Saako maalla asumista rajoittaa?

Juha Kuisma (toim.) (2012). Asumisen vapaus. Maahenki, Hämeenlinna.
ISBN 978–952–5870–81–7. 185 sivua

Anne Jarva

Maaseudun rakentamisesta on kiistelty siitä lähtien, kun se tuli luvanvaraiseksi vuoden 1985 rakennuslain myötä. Maaseutupolitiikassa asetelma on ollut kohtuullisen vakiintunut: maaseutu tarvitsee asukkaita ja kansa haluaa asua maalla, mutta byrokraatit keksivät esteitä milloin milläkin perusteella. Perinteinen hyvä maaseutu – paha kaupunki –vastakkainasettelu on hiipunut, mutta tilalle on syttynyt taistelu yhdyskuntarakenteen eheyttämisestä, rakentamisen ympäristövaikutuksista ja kansalaisten oikeudesta asua maalla.

Juha Kuisma väittää toimittamassaan ”Asumisen vapaus” –artikkelikokoelmassa, että asuinpaikan vapaa valinta on länsimaiseen kulttuuriin kuuluva yhteiskuntasopimus ja perusoikeus. Näkökulma on kiinnostava, mutta jää valitettavan suppeaksi. Sanomatta jää, että kukaan ei Suomessa pakota ketään asumaan tietyssä paikassa. Sen sijaan ihmetellään, miksi viranomaiset eivät anna lupia mihin tahansa maaseuturakentamiseen. Vertailun vuoksi olisi kiinnostavaa pohtia, mihin asumisen – tai rakentamisen – täydellinen vapaus johtaisi kaupungissa. Vapaus kuuluu sivistyneeseen yhteiskuntaan, mutta yksilön vapautta rajoittavat yhteiset sopimukset. Rajoittamattoman vapauden perustelu perusoikeuksilla lieneekin tarkoitettu pikemmin provokaatioksi kuin vakavasti otettavaksi argumentiksi.

Artikkeleissa pohditaan vapauden olemusta, rakennusten sijoittamista ja ympäristövaikutuksia sekä yksittäisen rakennuksen tai seudun rakentamisen tapaa. Kirjoittajat ovat humanisteja ja rakentamisen ammattilaisia, joita yhdistää lämmin suhde maaseutuun omana asuinpaikkana tai toimintaympäristönä. Joukosta puuttuvat urbanistit ja filosofit, joiden alaan vapauden problematisointi kuuluisi.

Kärsivällinen lukija voi lukea rivien välistä, että asumisen vapaus liittyy muuhunkin kuin oikeuteen asua maalla tai valita rakennuspaikka vapaasti. Teema-asumista koskevassa artikkelissaan Ilmari Mattila puhuu tilankäytön vapaudesta: maaseudulle sopivat erityisen hyvin tilaa vaativat harrastukset, kotipiirissä työskentely ja kokonaisvaltainen luonnosta nauttiminen. Matti Vuorion toive entistä suuremmista rakennuspaikkakohtaisista rakennusoikeuksista liittyy samaan asiaan. Vapaus voi tarkoittaa myös Matti Mäkelän esiin ottamaa impivaaralaisuutta, irtiottoa luonnon helmaan sosiaalisista sidoksista ja kiusallisista naapureista. Kaupunkielämään liittyvää vapautta Mäkelä ei mainitse, vaikka siitäkin on kotimaisessa kirjallisuudessa runsaasti todisteita.

Artikkelikokoelmassa kyseenalaistetaan yhdyskuntarakenteen eheyttämispyrkimys ja etenkin sen ilmastopoliittiset perustelut. Risto Isomäki kieltää vertaamasta toisiinsa maaseutuasumisen nykyisyyttä (autoilua kaupunkeihin ja sähkölämmitystä) kaupunkiasumisen utopiaan (joukkoliikenteen kattavaan käyttöön ja energiatehokkaaseen rakentamiseen). On totta, että maaseudulla voidaan asua ja asutaan monin tavoin ekologisemmin kuin kaupungissa – jos ei joka päivä ajeta kahdella autolla kymmenien kilometrien työmatkaa. Samalla olisi muistettava, että myös kaupunkilainen voi halutessaan elää hyvin pihisti. Eheyttämispyrkimystä arvosteltaessa jää mainitsematta, että ympäristöhallinnonkin mielestä yhdyskuntarakenteen eheyttäminen on ilmastovaikutusten kannalta merkityksellistä vain kaupunkiseuduilla. Niiden ulkopuolelle jää mielin määrin maaseutua asuttavaksi.

Kirjoittajien suhde maankäytön suunnitteluun ja rakentamisen ohjaukseen on ristiriitainen. Yhtäältä syytetään lupaharkintaa ja virallista maankäytön suunnittelua liiallisesta ohjailusta, toisaalta kaivataan eläytyvää rakentamistapaa ja rakennuspaikkojen harkittua sijoittamista kylärakenteeseen.

