun saattaa olla minimaalinen. Mutta toki myös kolmannelle, neljännelle ja viidennelle askelmalle on päästy. Informointi ja suunnittelun läpinäkyvyys on lisääntynyt huomattavasti internetin ja Web 2.0:n aikakautena: kaikki materiaali on helposti saatavilla, ja blogeja ja sosiaalista mediaa hyödynnetään laajasti. Tosin Web 2.0:n määritelmällinen ominaisuus – vuorovaikutteisuus – ei ole juurikaan toteutunut. Mielipiteiden kerääminen ja niiden massakäsittely on myös arkipäivää suunnittelussa, myös hyödyntäen uutta teknologiaa kuten vuorovaikutteisia karttoja. Luonnollisesti suunnittelijat ja erityisesti vuorovaikutusammattilaiset pyrkivät myös rauhoittelemaan osallistujia. Näin oli tulkittavissa myös usein toistuva pyrkimys siirtää ratkaisut ja jopa niistä keskusteleminen suunnittelun seuraavaan vaiheeseen, tässä asemakaavoitukseen.

Mutta entä ylimmät askeleet? Arnsteinia voidaan tietysti pitää romantikkona: eivät kaupunkilaiset voi suoraan käyttää valtaa ympäristössään eikä valtaa voida heille delegoida. He eivät voi myöskään juurikaan tehdä sopimuksia tai muodostaa kumppanuuksia: kansalaiset/kaupunkilaiset ovat epämääräinen ja jatkuvasti uudelleen muotoutuva joukko, ”multitude” (Hardt & Negri 2004). Onhan meillä toimiva demokratia, jonka kautta myös kaupunkisuunnittelupäätökset tehdään. Demokratiassa kohtaavat eri intressit ja arvomaailmat, ja sen tuloksena bulevardit nousevat tai golfkentät ja metsät säästyvät. Poliitikkojen lobbaus on näin ehkä tärkeämpää kuin keskustelu suunnittelijoiden kanssa. Poliitikot kun sentään vastaavat kansalaisille viimeistään vaaleissa, toisin kuin virkamiehet.

Ja tässä onkin toinen hämmentävä seikka. Miksi ensimmäinen suunnitteluratkaisu – jolle selvästikään ei löytynyt perusteita, ja joka oli monelta osin ongelmallinen – muuttui vasta poliittisessa käsittelyssä? Miksi alkuperäinen luonnos, jota kaavaehdotus viimeiseen asti noudatti, ei voinut muuttua jo valmistelussa? Kokeeko suunnittelija jotenkin epäonnistuneensa joutuessaan suunnittelemaan jotain uudelleen?

Vaikka tämä tutkimus tulikin avanneeksi enemmän kysymyksiä kuin mihin se löysi vastauksia, jotain sentään voidaan sanoa tämän suunnitteludiskurssin lähiluvun kautta. Epäilemättä yksinkertaistavat dikotomiat paikallisen tiedon ja asiantuntijatiedon tai eksplisiittisen tiedon ja hiljaisen tiedon välillä eivät lainkaan tavoita suunnittelun monimuotoista todellisuutta. Asukkaat tai muut osalliset eivät suinkaan pitäydy vain kokemuksellisessa ja paikallisessa tiedossa, vaan he valjastavat käyttöönsä kaiken sen tiedon minkä olettavat ajavan heidän asiaansa (kuten tässä tapauksessa liito-oravakartoituksen ja lainsäädännön). Toisaalta asiantuntijat eivät suinkaan käytä vain systemaattisesti prosessoitua tieteellistä tietoa, vaan heidän näkökulmansa määrittyy monimutkaisesta kudelmasta tietoa, taitoa, kokemusta, professionaalista näkökulmaa ja oman näkemyksen puolustamista viimeiseen saakka. ”Not in my backyard” ei näin ollen ole vain fyysiseen ympäristöön vaan myös tietoon ja taitoon sekä niihin kytkeytyvään valtaan liittyvä asenne.

Mediamaiseman muuttuminen näkyy kaupunkisuunnittelussa selvästi lisääntyneenä läpinäkyvyytenä. Toisaalta tämän tutkimuksen pohjalta voi sanoa, että suunnittelun vuorovaikutus sosiaalisena ja poliittisena prosessina ei ole muuttunut olennaisesti teknisten edistysaskeleiden tahdissa. Suunnittelijoiden viestintä rajoittuu yhä ennen kaikkea informointiin myös niissä tapauksissa, joissa hyödynnetään vuorovaikutuksen mahdollistavaa sosiaalista mediaa. Suunnittelija kokee yhä tehtäväkseen opettaa yleisölleen suunnittelun perusasioita (jotka jokainen voisi nykyisin opetella itsenäisesti) sen sijaan että itse suunnitelmien perusteluja avattaisiin retoriikan tasoa syvemmältä.

