Sosiaalisesti kestävä innovointi – Asuinympäristöjen kehittäjien näkemyksiä asukkaiden osallistamisesta

Satu Parjanen, Lea Hennala, Mirva Hyypiä & Suvi-Jonna Martikainen

Asuinalueiden sosiaalisen eheyden tukeminen, alueiden kaikkien asukkaiden hyvinvoinnin edistäminen sekä asukkaiden osallisuuden ja osallistamisen tärkeys tukevat erityisesti sosiaalisesti kestävää innovointia. Vaikka ammatillinen ja teoreettinen kiinnostus julkisen sektorin innovointiin on kasvanut, sosiaalisesti kestävän innovaation ja kestävän hyvinvoinnin yhteys on vasta nouseva teema kaupunkikehittämisen ja asuinalueiden kehittämisen yhteydessä. Artikkelissa tarkastellaan asuinympäristöjen kehittäjien näkemyksiä asukkaiden osallistamisen mahdollisuuksista asuinalueiden kehittämiseen. Aineisto on analysoitu sosiaalisesti kestävä innovointi -konseptin viitekehyksessä.

Johdanto

Asuinalueiden kehittämisohjelman 2013–2015 tavoitteena on edistää asuinalueiden elinvoimaa ja ehkäistä segregaatiota. Ohjelmaan hyväksytyissä hankkeissa on mietittävä, kuinka asuinalueiden palvelutarjontaa, elinkeinotoimintaa, tilojen uudenlaista käyttöä, asukkaiden osallisuutta ja osallistumista sekä terveyttä ja hyvinvointia alueilla voidaan vahvistaa. Lisäksi tavoitteena on, että asuinalueiden kehittämishankkeiden avulla synnytetään innovaatioita, jotka edistävät asukkaiden kaikenpuolista hyvinvointia. (Ympäristöministeriö 2013.) Ohjelma tavoittelee olemassa olevien rakenteiden, toimintatapojen ja ajatusmallien pienimuotoisen hiomisen lisäksi radikaalimpia uudistuksia. Tällöin innovointi ja innovaatioprosessien lopputulemat, innovaatiot, ovat yksi toiminnallinen työkalu asuinympäristöjen uudistumisprosesseissa. Tämän asuinympäristöjen uudistamista käsittelevän tutkimuksen viitekehyksenä on sosiaalisesti kestävä innovointi -konsepti (Hennala, Hyypiä, Martikainen & Parjanen 2016). Konseptin mukaisessa innovoinnissa ei ole samantekevää, miten innovointiprosessit toteutetaan ja millaisia innovaatioita niillä tavoitellaan.

Sosiaalisesti kestävä innovointi -konseptin (myöhemmin SKI) mukaisissa innovaatioprosesseissa tavoitellaan innovaatioita, mutta niiden on laajassa merkityksessä olemukseltaan ”sopeuduttava” ympäristöönsä sen sijaan, että kansalaisten olisi arjessaan sopeuduttava niihin. Innovaation luonteeseen kuuluu ymmärrys sosiaalisen ja yhteisöllisyyden tuottaman hyvän edellytyksistä, ja näin innovaation käyttöönoton voidaan arvioida lisäävän hyvinvointia (Andersson 2012; Kotiranta, Niemi & Haaki 2011). Lisäksi innovaatioissa on huomioitu sosiaalisen kestävyyden ohella myös taloudellisen ja ekologisen kestävyyden aspektit. Näiden innovaatiolle esitettyjen vaateiden toteutumisen edistämiseksi on tärkeää ennen innovaation käyttöönottoa tehdä innovaation vaikutusten arviointi (Damanpour 1990).

Sosiaalisesti kestävien innovaatioiden aikaansaamiseksi asuinympäristöjen kehittäjien tulisi osallistaa avoimen innovaation (von Hippel 2005; Chesbrough 2003) hengessä laajasti eri sidosryhmiä. Avoimen innovaation lähestymistavan katsotaan sopivan erityisen hyvin asuinympäristöjen kehittämiseen (Mattsson & Sørensen 2015). Avointen innovaatioprosessien katsotaan edistävän julkisen sektorin innovaatioiden laatua vastata sektorin sisältä ja sen toimintaympäristöstä kumpuaviin muutosvaateisiin (Bommert 2010) sekä tukevan Mooren (1995) esittämän julkisen arvon synnyttämistä. Avoimen innovaation yhdessä ilmenemismuodossa, käyttäjälähtöisessä innovaatiossa, innovoinnissa korostuu erityisesti kansalaisten ja asukkaiden rooli (von Hippel 2005; Gassmann 2006). Tässä tutkimuksessa sosiaalisesti kestävien innovaatioprosessien perustaksi määritellään avoin innovaatio ja käyttäjälähtöisyys innovoinnissa. Tutkimuksessa tarkastellaan asukkaiden osallistamista innovointiin kehittäjien näkökulmasta. Sosiaalisesti kestävä innovointi -konseptin viisi muuta elementtiä esitellään luvussa kaksi.

Innovaatiotutkimuksen näkökulmasta asukkailla ja kansalaisilla nähdään olevan potentiaalia tarjota uusia ideoita ja ratkaisuja innovaatioprosesseihin (mm. von Hippel 2005). Erityisesti sosiaalisesti kestävän innovoinnin -konseptissa asukkailla on innovaatiopotentiaalin ohella erityinen rooli Lundin ja Juujärven (2016; myös Wagernaar 2007; Staffans 2004) esiin nostaman paikallisen ja kokemuksellisen tiedon tuottajana.

Sosiaalisesti kestävässä innovoinnissa otetaan huomioon myös demokratian näkökulma. Hallinnon näkökulmasta kehittäjät toteuttavat kuntien vastuulla olevaa tehtävää kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksista osallistaessaan kansalaisia asuinympäristöjen uudistamiseen (Kuntalaki 2015/410). Myös muu lainsäädäntö, kuten vuonna 2000 voimaan astunut maankäyttö- ja rakennuslaki, velvoittaa kuntia kuulemaan asukkaita osana suunnitteluprosesseja. Asukkaiden osallistamisen tärkeys korostuu erityisesti eriytyneillä asuinalueilla, joiden heikon sosiaalisen eheyden ja kulttuurisen moninaisuuden on todettu olevan merkittävänä haasteena alueen uudistumiselle (Lund & Juujärvi 2016).

Pelkkä asukkaiden ja muiden sidosryhmien osallistaminen asuinympäristöjen innovaatioprosesseihin ei takaa sosiaalisesti kestävää innovointia tai innovaatiota. Osallistamisessa ei saa olla kyse ”kuulemisesta” vaan ”kuuntelemisesta” ja eri sidosryhmien tuottaman tiedon tarkoituksenmukaisesta hyödyntämisestä innovaatiotoiminnassa (Hennala 2011). Hennalan (2011) mukaan palvelujen tuottamiseen ja taloudellisiin lähtökohtiin liittyvät asiat ohjaavat innovointia keskeisemmin kuin palvelujen käyttäjien näkökulma. Lisäksi kehittäjävetoisissa innovaatioprosesseissa innovoinnin avoimuus ja yhteistoiminnallisuus eivät tutkimustulosten mukaan näyttäisi rikastuttavan innovoinnin moniäänisyyttä. Staffansin (2004) mukaan vaarana voi olla, että kehittäjät jättävät huomiotta kansalaisten ehdotukset, koska he pitävät kansalaisia ”liian tavallisina” sanomaan viranomaisten mielestä varteenotettavia asioita ja heitä pidetään vain oman reviirinsä suojelijoina, tai kansalaiset nähdään loputtomien toivelistojen esittäjinä (Hennala, Konsti-Laakso & Harmaakorpi 2012).

