Oy Metropoli Ab

Teemu Holopainen

Kesällä 2013 sveitsiläinen kaupunkisuunnittelun professori Franz Oswald totesi vierailullaan Sibbesborgin seminaarissa, että tärkeintä kaupunkisuunnittelussa on luoda elinkeinoja, mahdollisuuksia työllistymiselle ja työllisyyttä nuorille. ”Why you do still this? Only residential buildings…”, hän totesi Vuosaaren Aurinkorannasta. Oswald käytti sanaa ”still” tietäen, että suomalainen kaavoitus on luotu jälleenrakentamisen aikana, jolloin työtä piisasi, mutta asunnoista oli pula. Sitä Oswald ei tiennyt, että enää emme saa aikaan edes asuntoalueita, asuntojakin vain yksittäisinä sinne tänne. Ongelma on tunnustettu laajalti, mutta toimia sen korjaamiseksi vältellään.

Vai luuleeko joku todella, että asuntopula tai kestävyysvaje tai rakenteellinen työttömyys korjaantuvat, kun istutaan neuvottelukunnissa ja selvitystyöryhmissä laatimassa visioita seudun kehityksestä? On hämärtynyt käsitys siitä, miksi kunta pitää palkkalistoillaan maankäytön ammattilaisia. Heille todella olisi käyttöä, mutta ilman päättäjien tukea he eivät voi tehdä työtään. He voivat vain vältellä sitä. Kun ei tehdä mitään, ei jouduta hankaliin päätöksiin. Julkisen sektorin toiminnasta on kadonnut punainen lanka, joka johtaisi strategisten linjausten toteuttamiseen käytännössä.

Strategisella hallinnon tasolla vatvotaan lukemattomissa työryhmissä kehityskuvia, skenaarioita, visioita, tavoitteita ja ohjelmia, joiden ainoa tarkoitus on toimia pohjana saman prosessin seuraavana vuonna alkavalle tarkistuskierrokselle. Suurena pääkaupunkiseudun uudistuksena rummutettu metropolihallinto vain lisää oman kerrostumansa tähän kokouksissa istumisen maailmanennätyskakkuun. Kaikkia maakuntavaltuustoja kritisoidaan kyvyttömyydestä ohjata itseään maakuntakaavoituksen keinoin, sillä jäsenet edustavat kukin oikeutetusti omaa kuntaansa ja intressit hajaantuvat. Mistäköhän valitaan metropolihallinnon päättäjät? Ruotsista?
Operatiivisella puolella puolestaan, traagista kyllä, toimintaa ei alkuunkaan ohjata toteuttamaan laadittuja strategisia tavoitelauseita, vaan noudattamaan sektorihallinnon tuottamia reunaehtoja. Kaavoittajien opintomatkoilla esitellään kaavahankkeita, joiden sattumanvaraista lopputulosta perustellaan poikkeuksetta syyttämällä milloin prosessia, selvityksiä, asukasyhdistyksiä tai luontojärjestöjä. Harvoin syytetään itse päätöksiä tai niiden tekijöitä. Kaavoitusjärjestelmässä on jotain pahasti pielessä, jos vain vaivihkaa pala palalta asemakaavoittamalla voidaan saavuttaa konkreettisia tuloksia. Mitä laajempia kokonaisuuksia suunnitellaan, sitä epätodennäköisempää on, että mitään hyvää saadaan aikaiseksi, sillä reunaehtojahan riittää. Tämä ei ole kestävää kehitystä.

Kunnat tarvitsevat apua hyvän kaavoituksen tekemiseen. Vaikka maankäytön ja liikenteen suunnittelu on kunnassa verrattain pieni siivu kokonaiskustannuksista, ovat löperön kaavoituksen vaikutukset kuntatalouteen merkittävän laajat ja negatiiviset. Heikki Loikkasen kesällä 2013 tekemä selvitys maankäytön vaikutuksista kaupunkialueiden tuottavuuteen sekä työ- ja asuntomarkkinoiden toimivuuteen perustelee esimerkiksi sitä, miten kaupunkialueen yhtenäisyys lisää niin yrityksille kuin kotitalouksillekin koituvia etuja. Sen sijaan sektorihallinnon keksimät rajoitteet estävät strategiahallinnon tavoitteiden konkretisoitumisen ja laajasti katsoen kestävän kehityksen. Asumisen hintataso karkaa korkeaksi ja kotitalouksien vapaaehtoinen kulutus vähenee palkan huvetessa kalliiseen asumiseen ja pitkien etäisyyksien takia välttämättömään yksityisautoiluun. Elinkeinotoiminnan ja työllisyyden kannalta asetelma on kamalin.

Strategioiden toteuttamiseen saattaisi auttaa tuttu lääke: pörssiyrityskulttuuri. Mutta sen sijaan, että kunta ulkoistaa omien veronmaksajiensa terveydelliset huolet Cayman-saarilla sijaitsevan pörssiyhtiön osakkeenomistajille, niin se voisi soveltaa tuottovaatimuksia itseensä. Kunnat voitaisiin nähdä pörssiyhtiöinä, joiden tarkoitus on pörssin ajattelutavalla tuottaa osakkeenomistajilleen, eli asukkaille, voittoa. Kunnan tapauksessa voitto on palveluja, yrittämisen ja elämisen mahdollisuuksia, asuntoja, tontteja ja hyvää elinympäristöä. Varsinkin maankäytönsuunnittelun kentässä puuhastelua tulisi tarkastella tästä näkökulmasta. Mikä tavoite kaavoitustoiminnalla on ja mikä on sen ydintehtävä? Onko itse asiassa suurin osa toimikunnista, neuvottelukunnista ja strategiatyöryhmistä höttöä, joka on rönsyillyt varsinaisesta perustehtävästä irralleen ja alkanut tukehduttaa varsinaisen tavoitteen saavuttamiseksi tehtävää työtä? Mikään voittoa tavoitteleva yhtiö ei toimisi näin ajautumatta ankariin saneerauksiin, mutta julkinen sektori voi omilla toimillaan heikentää kilpailukykyään ja siten kuntalaistensa elintasoa. Seurauksena on ”osinkojen” ehtyminen kuntalaisille tai suoranainen konkurssi Detroitin malliin.

Kilpailukyvyn parantaminen onnistuu rakenteita purkamalla, työryhmiä lakkauttamalla, sääntöjä rikkomalla, normeja kumoamalla ja lakia kiertämällä. Julkisen sektorin toiminnassa ja päätöksenteossa on otettava reipas askel kohti kulttuuria, jossa strateginen suunnittelu ei ole, Espoon teknisen johtajan Olavi Loukon sanoin, vain teoreettista puuhastelua vaan antaisi aitoa tukea rakentamisen kaavoittamiselle. Tässä kestävyysvajeen vaivaamassa, eläkkeelle siirtyvässä rakenneuudistus-Suomessa tulee strategisen ja operatiivisen suunnittelun tukea toisiaan. Tällä hetkellä ne elävät eri maailmoissa, eikä johdonmukaisia päätöksiä synny. Onko sitten ihme, että kuntataloudet paukkuvat ja työpaikkoja ei synny?

Teemu Jama

Teemu Jama

Arkkitehti, yksikön päällikkö, WSP Oy