Suppea ja matala globalisaatiokeskustelu

Pekka Himanen. (2012) Sininen kirja – Luonnos kansalliseksi tulevaisuushankkeeksi.
http://valtioneuvosto.fi/tiedostot/julkinen/pdf/2012/sininen-kirja/fi.pdf
Christer Bengs

Pääministeri Jyrki Kataisen ja Filosofi Pekka Himasen edesottamukset tiukasti säännellyillä kansallisilla tutkimusmarkkinoilla ovat herättäneet närää. Himasen toiveiden vastaisesti hänen väliraporttinsa on jäänyt vähälle huomiolle. Sininen Kirja, joka ”on suomalaisen järviveden sininen, ei poliittinen väri”, ansaitsee kuitenkin maan virkaeliitin tahdonilmaisuna kommentin. Lukemani perusteella valtioneuvoston kanslia, valtiovarainministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö ja muut vastaavat instituutiot ovat niin sanotun kestävyysvajeen numerosulkeisten jälkeen päätyneet siihen, että tuote tarvitsee myyvän kuoren ja pestanneet Filosofin paketointihommiin. Raportissa lukijaa kiinnostaa kaksi asiaa: miten maa ja maailma makaavat Suomen virkaeliitin ja Himasen mielikuvissa ja miten kansalta vaadittuja lisäpanoksia legitimoidaan?

Himasen työn keskiössä on Suomen kestävän kasvun malli, ”uusi kansallinen yhteinen projekti”, johon jokaisen kansalaisen tulee yhtyä puoluerajat ylittäen, sekä hallituksen ja opposition että työntekijä- ja työnantajajärjestöjen jaot murtaen. Vaatimus on huikea siihen nähden, että elämme hallituksen ja opposition olemassaoloon perustuvassa parlamentarismissa, jossa vallitsee yhdistysvapaus. Vaatimuksen järeys selittyy kenties sillä, että uusi malli mielletään kansallisen olemassaolon kohtalonkysymykseksi. Tähän viittaa myös kielenkäyttö: vuoden 2008 talousnotkahdusta kutsutaan dramaattisesti Suureksi taantumaksi. Retorisesti Sininen kirja on viritetty politiikan logiikan mukaan: raportissa esitetty todellisuus on varaukseton, ja siihen voi järkevästi suhtautua vain kirjoittajan esittämällä tavalla. Raportin perusviritys siis muistuttaa minkä tahansa autoritaarisen hallinnon tapaa kommunikoida alaistensa kanssa ja tällä kertaa aiheena näyttää olevan uusliberalistinen pakkosanoma. Kirjoittaja tukeutuu sekä sanakäytössä että referenssien valinnoissa tähän perintöön. Uusi kestävän kasvun malli kuvataan informaatioajan yhteiskunnan ja hyvinvointiyhteiskunnan uudistetuksi liitoksi, joka korvaisi teollisen ajan kapitalismin ja hyvinvointivaltion välisen liiton. Retoriikassa yhteiskunta siis korvaa valtion, mikä tietysti heijastaa ideologista pyrkimystä julkisen supistamiseksi ja sen korvaamiseksi määrittelemättömällä keskinäisellä huolenpidolla ja vapaaehtoistyöllä. Mediateatterin tapaan asenteet ovat asioita tärkeämpiä.

Kestävän kasvun mallin kolmeksi suurhaasteeksi esitetään taloudellinen, hyvinvoinnillinen ja ekologinen kestävyys. Ekologisesti kestävä kasvu on saanut raportissa hyvin vähän tilaa. Korostetaan Nicholas Sterniin viitaten tarvetta käyttää 1 % bkt:sta investointeihin kestävien ratkaisujen hyväksi. Ehkä tämän luvun lyhyys myös heijastaa maan keskushallinnon kyvyttömyyttä tai haluttomuutta muotoilla aiheeseen liittyviä tavoitteita, tai kenties kirjoittajan ja tilaajan preferenssejä. Sivumäärällisesti eniten tilaa on saanut hyvinvoinnillisesti kestävä kasvu. Tämän yleisotsikon alta löytyvät haasteeksi kutsutut elämäntavat (ikääntyminen, fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi), talous (hyvinvoinnin kestävyysvaje, taloudellinen niukkuus, ekologinen kestävyys) ja informationalismi (teknologia, organisaatiot, tuottavuuskasvu). Teesien mukaan hyvinvointipalveluiden tuottavuuden kasvattamisessa säästyisi 2 miljardia! Toiset 2 miljardia voitaisiin saavuttaa työpahoinvointia vähentämällä ja vielä toinen mokoma vähentämällä mielenterveyssyistä johtuvia työpanosmenetyksiä. Edelleen voitaisiin säästää 2 miljardia nostamalla työllisyysaste 70:stä 75:een prosenttiin. Hyvinvointiyhteiskunta kuulemma edellyttää etiikkaa, jonka mukaan koko elämän ajankäyttö rakentuu 50/50-periaatteelle eli jos elämme satavuotiaiksi, niin työrupeaman tulee olla 50 vuotta. ”Hyvinvointiyhteiskunnan rahoituskriisi johtuu sen etiikan kriisistä”!