Asuinympäristöjen uudistamisessa on osin siirrytty kehittäjälähtöisestä kehittämisestä kohti vuorovaikutteisuutta ja asukaslähtöisyyttä. Hallinnollisesta näkökulmasta perinteisten asukkaiden kuulemistilaisuuksien ja asukastilaisuuksien rinnalle ovat tulleet muun muassa foorumi-, toimikunta- ja raatitoiminta sekä sähköinen osallistaminen (Staffans 2004; Bäcklund, Häkli & Schulman 2002). Asukkaille osoitettujen sähköisten kyselyjen ja mobiilisovellutusten käytön yleistymisen on nähty ilmentävän hallinnon siirtymistä edustuksellisuudesta ja asiantuntijasuunnittelusta kommunikatiivisempiin käytäntöihin. Tieto- ja viestintätekniikkaan perustuvien käytäntöjen yleistymisessä on kuitenkin nähty myös riskejä kansalaisten eriarvoistumisesta (Riihelä 2016). On myös esitetty kritiikkiä, että asukkaita osallistavat verkkopalvelut noudattavat perinteisten osallistamistapojen logiikkaa. Näin niiden vaikutus vuorovaikutuksen laadun parantumiseen ja asukkaiden omaehtoisen kehittämisen mahdollistamiseen voi jäädä toivottua heikommaksi (Saad-Sulonen 2013).

Osallistamisella tarkoitetaan hallinnosta kuntalaisiin päin tapahtuvaa toimintaa. Tällöin tarve osallistaa asukkaita, potentiaalisia asukkaita tai ei-asukkaita lähtee kehittäjäviranomaisilta, jotka käytännön toimillaan mahdollistavat käyttäjien osallistumisen (ks. Koskiaho 2002). Tämän tutkimuksen tavoitteena on tunnistaa sosiaalisesti kestävän innovoinnin kokemuksia, käytäntöjä ja haasteita erityisesti asukasosallistamisessa. Tutkimustavoitetta tarkastellaan kahden tutkimuskysymyksen avulla: Miten asuinympäristöjen kehittämisestä vastaavat kokevat asukkaiden osallistamisen oman asuinympäristönsä kehittämiseen? Miten kehittäjät omalla toiminnallaan voivat sitä tukea tai millaiset mahdollisuudet heillä siihen on? Tutkimusaineisto on kerätty vuosina 2013–2014 Asuinalueiden kehittämisohjelmaan 2013–2015 osallistuvista hankkeista.

 

Sosiaalisesti kestävä innovointi

Häikiö (2005) tuo esille Meadowcroftin (1999) näkemyksen kestävän kehityksen suunnittelun tunnuspiirteistä, joita ovat laaja osallistuminen, avoimuus, yhteistyö, kokonaisvaltainen lähestymistapa sekä tulevaisuusorientaatio. Luetelluilla tunnuspiirteillä on yhtymäkohtia artikkelissa käytettävään SKI-konseptiin. Konsepti rakentuu seitsemästä elementistä:

  1. Innovoinnin avoimuus ja vuorovaikutuksellisuus kaupungin/kunnan eri hallinnonalojen välillä sekä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoiden kanssa.
  2. Innovoinnin asukas- ja käyttäjälähtöisyys. Asukkaiden, potentiaalisten asukkaiden ja/tai ei-asukkaiden osallistaminen innovaatioprosesseihin tavoitteena muodostaa, kuunnella ja hyödyntää asukkaiden ääntä asuinympäristöjen kehittämisessä.
  3. Kehittämistyön strategia- ja tarvelähtöisyys. Kaupungin strategiset valinnat ohjaavat kehittämistoiminnan suuntaa sekä sisältöä. Kehitettävien asuinympäristöjen valinta ja ympäristössä tehtävät toimenpiteet perustuvat todennettuihin tarpeisiin – eivätkä esimerkiksi mielikuviin tai ympäristön historian luomiin painolasteihin.
  4. Uudistamistyön läpinäkyvyys ja tiedottaminen kehittämisessä. Asuinalueiden kehittämistä koskevan tiedonmuodostuksen mekanismit sekä tiedon monensuuntaisuus, saavutettavuus ja käytettävyys korostuvat.
  5. Innovoinnin ”tuottavuus”. Kantavina teemoina ovat (i) oppiminen eli tiedon ja osaamisen kumuloituminen kehittäjille (asukkaille); (ii) uutta luotaava ja/tai vanhaa hyödyntävä/soveltava kehittämisote eli kehittämisresurssien tehokas ja uudistuksia luova kohdentaminen; (iii) kehittämistyön tavoitteellisuus, pitkäjänteisyys ja systemaattisuus kohti määriteltyä tavoitetilaa.
  6. Kehittämistyön vaikutusten arviointi. Arvioidaan uudistuksen positiivisia, neutraaleja ja negatiivisia vaikutuksia eri asukasryhmille tai asiaintiloille lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Vaikutukset voivat olla suoria, välillisiä tai systeemisiä.
  7. Uudistusten vaikuttavuuden arviointi eli arvioidaan eri menetelmiä hyödyntäen sitä, saatiinko uudistuksella aikaan sitä, mitä tavoiteltiin.

Johdannossa esiin nostetut avoimen innovaation ja käyttäjälähtöisen innovaation lähestymistavat ovat innovoinnin avoimuuden ja vuorovaikutuksellisuuden sekä innovoinnin asukas- ja käyttäjälähtöisyyden lähtökohtina. Avoimen innovaation lähestymistapa tarkoittaa julkisella sektorilla kansalaisten, julkisen sektorin johtajien ja henkilöstön, poliitikkojen ja poliittisten neuvonantajien sekä ammatillisten verkostojen ja johtamisverkostojen kytkemistä ja hyödyntämistä uudistamistyössä tarkoituksenmukaisella tavalla (Hartley 2008). Asuinympäristöjen uudistamisen kontekstissa korostuvat eri sektoreiden ja hallinnon-/toimialojen yhteistoiminta ja vuorovaikutus innovoinnissa. Käyttäjälähtöisyys tarkoittaa kansalaisten ja kehitettävän alueen asukkaiden osallistamista innovointiin ja heidän tuottamansa tiedon hyödyntämistä asuinalueiden uudistamisessa. Kehittäjien tietopohja perustuu paremminkin faktatietoihin, asukkaiden puolestaan paikalliseen ja kokemukselliseen tietoon (Lund & Juujärvi 2016; Wagernaar 2007).

Käyttäjälähtöisen innovoinnin lähestymistavassa sekä myös SKI -konseptissa käyttäjien osallistamisella on kaksi merkittävää funktiota. Ensimmäinen on edellä mainittu paikallisen ja kokemuksellisuuteen perustuvan tiedon tuottaminen. Toinen funktio on sidoksissa ensimmäiseen, mutta siinä korostetaan asukkaiden ilmeisten ja ei-ilmeisten tarpeiden tunnistamista. Molempien tarpeiden tunnistaminen lisää kehittäjien ymmärrystä kehitettävien alueiden asukkaiden elämäntavasta, käytännöistä, identiteeteistä, kokemuksista ja käyttäytymisestä eri tilanteissa (Christiansson ym. 2008). Tämä ymmärrys lisää innovaatioiden asukaslähtöisyyttä ja myös innovaation olemusta ympäristöönsä ”sopivana”.

Asukkaiden ja myös muiden sidosryhmien tarpeiden tunnistaminen, niiden ohjaava vaikutus sekä kumuloituminen kehittäjien osaamiseksi ovat esillä sosiaalisesti kestävän innovoinnin kolmannessa ja viidennessä elementissä. Kolmannessa elementissä korostetaan myös asuinalueiden uudistamistyön strategialähtöisyyttä, mikä viidennessä elementissä nostetaan esille kehittämisresurssien tehokkaana ja uudistuksia luovana kohdentamisena sekä kehittämistyön tavoitteellisuutena, pitkäjänteisyytenä ja systemaattisuutena kohti määriteltyä tavoitetilaa. Tämä edellyttää panostamista johtamiseen, strategisen osaamisen hallintaan ja kehittämiseen. Kuntien monitahoinen toimintakenttä tarvitsee kokonaisvaltaista strategista johtamista, jossa osaamisen johtaminen huomioidaan. Uudenlaiset yhteistyökuviot ja ongelmien ympärille rakentuvat verkostot tukevat kuntien toimintaa muuttuvassa ympäristössä (Hyrkäs 2009).

