Suunnitelmallista hajaannusta

Anssi Joutsiniemi

Viisikymmentä vuotta on suhteellisen pitkä aika. Ihmiselämässä se merkitsee jo ehtoopuolelle siirtymistä, mutta modernissa kaupunkisuunnittelussa vasta haparoivien ensiaskelten ottamista. Konkreettisimmillaan tämä tulee esiin tämän 50-vuotisjuhlanumeron haastatteluista, joissa lehden ensimmäisen näytenumeron aineistoa on keskustelutettu yhdyskuntasuunnittelumme nykyvalossa. Jos suunnitteluhaasteet ovat pitkälle samoja, niin samaa voi sanoa lehden toimituksesta, jossa ei myöskään näyttäisi tapahtuneen merkittäviä. Lauri Jääskeläisen 40-vuotisjuhlanumeroon kirjoittaman katsauksen pohjalta näyttää siltä, että tätä lehden toimitustyötä ovat kautta historian leimanneet kaksijakoinen ja eripurainen lukijakunta, aikatauluviiveet sekä krooninen rahapula.

Tulevaisuudessa mikään näistä ongelmista tuskin täysin poistuu, kun seuraavalla päätoimittajakaudellani suurimmat muutokset tulevat kohdistumaan lehden sähköisen julkaisuprosessin kehittämiseen. Se, mitä kaikkea tämä tuokaan tullessaan, jää vielä arvailujen varaan – ainakin alkuvaiheessa tämä todennäköisemmin pahentaa kuin parantaa edellä mainittuja lähtökohtia. Tavoitteena on kuitenkin edelleen säilyttää lehti tutkijoita ja suunnittelijoita yhdistävänä foorumina. Meillä Suomessa tätä keskustelua tuskin voi olla liikaa. Kuten lehden edellinen päätoimittaja Pasi Mäenpää Yhdyskuntasuunnittelun seuran historiikissa toteaa: ”Raikasta ja railakasta keskustelua tuntuvat kaipaavan kaikki, mutta vain sellaisia juttuja voidaan julkaista, jotka joku ensin kirjoittaa.” (Mäenpää 2009). Tarkemmin lehden arkea peilaten lauseesta näyttäisi puuttuvan vain viimeinen sana: ”korvauksetta”.

Yksi tällaisista raikkaista ja railakkaista tuoreista teksteistä – vaikkakaan ei meillä julkaistu – on Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) julkaisema raportti ”Kaavoihin kangistuneet” (Hurmeranta 2013), joka kertoo paljon suunnittelumme nykytilasta. Hurmerannan kritiikki jakaantuu kolmeen aihepiiriin, ja sen pääkohteina ovat tonttimaan tarjonnan lisääminen yhteistyössä maanomistajien kanssa, kaavatasojen roolien ja tehtävien selkeyttäminen sekä kaavoitusprosessien sujuvoittaminen. Nämä on kiteytetty yksisivuiseen huoneentauluun, jonka tärppeinä ovat:

  • yksityisen aluekehitystoiminnan edistäminen
  • maanomistajien subjektiivinen kaavoitusoikeus
  • yksityisten maiden kaavoitustakuu poliittiseen käsittelyyn pääsystä
  • asemakaavojen erilaisten vaihtoehtojen tuoma valinnanvara
  • yksityiskohtaisten määräyksien poistaminen
  • autopaikkojen rakentamispakon rajaaminen
  • yleiskaava kaavoituksen strategiseksi suunnittelutasoksi
  • kuntakoon kasvattaminen
  • kaavojen etenemissuunnitelmat
  • kaavojen luokittelu kiireellisyyden perusteella
  • kaavavalitusten edellytyksenä kirjallinen muistutus jokaavaehdotuksesta
  • kevennetyt kaavavalitusten käsittelymallit.

Päällisin puolin lista näyttää kattavalta kiteytykseltä kaavoituksen ongelmista sellaisena kuin ne päivän politiikassa vellovina voidaan tunnistaa. Valitettavasti tusina ratkaisua uhkaavat kuitenkin jäädä tusinaratkaisun asteelle. Hurmerannan avaus on ongelman kuvauksena hyvä, mutta ongelman ratkaisuna – hmmm – ongelmallinen. Kaikessa kiehtovuudessaan tätä huoneentaulua vaivaa sama kuin kaikkia muitakin huoneentauluja Martti Lutherista alkaen: sen opit koostuvat lähinnä uskonnollisista ja puoliuskonnollisista yhteiskunnan eri ryhmien toisilleen asettamista velvoitteista, jotka valitettavasti luovat kokonaisymmärrystä vain välittömään kinkeritarpeeseen.

Jos Hurmerannan kirjanen muodostaa hyvän ajankuvan – Juho Rajaniemen käsitteitä lainaten – hektisen kaavoituskäytännön taistelusta hierarkkista vastaan, niin toisenlaistakin todellisuuden kuvausta on meille hiljattain tarjottu. Suunnittelulainsäädäntöjemme hajaannusta on vaikea ymmärtää, jos tarttuu lähes samaan aikaan EVA-raportin kanssa ilmestyneeseen Ympäristöministeriön teettämään julkaisuun ”Kaavan vaikutukset yhdyskuntarakenteeseen” (YRAVA). On hämmästyttävää, että kaavoituksen oppaaksi laadittu teos tyytyy listaamaan yhdyskuntarakenteen eri toimialoja ja suomalaisten ”insinööritoimistojen” palveluja, muttei tuomaan ensimmäistäkään ajatusta siihen, kuinka peruuttamattomalla tavalla yhteismitattomia näiden tuottamat arviot keskenään ovat. Mielestäni huomattavasti enemmän pitäisi olla huolissaan siitä, miten YVA-lainsäädäntö, heterogeeniset tausta-analyysit ja sektorikohtaiset opinkappaleet sekä niihin liittyvät menetelmät ja työkalut kytkeytyvät edes joihinkin määriteltyihin kestävänkehityksen tavoitteisiin ja mittareihin. Nykymuodossaan yhdyskuntarakenteen analyyseissä ja selvityshybriksessä pyörii konsulttitoiminnan ja poliittisen opportunismin todellinen villi länsi.