Kolmantena kestävyyslajina tarjotaan kestävää talouskasvua. Talous tuntuu siis olevan Sinisen kirjan kestävin näkökulma, koska oman luvun lisäksi se on sisällytetty näkökulmana myös muihin lukuihin. Käsitellään globaalia verkostoa (toimialue, toimija, toiminto) mainitsematta paikallistaloutta ja sen merkitystä. Huomiota ei myöskään kiinnitetä lainkaan globalisaation valjastamiseen kansainvälisten monopolien kasvuun ja pääomien keskittymiseen eli kaikkeen siihen, josta politiikassa on vuosikymmeniä väännetty kättä. Sen sijaan tarjotaan kestävän talouskasvun perustaksi informationaalista tuottavuuskasvua (teknologia, organisaatiot, palvelut) ja tietoa tuotannontekijänä (osaaminen, innovaatio, hyvinvointi). Kirjoittaja suosittelee irrottautumista Euroopan hitaasta kasvusta ja kytkeytymistä nousevien talouksien vientimarkkinoihin. Samalla olisi kuulemma tärkeätä ymmärtää, että ”Suomen arvonlisäyksen osuus perustuu arvoverkostossa kaikkein korkeimman arvonlisäyksen osien hallintaan eli tutkimus- ja kehitystyöhön, brandiin ja johtamiseen”. Kirjoittajalta on jäänyt huomioimatta näiden toimintojen liikkuvuus siinä missä bulkkituotantokin. Talousteesiksi ehdotetaan kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin sopimusta, joka perustuisi hieman epäselvästi esitettyyn ajatukseen tuottavuuden hyödyn jaosta: 0,5 % talouskasvun lisäys käytettäisiin ”kaikkia hyödyttävällä tavalla”. Kirjoittaja havittelee ekologisesta kestäviä innovaatioita, jotka suuruudeltaan vastaisivat 0,5 %:a talouskasvun lähteistä. Todettakoon vertailun vuoksi, että Ruotsin valtio päätti vuonna 2005 tuulivoiman rakentamisesta vuoteen 2020 mennessä, mikä volyymiltaan vastaisi Suomen kaikkien ydinvoimaloiden tehoa. Maailmalla Suomea pidetään vaihtoehtoisten energiamuotojen kehitysmaana – syystä! Raportin mukaan verotukseen kohdistuvat tavoitteet ovat oikeudenmukaisuus, kannustavuus ja kestävyys, ja ehdotetaan kulutuksen voimakkaampaa verottamista – arvatenkin vähävaraisten haitaksi.

Raportin viimeinen osa käsittelee kehityksen päämääriä ja eettisiä lähtökohtia. Kysytään: ”Mikä on kestävän kasvun arvoperusta ja kulttuurinen kehys?” Nähdäkseni harva filosofi käyttää nykyisin sanaa arvoperusta, vaan puhutaan mieluummin arvolauseista tai -väittämistä. Moni kulttuuritutkija väittää, että kulttuurinen kehys – sikäli kuin sellaista on ylipäätään olemassa – ei ole empiirisesti määriteltävissä, saatikka valittavissa. John Rawlsiin ja Amartya Seniin viitaten kirjoittaja esittelee justice as fairness ja dignity as development rakentaen etiikan mallin, jossa arvokkuus perimmäisenä tarkoituksena rakentuu vapauden, oikeudenmukaisuuden ja elämän varaan. Nämä kytketään vuorostaan kestävään talouteen, hyvinvointiyhteiskuntaan ja kestävään ekologisuuteen. Lisäksi hän esittää kulttuurin mallia – itsetoteutuksen, välittämisen ja elämän kulttuuri – sekä elämänfilosofian mallia, jossa hyvinvointi, kukoistus ja merkitys yhdistävät arvokkuuden kestävyyden kirjoon. Toivon, että Himanen arvioisi oman työnsä eettisyyttä omia kriteerejään käyttäen. Tehtävä olisi varmasti hankala ja onnistuessaan kenties tekijälle vähemmän imarteleva.