Neljännessä elementissä korostuu oppiminen, tiedon jakaminen ja vuorovaikutuksellisuus. Pellisen (2015) mukaan konkreettisuus, avoimuus, kaksisuuntaisuus, jatkuvuus sekä toisten mielipiteitä kunnioittava viestintäilmapiiri ovat tärkeitä viestinnän onnistumisessa. Lisäksi osallistamista tukevat kohderyhmälle sopivat viestinnän menetelmät, ja joiden ominaisuudet edistävät yhteistyötä ja -ymmärryksen muodostumista osapuolten välillä. Asukkaiden osallistamista tukee avoin ja riittävä viestintä, jossa myös mahdollistetaan enemmistön näkemyksistä poikkeavia mielipiteiden ilmaisua. On tärkeää, että nykyaikainen kunta toimii myös sosiaalisessa mediassa ja tuottaa käytössä oleville kanaville ajankohtaista materiaalia (Selkämaa 2016).

SKI-konseptin elementeissä kuusi ja seitsemän tuodaan esille innovaatioprosesseissa syntyvien innovaatioiden lyhyen ja pitkän aikavalin vaikuttavuuden ja vaikutusten arviointi. Innovaatioilla on pyritty perustelemaan ja oikeuttamaan erilaisia ilmiöitä, tavoitteita ja kehityskaaria (Røtnes & Staalesen 2009). Julkisessa keskustelussa innovaatio-käsitteeseen on myös perinteisesti sisällytetty myönteinen mielikuva (Jalonen & Juntunen 2010; Newman 2000) vaikka niihin liittyy myös pulmia. Usein on oltu kiinnostuneita tuomaan esille innovaation tarkoituksellisia ja myönteisiä kuin tarkoituksettomia ja epätoivottuja seurauksia (Sveiby ym. 2009).

Mulganin ja Alburyn (2003) innovaatiomääritelmän mukaan innovaatio on uusi idea joka toimii, ja onnistunut innovaatio on uusien prosessien, tuotteiden, palveluiden ja toimituksen luominen ja implementaatio, joka tuottaa merkittäviä parannuksia tuloksiin, tehokkuuteen, vaikutuksiin tai laatuun. Innovaation hyödyllisyyskriteeri on kuitenkin monisäikeinen. Newman (2000) on todennut, että olisi aina syytä kysyä, kenen etuja innovaatio palvelee. Julkisen sektorin kontekstissa innovaatiouudistukset voidaan joissain väestönosissa ja toimijaryhmissä hyväksyä, toisissa taas ei. Innovaatioiden hyödyllisyydestä saattaa siis vallita merkittäviä etu-, arvo- ja ideologiapohjaisia erimielisyyksiä (Newman 2000, 50; Valovirta & Hyvönen 2009). Tämä on osaltaan seurausta siitä, että saman innovaation vaikutukset eri käyttäjäryhmille ja eri aikaperspektiivissä voivat vaihdella (Goss 1979). Kun asuinympäristöjä uudistetaan innovaatioiden avulla, tulee uudistusten vaikutusten rinnalla arvioida myös innovaation vaikuttavuutta. Vaikuttavuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, miten hyvin innovaatio kykenee täyttämään siihen kohdistetut odotukset (Klassen, Russell & Chrisman 1998) niin, että asuinympäristössä kehitetään oikeita asioita.

Von Bruun (2005) tuo yhtenä kehityssuuntana esille, että kuntalaiset jakautuvat tai polarisoituvat osallistujina. Hänen mukaansa on syntymässä tai on jo syntynyt pieni aktiivisten joukko, joka vaikuttaa erityisesti luottamushenkilöjärjestelmän kautta. Toiseksi von Bruun (2005) mainitsee ”oman tontin pihalta maailmaan katsovat”, jotka aktivoituvat vasta, kun jokin uhkaa heidän elinympäristöään tai elämänlaatuaan. Kolmantena tulevat kapeaa kuntalaisryhmää edustaviin liikkeisiin kuuluvat henkilöt tai erilaisiin yhden asian liikkeisiin kuuluvat osallistujat. Neljännen ryhmän muodostavat erilaisiin eettisiin aatteisiin perustuviin aktiiviverkostoihin kuuluvat henkilöt. Viimeisenä von Bruun (2005) mainitsee passiiviset tai syrjäytyneet kuntalaiset. Riippuen tavoiteltavan innovaation sisällöstä sekä sen vaikutus- ja vaikuttavuustavoitteista osa ryhmistä on todennäköisesti muita helpommin tavoitettavissa ja motivoitavissa osallistujiksi innovaatioprosesseihin, mutta pulmallisimmaksi muodostuvat passiiviset ja syrjäytyneet kuntalaiset. Ryhmät eivät myöskään ole sisäisesti homogeenisia. Esimerkiksi passiivisuus osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan voi perustua vapaaehtoisuuteen tai sen taustalla voi olla yhtä hyvin tiedollisia, taidollisia tai sosiaalisia tekijöitä. (Hennala 2011.)

Riihelän (2016) mukaan tieto- ja viestintätekniikan laajempi hyödyntäminen voisi kiinnostaa sellaisia asukkaita, joilla ei muuten ole motivaatiota tai mahdollisuutta osallistua oman asuinalueensa kehittämiseen ja suunnitteluun. Ne asukkaat, joilla taas omassa elämässään ei ole taitoja tai mahdollisuutta käyttää tieto- ja viestintätekniikkaa näyttävät lähes väistämättä jäävän näiden uusien osallistumismuotojen ulkopuolelle. Perinteiset osallistamistavat, kuten asukastilaisuudet, eivät tunnu kiinnostavan niitä asukkaita, jotka muutenkin suhtautuvat välinpitämättömästi osallistumiseen, mutta eivät myöskään heitä, jotka kokevat vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi.

Toisaalta innovaation vaikuttavuuden, sen juurtumisen ja demokratian kannalta ei ole samantekevää, keitä viranomaistaho organisoi osallistujiksi innovaatioprosesseihin, keiden esittämät ideat tulevat kuunnelluiksi ja ketkä ovat osallisina ”asukkaan tai käyttäjän näkökulman” muodostamisessa (vrt. Hasu & Miettinen 2006). Edellä esitettyä von Bruunin (2005) ryhmittelyä seuraten vaarana on, että äänekkäimmät ja aktiivisimmat saavat äänensä kuuluviin; tyytyminen niihin osallistujiin, jotka ovat tutkimustaloudellisesti helposti saatavilla tai käsiteltävissä; tai joiden äänen painoarvoa pidetään jostakin syystä arvokkaampana kuin toisten ryhmien. (Hennala 2011.)

Aineisto

Aineisto pohjautuu Sosiaalisesti kestävällä innovoinnilla asuinalueiden uudistamiseen -hankkeessa toteutettuihin teemahaastatteluihin. Teemahaastattelut valittiin aineistonkeruumenetelmäksi, koska sosiaalisesti kestävä innovointi on käsitteenä uusi ja haluttiin antaa tilaa haastateltavien omille tulkinnoille. Teemahaastattelu ei etene tarkkojen, yksityiskohtaisten, valmiiksi muotoiltujen kysymysten kautta vaan kohdentuu väljemmin ennalta suunniteltuihin teemoihin. Teemat ovat kaikille haastateltaville samoja, vaikka niissä liikutaan joustavasti ilman tiukkaa etenemisreittiä. (Hirsjärvi & Hurme 2001; Eskola & Suoranta 2000.) Tässä tutkimuksessa haastattelujen pääteemoja olivat: asuinympäristöjen kehittäminen yleisesti eri kunnissa/kaupungeissa, asukkaiden rooli kehittämisessä, nykyiset kehittämishankkeet, viestintä sekä asuinympäristöjen kehittämisen tulevaisuus. Joissakin tapauksissa haastattelut toteutettiin ryhmähaastatteluina, koska tämä saattoi ajankäytön suhteen sopia haastateltaville paremmin. Ryhmähaastatteluissa kysymyksiä ei kysytty kaikilta, vaan niistä keskusteltiin yhdessä.