Kulttuuriympäristön vaaliminen on harvoja rakentamisen ohjauksen osa-alueita, joista maaseutu- ja ympäristöpolitiikan piirissä ollaan samaa mieltä. Artikkelikokoelmassakin rakentamisen perinteitä koskevat kirjoitukset ovat kaikkein sopuisimpia. Maaseudun kulttuuriympäristön arvo nousi yleiseen tietoisuuteen, kun ”modernin” rakentamisen aiheuttamat vauriot maalaismaisemassa tulivat näkyviksi 70-luvun lopulla. Julkaistiin maaseudun rakentamista koskevia ohjeita ja lisättiin määräyksiä kuntien rakennusjärjestyksiin. Heikki Aitoaho kysyy, saako rumaa rakentaa, mutta tosiasiassa keskellä peltoa töröttävää tasakattoista tiilitaloa ei halua enää kukaan. Viri Teppo-Pärnän kirjoitus erilaisista taloista auttaa ymmärtämään, mitä ihmiset tavoittelevat maalle muuttaessaan. Teppo Korhonen kertoo talonpoikaisesta rakentamisesta, ja Lasse Ristikartano maalla asumisen uusista ratkaisumalleista.

Kaavoitusta, erityisesti maankäyttö- ja rakennuslain 44 §:n mukaista kyläyleiskaavoitusta pidetään periaatteessa hyvänä asiana. Staffan Lodenius avaa artikkelissaan maankäytön suunnittelun periaatteita ja tarkoitusperiä maaseudun kannalta: Suunnittelijan on hyvä punnita ”ekologista imperatiivia” suhteessa elävän maaseudun ylläpitoon ja kulttuuriympäristön vaalimiseen. Suunnittelun tarve voi johtua muustakin kuin suuresta rakentamispaineesta. Monilta ristiriidoilta vältytään, kun kyläläiset pääsevät ääneen suunnittelussa. Asiantuntijoita tarvitaan, mutta suunnittelun muodot ja vuorovaikutus kaipaavat kehittämistä. Lodenius on myös havainnut, että käytännön maaseutukaavoituksessa rakennusoikeudet tai rakennuspaikkojen määrä eivät yleensä nouse kiistakysymyksiksi.

Kun niin monessa ollaan yhtä mieltä, miksi juuri nyt on korostettava asumisen vapautta?

Yksi syy voi olla rakentamisen ohjaukseen liittyvä, persoonasta etäännytetty lupaharkinta. Laki on säädetty niin, että harkinnassa ei voi ottaa huomioon hakijaan ja hänen tarpeisiinsa liittyviä tekijöitä. Hanketta on katsottava puhtaasti maankäytölliseltä, ympäristölliseltä ja tekniseltä kannalta. Lisäksi luvat koskevat kiinteistöjä, eivät henkilöitä. Rakennus säilyy luvan mukaisessa käytössä, vaikka asukas vaihtuu. Tämän takia viranomainen ei voi ympäristövaikutuksia arvioidessaan ottaa huomioon, että juuri tällä hakijalla ei ole kahta autoa tai koulukuljetustarvetta. Koska samassa asemassa olevia hakijoita – maanomistajia – on lain mukaan kohdeltava samalla tavalla, viranomaisen on kuviteltava mitä tapahtuu, jos kaikki naapuritkin rakentavat. Pitäisikö säätää laki ja luoda käytännöt tilapäiselle, vain tätä henkilöä tässä elämäntilanteessa koskevalle lupamenettelylle? Tätä artikkelikokoelmassa ei huomata kysyä.

Toinen syy vapauden korostamiseen on kaupunkiseutujen kuntarajat ylittävä suunnittelu ja yhdyskuntarakenteen eheyttämispyrkimys. Perusteluissa korostuvat ilmastosyyt, vaikka vähintään yhtä tärkeitä ovat asuntokysymys, peruspalvelut ja joukkoliikenne. Globaalilla tasolla tiedetään, että kaupungistuminen etenee vääjäämättömästi. Koska kaupungeissa asuu ylivoimaisesti eniten ihmisiä, niihin liittyvät ongelmat on pakko ratkaista. Tältä kannalta katsoen ei ole suurtakaan väliä sillä, miten maaseudun muutamat ihmiset asuvat. Yksinkertaistaen: Mitä vähemmän lupia maaseudulle myönnetään, sitä vapaampaa asuminen voi olla. Toisaalta, mitä enemmän rakennetaan, sitä enemmän ohjausta tarvitaan hyvän yhdyskuntakehityksen turvaamiseksi.

Kuten kirjassa monin paikoin todetaan, on ristiriitaista, että kyläyleiskaavoja voi lain mukaan laatia vain silloin, kun rakentamisen paine ei ole merkittävä. Ei siis voi suunnitella siellä, missä lain tarkoittama suunnittelun tarve on suurin. Tätä sietääkin kysyä. Miksi rakennuspaikkojen lukumäärän määrittely olisi niin hankalaa kaavoituksessa, kun sitä kuitenkin voidaan tehdä ja koko ajan tehdään lupaharkinnassa? Ylimitoitusta pelkäämällä menetetään tilaisuus sovittaa rakentaminen maisemaan, muuhun rakennuskantaan ja teihin nähden järkeville paikoille. Samalla menetetään tilaisuus rakentaa vuorovaikutusta kyläläisten ja viranomaisten välille. Ohjauskeinoksi jää vain yhä kiristyvä suunnittelutarveharkinta. Poru on suuri, kun keppi viuhuu. Porkkana kuitenkin puuttuu.

Anne Jarva

Arkkitehti, kaavoituspäällikko, Hyvinkään kaupunki