Älyä ja surua

Anssi Joutsiniemi

Työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) näyttää ottaneen etunojan suomalaiseen kaupunkisuunnitteluun. Jo MAL-työn kautta takavasemmalle ajettu ympäristöministeriö (YM) näyttääkin jääneen entistä enemmän paitsioon TEM:n Innovatiiviset kaupungit -ohjelman (INKA) myötä. Uudenlaiseen osaamiseen ja liiketoimintaan kytkeytyvän INKA-ohjelman myötä Suomi on liittynyt kansainväliseen Smart City -hegemoniaan, jossa informaatioteknologian ja teollisuuden rakennemuutokseen sanansaattajiksi kaupunkeja nyt kosiskellaan. Kaikki arviot tästä kehityssuunnasta eivät ole yhtä hurmoksellisia (ks. esim. , ja hankkeita on epäilty myös kaupunkien, jos ei nyt suoranaisesta kuppaamisesta, niin vähintään yrityksestä siirtää liiketoiminnan riskit yhteiskunnan kannettavaksi.

Heti alkuun on mainittava, että toki näillä teemoilla rahastamista on meillä harrastettu jo ennen Smart city -ohjelmiakin. Esimerkkinä käyköön vaikkapa 1990-luvulla Valtion tietokonekeskuksen liikelaitostaminen ja kunnille myytävien tietojärjestelmien suhteellisen kritiikittömät lupaukset. Kaikki organisaatiot eivät tästä ole oikein vieläkään toipuneet, ja digitalisoituneen kaupunkisuunnittelun kohokohtana on vielä liian usein kaupungingeodeetin valitsemalla järjestelmällä ulostettu pdf-muotoinen asemakaavakartta.

Itselleni koko työurani suunnittelun tietojärjestelmien kanssa painineena nämä tuoreet ohjelmat kieltämättä vaikuttavat hiljaisen hyväksynnän saaneilta, tervetulleilta suunnanmuutoksilta. Ennen hyväksyntää olemme käyneet läpi paradigman muutosta edeltäneet surun vaiheet: kieltämisen (”Tavalliset ihmiset tai tietokone ei koskaan korvaa ammattisuunnittelijan asiantuntemusta”), vihan (”Tää on taas jotain teoreettista yliopistopaskaa”), kaupankäynnin (”Mä jään, eläkkeelle parin vuoden päästä, sitä ennen ei mitään muuteta.”) ja masennuksen (”En mä kyllä oikeen tajua, miten tää vois toimia ilman suunnittelijaa, kun osalliset on keskenään niin erimieltä.”). Anderson on löytänyt vastaavia myös muista avoimuuteen ja ilmaisuuteen perustuvista digitaalisuuden aikaansaamista liiketoiminnan suunnanmuutoksista.

Avoimuudessa on kuitenkin meillä yhdyskuntasuunnittelussa vielä omat haasteensa. Muutamassa vuodessa olemme ottaneet avoimen datan suuntaan jättiharppauksia mm. Maanmittauslaitoksen aineistojen avautumisen tai Helsinki Region Infosharen kaltaisten hankkeiden myötä. Tässä on kuitenkin keskitytty liikaa avoimeen lisenssointiin ja maksuttomuuteen. Avoimuudessa on kuitenkin kyse myös muusta ja edellisten määreiden edelle on asetettava muita: jäljitettävyys, responssivisuus, joustavuus. Ilmaisuus ei ole avoimen yhteiskunnan ensisijaisin epiteetti.

Onneksi kaupunki oli smart paljon ennen tietoteknisten järjestelmien keksimistä ja avoimuuskin on suomalaisessa hallinnossa ja yhteiskunnassa tasolla, josta valtaosassa maista vasta haikaillaan. Vahvuuksia löytyy siis toki muualtakin kuin tekniikasta. Useimmissa eteeni tulleissa, yhdyskuntasuunnitteluun kytkeytyvissä avoimen datan ja avoimen palvelun tapausesimerkeissä on liian usein jäänyt kysymättä: ketä varten me näitä rakennamme. Kyse on, Karl Popperia lainaten, tavoitteesta kohti yhteiskuntaa, jossa ihmiset tekevät henkilökohtaisia päätöksiä .