Yhteensä haastateltavia oli 23 useammasta eteläsuomalaisesta suuresta tai melko suuresta kaupungista. Haastateltavien nimikkeitä olivat esimerkiksi asukasyhteyshenkilö, asukastuvan vetäjä, projektikoordinaattori, asuntojohtaja, kaupunkisuunnittelupäällikkö, arkkitehti ja kehitysjohtaja. Aineiston analysoinnissa haastateltavat on jaettu kolmeen ryhmään. Virkamiehillä (VK) tarkoitetaan valtionhallinnossa tai kunnassa asuinalueiden kehittämisen suunnittelusta vastaavia. Asukaskoordinaattorit (AK) tekevät työtä asukasrajapinnassa. Tutkijakehittäjät (TK) ovat toteuttaneet sekä asuinalueiden kehittämis- että tutkimushankkeita. Heidän haastattelunsa toteutettiin ryhmähaastatteluina eikä aineistossa ole erikseen identifioitu lainauksia yksittäiseen tutkijaan.

Haastattelut tallennettiin ja litteroitiin tai kirjattiin ylös itse haastattelussa. Aineisto on analysoitu ATLAS.ti-aineistonkäsittelyohjelmalla. Analysoinnin ensimmäisessä vaiheessa aineisto teemoitettiin SKI:n elementtien mukaan. Toisessa vaiheessa tarkasteltiin, miten kukin elementti toteutuu asuinalueiden kehittämisessä ja mitkä tekijät tukevat tai estävät sosiaalisesti kestävää innovointia.

Aineiston analysointi

Aineiston mukaan asuinympäristöjen kehittämisessä on siirrytty sosiaalisempiin teemoihin. Eräs pitkään kunnan asuinympäristöjen kehittämisessä mukana ollut haastateltava totesi, että asuntokannan korjaamisesta on siirretty ”ihmistenki puolelle” (VK 1). Kehittämisen murros tuli erityisen selkeästi esille niiden haastateltavien kohdalla, joilla oli jo pitkä kokemus asuinalueiden kehittämisestä. Lisäksi kuvaavaa on nykyään tarve päästä kontaktiin asukkaiden kanssa, mikä painottui kaikissa haastatteluissa. Sitaatit kuten ”Sitä enempi yritetään päästä suoraan ihmisten puheille ja kuulla sieltä” (VK 1) tai ”kuka on sen alueen parempi asiantuntija ku ne jotka siellä asuu” (AK 1) kuvastavat halua ja tarvetta toteuttaa kehittämistyössä sosiaalisesti kestävän innovoinnin asukas- ja käyttäjälähtöisyyttä.

Asukkaiden osallistamista kehittämistyöhön edesauttaa nykyisin monen asukkaan halu kehittää omaa asuinympäristöään, heidän valveutuneisuutensa ja halunsa tulla kuulluiksi ja esittää omia mielipiteitään. Esimerkiksi kunnan asukaskoordinaattorina toimiva arvelee, että ”olisko ihmiset nytten vielä valmiimpii vaatimaankin sitä mahdollisuuttaan osallistua … mä luulisin ehkä tällätteen että ihmiset osaakin olla jo valppaana kertomassa sen, mitä me tahdotaan” (AK 2). Asukkaat eivät myöskään välttämättä odota kaupungin tekevän kaikkea valmiiksi, vaan heidän asennoitumisessaan asuinympäristöjen kehittämiseen on tapahtunut jonkinlainen asennemuutos. Haastateltava oli ilahtunut, ”että nyt asukkaat on tajunnu sen et ei, ei kaupungil oo määrättömästi rahaa. Ni ollaan valmiit tekemään talkoita ja ne asukkaat ehdottaa talkoita” (AK 3).

Virkamiestasolla ja suoraan asukkaiden kanssa työskentelevät kokivat, että asukkaiden mukaan ”se oma kotilähiö on maailman paras paikka asua” (VK 2). Esimerkiksi alueelle on saattanut muodostua oma henki, mikä näkyy siinä, että alueesta pidetään huolta: ”ne piha-alueetkaan ei ne oo kenenkään maata tavallaan et täällä, kuitenkin sit välitetään siit ympäristöstä” (AK 4). Aineiston perusteella voidaan tosin sanoa, että asukkaat suhtautuvat oman asuinympäristönsä ongelmiin eri tavoilla. Moni asukas saattaa ajatella että ”kaikki on ihan hyvin” (AK 4) eivätkä he siten ymmärrä kehittämistoimenpiteiden tarpeellisuutta. Kehittämisprojekteihin saatetaankin suhtautua epäröivästi ”et ne kokee tämmösen, projektin myös vähän leimaavana. Et okei, taas meidän alue on tässä näin vaikkei tääl oo mitään hätää” (asukaskoordinaattori 5). Usein osallistumishalukkuuden taustalta saattaa löytyä yhteinen uhka. Asiat alkavat kiinnostaa siinä vaiheessa, kun ”mun nurkalle on tulossa jotain joka haiskahtaa jotenki epäilyttävälle” (VK 1). Kiinnostus oman ympäristön asioihin saa myös asukkaat etsimään keinoja ja tietoa: ”…ne heräs puolustamaan omien, sitä omaa lähiympäristöä.” (AK 3).

Asukkaiden osallistamisessa on selkeästi myös ryhmiä (vrt. von Bruun 2005), joiden saaminen mukaan asukastupien toimintaan tai kehittämistyöhön on haasteellista. Tällaisia ovat haastateltavien mukaan miehet, pienten lasten vanhemmat ja 15–25-vuotiaat nuoret. Kehittäjät pitävät haasteellisena näiden ryhmien tavoittamisen ja ryhmiä kiinnostavan toiminnan suunnittelun. Lundin ja Juujärven (2016) tutkimuksessa asukastyöpajoista keskeiseksi haasteeksi nostettiin myös osallistujien rekrytointi. Erilaiset osallistumisvälineet ja menetelmät eivät välttämättä takaa asukkaiden osallistumista. Ne, jotka ovat ”asukasaktiiveja, ne osallistuu ihan mihin tahansa melkein” (AK 5), mutta vaikkapa erilaiset taidelähtöiset tai toiminnalliset menetelmät saattavat houkutella paikalle uusia ryhmiä. Yleisesti osallistamisen tavoitteena pidettiin uusien ja erilaisten ihmisten saamista mukaan toimintaan, jotta saataisiin uudenlaisia näkökantoja ja toiminta pysyisi avoimena ja vuorovaikutteisena. Lisäksi kehittäjät näkivät asukkaiden osallistamisen eräänlaisena oppimisprosessina, jossa opitaan tulevaisuudessa myös itse organisoituen vaikuttamaan omaan ympäristöönsä (vrt. Horelli 2013)

Asuinalueiden kehittämisestä valtakunnallisella ja kunnallisella tasolla vastaavat muistuttivat, että asukkaiden mukaan saaminen ei yksistään riitä, vaan heiltä saatavaa tietoa tulisi pystyä hyödyntämään. Kehittämisessä oleellista on ”mitä sillä syntyy, niin ne vaikutukset on yleensä tässä asuinalueiden tai lähiöiden kehittämisessä aina kauaskantoisempia” (VK 2). Haastattelujen perusteella kehittämisen fokus on enemmänkin tässä päivässä, eikä sen vaikuttavuutta tai vaikutuksia pohdita kovinkaan tarkasti, vaikka ne koetaan tärkeiksi. Koettiin myös hankalaksi löytää oikeita menetelmiä. Voidaankin todeta, että asuinalueiden kehittämisen ja asukkaiden osallistamisen lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutusten tarkastelu jää vähäiseksi eikä SKI:n vaikutusten arvioinnin elementti toteudu tarkoituksenmukaisesti.