Näitä käytäntöjä ei tule kuitenkaan nähdä vain suunnittelijoiden henkilökohtaisina ongelmina tai epäonnistumisina, vaan pikemminkin kyse on rakenteellisista ongelmista. Esimerkiksi Helsingin yleiskaavan yhteydessä suunnittelijat saivat yleiskaavaehdotuksen nähtävilläoloaikana 45 lausuntoa ja 1444 muistutusta sekä nähtävilläoloajan ulkopuolella vielä 42 kirjettä. Tällaisen ”multituden” kanssa keskustelu ei luonnollisestikaan voi noudattaa järkevän keskustelun sääntöjä (Lapintie 2001). Pahimmillaan se johtaa edellä kuvatun kaltaiseen copy-paste-keskusteluun ja sitä kautta osallistujien turhautumiseen. Maankäyttö- ja rakennuslain vaatimus siitä, että ”muistutuksen tehneille, jotka ovat ilmoittaneet osoitteensa, on ilmoitettava kunnan perusteltu kannanotto esitettyyn mielipiteeseen” (MRL 65 §) ei ota lainkaan huomioon tätä mittakaavaongelmaa.

Vuorovaikutuksen ammatillistuminen helpottaa mutta ei ratkaise ongelmaa. Olennaisiin kysymyksiin kuten argumenttien erottamiseen mielipiteistä tai relevantin ja perustellun tiedon siivilöimiseen disinformaation joukosta ei selvästi ole toimivia välineitä. Pelkät välineet tai työvoiman palkkaaminen mielipiteitä seulomaan eivät toisaalta kuitenkaan riitä, ellei vuorovaikutusta nähdä tapana tuottaa tietoa ja hahmottaa ympäristön merkityksellisyyttä – sitä, joka syntyy vain ympäristössä elämällä ja siihen kiinnittymällä.

Toisaalta suunnitelmien poliittinen hyväksyntä on yhä täysin kiinni edustuksellisen demokratian prosesseista, joten valtaosa vuorovaikutuksesta voidaan ilman merkittävää riskiä jättää huomiotta.  Vaikuttaminen suoraan tai median välityksellä poliittiseen päätöksentekoon vaikuttaa siten yhä toimivimmalta strategialta osallisen näkökulmasta, kuten tämäkin esimerkki osoittaa.  Siinä mielessä kommunikatiivisen suunnittelun lupaus on yhä lunastamatta.

Kirjallisuus

Arnstein, Sherry R. (1969). A ladder of citizen participation. Journal of the American Institute of Planners 35:4, 216-224.

Bäcklund, Pia & Mäntysalo, Raine (2010). Agonism and institutional ambiguity: Ideas on democracy and the role of participation in the development of planning theory and practice – the case of Finland. Planning Theory 9:4, 333-350.

Etto, Jorma (1964). Ajastaikaa. Porvoo, Helsinki, WSOY, 1964.

Fairclough, N (2013). Critical Discourse Analysis. The Critical Study of Language. Routledge, New York.

Feyerabend, Paul (1982). Against Method. Outline of an anarchistic theory of knowledge. Verso, London. (Alkup. 1975).

Flyvbjerg, Bent (1998). Rationality and Power: Democracy in Practice. Käänt. Steven Sampson. The University of Chicago Press, Chicago & London. (Alkup. 1991).

Gee, James Paul & Michael Handford (toim.) (2012). The Routledge Handbook of Discourse Analysis.

Gettier, E. L. (1963). Is Justified True Belief Knowledge? Analysis 23, 121-123.

Hardt, Michael & Antonio Negri (2004). Multitude.War and Democracy in the Age of Empire. Penguin, New York.

Healey, P. (2006). Collaborative Planning. Shaping Places in Fragmented Societies (2nd edition). Palgrave Macmillan.

Helsingin keskeisimmät maankäytön muutosalueet (2015, päivitetty 14.6.2016). Helsingin kaupungin yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2015:8.

Helsingin yleiskaava. Visio 2050. (2013). Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto.

Kakkuri-Knuuttila, Marja-Liisa (1998). Argumentti ja kritiikki. Helsinki: Gaudeamus.

Laine, Markus & Lasse Peltonen (2003). Ympäristökysymys ja aseveliakseli – Ympäristön politisoituminen Tampereella vuosina 1959-1995. Tampere: Tampere University Press.