Harvemmin kannattaa kirjoitusta arvioida sen mukaan, mitä siinä ei sanota. Tässä tapauksessa se on mielestäni kuitenkin oikeutettua. Himasen Sinisen kirjan aiheena on globalisaatio ja Suomen asema. Se, miten Suomi nähdään, on tietysti paljolti riippuvainen siitä, miten globalisaatio kuvataan ja arvioidaan. Himasen esittämä kuva rajoittuu näkemykseen koko maapalloa käsittelevästä markkina-alueesta, jossa joudumme pärjäämään. Kuva on sangen yksiulotteinen ja globaalia kirjoa vääristävä. Gilbert Rist on lukuisissa kirjoituksissa vuosikymmenten ajan kritisoinut kehitys-käsitettä ja sen poliittisia tarkoitusperiä pyhittävää käyttöä esimerkiksi YK:ssa ja muilla kansainvälisillä foorumeilla. Björn Hettne on problematisoinut globalisaatio-käsitettä ja osoittanut, miten käsitteelle annettu sisältö riippuu poliittisista tarkoitusperistä. David Harvey, maailman tiettävästi eniten siteerattu maantieteilijä, on karmaisevalla tavalla kuvannut uusliberalismin tuhoisia vaikutuksia ympäri maailmaa ja miten se liittyy globalisaatiopuheisiin ja kokonaisten kansakuntien alistamiseen ja tuhoon. Klassikoista tärkein, Karl Polanyi, on osoittanut talouden ja markkinoiden riippuvuuden poliittisista päätöksistä. Kilpailu ei ole markkinoille luonnonlain mukainen ilmiö vaan tavattoman voimakkaasti säädeltyä toimintaa, jonka parhaiten hallitsevat markkinoiden säätelyä kontrolloivat tahot.

Sinisen kirjan kuvaama maailma tunkeutuu väkisin Suomeen ja myös sen maankäyttöön ulkomaisten investointien muodossa. Saapumalla Suomeen kansainväliset kiinteistöinvestoijat, rakennusyritykset, energiatuottajat, puunjalostajat ja kuljetusalan toimijat eivät kuitenkaan välttämättä lisää kilpailua. Eiväthän suomalaisetkaan monopolit sitä tee. Globaalia markkinapaikkaa kuvataan melkein aina kilpailua lisäävänä, vaikka kansallisesta ja paikallisesta perspektiivistä katsottuna asia on usein juuri päinvastoin. Paikalliset päättäjät suosivat suuria firmoja ja monopoleja estämällä käytännössä pienten toimijoiden mahdollisuudet kilpailla. Miten muuten voidaan selittää se, että 85 % maamme päivittäistavarasta on kahden elintarvikeketjun tuottamaa? Miten muuten voimme selittää Helsingin seudun keskittynyttä asuntotuotantoa? Päättämällä maankäytöstä ja kunnan hankinnoista kunnan virkamiehet ja poliitikot käyttävät valtaa, jolla estetään tai lisätään paikallista kilpailua ja luodaan joko edellytyksiä paikalliselle yrittäjyydelle tai tuhotaan se.

Suomi kuvataan usein pienenä ja avoimena taloutena, joka on täysin riippuvainen viennistä ja tuonnista. Yli kahdesta sadasta maasta Suomi sijoittuu vasta sijalle 73, kun mitataan viennin osuutta bruttokansantuotteesta (42,6 %, vuosien 2005–2011 keskiarvo). Tällä listalla kaikki muut pohjoismaat sijoittuvat Suomea ylemmäksi. 1990-luvun alussa viennin suhteellinen osuus oli vain noin puolet nykyisestä ja se lähti nousuun laman aikana. Maiden keskinäinen järjestys tällä listalla kertoo hyvin vähän niiden varallisuudesta tai taloudellisesta hyvinvoinnista. Luultavaa on, että kansallinen ja paikallinen hyvinvointi lisääntyy paikallisen tuotantokasvun myötä.

Sininen kirja ei onnistu vakuutteluissaan. Opettavaista sen lukeminen kyllä oli sikäli, kun se heijastaa valtiohallinnon eliitin yksioikoisia ja sivistymättömiä käsityksiä maailman menosta ja Suomen marginaalisesta osuudesta siinä.

Christer Bengs

TkT, johtava tutkija, Aalto yliopisto, professori emeritus