Sosiaalisesti kestävä innovointi edellyttää uudenlaista osaamista myös asukaskoordinaattoreilta ja heidän organisaatioiltaan. Asukkaiden kanssa työskentelevät määrittelivät itsensä kaupungin työntekijöiksi, mutta näkivät samanaikaisesti toimivansa asukkaiden ja kaupungin välillä eräänlaisena siltana: ”oon kaupungin virkamies ja pitää olla lojaali työnantajaa kohtaa. Mut sit kuitenki päätehtävä on olla apuna asukkaille ja ajaa heidän asiaa.” (AK 3). Työtä ei tehdä neljän seinän sisällä, vaan tärkeäksi nousi läsnäolo, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa et me oikeesti mennään paikan päälle. Siis me ollaan aidosti oikeesti operoitu siellä” (TK). Kuten eräs haastateltava totesi ”ihan jalkaudutaan tonne kadulle ihmisiä nykimään hihasta, … vuokrataan nallepuvut tai jotkut että tavallaan tasavertaistetaan” (AK 4).

Aineiston mukaan uskallus lähestyä erilaisia ihmisiä ja ”opetella olee erilaisten ihmisten kanssa” (TK) koettiin tärkeäksi. Oleellista on myös kyky ymmärtää alueen asukkaita. Mitä enemmän ymmärtää asukkaita ja heidän elämäntilannettaan ”niin sitä helpompi on päästä yhteisymmärrykseen asukkaiden kanssa ja rakentaa sitä yhteistyötä” (TK). Asukkailla saattaa olla myös epäluuloja kaupungin kehittäjiä kohtaan. Asukkaat saattavat esimerkiksi pohtia ”että onkohan kaupunki nyt ihan oikeasti tekemässä tätä meidän kanssa ja auttaakohan ne oikeesti meitä” (AK 2). Asukkaiden saattaa olla vaikea ymmärtää omaa rooliaan aktiivisena kehittäjäosapuolena ja he odottavat kaupungin edustajilta valmiita vastauksia. Kehittäjälle tämä on haaste. Eräs haastateltavista kertoi: ”iteki oon kehittäny meillä palveluita asukkaiden kanssa ja asiakkaiden kanssa, ni on ollu vähä haasteena sekin että, siellä puolella on sellanen et ’kertokaa nyt sitten mitä teillä on ne suunnitelmat, että kertokaa nyt ne” (AK 2).

Asukkaiden osallistamisessa painottuu ”turvallisen ilmapiirin luominen”. Luottamusta ei synny, jos asuinympäristöjen kehittämisareenoista tulee politikoinnin areenoita. Organisaatiotasolla tulisi myös painottaa entistä enemmän oppimisen merkitystä. Asukkaiden tasolla pullonkauloja syntyy, jos esimerkiksi kehittäjät vaihtuvat usein eikä luottamuksellista suhdetta asukkaiden ja kaupungin välille synny. Toisaalta asukkailta puuttuu päätösvalta ja heitä koskevat päätökset tehdään edelleen etäällä asukkaista, mikä saattaa johtaa epäluuloihin. Sen vuoksi asukaslähtöisen toiminnan tueksi tarvitaan fasilitointia: ”se tarvitaan kyl et täl hetkellä näyttää siltä et just sen takia että meil on ollu näit et on nähty säännöllisin väliajoin, meil on työpajoi et opetellaan sitä yhdes tekemistä, aletaan tuntee toisia” (TK). Fasilitointi vaatii ”semmosii taitoja että osaa vetää tätä porukkaa yhteen jotta he kokee sitä turvallisuutta että he voi tuoda niitä omia resursseja.” (TK).

Haastateltavat nostivat esille monia sosiaalisesti kestävää innovointia mahdollistavia ja toisaalta estäviä tekijöitä. Organisaation tasolla pullonkauloiksi määriteltiin liiallinen byrokratia ja jämähtäminen totuttuihin tekemisen malleihin: ”ettei näin ole tehty ennenkään, niin, ei tehä nytkään” (AK 5). Kuntaorganisaatioiden siiloutuneisuus hidastaa ja yksipuolistaa asioiden käsittelyä: ”se käsitellään vaan sit yhdest näkökulmasta vaik siihen liittyy monta muuta” (TK). Tämä saattaa asukkaista olla turhauttavaa.

Asuinympäristöjen kehittäminen koettiin poikkihallinnolliseksi toiminnaksi, mutta varsinkin kiristyneessä taloustilanteessa saattaa ajoittain tuntua, ettei se oikein kuulu millekään toimialalle. Toimialojen koettiin toimivan ”vain omassa keskuudessaan eikä toisest paljo tiedetä eikä välitetä” (VK 1). Asioita tarkastellaan usein myös hyvin lyhytjänteisesti ja pitkän tähtäimen tavoitteen asettelu jää uupumaan. Tämä vaarantaa asukkaiden aidon osallistumisen kehittämistoimintaan, kun toiminta saattaa jäädä kesken tai sen tulokset unohtuvat. Asukkaiden osallistaminen on monessa kaupungissa vielä harjoitteluasteella. Onnistuneen osallistamisen taustalla on sitä tukeva organisaatiokulttuuri ja osallistamista tukeva ”toimiva perusmalli” (AK 3). Osallistavaan toimintaan siirtyminen on myös monelle virkamiehelle ja asiantuntijalle ”iso oppimisen paikka … että oikeesti päästetäänki se toisinpäin et nyt he (asukkaat) sanoo, ihan kaikessa” (AK 2).

Haastateltavien mukaan osallistavaa toimintaa mahdollistaa sitä tukeva kaupungin strategia. Useissa haastatteluissa mainittiin, että asuinympäristöjen kehittämisen tavoitteet ”tulee sieltä kaupungin strategiasta, et tätä kautta täl on laajempaaki merkitystä et tää ei ole vaan joku irrallinen ohjelma vaan tapa toteuttaa kaupungin strategiaa” (VK 1). Strategian ei kuitenkaan tule olla liian ympäripyöreä, vaan antaa toteuttamiskeinoja asukkaiden osallistamiseen. Toiminnalla on myös oltava johdon tuki. Eräs haastateltava painottaa, että ”ei voi olettaa tietenkään et kaikki lähtee sielt alhaalta ylöspäin jollei sitä sieltä ylhäältä päin myös tueta” (TK). Taulukossa 1 vedetään yhteen sosiaalisesti kestävän innovoinnin elementtien toteutuminen asuinalueiden kehittämisessä.

Taulukko 1. Sosiaalisesti kestävän innovoinnin elementtien peilaaminen kehittäjien näkemyksiin.

Elementti Lainauksia haastatteluista Tulkinta
Innovoinnin avoimuus ja vuorovaikutuk-sellisuus ”Lähtökohtasesti pyrittiin tekemään semmosta työtä joka yhdistää toimijoita jotka ei aikasemmin ollu tehny työtä yhdessä.” (tutkijakehittäjät)

”Sinänsä mun mielest ei sitä sais rajatakaan sitä, osallistumista vaan siihen että sä asut nyt sillä alueella tai toimit yrittäjänä tai jotain vaan, sen pitää olla siis silleen avointa. Mikäli joku täälä haluaa keskustasta alkaa sitä kehittään tai vastustaan, periaatteessa pitää sallia.” (asukaskoordinaattori 2)

Asuinalueiden kehittämisessä pyritään toiminnan avoimuuteen ja vuorovaikutukseen eri sektoreiden ja toimialojen välillä.

Avoimuutta ja erityisesti poikkihallinnollista kehittämistä vaikeuttavat kuntaorganisaatioiden byrokratia ja siiloutuneisuus.

Asukas- ja käyttäjälähtöisyys ”Ja sit yrittää yhdessä asukkaiden kans löytää se parhaimman, paras ratkasu ja muitten virkamiesten kanssa ni, tavallaan se empatiakyky sitte että saa asukkaat pysymään mukana siinä kehittämistyössä ettei he tiputa hanskoja maahan ja lähe kotiin ja sano et pitäkää tunkkinne.” (asukaskoordinaattori 3) Asukas- ja käyttäjälähtöisyys tunnistetaan keskeiseksi sosiaalisen innovoinnin elementiksi. Se on lähtökohtana monessa kehittämistoiminnassa. Haasteena asukaslähtöisyydessä on osata hyödyntää asukkaiden asiantuntijuutta ja tietoa niin, että sillä on vaikutusta kehittämisessä myös pitkällä aikavälillä

Asukaslähtöisyys edellyttää kehittäjätaholta asukkaiden asiantuntijuuden tasavertaista tunnustamista ja asukkailta oman kehittäjäroolin ymmärtämistä.