Lammi, Esa & Pekka Routasuo (2014). Helsingin yleiskaava. Helsingin luoteisosan liito-oravakartoitus 2014. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston yleissuunnitteluosaston selvityksiä 2014:40.

Lapintie, Kimmo (1998). Analysing and Evaluating Argumentation in Planning. Environment and Planning B: Urban Analytics and City Science. Vol 25, Issue 2. Ss. 187–204.

Lapintie, Kimmo (2001). Suunnitteluargumentaation analyysi ja arviointi. Esimerkkinä eheyttävän suunnittelun tutkimushanke. Yhteiskuntasuunnittelu 39:1, 4-25.

Leino, Helena (2006). Kansalaisosallistuminen ja kaupunkisuunnittelun dynamiikka. Tutkimus Tampereen Vuoreksesta. Tampere: Acta Universitatis Tamperensis 1134.

Malbert, Björn (1998). Urban Planning Participation: Linking Practice and Theory. Göteborg: Chalmers University of Technology, School of Architecture, Department of Urban Design and Planning.

Myerson, Martin and Edvard C. Banfield (1955). Politics, Planning and the Public Interest. New York: Free Press.

Nonaka, Ikujiro & Hirotaka Takeuchi (1995) The Knowledge-Creating Company. How Japanese Companies Create the Dynamics of Innovation. New York & Oxford: Oxford University Press.

Polanyi, Michael (1998). (alkup. 1958). Personal Knowledge. Towards a Post-Critical Philosophy. London: Routledge.

Polanyi, Michael (2009). (alkup. 1966). The Tacit Dimension. Chicago & London: The University of Chicago Press.

Puustinen, Sari (2006). Suomalainen kaavoittajaprofessio ja suunnittelun kommunikatiivinen käänne. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja A34.

Ray, Tim (2009). Rethinking Polanyi’s Concept of Tacit Knowledge: From Personal Knowing to Imagined Institutions. Minerva 47: 1, 75-92.

Ray, Tim & Stewart Clegg (2007). Can We make Sense of Knowledge Management’s Tangible Rainbow? A Radical Constructivist Alternative. Prometheus 25:2, 161-185.

Sandercock, Leonie (2000). The Death of Radical Planning: Radical Planning for a Postmodern Age. In Malcolm Miles, M. & Hall, T. & Borden, I. (Eds.) The City Cultures Reader. London and New York: Routledge.

Staffans, Aija (2004). Vaikuttavat asukkaat. Vuorovaikutus ja paikallinen tieto kaupunkisuunnittelun haasteina. Espoo: Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja A29.

Eemeren, Frans H. van & Grootendorst, Rob & Henkemans, Francisca Snoeck (1996). Fundamentals of argumentation theory: A handbook of historical backgrounds and contemporary developments. Mahwah, New Jersey: Lawrence Erlbaum Associates.

 

 

 

 

 

[1] Tutkimukseen osallistui artikkelin kirjoittajan lisäksi tutkijatohtori, PhD Mina di Marino.

[2] Kirjoituksen käsittelivät urbaanien asumispreferenssien kasvua (24.11.2014), vuorovaikutusproblematiikkaa sinänsä ja aikaisemman vastaavan tutkimuksen tuloksia (2.12.2014), NIMBY-argumentteja (5.12.2014), liito-oravia (16.12.2014), diskurssi- ja argumentaatioanalyysia (28.12.2014), kuvien ja todellisuuden suhdetta (11.1.2015), vuorovaikutteisia karttoja (15.1.2015), tietoa ja valtaa kaupunkisuunnittelussa (29.1.2015), osallisten aktivoitumista (17.2.2015), yleisötilaisuuksia ja mielipiteen ilmaisua kaavoituksessa (26.2.2015), kaavaehdotukseen tehtyjä muutoksia (5.10.2015), fyysistä ja strategista suunnittelua (1.11.2015), kaupunkisuunnittelulautakunnan tekemiä muutoksia ja suunnitteludialogia (25.11.2015), kaupunkibulevardeja (10.1.2016), suunnittelua jalankulkijoiden ehdoilla (18.3.2016),  tasoristeysten turvallisuutta (3.4.2016), yliopistojen ja suunnittelun vuorovaikutusta (1.5.2016), sijainnin merkitystä bulevardisoinnissa (15.5.2016), kivijalkakauppojen menestymismahdollisuuksista (25.5.2016), suurkaupungin suvaitsevuutta (22.7.2016), yleiskaavan loppuarviointia (18.9.2016), kaupungistumisen ulottuvuuksia (12.10.2016) ja tulevaisuuden arviointia (23.10.2016).