Southdale Shopping Center – Modernin kauppakeskuksen syntymästä 60 vuotta

Annuska Rantanen

Victor Gruen (1956). Southdale Center

*   *  *

Southdale Centeriä pidetään ensimmäisenä modernina kauppakeskuksena. Lokakuussa vuonna 1956 Minneapolisin Edinaan avattu Dayton-tavarataloketjun lippulaiva oli arkkitehti Victor Gruenin suunnittelemista ostoskeskuksista ensimmäinen kokonaan katettu ja sisätilaksi muutettu ostoskeskus, ns. enclosed mall, eli kauppakeskus. Kattaminen osoittautui käänteentekeväksi rakennustyypin myöhemmälle kehitykselle. Southdale aloitti kauppakeskusten rakentamisbuumin Yhdysvalloissa, josta muoti levisi vähitellen kaikkiin maailman kolkkiin.

1950-luvulle tultaessa Victor Gruen oli hankkinut jo meriittiä kaupallisten tilojen suunnittelijana. Lisäksi hän oli tullut tunnetuksi kriittisesti suurkaupungistumista tarkastelevana urbanistina. Designerina Gruen suhtautui toimeksiantoihinsa modernististisen pelkistetyllä otteella pyrkien silti liittämään ratkaisut laajempiin kaupunkirakenteellisiin tavoitteisiin. Hän kiinnitti erityistä huomiota autoistumisen mukanaan tuomiin haittoihin kaupunkien sosiaaliselle elämälle ja yhteisöllisyyden rakentumiselle. Autoihin eristäytymisen vastapainoksi kaupungeissa piti olla kohtaamispaikkoja ihmisille, ja kaupalliset ympäristöt tarjosivat tähän mahdollisuuden.

Southdale Centerissä Gruen toi yhteen useita ostoskeskuksen toiminnallisuutta ja käytettävyyttä parantavia keksintöjä. Ostosympäristöistä tuli tehdä kompaktimpia, käyttäjäystävällisempiä ja tehokkaampia. Mutta ennen kaikkea niitä tuli kehittää julkisina tiloina perinteisten urbaanien ihanteiden mukaisesti korostaen sosiaalista vuorovaikutusta. Gruen halusi osoittaa, ettei jalankulku ollut muuttunut tarpeettomaksi, vaan kävelyalueet muodostivat autokaupungissakin vetovoimaisia ympäristöjä autoliikenteestä erotettuna.

Southdaleen ei suunniteltu vain kauppakeskusta vaan kokonainen kaupunginosa kaupan johdolla. Tämä siksi, että Daytonin omistajat halusivat estää kilpailevien hankkeiden pääsyn uuden ostoskeskuksensa vaikutusalueelle. Sen sijaan, että keskus olisi jäänyt erilliseksi saarekkeeksi asuinalueiden keskelle, laadittiin laajan alueen kattava aluekehityssuunnitelma, joka käsitti monipuolisesti asumista, erilaisia palveluita, liikennealueita suoja-alueineen ja viheralueita, jonka keskellä ostoskeskus palveli alueen itseoikeutettuna ytimenä.

Southdalen merkittävin innovaatio oli kuitenkin ostoskeskuksen kattaminen, jota Gruen oli kokeillut jo Northland Mallissa. Tilojen kattamisen ja ilmastoinnin ansiosta kauppiaiden ei enää tarvinnut huolestua säiden vaihteluista ja asiakkaat pystyivät viettämään enemmän aikaa ostoksilla. Lisäksi kattamisella saavutettiin muita kustannushyötyjä. Esimerkiksi liikkeiden julkisivut voitiin toteuttaa kevytrakenteisina. (Kauppakeskusten myöhemmissä kehitysvaiheissa rajaa liiketilan ja käytävätilan väliltä häivytettiin edelleen, jotta ostaminen olisi sujuvampaa).

Toisin kuin ostoskeskuksissa yleensä Southdalessa yksittäisiin liikkeisiin ei kuljettu enää ulkotiloista, vaan liikkeiden sisäänkäynnit sijoitettiin sisäkäytäville ja rakennuskompleksin ulkoseinä oli umpinainen. Sisäänpäinkääntyneisyys ja sulkeutuneisuus kaupunkitilaan nähden eivät olleet Gruenille vain ohjelman synnyttämä sivutuote, vaan esteettisesti perusteltu valinta ja keino estää kaupunkimaisemaa vaivaavan ”vulgäärin” kaupallisen kuvaston leviäminen uudelle alueelle.

Yksi ostoskeskusten ongelmista oli, että ne veivät paljon tilaa laajoine pysäköintikenttineen ja yhteen kerrokseen sijoitettuine toimintoineen. Southdalessa sijoitettiin liiketilat ja pysäköinti kahteen kerrokseen, jolloin kokonaisuudesta voitiin tehdä kompaktimpi ja vältettiin toiseen kerrokseen kulkemisen ongelma. Uskalias ratkaisu oli myös ottaa mukaan kilpaileva tavaratalo. Näin päädyttiin tyypilliseen dumbbell-pohjaratkaisuun, jossa kaksi suurta liiketilaa muodostivat ns. ankkuritoimijat kompleksin vastakkaisiin päihin ja näiden väliin jäi pienempien liiketilojen ympäröimä keskusaukio.