Kehittämistyön tarve- ja strategia-lähtöisyys “Ja sit siin on kaupunkistrategiassakin on se, et matalan kynnyksen apua ja ihmiset itteki, et saadaan sitä voimaantumista, tapahtuu ilman et se kaikki tulee mättämällä palveluihin rahaa vaan pitää hakea uudenlaisii keinoja toimia ja, saada asukkaat voimaan paremmin ja ottamaan vastuuta” (asukaskoordinaattori 2)

 

Sosiaalisesti kestävä innovointi perustuu kaupungin strategiaan, joka nähdään toimintaa ohjaavana instrumenttina.

Eräänlainen kehittämisen paradoksi on, että samat alueet ovat yleensä kehittämisen kohteina.

Tarvelähtöisyydessä asukkaiden ja virkamiesten käsitykset kehittämistoimintojen tarpeellisuudesta eivät aina välttämättä kohtaa.

Uudistamistyön läpinäkyvyys ” …mahollisimman avoin ja, läpinäkyvä se prosessi ja, sit.. tiedottaminen nyt tietysti ja kyllä ne on ihan käytännön toimenpiteitä sit tällaset asukastilaisuudet ja niissä, niissä sit, työryhmät ja muut tällaset mitä voi tulla. Ja sit semmonen mikä on myös aika tärkeetä että ne jotka on siitä vastuussa niin sitoutuis myös siihen sitte että ne on, läsnä tällasissa, tilaisuuksissa että kyllä ne ihmiset aika nopeesti sen sit huomaa että jos se on vähän sellasta päälle liimattua.” (asukaskoordinaattori 3) Kehittämisen läpinäkyvyyttä tuetaan monen suuntaisella viestinnällä, jossa painottuu tiedon helppo saatavuus.

Eri toimijoiden välillä läpinäkyvyyttä rakennetaan yhteisillä tiedottamiskanavilla ja keskustelutilaisuuksilla.

Innovoinnin ”tuottavuus” ”Niin no tietysti, toivottavaa on et alueen asukkaat hyötyy siitä sekä nykyiset että tulevat asukkaat, ilman muuta. Sitte se että organisaatio oppii uutta ja osaa taas paremmin auttaa niitä asukkaita, että sinnehän se ilman muuta. Tehtäs järkevää hyödyllistä, tuloksia voi hyödyntää jossain jatkossakin. Mut toi on iso ongelma joka kyllä hyvin joka puolel tiedostetaan että, (–)tutkimustuloksia niitten hyödyntämisestä.” (virkamies 1) Parhaimmillaan kehittämistyö nähtiin jatkumona, jossa tieto kumuloituu ja on kaikkien saavutettavissa, jolloin pyörää ei tarvitse joka kerta keksiä uudelleen.

Oppimista ja tiedon kumuloitumista hankaloittavat kehittämistyön projektimaisuus ja projektien henkilöytyminen.

 

Kehittämistyön vaikutusten arviointi ”… mut kaikilla tasoilla pitäis olla se pyrkimys siihen pitkäjänteisyyteen, siihen vaikutusten, pitkän aikavälin vaikutusten tunnistamiseen” (virkamies 2) Asuinalueiden kehittämisestä puuttuu systemaattinen ja pitkäjänteinen vaikutusten arviointi. Esimerkiksi siitä, mitä asuinalueen kehittämisen sosiaaliset vaikutukset ovat, voisi laajemmin käydä keskustelua.

 

Uudistusten vaikuttavuuden arviointi ”Luulen et se on myös sit niin päin et ku semmonen avoimuus ja luottamus tulee niin, ihmiset myös sitte ehkä helpommin lähestyy koska ne kokee sen et se on, sil on vaikuttavuutta ja sit.. heitä, joku kuunteleeki.” (asukaskoordinaattori 5) Vaikeutena koettiin oikeanlaisten mittareiden valinta. Pohdintaa käytiin määrällisten ja laadullisten mittareiden soveltuvuudesta asuinalueiden kehittämisessä.

Vaikuttavuutta tukevat konkreettiset tulokset.

Johtopäätökset

Asuinalueiden kehittämisessä on selkeä pyrkimys sosiaalisesti kestävään innovointiin. Toimintaa kuvaa halu asukaslähtöisyyteen ja poikkihallinnollisuuteen. Käytäntö kohtaa kuitenkin haasteita. Haastatteluissa pohdittiin muun muussa, mitä aito asukaslähtöisyys loppujen lopuksi on ja millaisilla menetelmillä voidaan osallistaa mahdollisimman heterogeeninen ja edustuksellinen ryhmä asukkaita. Poikkihallinnollisuus törmää edelleenkin siiloutuneisuuteen ja asioiden tarkasteluun lyhytjänteisesti ja vain yhdestä näkökulmasta. Heikoimmin SKI-konseptin elementeistä innovoinnissa ovat läsnä vaikutusten ja vaikuttavuuden teemat, vaikka asukkaiden osallistamista juuri tukisi konkreettinen tekeminen, jonka vaikutukset olisivat tunnistettavissa.

Tutkimuksen tuloksissa korostuu sosiaalisen läheisyyden rakentamisen tärkeys asukkaiden ja kaupungin virkamiesten välille. Kehittämistoimintaa tehdään omilla kasvoilla, menemällä ihmisten pariin ja toimimalla siltana asukkaiden ja kaupungin välillä. Asuinympäristöjen kehittämistoiminta saattaa tällöin personoitua kehittäjään henkilönä – ja myös aineistossa mainittiin esimerkkejä, joissa kehittämistyö oli suuri osa kehittäjän persoonaa, ja persoona kehittämistyötä. Tällöin kehittäjän voi nähdä tekevän työtään kokonaisvaltaisena inhimillisenä olentona, jolloin tärkeä osa ammattiosaamista tehtävän hallitsemisen rinnalla on myös sosio-emotionaalinen osaaminen. Kehittämistyössä tarvittavaksi osaamiseksi voidaan näin laskea esimerkiksi samaistumisen, kuuntelemisen ja empatian kyvyt – tai kuten eräs haastateltu edellä nimesi: ”asukasempatia” (AK 3). Avoimuuden ja luottamuksen rooli kehittäjän ja asukkaiden välillä on olennainen ja merkittävä sosiaalisesti kestävää innovointia tukeva tekijä.

Kehittäjien mukaan asukkaat ovat valveutuneita ja haluavat tulla kuulluksi. Asukkaiden osallistumiseen ja osallistamiseen liittyy myös monia pulmallisiksi koettuja asioita, kuten miten erottaa yksilön ääni enemmistön äänestä tai miten hallita moniäänisyyttä (ks. Hennala & Melkas 2016). Lopulta kehittäjä käyttää aina myös valtaa sekä kantaa vastuuta asuinympäristöjen kehittämistyössä. Prosessissa on monia vaiheita, joissa kehittämistyön tekijä voi asemallaan vaikuttaa siihen, mitä asuinympäristössä todella tapahtuu. Kehittäjän vastuulle jää kyky ja taito kuulla sekä tehdä valintoja kootusta aineistosta. Tuleeko asukkaan ääni kuulluksi? Mikä moniäänisistä mielipiteistä edustaa parasta mahdollista ratkaisua? Kuinka asukkaan mielipide muodostuu? Onko enemmistö aina oikeassa vai vain ilmaiseeko se vain mieltään äänekkäimmin? Aidosti asukasta kuulevassa kehittämistyössä tärkeään rooliin astuu myös kehittäjän epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietokyky. Ennalta ei voi täysin määritellä kehittämistyön keskeisiä sisältöjä tai tuloksia, mikäli työtä tehdään asukasta osallistaen ja kuunnellen.