Kuinka avoimia nämä tietoteknistyvän, älykkään kaupungin kehittelymme ovat olleet? Ehkä oudoimman muotonsa avoimen hallinnon tavoite on meillä kuitenkin saanut Harava-kyselypalvelun myötä. Avoimen hyödynnettävyyden nimissä ympäristöministeriön tukemana kahden alalla toimivan yrityksen, Mapita Oy:n ja Dimentec Oy:n, kilpailu on siirtynyt jo aavistuksen epäterveelle pohjalle. Sähköiseen asiointiin pureutuvan Harava-palvelun taustalla olleen YM:n SADe-ohjelman lähtökohtana oli ”demokratian vauhdittaminen”. Tässä kyse ei kuitenkaan voi olla ainoastaan asiakirjojen läpimenoajasta, vaan itse demokratian kaipaamasta lisäpotkusta. Valtion helmoihinsa rakentama kyselypalvelu kuitenkin luo vain näennäistä avoimuutta toimilla, jotka viittaavat aivan muualle. Valittu subventiokäytäntö edustaa pikemminkin turpeaa, vahvasti keskittävää tietohallintostrategiaa tai kaavoitushyveenä nähtyä monopolisoitumistendenssiä. Kilpailua vääristävät toimet kuitenkin syövät pohjaa sähköisen asioinnin sisällöllisestä kehittämisestä. Käsittääkseni vilpitön pyrkimys tuoda kaavoitussektorille avoimuutta kohdistuisi kyllä muualle kuin kaavapalautteen tekniseen alustaan. Suunnittelussamme vallitsee maagisen, kollektiivisen yhteisön odote – Popperin suljettu yhteiskunta – joka ei valitettavasti pelkillä sähköisillä lomakkeilla parane.

Vaikka tekniikan korostunutta roolia on meillä vaikea välttää, uusien tutkimusstrategisten tavoitteiden ei soisi olevan aivan näin suoraa japanilaisista esikuvista omaksuja. Nokian myynnin jälkeen, meillä ei ole yhtään varteenotettavaa kilpailijaa Mitsubishin, Sonyn, Toyotan tai Panasonicin kaltaisille jättiläisille. Tavoitteena voisi olla edes kohtuullinen paikallisen toimintaympäristön erityisyyden, mitattavuuden, luovutuksen saajan, realistisuuden ja ajallisuuden tunnistaminen. Hämmästyttävästä avoimuuden puutteesta kuitenkin kielii se, että jo pelkästään tiedon löytäminen siitä kuinka näihin innovaatio-ohjelmiin pääsee tai päästiin mukaan, on lähes mahdottomalta vaikuttava tehtävä. Innovaatio-ohjelmien kautta tehdyt älykkään kaupungin avauksemme eivät ainakaan pikaluennalla näytä kestävän edes George T. Doranin samannimiseen liiketoimintamalliin1 perustuvaa tavoitteellisuutta saati muuta systemaattista strategista lähestymistapaa. Joillekin siitä ehkä huokuu smart-sanaan assosioituva kyynistynyt konnotaatio, jota edustaa osuvimmin surullinen Agentti 86.

***

Artikkelissaan Dhalmann kumppaneineen tuo lisänäyttöä pääkaupunkiseudun koulujen ja alueellisen eriytymisen monista syistä. Vaikka selviä kynnysarvoja sosiaalisen eriytymisen mekanismeille ei voidakaan esittää, kysely- ja haastatteluaineistonsa perusteella kirjoittajat ovat tunnistaneet, että maahanmuuttajataustaisen väestön 20–50 prosentin osuus heijastuu jo vanhempien asuin- ja koulualueiden valintaan kohdistuviin päätöksiin. Lehden toisessa artikkelissa Linko erittelee Helsingin kertaalleen kaatuneen Guggenheim-hankkeen taustoja ja toimijoita ja näin osaltaan tuo jatkokeskusteluun arvokkaita huomioita hankkeen ympärillä käytävän keskustelun arvomaailmojen kohtaamattomuuksien syistä.

Katsauksien aihepiirit käsittelevät lähemmin yhdyskuntasuunnittelijan arkea. Vartiainen kumppaneineen esittelee Harava-kyselypalvelun pilottikokemuksia. Puustinen ja Hirvonen puolestaan esittelevät maankäyttö- ja rakennuslain seurantaan keskittyvässä kirjoituksessaan kaavoituksen käytössä olevien voimavarojen nykytilannetta.

KIRJALLISUUS

Anssi Joutsiniemi

Anssi Joutsiniemi

Dos. TkT, Arkkitehti, Edge-laboratorion johtaja, Tampereen teknillinen yliopisto.