Tarkastelemalla näitä raportteja vaikkapa Juho Rajaniemen väitöskirjassaan käyttämän neljän kaavoituksen oikeuttamistavan perusteella (Rajaniemi 2006a, 2006b) huomaa, kuinka kapeaa kiilaa EVA:n vähäkatekismus yhdyskuntasuunnitteluumme lyö tai kuinka naiivia uskomme kaavoitusprosessimme objektiivisuuteen lopulta on. Jo pelkästään Rajaniemen 4H:n mukanaan tuoma perspektiivi luo mukavaa vaihtelua EVA-raportissakin esiin nostettuun Majamaan 4P:hen. Näitä ristiin vertaamalla huomaa, kuinka niin Hurmerannan listassa kuin yhdyskuntasuunnittelua koskevassa vaikutustenarvioinnissakin tavoitteet ja keinot näyttävät perustavalla tavalla sotkeutuneen. Nähdäkseni suuri osa listatuilla keinoilla ratkaistavaksi toivotuista ongelmista ei edes johdu maankäyttö- ja rakennuslaista, vaikka toki lopulta ovatkin laajemmassa mielessä maankäytön lainsäädäntöä koskevia ongelmia. (Ja siksi niin kiusallisia ratkaistaviksi.) Vaarana kuitenkin on, että tällaisten peukalosääntöjen pohjalta päädytään ainoastaan kerrostamaan jo entuudestaan maankäyttöasioissa huonosti yhteensopivia ideologioita tai vahvistamaan vaatimattomimpia käytäntöjä.

* * *

Tähän juhlanumeroon uudistimme lehden ensimmäisessä näytenumerossa käydyn ”kiertohaastattelun”. Tarkasteluperspektiivin säilyttämiseksi suunnittelulle ominaisessa epävarmuudessa ja monialaisuudessa toimitus pyrki löytämään alkuperäisiä vuoden 1963 kirjoittajia vastaavissa yhteiskunnallisissa asemissa toimivia henkilöitä menneen ja nykyisen tulevaisuuden kommentointiin. Puheenvuorot ovat kirjoittajien toisistaan riippumattomasti laatimia, mutta tarjoavat toisiinsa ja alkuperäispuheenvuoroihin rinnastettuna mainion kuvan kehityksestä ja seisahtuneesta ajasta – miksei pysähtyneisyydestäkin. Muina teemoina tästä numerosta löytyvät kautta lehden historian jossain muodossa mukana kulkeneet suomalaisen yhdyskuntasuunnittelun kipupisteet eli hajarakentamisen sekä osallistumisen aihepiirit. Hajarakentamiskeskustelua vauhdittavat Maarit Sirenin artikkeli hajarakentamiskysymyksen herättämistä tuntemuksista Itä-Suomessa sekä Jukka Sihvosen katsaus kaupunki- ja maaseutupolitiikan risteämisestä. Sähköisen median kautta tapahtuvan osallistumisen nykytilaa käsittelevät katsauksissaan Maarit Kahila kumppaneineen sekä Pilvi Nummi-Sund.

Juhlavuoden kunniaksi lehti palauttaa 1970–80-lukujen taitteessa mukana olleen vakiopalstan suunnittelun arkipäivästä. Palsta palautuu lehteen uudistetulla kaksiosaisella nimellä ”Mitä nyt? – Suunnittelun arkea”. Palstan sisältötoimituksesta vastaa jatkossa Yhdyskuntasuunnittelun seuran johtokunta, joka ottaa mielellään vastaan ehdotuksia suunnitteluarkipäivän ihmeellisestä maailmasta.

KIRJALLISUUS
Hurmeranta, Markku (2013). Kaavoihin kangistuneet – Tusina ratkaisua kaavoituksen hitauteen ja tehottomuuteen. 54 s. Taloustieto Oy, Helsinki.
Pasi Mäenpää (2009). Eriseuraisia? Johtokunnan ja lehden suhde. Teoksessa: Yhdyskuntasuunnittelun seura 50 vuotta, 146–153. Yhdyskuntasuunnittelun seura ry, Helsinki.
Rajaniemi, Juho (2006a). Kasvun kaavoitus – Tapaus Raahe 1961–1996. 230 s. Messon Oy,
Kankaanpää. Rajaniemi, Juho (2006b). Kasvun kaavoitus – Tapaus Raahe 1961–1996. Esitelmä Kaupunkitutkimuksenpäivillä 5.5.2006.
http://www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net/2006/s2t23.shtml

Anssi Joutsiniemi

Anssi Joutsiniemi

Dos. TkT, Arkkitehti, Edge-laboratorion johtaja, Tampereen teknillinen yliopisto.