Asukkaiden osallistumisen tueksi kehittäjät kaipaavat myös erilaisia areenoita ja menetelmiä. Haastateltujen kuvaamaan menetelmäosaamisen kehittämistarpeeseen ehdotamme tutkimuksen pohjalta vaihtoehdoiksi kehittämistyöntekijöiden ainutlaatuisen menetelmäosaamisen kehittämistä kunkin omien intressien pohjalta, moniammatillisen kehittämistyönkuvan luomista tai ulkopuoliseen menetelmäosaajaan turvautumista. Kuten missä tahansa työssä, kehittämistyössäkin on mahdollista toimia paitsi työn tekijänä, myös oman osaamisensa pätevimpänä kehittäjänä. Omasta työroolista, osaamisesta sekä omista vahvuuksista ja voimavaroista tietoiseksi tuleminen voi auttaa luomaan omat, juuri itselle toimivat asukkaiden kohtaamisen menetelmät. Tämä kuitenkin vaatii työn organisointiin sisältyviä rakenteellisia mahdollisuuksia työntekijöiden jatkuvan asiantuntijuuden kehittämiseksi.

Toimivaksi malliksi uusien kehittämisareenoiden ja -menetelmien luomiseen havaittiin aineiston perusteella myös jonkin muun alan ammattilaiseen rekrytoiminen kehittäjän toimeen: muilta ammattialoilta voi totuttuun toimintaan tulla uudenlaisia ja ennen kokeilemattomia toimintatapoja, tuoreita näkökulmia tai rohkeaa kysymistä vakiintuneista – toisinaan jopa piintyneistä – tekemisen tavoista. Moniammatillinen kehittämistyö edistää sosiaalisesti kestävää innovointia muun muassa tekemällä näkyväksi eri kysymistapojen vaikutuksen asukkaiden vastauksiin ja osallistumishalukkuuteen tai tuomalla mukaan työhön useanlaisia tapoja kohdata asukkaita

Ulkopuoliseen menetelmäosaajaan turvautuminen on useimmiten hyvä tehdä tavoitteen ja sisällön ehdoilla: mitä on tarkoitus saada aikaan? Mitä halutaan saavuttaa ja miksi? Millainen menetelmä voisi auttaa tavoitteen saavuttamisessa? Voisiko menetelmän toteuttaa esimerkiksi toiminnallisten tai taidelähtöisten menetelmien asiantuntija? Taidelähtöisiä menetelmiä on sovellettu mm. useissa Asuinalueiden kehittämisohjelman hankkeissa, ja ne resonoivat asuinaluekehittämisen laajoihin teemoihin, kuten osallisuuden vahvistamiseen, uudenlaisen, sosiaalisesti kestävän innovoinnin kannalta relevantin tiedon esiin nousemiseen sekä vuorovaikutuksen moninaisuuden mahdollistamiseen.

Taidelähtöisten menetelmien avulla voidaan esimerkiksi käsitellä tietoisuutta paikasta ihmisiä yhdistävänä tekijänä, aktivoida yhteisöjä vaikuttamiseen ja vahvempaan osallisuuden kokemukseen (Lavaste, Rautavuoma & Sirén 2015) ja kehittää sosiaalisia innovaatioita (Moulaert ym. 2005). Lisäksi voidaan luoda yhteisöllisyyttä tai käsitellä asukkaan ja asuinalueen välistä suhdetta sekä tehdä näkyväksi asukkaiden kokemia sosiaalisia ongelmia (Rannila & Rannila 2013); uudistaa urbaaneja ympäristöjä sosiaalisesti inklusiivisiksi taiteiden ja luovuuden avulla (Nakagawa 2010); sekä tuoda esiin hiljaista tietoa, uudenlaista ymmärrystä omasta elinympäristöstä sekä niiden ihmisten ääntä, joka usein jää kuulumattomiin (Layard ym. 2015; Estrella & Forinash 2007). Noë (2015) määrittelee taiteen olevan oiva muoto ihmiselämän organisoitumisen tarkasteluun ja tulee näin rakentaneeksi kantavan sillan taidelähtöisten menetelmien ja asuinympäristöjen kehittämisen välille – mitäpä muutakaan asuinalueet ovat kuin ihmiselämän organisoimista? Taiteen avulla näitä organisoituja muotoja voidaan myös uudelleenorganisoida (emt., 29). Sosiaalisesti kestävää innovointia edustavissa prosesseissa taidelähtöisyyden ydinfunktiona on nähtävä asukkaiden kokemuksen esiintuominen ja asukkaan tuominen kehittämisen keskiöön. Taiteen – erityisesti draaman ja teatterin soveltamisen – onkin todettu toimivan ”vuorovaikutteisen suunnittelun tiedonrakennusprosesseissa”. Se esimerkiksi avaa suunnitteluun uudenlaista rajattomuutta, auttaa konsensuskeskeisen keskustelukulttuurin sijaan eriävien mielipiteiden rinnakkain ilmenemistä ”agonistisen pluralismin” hengessä, sekä edesauttaa neuvotteluja sosiaalisesta tilasta ja yhteiselosta. (Bond 2011; Loivaranta & Rannila 2012.)

Lisäksi voidaan todeta, että sosiaalisesti kestävän innovoinnin konseptin ja yleensä asuinympäristöjen kestävän kehittämisen kontekstissa kaivataan lisätutkimusta. Miten saadaan poliittiset linjaukset ja vaikuttavuuden arviointi huomioimaan sosiaalisesti kestävässä innovoinnissa eri tulkintatasot sekä projekteissa nivoutuvien eri kehittämispolkujen tavoitteet? Miten huomioida riittävästi sitä, että moni pienikin muutos tai jo tehty asia voi johtaa suurempaan vaikuttavuuteen vasta useamman vuoden kuluessa? Miten voitaisiin paremmin dokumentoida ja viestiä asuinympäristöissä jo tehdyistä muutoksista ja saavutuksista, jotta raportit eivät jäisi pölyttymään arkistoon?

 

Kirjallisuus

Albury, David (2005). Fostering innovation in public services. Public Money & Management January 2005, 51–56.

Andersson, Sirpa (2012). Mitä on sosiaalinen? Yhteiskuntapolitiikka 77: 2, 217–218.

Bommert, Ben (2010). Collaborative innovation in the public sector. International Public Management Review 11: 1. [viitattu 10.11.2014] http://www.ipmr.net.

Bond, Sophie (2011). Negotiating a ‘democratic ethos’: moving beyond the agonistic – communicative divide. Planning Theory 10: 2, 161–186.

Bäcklund, Pia & Häkli, Jouni & Schulman, Harry (toim.) (2002). Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Gaudeamus, Helsinki.

Chesbrough, Henry (2003). Open innovation: The new imperative for creating and profiting from technology. Harvard Business School Press, Boston.

Christiansson, Per & Sørensen, Kristian & Rødtness, Mette & Abrahamsen, Mette & Ostenfeld, Lars & Alsdorf, Morten (2008). User driven innovation in the building process. Journal of Tsinghua University-Science and Technology 13: 1, 248–254.

Damanpour, Fariborz (1990). Innovation effectiveness, adoption and organizational performance. Teoksessa West, Michael & Farr, James (toim.): Innovation and creativity at work. Wiley, Chichester, 125–141.

Eskola, Jari & Suoranta, Juha (2000). Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Vastapaino, Tampere.

Estrella, Karen & Forinash, Michele (2007). Narrative inquiry and arts-based inquiry: Multi-narrative perspectives. Journal of Humanistic Psychology, 47: 3, 376-383.

Gassmann, Oliver (2006). Opening up the innovation process: Towards an agenda. R&D Management 36: 3, 223–228.

Goss, Kevin (1979). Consequences of diffusion of innovation. Rural Sociology 44: 4, 754–772.

Hartley, Jean (2008). The innovation landscape for public service organizations. Teoksessa Hartley, Jean & Donaldson, Calm & Skelcher, Chris & Wallace, Mike (toim.) Managing to improve public services. Cambridge University Press, Cambridge, 195–216.