Gruenin kauppakeskusten esikuvina olivat eurooppalaiset galleriat, ”joissa ihmiset saattoivat levähtää ja nauttia aperitiiveja ostosten lomassa” (Wall 2005, 93). Merkittävää oli, että kauppakeskuksessa vallitsi ikuinen kesä. Gruenin visiossa kauppakeskuksen keskusaukio ei ollut mikä tahansa julkinen tila, ja ostoskeskus oli enemmän kuin kaupan tila. Se oli community center ja monitoimitila, johon ihmiset tulivat viettämään aikaa. Tämä seikka yhdessä toimintojen keskittäminen kanssa hyödytti tietenkin myös kauppaa. Keskusaukiolla oli oma erityinen tehtävänsä paikkana, jossa shoppailija saattoi istuskella ja antaa katseen vaeltaa muissa ihmisissä, kauppojen esillepanossa ja aukion koristeluissa. Se oli myös näyttämö erilaisille tilaisuuksille, konserteille, esityksille ja näyttelyille. Kulttuurisen sisältönsä kautta siitä tuli osa yhteisöä.

Architectural Forum -lehti ylisti uuden kauppakeskuksen urbaania otetta:

”Tässä näemme arkkitehtuurin täyttämässä luovinta tehtäväänsä rakentamassa uudenlaista ympäristöä. Southdalen ympäristö on toisenlainen kuin mikään muu ostoskeskus. Sijaintia lukuunottamatta siinä ei ole mitään esikaupunkimaista. Southdale ilmentää oudolla tavalla suurkaupungin keskustan tunnelmaa…Se ei ole keskustan kopio, vaan pikemminkin se on mielikuvituksellinen sekoitus niitä tekijöitä, joista keskustojen vetovoimaisuus syntyy: monimuotoisuutta, yksilöllisyyttä, valoja, värejä, väkijoukkoja…” (Wall 2005, 99).

Aiemmissa hankkeissaan Gruen oli sekoittanut ensin kaupan ja kadun rajaa avaamalla kaupan paremmin katutilaan; tuonut sen jälkeen autot rakennuksen katolle; ja Southdalessa koko katu siirtyi rakennuksen sisään pseudokatuna. Saavuttaakseen urbanistiset ihanteensa Gruen käänsi siten kaupunkirakenteen ”nurin päin”.

Southdalesta alkoi kauppakeskusten vuosikymmeniä kestänyt voittokulku, joka katkesi Yhdysvalloissa vasta 2000-luvulla. Paitsi että markkinoiden saturoituminen ja taantuma jäädyttivät hankkeita, muutokset kulutuskäyttäytymisessä ja kaupunkisuunnittelussa vallitsevat uudet urbanistiset tuulet käveltävyyden ihanteineen tekivät perinteisistä kauppakeskuksista epäkiinnostavia kohteita. Konsepti on kuitenkin elinvoimainen muualla maailmassa, meilläkin, erityisesti osana hybridihankkeita.

Kauppakeskus oli alun perin sotien jälkeisen autokaupungin logistinen ratkaisu. Kaupan konseptina se on muuntautunut ajan saatossa vastaamaan kulutusvalintojen muutoksia sisällöllisen ja tilallisen kehittelyn keinoin, mutta varsinaista typologista kehitystä on saatu odottaa yhtä pitkään kuin liikkumisen ja maankäytön muutostakin. Kauppakeskuksilla on ollut myös vahva rooli investointi-instrumenttina. Seikka ei ole ollut omiaan kannustamaan rakennuttajia ja sijoittajia innovatiivisin ja kokeileviin ratkaisuihin – innovatiivinen Southdale Center 60 vuotta sitten epäilemättä oli. Nykyiset kauppakeskukset eivät myöskään näyttäydy enää varsinaisesti kaupunginosiensa identiteetin luojina. Pikemminkin on kyse palvelutason tuomasta samankaltaisuuden ihanteesta, joka tukee tietynlaista kuluttamisen kautta rakentuvaa kaupunkilaista identiteettiä.

Kauppakeskuksille on yhä kysyntää, joten miksi muuttaa mitään? Rajoja koetellaan tulevaisuudessa jälleen, kun kulutuskäyttäytyminen ja logistiikka muuttuu digitalisaation myötä. Mikäli meillä kaupan kokorajoituksia väljennetään, kuten nyt kaavaillaan, ja kilpailu kiristyy entisestään, ei voi välttyä ajatukselta, että tarvitaan myös ohjausvipuja, joilla voitaisiin edistää kaupan rakenteellista uudistumista ja konseptien mukautumista käynnissä olevaan teknologiseen ja käyttäjälähtöiseen kaupunkimuutokseen. Toiminnallisille ja tilallisille innovaatioille ja resilientimmille ratkaisuille olisi nyt kysyntää. Ketjumyymälöiden samankaltaisuutta myyvä kauppakeskus keskustasijainnissa ei sellaiseksi enää riitä. Kaupunkimaisuuskin, josta Southdale Centeriä kiiteltiin, on uudelleenmääriteltävänä.

Kirjallisuus

Wall, Alex (2005). Victor Gruen, From Urban Shop to New City. Actar, Barcelona.