Hasu, Mervi & Miettinen, Reijo (2006). Dialogue and intervention in science and technology studies: Whose point of view? University of Helsinki. Center for Activity Theory and Developmental Work Research. Working papers 35/2006.

Hennala, Lea (2011). Kuulla vai kuunnella – käyttäjää osallistavan palveluinnovoinnin lähestymistavan toteuttamisen haasteita julkisella sektorilla. Acta Universitatis Lappeenrantaensis 453. Väitöskirja, Lappeenrannan teknillinen yliopisto.

Hennala, Lea & Hyypiä, Mirva & Martikainen, Suvi-Jonna & Parjanen, Satu (2016). Sosiaalisesti kestävällä innovoinnilla asuinalueiden uudistamiseen -oppimateriaali. Teoksessa Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (toim.): Tutkitusti parempi lähiö. Asuinalueiden kehittämisohjelman tutkimusjulkaisu. Juvenes Print -Suomen yliopistopaino oy, Helsinki, 138–143.

Hennala, Lea & Konsti-Laakso, Suvi & Harmaakorpi, Vesa (2012). Challenges of bringing citizen knowledge into public sector service innovation. Teoksessa Melkas, Helinä & Harmaakorpi, Vesa (toim.): Practice-based innovation: Insights, applications and policy implications. Springer, Berlin/Heidelberg, 255–275

Hennala Lea & Melkas, Helinä (2016). Understanding users’ collective voice in public service innovation. Knowledge and Process Management 23: 1, 6272.

Hirsjärvi, Sirkka & Hurme, Helena (2001). Tutkimushaastattelu. Teemahaastattelun teoria ja käytäntö. Yliopistopaino, Helsinki.

Horelli, L. (toim.) (2013). New Approaches to Urban Planning, Insights from Participatory Communities. Helsinki: Aalto University.

Hyrkäs, Elina (2009). Osaamisen johtaminen Suomen kunnissa. Acta Universitatis Lappeenrantaensis 338. Väitöskirja, Lappeenrannan teknillinen yliopisto.

Häikiö, Liisa (2005). Osallistumisen rajat. Valta-analyysi kestävän kehityksen suunnittelusta Tampereella. Väitöskirja. Tampere University Press, Tampere.

Jalonen, Harri & Juntunen, Pekka (2010). ”Vaikka läpi harmaan kiven” – Innovaatiotoiminnan rajoitteita kompleksisessa hyvinvointipalvelujärjestelmässä. Kunnallistieteellinen aikakauskirja 38: 3, 240–269.

Klassen, Kenneth & Russell, Randolph & Chrisman, James (1998). Efficiency and productivity measures for high contact services. The Service Industries Journal 18: 4, 1–18.

Koskiaho, Briitta (2002). Onko osallisuus vahvaa demokratiaa? Maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisesta. S. Teoksessa Bäcklund, Pia & Häkli, Jouni & Schulman, Harry (toim.): Osalliset ja osaajat. Kansalaiset kaupungin suunnittelussa. Gaudeamus, Helsinki, 36–57.

Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.) (2011). Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus, Helsinki.

Kuntalaki 2015/410

Lavaste, Saana & Rautavuoma, Saara & Sirén, Kati (2015). Avoin näyttämö. Käsikirja teatterin uudistajille. Teatteri 2.0, Tampere.

Layard, Antonia & Bernstein, Rebekka & Maudsley, Martin & Ramsden, Hilary (2015). ‘There is no local here, love’. Teoksessa O´Brien, Dave & Matthews, Peter (toim.): After urban regeneration: Communities, policy and place. Policy Press, Bristol.

Loivaranta, Tikli & Rannila, Päivi (2012). Soveltavan draaman työpajat osana vuorovaikutteisen suunnittelun tiedonrakennusprosessia. Yhdyskuntasuunnittelu 50: 3, 29–45.

Lund, Virpi & Juujärvi, Soile. (2016). Asukastyöpajat osallisuuden edistämisen välineenä Espoon keskuksessa. Yhdyskuntalehti 54:1. [viitattu 31.102016] http://bit.ly/2e7ILg5

Mattsson, Jan & Sørensen, Flemming (2015). City renewal as open innovation, Journal of Innovation Economics & Management 1, 195–215. [viitattu 1.12.2015] https://www.cairn.info/revue-journal-of-innovation-economics-2015-1-page-195.htm

Meadowcroft, James (1999). Palnning for sustainable development: what can we learn about critics? Teoksessa Kenny, Michael & Meadowcroft, James (toim.): Palanning Sustainability. Routledge, London, 12–38.

Moore, Mark (1995). Creating public value strategic management in government. Harvard University Press, Cambridge.

Moulaert, Frank & Martinelli, Flavia & Swyngedouw, Erik & Gonzalez, Sara (2005). Towards Alternative Model(s) of Local Innovation. Urban Studies 42: 11, 1969–1990.

Mulgan, Geoff & Albury, David (2003). Innovation in the public sector. Strategy Unit, Cabinet Office, London.

Newman, Janet (2000). Beyond the New Public Management? Modernizing public services. Teoksessa Clarke, John & Gewirtz, Sharon & McLaughlin, Eugene (toim.): New managerialism New Welfare? Sage Publications, London, 45–61.

Noë, Alva (2015). Strange Tools. Art and Human Nature. Hill and Wang, New York.

Pellinen, Noora (2015). Viestintä kuntien käyttäjälähtöisissä palveluinnovaatioissa. Pro gradu –tutkielma, Jyväskylän yliopisto, Viestintätieteiden laitos.

Rannila, Sami & Rannila, Päivi. (2013). Joo mun takapihalle! Soveltava teatteri asuinaluekehittämisessä. Hasaprint.

Riihelä, Juha (2016). Osallistumisen mahdollisuuksia: tieto- ja viestintäteknologian käyttö asukasosallistumisen välineenä. Yhdyskuntalehti 54:1. [viitattu 31.102016] http://bit.ly/2fitDKh

Røtnes, Rolf & Staalesen, Pia. (toim.) (2009). New methods for user driven innovation in the health care sector. Nordic Innovation Centre, Oslo.

Saad-Sulonen, Joanna (2013). Multiple Participations. Teoksessa Horelli, Liisa (toim.): New Approaches to Urban Planning – Insights from Participatory Communities. University Publication series Aalto-ST 10/2013. Unigrafia, Helsinki, 111-130.

Selkämaa, Kati (2016). Sosiaalisen median rooli kunnan viestinnässä. Opinnäytetyö. Satakunnan ammattikorkeakoulu, Liiketalouden koulutusohjelma.

Staffans, Aija (2004). Vaikuttavat asukkaat: Vuorovaikutus ja paikallinen tieto kaupunkisuunnittelunhaasteina. YTK julkaisuja A29. Teknillinen korkeakoulu, Espoo.

Sveiby, Karl-Erik & Gripenberg, Pernilla & Segercrantz, Beata & Eriksson, Andreas & Aminoff, Alexander (2009). Unintended and undesirable consequences of innovation. Paper presented at XX ISPIM conference The Future of Innovation 21–24.6 2009, Vienna.

Valovirta, Ville & Hyvönen, Jukka (2009). Innovaatiot julkisella sektorilla: yleiskuva. Teoksessa Valovirta, Ville & Hyvönen, Jukka (toim.): Julkisen sektorin innovaatiot ja innovaatiotoiminta. Esiselvitys Sektoritutkimuksen neuvottelukunnalle. Osaaminen, työ ja hyvinvointi 11/2009. Sektoritutkimuksen neuvottelukunta, Helsinki, 18–35.

von Bruun, Santtu (2005). Kuntien tulevaisuus. Kuntajohtajien ja asiantuntijoiden näkemyksiä kuntien tulevaisuudesta. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.

von Hippel, Eric (2005). Democratizing innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

Wagenaar, Hendrik (2007). Governance, complexity, and democratic participation. How citizens and public officials harness the complexities of neighborhood decline. The American Review of Public Administration 37:1, 17–50.

Ympäristöministeriö. Asuinalueille elinvoimaa –esite. [viitattu 18.3.2013] http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=139294&lan=fi